|
Feb 25, 2014 20:15:15 GMT 2
Post by Deleted on Feb 25, 2014 20:15:15 GMT 2
... it's because I need you to pull me closer
Keskiviikko 17. syyskuuta 2014 Malmön keskussairaala, myöhemmin Erik Pettersonin koti, Ruotsi José Miguel & Oskar
Kursivoidut tekstit ruotsia Ruotsin matkan oli pitänyt kestää vain pari päivää. Oskarin ja Josén oli ollut tarkoitus tavata Oskarin sukulaisia, kiertää katselemassa paikkoja Malmössä, matkustaa Tukholmaan ja sieltä lopulta takaisin Yhdysvaltoihin. Heidän suunnitelmansa olivat kuitenkin tyssähtäneet heti viikonloppuna, kun Oskar ja José olivat saapuneet Oskarin isovanhempien luokse. Oskar oli lähtenyt isoisänsä Nilsin kanssa kauppareissulle, kun matkalla toinen auto oli törmännyt heihin ja kumpikin oli joutunut sairaalaan. Nils oli selvinnyt vain mustelmilla, mutta Oskar oli joutunut leikkaukseen ja ollut tuntikausia tajuttomana vielä leikkauksenkin jälkeen. Käsi oli vahingoittunut ja pahiten osumaa oli ottanut jalka, joka oli murtunut. Pari päivää Oskar oli viettänyt sairaalassa, mutta jo keskiviikkona hänen pitäisi palata röngtenkuvauksia varten, lääkärit myös arvioisivat, miten pian Oskar voisi lentää takaisin Yhdysvaltoihin. Onnettomuuden jälkeen Oskar oli ollut aivan maansa myynyt – tottakai hän oli onnellinen siitä, että hän oli ylipäätänsä selvinnyt, sillä onnettomuudessa olisi ollut aineksia pahempaankin. Tieto siitä, että he olivat jääneet jumiin Ruotsiin ilman varmuutta siitä, milloin voisivat palata.. Se tosiaan ahdisti Oskaria. Tottakai hän Ruotsissa viihtyi, mutta hän olisi jo kaivannut kotiinkin. Lapset odottivat häntä, samoin työt … Työt olivatkin sitten toinen asia, joka Oskaria huolestutti. Hän kyllä tiesi, että tässä vaiheessa ei ehkä kannattaisi murehtia töiden perään, mutta Oskar todella pelkäsi, ettei hän voisi jatkaa töitään jalkansa kanssa. Oskar oli tanssinut koko ikänsä ja hän tiesi, että työvuosia ei ehkä olisi enää muutenkaan kovin montaa jäljellä, mutta kuinka kävisi, kun hänen jalkansa oli murtunut, eikä mitään toipumisennustettu oltu annettu? Ainakaan ihan heti hän ei työhönsä voisi palata, pitkä sairasloma olisi edessä väkisinkin, vaikka Oskar kuinka yritti itselleen vakuutella, että voisi palata vielä töidensä pariin. Tänään olisi sitten se päivä, kun Oskarin pitäisi lähteä käymään jälleen sairaalassa lääkärin tarkistettavana. Onnettomuuden jälkeen Oskar ja José olivat jälleen palannut Nilsin ja Marian luokse, eikä Oskarin tunnelmat kieltämättä olleet aivan katossa. Hän oli tottunut siihen, että hän teki kaiken itse ja ennemmin hän oli se, joka huolehti muiden perään kuin se, jonka perään jouduttiin huolehtimaan. Yhtäkkiä asiat sitten olivatkin niin, että Oskar joutui olemaan käytännössä katsoen vuodepotilaana ja jo pelkästään vessaan poistuminen tuntui olevan mahdotonta. Oskar kyllä pystyi jotenkin linkuttamaan kyynärsauvojen kanssa, mutta sekin teki kipeää, kun käsi ei ollut täysin kunnossa. Oskar olikin sitten loppujen lopuksi käytännössä vain maannut sängyssään, yrittänyt hieman lueskella jotain lehtiä, mutta lopulta hän oli päätynyt vain tuijottelemaan seiniä ja kattoa, ei hänen edes huvittanut puhua kenenkään kanssa. Olihan José yrittänyt häntä parhaansa mukaan piristää ja varmistellut muutenkin jatkuvasti, että Oskar oli kunnossa, mutta Oskar oli lähinnä vastaillut lyhyesti ja pyytänyt saada levätä rauhassa. Kyllähän Oskar ymmärsi, ettei José pahaa tarkoittanut, mutta Oskar ei vain osannut nyt olla kenellekkään seuraksi. Mieli oli maassa ja mikään ei tuntunut nyt näyttävän asiaan, ei edes oman kihlatun seura, vaikka Oskar tietysti arvosti sitä, että José yritti niin kovasti huolehtia hänen hyvinvoinnistaan, vaikka Oskar itse näytti vuorotellen hapanta ja surkeaa naamaa. Olisihan Oskar halunnut edes yrittää olla pirteämpi, mutta minkäs teet – ei