They say it's now or never and all we're ever gettin' is old

# ootd

Hannah oli seurannut family boxista, kun Starsit ja Penguinsit olivat kohdanneet toisensa sinä iltana. Peli oli päättynyt kotijoukkueen voittoon. Hannah oli tietysti iloinen Colen ja Charlien puolesta, mutta hän myös tiesi että häviö oli raskas Leolle - ihan jo siksi, että vastassa oli miehen entinen joukkue, jossa oli myös kasa tuttuja pelaajia. Totta kai kuka tahansa olisi siinä tilanteessa halunnut päästä näyttämään, ehkä antamaan vähän takaisinkin. Tuntui pahalta ettei Leo ollut onnistunut juuri silloin, kun mies olisi sitä luultavasti eniten tarvinnut. Hän oli melko varma, että mies märehtisi illan tapahtumia ylhäisessä yksinäisyydessään. Hannah oli harvemmin antanut Leolle kotona siihen mahdollisuutta, tai oli tavallaan, mutta samaan aikaan hän oli ollut paikalla tarjoamassa miehelle lohduttavia kosketuksia, halauksia ja vain pelkkää läsnöoloa. Ei hän ollut koskaan pyytänyt mieheltä täyttä selontekoa siitä mikä oli mennyt pieleen, vaan hän oli ainoastaan ollut läsnä ja antanut Leon puhua juuri sen verran kuin mies oli halunnut.

Hannah oli käynyt metsästämässä Charlien pelin jälkeen ja luovuttanut Felixin miehen hoteisiin, ennen kuin nainen oli lähtenyt selvittämään missä hotellissa ja huoneessa Leo asui. Hän oli kertonut rehellisesti Charlielle ja Colelle käyvänsä ottamassa selvää miten Leo jaksoi. Miksi naisen olisi pitänyt sitä salailla? Oli ihan sama mitkä heidän välinsä olivat, mutta heillä oli niin paljon yhteistä historiaa Leon kanssa, että totta kai Hannah välitti miehestä. Ja kyllä - hän rakasti Leoa edelleen. Eivät hänen tunteensa olleet mihinkään kuolleet.

Nainen oli lopulta löytänyt tiensä oikean oven taakse. Hän pysähtyi sen eteen ja tuijotti ovessa olevia numeroita vähän epäröiden. Mielessä kävi tietysti ajatus siitä, ettei Leo kaivannut varsinkaan hänen seuraansa sillä hetkellä. Tai ehkä miehellä oli seuraa. Mistä Hannah enää tiesi mitä Leo teki pelien jälkeen? Ehkä se oli kaikin puolin muuttunut ja haki lohtua pelistä tai instagramista bongatusta tytöstä. Hannah veti kuitenkin syvään henkeä ja rohkaisi itseään koputtamaan. Hän koputti lopulta oveen pari kertaa sen verran kuuluvasti, että mies olisi taatusti herännytkin niihin, jos se nyt olisi sattunut olemaan nukkumassa. Kaikessa rauhassa Hannah jäi odottamaan käytävään oven avautumista.

Hannah väännähti paikoillaan hieman kärsimättömästi ja vilkaisi ympärilleen. Hotellin käytävä kaikui tyhjyyttään, eikä mistään kantautunut pihahdustakaan. Nainen veti kätensä puuskaan ja henkäisi syvään kääntäessään kasvonsa takaisin oven puoleen. Hetken ajan hän ehti jo ajatella, että kenties Leo olikin lähtenyt joukkuetovereidensa mukaan kaupungille, mutta yhtäkkiä ovi aukesi varsin värikkään kielenkäytön saattelemana. Hannah kohotti kulmiaan kysyvästi ja katsahti miehen roikottamaa laturia, ennen kuin loi mieheen entistäkin kysyvämmän katseen. "Callihan forgot that even though you separately remind him to take it with me, huh?" Hannah heitti veikkauksen ja hymyili vähän huvittuneena, mutta vakavoitui nopeasti.

Nainen kallisti pienesti päätään ja tutki Leoa katseellaan. Selvästikin mies oli ollut viettämässä aikaa yksinään, kuten Hannah oli olettanutkin. "I just wanted to check up on you", nainen totesi rehellisesti ja kohautti vähättelevästi olkiaan. Vähän aristellen hän astui lähemmäksi Leoa, nostaen oikean kätensä koskettamaan miehen poskea lämpimästi. "I'm sorry that the game didn't go well", Hannah henkäisi myötätuntoisesti hymyillen ja tunki sitten Leon mielipiteistä välittämättä peremmälle huoneeseen.