tämmöisen onnettomuuden jälkeen kauheasti jaksanut hymyillä. ” Kyllä mä täältä yksin pääsen, ei hätää..” Oskar mutisi jopa hieman tympääntyneenä Marialle yrittäessään kävellä sauvojensa kanssa eteiseen. Maria näytti hieman epäileväiseltä katsellessaan Oskarin varsin epävarman näköistä kävelyä – Oskar ei ollut koskaan aiemmin elämässään joutunut käyttämään kyynärsauvoja, joten kieltämättä kävely oli vielä vaikeaa. Josékin tuntui jo ilmestyneen eteiseen ja Oskar vain vilkaisi kihlattuaan pienesti hymyillen, samalla kun oli laittanut sauvansa nojaamaan seinää vasten ja alkoi vetää takkia päälleen. ” Olisihan se Nils voinut teidät viedä..” Maria vielä jatkoi hössöttämistään, mutta Oskar kääntyi katsomaan isoäitiään hieman päätään pudistellen. Tottakai hän arvosti isovanhempiensa apua, mutta tapahtuneen huomioon ottaen Oskar meni enemmän kuin mielellään taksilla sairaalalle. Ei kyse ollut siitä, etteikö Oskar olisi luottanut Nilsiin.. Hän ei vain halunnut rasittaa vanhaa miestä, sillä hän tiesi isoisänsä muutenkin jo tuntevan syyllisyyttä tapahtuneesta. Nils oli niin monen monta kertaa pahoitellut Oskarillekkin asiaa, ettei hän pysynyt enää laskuissa mukana. ”Eiköhän me nyt lähdetä, se taksi on varmaan ihan pian ulkona.” Oskar sanoi Josélle napattuaan sauvat taas käsiinsä ja pian pariskunta sitten siirtyikin pihalle odottelemaan taksia. Oskar vain katseli selvästi omissa ajatuksissaan jonnekkin kauemmas, kiinnittämättä oikeastaan Joséen huomiota – jos asiat olisivat menneet suunnitelmien mukaan, he olisivat huomenna viimein lähdössä takaisin kotiin, mutta nyt he olisivat Ruotsissa jumissa Luoja ties kuinka pitkään ja siitä oli syyttäminen Oskaria.
|
|
member rank Porvaristo
Discord name
|
Feb 25, 2014 20:25:12 GMT 2
Post by jenni on Feb 25, 2014 20:25:12 GMT 2
Heidän Euroopan-matkansa ei ollut sujunut erityisen hyvin. Ensiksi Bristolissa oli ollut ongelmia Oskarin vanhempien suhtautumisen kanssa, ja sitten Malmössä Oskar oli mennyt ja ajanut kolarin isoisänsä Nilsin kanssa. José Miguel oli ollut huolesta sekaisin sairaalassa, kun Oskar oli vain maannut tuntikausia tajuttomana. Onneksi hän oli saanut pakotettua Roman lentämään Italiasta luokseen, ja kieltämättä samanlaisia tunnelmia herätti myös sopu Oskarin äidin, Mollyn, kanssa. Tai no, ei nyt tietenkään aivan, sillä eihän Molly koskaan olisi yhtä kuin Roma. Joka tapauksessa Roma oli kuuliaisesti matkannut eteläisestä Euroopasta pohjoisemmaksi, mikä oli ollut suuri tuki Josélle vaikeimpina hetkinä sairaalassa. Kun Oskar sitten lopulta oli herännyt, ei riemulla ollut rajoja. José oli ollut sanoinkuvailemattoman onnellinen, sillä hän oli ehtinyt jo Romallekin itkeä vollottaa puhelimeen, kuinka taatusti menettäisi onnettomuuden vuoksi Oskarin. Miehen herättyä puheeksi oli tullut niin tuleva vauva kuin Oskarin isäkin … José oli tiennyt jo pidemmän aikaa, kuinka Oskaria toisinaan kalvoi ajatus biologisesta isästään. Charlesissa ilmeisesti oli ollut tiettyyn pisteeseen asti miehen malliksi Oskarille, mutta helposti José pystyi käsittämään, että Oskar palasi halusta tietää jotakin biologisestakin isästään. Siitäkin huolimatta, että José oli aina tuntenut omat biologiset vanhempansa ja kasvanut näiden kanssa – Martinezien perhe todella oli hyvinkin idyllinen, jos ei otettu huomioon sitä seikkaan, että kukin perheen pojista oli enemmän tai vähemmän kasvanut vinoon. Se siitä vinoon kasvamisesta kuitenkin. Ihan kelpo kansalaisia heistä oli periaatteessa kuitenkin kasvanut, ehkä ennemmin piti tarkastella kunkin pojan puolisoja … Näh, José tiesi itse valinneensa aina parhaimmalla mahdollisella tavalla. Antonio oli ollut kunnon poika, puhumattakaan nykyhetkestä, jolloin Josén rinnalla seisoi Oskar. Oskar tosiaan oli täydellinen. Tai ehkei heistä kukaan täydellinen ollut, mutta jos José ajatteli veljiensä kumppaneita … Nyt José kuitenkin ilmestyi Hallbergin pariskunnan kodin eteiseen, jossa Oskar seisoi tukeutuneena kyynärsauvohinsa. He olivat lähdössä lääkärintarkastukseen, jossa Oskarista muun muassa otettaisiin röntgenkuvatkin. He saisivat myös selville sen, milloin Oskarin olisi mahdollista lentää takaisin kotiin. Oskaria kotiinpaluun viivästyminen taisi harmittaa kovastikin, ja kaksosten vuoksi José miestä ymmärsikin – kaipasi hän itsekin lapsia sekä koiraansa Little Tommya, mutta sillä aikaa kun Oskar oli maannut jalkansa takia vuoteen omana isovanhempiensa luona, oli José puuhastellut menemään. Hän oli saanut idean sinä iltana, kun Oskar aiemmin sinä päivänä oli herännyt, eikä se idea ollut lähtenyt pois Josén mielestä. Apuja hän oli saanut uudelta ystävältään Mollylta, joskin hieman suostutteluja se oli vaatinut. Ideointinsa parissa työskentelyn lomassa José oli kuitenkin ehtinyt hääriä myös Oskarin ympärillä varmistelemalla rakkaansa vointia alituisesti. Oli tehnyt tiukkaa olla vaiti yllätyksestä, mutta toisaalta José tiesi vaitiolon olevan sen arvoista. Oskar tulisi kokemaan elämänsä yllätyksen, eikä José malttanut odottaa tuota hetkeä. ”Juu, juu mennään vaan”, José nyökytteli, kun havahtui ajatuksistaan Oskarin todetessa, että heidän varmasti kannattaisi jo mennä etupihalle odottamaan pian saapuvaa taksia. Maria oli aikansa tyrkyttänyt heille autokyytiä, mutta Oskar kiven kovaan vakuutti heidän pääsevän taksillakin. José kääntyi hymyillen Marian puoleen ja sanoi heit ruotsiksi ennen kuin astui ulos Oskarin vanavedessä. Ei aikaakaan, kun he hetken päästä istuivat taksissa kohti sairaalaa. Hetkeen José ei taksimatkan aikana sanonut mitään, sillä aisti Oskarin jopa huonotuulisuuden miehen vain katsellessa ulos auton ikkunasta. Lopulta José kosketti hellästi miehensä käsivartta, silittikin sitä hieman. ”Hei, mä olen ihan varma, että saat terveen paperit ihan pian. Sitten me päästään lähtemään takaisin Bostoniin”, José yritti rohkaista ja vilkaisi nopeasti kuljettajaakin, joka oli selvästi vilkaissut pikaisesti taustapeilin kautta takapenkin tapahtumia. ”Laura ja Leo, ne jaksaa kyllä odottaa. Ja ne on hyvissä hoivissa siellä. Mehän voidaan vaikka illemmalla tai huomenna soittaa niille Skypellä. Greg varmasti suostuu”, José höpisi, joskaan ei ollut varma, osaisiko Oskar tämänpäiväisen yllätyksen jälkeen ajatella Skype-puheluita lapsilleen, vai olisiko miehellä muutakin sulateltavaa … Viimein taksi kaarsi sairaalan pääsisäänkäynnin eteen, ja José ojensi ruotsin kruunuja maksuksi, sillä Oskar itsepintaisesti päätti päästä ensiksi itse omin voimin ylös autosta. José kiitti kuljettajaa ja nousi ulos autosta, kiersi toiselle puolelle, missä hän tarkkaili Oskarin linkuttamista koko matkan sisälle sairaalan ilmoittautumiseen ja neuvontaan asti. Röntgenkuvauksen ajan José joutui odottelemaan käytävällä yksinään, mutta pian Oskar oli liittynyt takaisin hänen seuraansa. Heidän täytyi odottaa tovi kuvien valmistumista ja tulkitsemista ennen kuin Oskaria hoitanut lääkäri viimein kutsui heidät luokseen. Jostain syystä José varmisti Oskarilta, että olihan hänkin vielä tervetullut lääkärin vastaanotolle mukaan, mutta asiassa ei ollut mitään ongelmaa. Tosin Oskar ja lääkäri kommunikoivat kyllä ruotsiksi, mutta José sai kaipaamansa tulkkauksen vähän ajan kuluttua käytävällä: vasta viikon kuluttua Oskar olisi kykeneväinen matkustamiseen. ”Se on vaan viikko”, José lohdutti silitellessään miehensä selkää hellästi. ”Menee nopeasti, oikeasti.” José vilkaisi puhelimestaan kelloa, huomasi samalla Mollyn hetki sitten lähettämän tekstiviestin. Aika oli oikea. Joséa hymyilytti, mutta hän pyyhki virneen kasvoiltaan nopeasti. ”Sitä paitsi – mulla on sulle yllätys”, hän viimein kertoi Oskarille, eikä voinut hymylleen mitään.