Ikään kuin jonkinlaisena osoituksena siitä ettei hän ollut lähdössä mihinkään, riisui Hannah piponsa ja nahkatakkinsa, laskien ne huoneessa olevan työpöydän edessä olevalle tuolille. "How are you?" Hannah kysyi kääntyessään uudestaan Leon puoleen. Hän silmäili miestä aidosti huolestuneen oloisena. Tunnelma oli ehkä aavistuksen jähmeä, mutta Hannah ei antanut sen häiritä.

Hannah hymähti huvittuneena. "Maybe he will grow up for an adult one day", nainen kohotti merkitsevästi kulmiaan. Kenties Callihanistakin kasvaisi ihan oikea, vastuullinen aikuinen jonain päivänä - sitä odotellessa. Tietysti sillä oli vielä pari vuotta aikaa tehdä typeryyksiä, ennen kuin olisi aika harkita aikuistumista, joten luultavasti niistä oli nyt sitten hyvä ottaa kaikki ilo irti.

Hannah ei todellakaan välittänyt huoneen siisteydestä tai siivottomuudesta. Hän oli elänyt jo sen verran pitkään Leon kanssa ja siinä sivussa Colbyn sekä Nolanin kanssa, että niiden sotkuja oli totuttu sietämään ja korjaamaan. Mies vakuutteli olevansa kunnossa, mutta jokin sanoissa ei kuitenkaan täysin poistanut naisen mieltä painavaa huolta. Mies kyseli syytä sille yllättävälle visiitille, eikä Hannah oikein osannut tarjota mitään muuta kuin sen, että hän oli vain halunnut varmistua kaiken olevan kunnossa. Hän kurtisti kulmiaan kevyesti ja seurasi miten Leo kävi istumaan sänkynsä reunalle. Pienellä viiveellä Hannah seurasi perässä. Harmaan, pitkähihaisen neuleensa helmaa alaspäin nykien nainen istuutui alas, eikä turhia arastellut, vaan hän otti paikkansa aivan Leon vierestä. Oma katse seurasi miten käsi kiertyi miehen käsivarren alta ja haki sitten miehen sormet omiensa lomaan. Hän puristi Leon kättä tiukasti nostaessaan katseensa miehen silmiin.

"I was just a bit worried about you. Like I always am, you know", vaimea, mutta hyväntuulinen hymähdys karkasi naisen huulien välistä viimeisten sanojen yhteydessä. Hän antoi katseensa tutkia Leon kasvoja edelleen aavistuksen huolestuneena, vaikka muuten ilme pysyi hyvinkin neutraalina. "I wanted to make sure that you are okay", nainen tarjosi uudestaan samaa syytä tulolleen, kuten oli tehnyt jo aiemminkin. "How are you? Really. You can still talk to me, Leo. I'm there for you whenever you need me to be", ikään kuin kokeilevasti Hannah nojasi Leon kylkeen tiiviimmin.

Hannah pyöräytti silmiään, mutta hymyili perään vinosti. Oli ehkä ihan totta, että Colby ei kasvaisi koskaan aikuiseksi, vaan löytäisi mukavan tytön jonain kauniina päivänä ja asettuisi aloilleen. Se tuntui olevan ihan yleinen käytäntö mitä tuli vastakkaiseen sukupuoleen. Ehkä miehiä ei vain oltu tehty selviytymään yksinään kaikesta. Siltä se kovasti ainakin tuntui. Cole ja Charliekin käytännössä katsoen asuivat yhdessä. Ne hoitivat taloutta yhdessä, kasvattivat Felixia yhdessä ja jakoivat keskenään niin ilot kuin surutkin. Saman tyyppinen kuvio oli meneillään myös Leon ja Colbyn kohdalla. Ihan toimivalta tavaltahan se vaikutti.

Hannah ei kokenut käyttäytyvänsä mitenkään omituisesti. He olivat parhaimpina hetkinään olleet Leon kanssa hyvinkin läheisiä - tai niin Hannah oli ainakin kokenut. Mies oli ollut kaikessa hänen tukipilarinsa ja vastavuoroisesti Hannah halusi tarjota tukeaan Leolle, kun sille oli tarvetta. Sitä paitsi nainen tapasi osoittaa tukeaan ja kiintymystään kosketuksin. Se oli vain hänen tapansa tuoda ilmi, että hän oli siinä, valmiina kuuntelemaan.