|
|
|
Feb 25, 2014 20:39:44 GMT 2
Post by Deleted on Feb 25, 2014 20:39:44 GMT 2
Oskar lähes hätkähti, kun José yhtäkkiä kosketti häntä käsivarrelle. Koko automatka oli sujunut hiljaisissa merkeissä, mutta nyt José oli ilmeisesti päättänyt edes yrittää muuttaa tunnelmaa hiukan. Mies puhui kotiinlähdöstä, Laurasta ja Leosta. Oskar oli jopa kääntänyt katseensa Joséen, yritti hymyilläkkin pienesti, mutta melko vaisuksi se jäi. ”Joo, ehkä me soitellaan niille myöhemmin..” Oskar sanoi, yrittäen hymyillä koko ajan mahdollisimman reippaan oloisena, mutta totuus oli, että ikävä painoi miestä todella pahasti. Hän ei ollut vielä kertaakaan ollut lapsistaan erossa näin pitkään ja hän olisi tehnyt mitä tahansa, että olisi päässyt kotiin jo samantien lapsiensa luokse. Tottakai Oskar tiesi, että lapsilla ei ollut mitään hätää Gregin kanssa, mutta minkäs sitä ajatuksilleen mahtoi. Pian taksi kuitenkin kaartoi sairaalanpihaan ja sillä välin, kun Oskar yritti omin avuin könkätä taksista pihalle, José maksoi heidän matkansa. Oskar pääsi kuin pääsikin ylös, mutta hivenen epävarmasti hän lähti sitten linkuttamaan kohti sairaalan pääsisäänkäyntiä. He kuitenkin pääsivät ilmoittautumisen kautta odottelemaan Oskarin aikaa ja pian mies pyydettiiinkin jo röngtenkuvauksiin. José ei sinne päässyt mukaan, mikä tavallaan harmitti Oskaria – olihan hän käynyt ennenkun röngtenkuvissa, ei siinä mitään ihmeellistä ollut, mutta tässä tilanteessa hän vain olisi kaivannut kihlattunsa seuraa. Kuvaamisissa ei onneksi kuitenkaan mennyt kauan ja jo hyvin pian Oskar pääsi takaisin Josén luokse. Vielä pitäisi odotella kuvien valmistumista ja lääkärin tuomiota.
”Viikko?” Oskarin huulilta karkasi, kun he viimein olivat päässeet lääkärin vastaanotolle takaisin. Lääkäri selitti röngtenkuvien tuloksia sekä Oskarin toipumisennustetta, mutta Oskar itse oli taas murheissaan. Vielä kokonainen viikko! Onneksi lääkäri päästi heidät pian vastaanotoltaan lähtemään, Oskar kohteliaasti kiitti lääkäriä ja poistui huoneesta Josén kanssa, yrittäen pitää sitä reipasta olemusta yllä. Ilmeisesti José kuitenkin huomasi Oskarin varsin masentuneen ilmeen, sillä pian mies oli taas lohduttamassa toista. Kauaa Oskar ei saanut siinä murehtia ajatuksiaan, Josén ilmoittaessa, että hänellä olisi yllätys. ”José-rakas, mä en ole ehkä just nyt sillä tuulella, että mä jaksaisin mitään yllätyksiä..” Oskar yritti sanoa, mutta José taisi vähät välittää miehensä puheista, sillä toinen jaksoi höpistä, miten Oskar tulisi yllättymään ja plaa plaa. Oskarin ei siis auttanut kuin lähteä raahaamaan itseään keppien avulla takaisin pihalle. Taksin he saivat nopeasti sairaalan edestä ja tällä kertaa José ilmoitti osoitteen kuskille. Oskar tunsi Malmön kuin omat taskunsa, mutta tällä kertaa hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin he olivat menossa. Hän kyllä tunnisti, että he olivat eräällä omakotitaloalueella, mutta ei hän tiennyt lainkaan, mitä he täällä oikein tekivät. Maria ja Nils asuivat ihan toisessa suunnassa ja mitä tämmöiseltä selvästi perheasutukselta muka löytyisi? ”José ihan oikeasti, minne me ollaan menossa?” Oskar yritti vielä kysyä, mutta José oli ilmeisesti päättänyt, ettei kertoisi matkan kohteesta vielä yhtään mitään. Lopulta taksi kuitenkin pysähtyi erään talon eteen. Tällä kertaa Oskar maksoi matkan, jonka jälkeen hän parhaansa mukaan kömpi autosta pihalle. Vaikeaahan se jälleen teki, mutta jotenkin hän siinä onnistui. ”Kertoisit nyt, mitä me täällä tehdään?” Oskar jatkoi jälleen, katsellen samalla taloa, jonka eteen he olivat ajaneet. José oli edelleen hiljaa, mutta vastauksen Oskar sai kysymykseensä, sillä talon ovi avautui ennenkuin he kerkesivät edes ovelle asti – oven oli avannut joku mies ja jo pienen tarkastelun jälkeen Oskar pystyi kyllä päättelemään, kenestä oli kyse. Oskar nielaisi pienesti, tuijotti vain ovella olevaa miestä – oliko tuo mies ihan oikeasti hänen isänsä?
Tämä oli se hetki, jota Oskar oli miettinyt varmasti koko ikänsä. Jos hän koskaan tapaisi isänsä, mitä hän sanoisi tai tekisi? Nyt kun tilanne oli oikeasti käynnissä, Oskar oli täysin jähmettynyt paikoilleen, hän ei osannut sanoa tai mitään. Ilmeisesti José tai Erik – tai kummatkin – olivat jotenkin saaneet patisteltua Oskarin sisälle, sillä pian mies löysi itsensä isänsä eteisestä. Erik kehoitti kaksikkoa peremmälle, kyseltyään tosin ensin, joisiko kumpikaan kahvia. Kumpikin vastasi myöntävästi, joskin kahdestaan jäätyään Oskar vilkaisi kihlattuaan hieman kysyvänä. ”Miten sä..?” Oskar sai sanottua, mutta jälleen kerran José vain hymyili tietäväisenä, eikä vastannut. Oskar lähtikin linkuttamaan siihen suuntaan, mihin Erik oli kadonnut ja pian he sitten istuivat kaikki kolme ruokailuhuoneessa keittiön pöydän ääressä. Kahvit olivat tippuneet, Erik oli kaatanut juotavaa kaikille ja siinä he sitten istuivat pöydän ääressä. Oskar tuijotteli lähinnä mukiaan, vaikka olikin kyllä tietoinen siitä, että Erik piti katseensa hänessä. ”Teissä on kyllä Milesin kanssa paljon samaa näköä..” Erik sitten lopulta rikkoi hiljaisuuden. ”Sinä siis kuulema olet jo tavannut veljesi.” Erik jatkoi heti perään. Oskar oli nostanut katseensa mieheen, hakien tosin jo hieman turvaa Joséstakin, sillä ei hän tiennyt vieläkään, mitä sanoa. Vaikka hän sinällään arvostikin sitä, että José oli nähnyt vaivaa Erikin löytääkseen, olisi Oskar kaivannut jotain valmistautumisaikaa tähän tapaamiseen. ”Mä en ihan rehellisesti sanottuna tiedä nyt yhtään, mitä mun pitäisi sanoa. Tottakai mä olen aina miettinyt, että kuka mun oikea isä on ja mitä mä tekisin, jos tämä tilanne joskus tulisi eteen, mutta nyt kun mä olen tässä.. En mä tiedä, mä oon ihan sanaton.” Oskar lopulta myönsikin, jopa pienesti naurahtaen. Tilanne oli niin absurdi, että kerrankin jopa Oskar oli jäänyt hiljaiseksi.
|
|
member rank Porvaristo
Discord name
|
Feb 25, 2014 20:46:51 GMT 2
Post by jenni on Feb 25, 2014 20:46:51 GMT 2
Oskar mutisi jotakin vastalauseita, kuinka ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi jaksanut yllätyksiä, mutta José vähät välitti. Sen sijaan hän vain pudisteli päätänsä, heilautti kättänsäkin välinpitämättömästi ilmassa. ”Höpö, höpö. Sä tulet vielä yllättymään, iloisesti”, José jaksoi hokea useammankin kerran, kun he lähtivät ulos sairaalalta ottaakseen taas taksin rakennuksen edestä. Hän ei tosiaankaan aikonut kuunnella kalkkis-Oskarin mutinoita, sillä tiesi, että kyseinen etuliite kaikkoaisi miehestä saman tien, kun mies pääsisi näkemään, mikä Josén järjestämä yllätys todellisuudessa olisi. Taksissa José ilmoitti Mollylta saamansa osoitteen kuljettajalle, muttei silloin eikä koko matkan aikana suostunut paljastamaan määränpäästä mitään Oskarille. Tuntuihan se sinänsä kurjalta, jos otti huomioon, että Oskar tapaisi pian biologisen isänsä täysin ennalta-arvaamattomasti, mutta … Joskus Josén teki mieli leikkiä hieman Kadonneen jäljillä -ohjelman juontajaa, toisinaan taas Amoria, toisinaan ehkä jotakin parittajaa epätoivoiselle sinkkuystävälle yökerhossa. Oli mukava yllättää ihmisiä! Pian taksi oli kaartanut oikean talon eteen, ja kun José oli jäänyt tarkastelemaan talon ulkomuotoa, oli Oskar ennättänyt maksamaan matkan. ”Höh, ei sun olisi tarvinnut. Ethän sä edes tiennyt, minne me ollaan tultu...” José ehti sanoa ennen kuin he kiittivät kuljettajaa ja nousivat ulos autosta. Kauaa he eivät ehtineet katsella pihatien päässä olevaa kuistia ja ulko-ovea, eivät hädin tuskin ehtineet edes lähteä kävelemään kivetystä eteenpäin, kun talon ulko-ovi oli jo avautunut. José käänsi katseensa hitaasti Oskariin, kun oli selvää, että tämä ja talosta ulos tullut mies olivat selvästikin tajunneet, kuka kumpikin oli.