Leo vakuutti uudelleen olevansa kunnossa, mutta kaatui selälleen sängylle. Hannah kiersi ylävartaloaan hieman ja tukeutui oikealla kädellään patjaa vasten. "Baseball players seem happy with their lives", nainen virkkoi mietteliäästi, antaessaan katseensa kiertää ympäri huonetta, mutta pysäytti sen lopulta Leoon. Koko kropan painon varaaminen yhden käden varaan alkoi nopeasti puuduttamaan, joten vähän vaikeasti - kiitos vauvatsan - Hannah kävi makaamaan kyljelleen Leon viereen. Hän vei toisen kätensä niskaansa kannattelemaan päätään. "Are you serious about this? You really want to give up on hockey and do something else?" Hannah kallisti päätään ja kohotti kysyvästi kulmiaan.

Hannah hymähti kuivahkosti ja kohotti oikeaa kulmaansa Leolle. "Why not? Don't you wanna be happy?" Nainen tiedusteli hämmentyneen ja huvittuneen sekaisesti, eikä oikein tiennyt mitä olisi itsekään ajatellut. Ei Hannah tuntenut itseään sillä hetkellä erityisen onnelliseksi, mutta ei toisaalta myöskään onnettomaksi. Hän keikkui ikävästi jossain välimaastossa, eikä tiennyt mihin suuntaan olisi edennyt. Mikä ihme hänet olisi tehnyt onnelliseksi? Mikä olisi palauttanut asiat niin, että kaikki oli taas aidosti hyvin?

"Tennis, basketball, football, soccer or maybe you could start do bodybuilding", Hannah tarjosi olkiaan huolettomasti kohauttaen. Toki lajeja löytyi vaikka millä mitalla, mutta ei kai nyt vähän rankemman ajanjakson tarvinnut antaa pilata sitä kaikkea, mitä oli rakentanut jo vuosia. "Golf is a good choice too", nainen myötäili ja nyökytteli päätään hyväksyvästi.

"No. You should do something what makes you happy", Hannah vastasi totuudenmukaisesti. Niinhän se meni. Kun jokin ei enää tuntunut hyvältä, oli aika siirtyä eteenpäin. Se oli ikävä totuus, mutta ei elämä nyt muutenkaan ollut aina ruusuilla tanssimista. "Do you want to quit? Are things really so bad right now?" Hannah siristi silmiään katsellessaan vieressään makaavaa miestä. Nainen haki uudestaan fyysistä kontaktia viemällä sormensa Leon omien lomaan. Sen kättä puristettiin kevyesti, ihan vain sen merkkinä että siinä oltiin ja pysyttiin edelleenkin.

Lajin vaihtaminen enää siinä vaiheessa taisi olla muutenkin itsessään melkoinen haaste - ei nyt ehkä mahdottomuus, mutta kuitenkin. Ei Hannahkaan tiennyt mitä tekisi elämällään pojan synnyttyä. Ehkä hän palaisi vanhoihin tuttuihin piireihin hevosmaailmaan, kenties hän turvautuisi omiin rahoihinsa sekä isänsä taloudelliseen apuun ja jäisi vain kotiin kasvattamaan esikoistaan. Leolta Hannah ei halunnut penniäkään, sillä hän ei ollut koskaan ollut miehen kanssa rahan vuoksi. Jos se haluaisi maksaa poikansa harrastuksia, koulumaksuja tai mitä tahansa, saisi aloite tulla sen suunnalta, mutta Hannah ei ollut missään tapauksessa pyytämässä mitään - hän pärjäisi ihan hyvin yksinäänkin. "Okay. No baseball then", nainen päätti, kun Leo muistutti tuntemuksistaan juoksemista kohtaan ja miten paljon baseballin pelaajat sitä joutuivat tekemään.

"You guys have fat camps? Seriously?" Nainen kuulosti tavattoman epäuskoiselta. Hänen kasvoilleen kohosi kysyvä ilme. "Callihan's got like - what? 3 percent body fat? I remember, you told me that once", Hannah virnisti pienesti. Oli Leon rasvaprosentti mitä tahansa, oli nainen varma että maailmassa oli taatusti laji tai ammatti, joka tuntuisi vielä mieleiseltä, vaikka mies päättäisikin luopua urastaan jääkiekkoilijana nyt tai vasta myöhemmin.