”Mennään”, José sai patistaa kepeästi Oskaria, kun toinen näytti jäätyneen paikoilleen. Tavallisesti José olisi tarttunut miestään hellästi kädestä, mutta nyt hän vain katsoi, että toinen pääsi turvallisesti klenkkaamaan kyynärsauvojensa varassa sisälle. Erik Pettersson tervehti heitä, kyseli pian kahvittelusta. Kun Erik oli kadonnut keittiön puolelle, Oskarin hämmentyneet kysymykset saivat Josén vain hymyilemään tietäväisesti. Ei hänen kaikkia korttejaan varmastikaan täytynyt paljastaa – ainakaan vielä. Kun he olivat siirtyneet keittiöön ruokapöydän ääreen, José kiitti pian eteensä saamastaan kahvista ja hymyili ystävällisesti Erikille. Herra Pettersson vaikutti ainakin tähän mennessä oikein mukavalta ihmiseltä. Hetken aikaa José vain kuunteli, kun vuoroin Erik, vuoroin Oskar puhui. Tai siis Oskar sopersi ja sylki jotain hermostunutta sanaryöppyä, siltä se kieltämättä Josén korviin kuulosti. ”Ehkä mä olisin voinut kertoa edes vähän etukäteen...” José myönsi pienen häpeänaurahduksen kera kuultuaan Oskarin sanat, vaikka toisaalta ei hän siltikään jaksanut liiemmin katua yllätystemppuaan. José katsahti Oskarin isää … Luoja, tuntuipa hassulta ajatella, että tuossa vastapäätä istui ihan oikea appiukko. Ei Charlesissa periaatteessa mitään vikaa ollut, mutta … Erik oli nyt kuitenkin Oskarin biologinen isä. ”Teissäkin on kyllä Milesin kanssa samaa näköä, Mr. Pettersson”, José päätti ilmaista kohteliaisuuden Erikille, vaikka tietysti ajattelikin oikeasti niin. ”Niin siis, Milesin... Ystävä, Saga on minun hyvä ystäväni”, José kiirehti sanomaan, tosin hieman epämääräisesti, sillä ei tiennyt mitä Miles oli ehtinyt isälleen jo kertoa...
Syntyi pieni hiljaisuus, mutta sen jälkeen Erik vain pudisteli päätänsä hivenen naurahtaenkin. ”Ei minua tarvitse teititellä, ja kutsu Erikiksi vain”, mies iski kevyesti silmääkin ja joi sitten hieman kahvia. Erik vilkaisi Oskariakin, joka Josénkin silmiin näytti yhä puulla päähän lyödyltä. ”Tiedän kyllä tästä Sagasta, Milesin ystävästä”, Erik jatkoi samalla kepeällä äänensävyllä. José huojentui hieman, vilkaisi pikaisesti ulos ikkunasta avautuvaa maisemaa. ”Sinä puhut yllättävän hyvää englantia”, José totesi yhtäkkiä, kun oli tajunnut asian. Tokihan Erik oli paljon nuorempi kuin Nils ja Maria, vielä työiässä – ainakin pari vuotta. Sitten Erik vahvistikin Josén epäilyt kertomalla joutuvansa työssään käyttämään paljon englannin kieltä. ”Meillä on paljon kansainvälistä kaupankäyntiä. Aasiaan, Yhdysvaltoihin, Etelä-Amerikkaan. Joudun päivittäin käyttämään englantia.” José nyökkäili ymmärtäväisesti, hymyillen. Sitten hän vilkaisi vieressään istuvaa Oskariakin ja kaivoi iPhonen esille taskustaan. ”Oskar, sopiiko jos näytän Erikille kuvia kaksosista?” José kysyi hymyillen, sillä Oskarilla tuntui olevan muutakin sulateltavaa kuin kahvi ja Erikin tarjoama kaupan valmispiirakka. José oli ehtinyt räpsiä puhelimellaan Laurasta ja Leosta kotona Bostonissa kymmeniä kuvia, ja sitä paitsi lapset yleensä kevensivät tunnelmaa … Kun Oskarilla ei ollut asiaan mitään vastaanpanemista, José selasi puhelimensa kuvakansioita ja alkoi pian esitellä kuvia kaksosista Erikille. Miehen kommentit olivat enimmäkseen ihailevia, sitä luokkaa, kuinka olisi mukavaa tavata nämä lapsenlapsetkin jonain päivänä. ”Mitenkä te pojat muuten olette löytäneet toisenne? Siitä en vielä ole kuullut mitään”, Erik hetken päästä uteli ja lohkaisi lusikallaan palan piirakkaa suuhunsa.
|
|
|
Feb 25, 2014 20:47:47 GMT 2
Post by Deleted on Feb 25, 2014 20:47:47 GMT 2
Jos Oskar olisi ollut yhtään vireämmässä tilassa, olisi hän taatusti todennut jotain liittyen siihen Josén toteamukseen siitä, että miehen olisi pitänyt hieman kertoa etukäteen asiasta Oskarille. Niin todellakin olisi. Ei Oskar pahoillaan ollut, mutta olisi hän halunnut etukäteen tietää, mitä olisi tapahtumassa, sillä nyt hän oli aivan pihalla, eikä osannut sanoa isälleen yhtään mitään. Kaikeksi onneksi José tuntui tietävän, mitä Erikille sanoa, joten Oskar pystyi keskittymään lähinnä siihen, että seurasi kaksikon keskustelua. Melko kohteliasta perusjutustelua se oli ja Oskar ei voinut olla miettimättä, oliko kaksikko kenties jutellut jo aiemminkin toisilleen hänen selkänsä takana.. Äh, ei Oskarin pitäisi semmoista miettiä, eikä varsinkaan moisesta loukkaantua, sillä José oli taatusti ajatellut vain ja ainoastaan Oskarin parasta, kun oli järjestänyt hänelle tämän tapaamisen Erikin kanssa. "Joo, näytä vaan." Oskar huomasi jossain vaiheessa nyökyttelevänsä päätään, kun José kyseli, saisiko hän näyttää Erikille kuvia kaksosista. Oskar itse vain keskittyi tilanteen tarkkailuun ja kahvinsa juomiseen, mutta kyllä hymykin jälleen käväisi hänen kasvoillaan, kun Erik kehaisi kumpaakin lapsenlapsistaan. Hulluahan se oli ajatella, että Erik oli nimenomaan kaksosten isoisä – toki Oskar oli aina tiedostanut, että hänen isänsä oli jossain päin maailmaa, mutta eipä hän ollut koskaan ajatellut, että heillä tulisi joskus olemaan tilaisuus tutustua toisiinsa.. Molly oli ainakin parhaansa mukaan yrittänyt moisen estää, olihan tätä salailua jatkunut jo ihan siitä saakka, kun Oskar oli itse ollut lastensa ikäinen.
Aikansa José ja Erik jaksoivat niitä kuvia selailla, kunnes Erik sitten heitti kysymyksen, joka sai Oskarin entistä hiljaisemmaksi (jos se nyt enää oli edes mahdollista). Oskar vilkaisi hieman apua hakevana Joséa, sillä hän ei tiennyt mitä sanoa, totuutta he eivät taatusti kertoisi. "Se nyt oli tavallaan puhdasta sattumaa.." Oskar sitten aloitti, jokseenkin hitaasti, yrittäen samalla koko ajan miettiä, miten tarinaa jatkaisi. Mitä he olivat muille kertoneet? Yhtäkkiä Oskarista tuntui, ettei hän muistanut lainkaan. "José on ystävä mun veljen vaimon kanssa ja hänen kauttaan me sitten oikeastaan tavattiin. Tai oltiin me kyllä tavattu jo aiemminkin, mutta Adanna oli kuitenkin se, jonka ansiosta me tutustuttiin." Oskar lopulta sitten päätti tarinan, hymyillenkin pienesti vilkaistessaan Joséa, mutta katse kääntyi sitten Erikiin, joka nyökkäili hyväksyvästi päätään. Ei Oskar nyt ihan kamalasti valehdellut, sillä olivathan he ensimmäisiä kertoja tavanneet juuri Dominicin ja Adannan luona. Sitäpaitsi, Adanna ja José olivat oikeasti ystävystyneet ja Adannan ansiosta he olivat tavanneet jälleen silloin uutena vuotena ja päättäneet suhteestaan. "Niin, sinulla on myös muita sisaruksia Milesin lisäksi?" Erik jatkoi uteluaan. Mies vaikutti kieltämättä Oskarinkin silmiin siltä, että kysyttävää olisi todella paljon, eikä Oskar voinut siitä miestä syyttää. Olisi hänkin halunnut pommittaa isäänsä kysymyksillä, mutta hän ei tiennyt, mitä kaikkea olisi voinut kysyä. Monet asiat olivat pyörineet vuosia hänen mielessään ja tottakai hän halusi tietää biologisesta isästään kaiken mahdollisen. "Joo. Neljä." Oskar sanoi, juoden sitten hieman kahvistaan, kurkkua kun tuntui kuivavan jo ikävästi. "Dominic syntyi 8 vuotta mun jälkeen ja kymmenen vuoden sisään syntyi sitten vielä Hanna, Madeline ja Gabriel." Oskar totesi. Ikäeroahan hänellä oli koko sisaruskatraan kanssa, mutta ei se oikeastaan ollut koskaan Oskaria haitannut – hänellä oli jokatapauksessa vähintään kohtuulliset välit kaikkiin neljään.
Keskustelu oli loppujen lopuksi lähtenyt viimein liikkeelle ja Oskarkin uskaltautui puhumaan Erikille yhä enemmän. Tietyt asiat pyörivät kyllä edelleen hänen mielessään, mutta hän päätti, että he voisivat jutustella ensin hieman kevyemmistä aiheista – hieman tutustua toisiinsa, ennenkuin mitkään ikävämmät asiat otettaisiin puheeksi. No, niin Oskar oli ajatellut, mutta ilmeisesti Erik oli asiasta toista mieltä. "Minua kyllä harmittaa se, että minä olen menettänyt niin monia vuosia sinun elämästäsi, Oskar." Erik myönsikin sitten, jopa hieman pahoittelevan kuuloisena. Oskar oli sanomassa jotain siihen väliin, mutta Erik kuitenkin näytti siltä, ettei ollut sanonut sanottavaansa loppuun, joten Oskarkin päätti pitää suunsa kiinni. "Minä olen kyllä aina tiennyt, että minulla on myös toinen poika Milesin lisäksi ja usko pois, moneen kertaan minä yritin ottaa yhteyttä sinuun äitisi kautta. Minä en millään tavalla halua arvostella äitiäsi, mutta hän teki tässä asiassa omat päätöksensä." Erik sitten lopulta totesi. Oskar oli laskenut katseensa keittiön pöydään, ottaen samalla pöydän alla kevyesti vieressään istuvan Josén kädestä kiinni. "Mä tiedän. Ja mä voin sanoa suoraan, että mä olen antanut äidin kuulla kunniansa siitä, että se on päättänyt mun elämästä näin, eikä ole antanut mulle mitään mahdollisuutta ottaa suhun yhteyttä." Oskar lopulta sanoi pienen rykäisyn kera. Aiheesta puhuminen ei ollut helppoa, joten sillä hetkellä Oskar oli enemmän kuin kiitollinen siitä, että José oli hänen tukenaan ja turvanaan. "Mä sain tietää susta vain muutama päivä sitten. Tämä mun onnettomuus taisi saada äidin hieman miettimään asioita uudelta kantilta.." Oskar sanoi hieman vaisun naurahduksen kera – kieltämättä hän oikeasti ajatteli, että Molly tuskin olisi kertonut mitään, jos sitä onnettomuutta ei olisi tapahtunut.