Hannah ei ollut ihan varma siitä saattoi samaistua omine tuntemuksineen Leon tunteisiin. Hän oli ollut aikoinaan väsynyt ja valmis luovuttamaan oman uransa kanssa, mutta oli mennyt pitkään ennen kuin Hannah oli saanut tehtyä päätöksen. Kaikki ei ollut ehkä mennyt ihan suunnitellusti, silti Hannah ei osannut katua päätöstään. Jos hän ei olisi jättänyt uraansa, ei hänestä olisi ollut tulossa äitiä nyt. Eikä heidän yhteiselonsa ollut ollut ihan täydellinen katastrofi Leonkaan kanssa. Heillä oli ollut hyviäkin hetkiä. Scrantonissa oli niitä ollut paljon. Hannah ei ollut vieläkään unohtanut miten tavattoman onnellinen hän oli ollut tavatessaan Leon muutaman päivän erossa olon jälkeen Bostonin lentokentällä. Hiljaisena nainen kuunteli miehen puhetta ja kun se viimein vaikeni, liikahti Hannah lähemmäksi. Hän vei vasemman kätensä silittämään Leon poskea hitaasti ja rauhallisesti. Luultavasti Hannah oli aivan liian lähellä Leoa, mutta hän ei oikeastaan välittänyt, vaan antoi katseensa pyöriä miehen kasvoilla vapaasti. "It's just a rough patch", hän henkäisi pehmeästi. "You get over it", nainen lupasi varmasti, kun ei voinut muutakaan. "Don't throw it all away. You have a good thing going on here. You know that, right?" Hannah kohdisti katseensa suoraan Leon silmiin. Hän viittasi sanoillaan lähinnä siihen, että mies pelasi samassa joukkueessa veljensä ja parhaan ystävänsä kanssa - se oli aika paljon enemmän kuin mitä monella muulla oli. Puhuessaan Hannah vei miehen poskea silittelevän käden jonnekin sen hiusten sekaan.

"Come on. You aren't that bad either", Hannah lohdutti Leoa lempeästi siihen liittyen mitä tuli Callihaniin alhaiseen rasvaprosenttiin. "I would choose you rather than him", nainen kohautti pienesti olkiaan ja hymyili perään vinosti. Ei Hannah ollut koskaan nähnyt Colbya erityisen komeana ja viehättävänä, vaikka toki nainen tiedostikin monen teinitytön kuolaavan sen pojan perään. Kenties se johtui lähinnä siitä, että Callihanista oli tullut heidän luonaan asuessaan enemmänkin perheenjäsen. Sama koski Nolania.

Hannah ei yrittänyt painostaa Leoa millään tavoin, kunhan yritti vain kannustaa. Raskaasti huokaisten hän nousi ylös samaan aikaan, kun Leo suuntasi minibaarille. Miehen sanat eivät kuulostaneet lainkaan siltä, että se olisi niitä tarkoittanut, mutta olihan se ihan helvetin onnekas; se oli päässyt toteuttamaan unelmaansa, se oli hetkenä minä hyvänsä tulossa isäksi ja sillä oli ympärillään ihmisiä, jotka aidosti välittivät siitä. "Actually, you are", Hannah huomautti. Ei hän ollut koskaan epäröinyt esittää mielipiteitään Leolle - niin hyvässä kuin pahassa. Miksi aloittaa siis nytkään? "You have people around you who really care about you, you're becoming a father at any moment now and you've been able to live your dream. It is much more what others have", nainen muistutti, mutta ei millään tavoin kärkkäästi vaan enemmänkin lempeään ja pehmeään sävyyn. Elämä tuntui ehkä välillä hyvinkin vaikealta - ja toisinaan se sitä olikin -, ei se silti tarkoittanut etteikö siinä olisi jotain hyvääkin ollut. "But even though it's okay to want to change your life. I mean, if something doesn't make you happy anymore, it's not right for you", Hannah tiesi kyllä miten vaikeaa kaikesta tutusta luopuminen oli, mutta joskus se oli vain tehtävä. Ei ollut oikein, että joutui hakkaamaan päätään seinään.

"You could stay at home with your boy. Or you could start to coach - whatever you want. Don't bang your head to the wall, if it is not worth it", Hannah huokaisi päätään kallistaen. "Come on, come here", nainen taputti vieressään olevaa paikkaa, josta Leo oli hetki sitten noussut. "Talk to me. Like you did back in Scranton. What you wanted to do if you could do anything?"