|
|
member rank Porvaristo
Discord name
|
Feb 25, 2014 21:00:23 GMT 2
Post by jenni on Feb 25, 2014 21:00:23 GMT 2
José oli vetäistä kahvit henkeensä kuullessaan Erikin kysymyksen siitä, miten he olivat Oskarin kanssa alun perin tavanneet. Nopeasti hän kuitenkin sai koottua itsensä, joskin katseenvaihto Oskarin kanssa oli mitä vaivaantunein. Pian Oskar kuitenkin alkoi selittää Adannasta ja Dominicistakin, eikä José voinut muuta kuin nyökkäillä mukana. ”Niin juuri, Adanna ja minä olemme hyviä ystäviä”, Josékin vakuutti, hymyilikin taas kuin sanojensa vakuudeksi. Sitten Oskar kertoili enemmän isälleen sisaruksistaan, siis Dominicista, Hannasta, Madelinesta ja Gabrielista. Hieman José tunsi olonsa ulkopuoliseksi, mutta ehkä ennemminkin sillä tavalla, kuin olisi mieluusti jättänyt Oskarin ja Erikin tutustumaan rauhassa kahden kesken. Ehkä Oskarin oli kuitenkin helpompi olla isänsä seurassa, kun tämä tiesi Josén olevan läsnä. José katseli vuoroin Oskaria ja vuoroin Erikiä, joi välillä kahvistaan ja lopulta söi piirakkapalansa loppuun. Erik oli selvästi tarkkaavainen mies, sillä mies oli heti työntämässä piirakkalautasta ja kakkulapiota Joséa kohti. José kuitenkin pudisteli päätään hymyillen, tarttui kahvikuppinsa korvaan nostaakseen mukin huulilleen. ”Ei kiitos, mä olen ihan täynnä”, hän sanoi hieman naurahtaen aavistuksen vaimealla äänellä, sillä Oskar selitti parhaillaan jotakin siitä, kuinka oli kyllä antanut äitinsä kuulla salailusta. ”Ottaako Oskar lisää?” José kysäisi, kun mies oli päässyt puheissaan loppuun ja ojensi kakkulapiota tälle. ”Ettekö te nyt kumpikaan halua lisää... Teidän täytyy selvästi tulla huomenna uudestaan käymään”, Erik puhisi leikillään.
”Milloinka te muuten olittekaan lähdössä takaisin Amerikkaan?” Erik jatkoi hetken päästä, kun oli noussut pöydästä hieman jaloittelemaan. José kertoi, kuinka Oskar olisi vasta viikon päästä lääkärinmukaan kykenevä matkustamaan. Vaikka Josén äänestä kuulsikin selvästi pieni harmistus (Oskarin vuoksi hän ei voinut näyttää sen suurempaa pettymystä, joskin Oskarin oma harmistuminen oli varmasti paljon suurempi esimerkiksi kaksosten vuoksi), Erikiä se ei näyttänyt lannistavan. ”Minusta olisi mukavaa nähdä vielä uudestaankin, ennen kuin te lähdette”, mies sanoi ja nojautui vasten keittiön työtasoa mietteliäänä. ”Olisi mukavaa tehdä jotakin yhdessä.” José nyökkäsi heti alkuun, mutta vilkaisi sitten kysyvästi Oskaria. Hänen mielestään tapaaminen Erikin luona oli sujunut mukavasti, eikä Oskarkaan luultavasti toista mieltä olisi … Ainakin toinen vaikutti ihan tyytyväiseltä tilanteeseen, mitä nyt ehkä vähän jännittyneeltä. Onnekseen José kuitenkin kuuli pian Oskarinkin todella olevan tyytyväinen tilanteeseen, myötäilipä mies jopa isänsä sanoja uudestakin tapaamisesta. Kuitenkin, Oskarin mukaan heidän olisi kuitenkin nyt lähdettävä, eikä José kieltämättä voinut olla ajatusta vastaan. Ensimmäiseksi tapaamiseksi kaikki oli sujunut hyvin, mutta henkisesti se taisi olla kuitenkin rankkaa, ottaen huomioon aiemman onnettomuudenkin … Olisi hyvä lähteä hieman hölläämään takaisin Nilsin ja Marian luo, ja palata taas päivän tai parin päästä uudestaan.
He kiittivät kahvitarjoiluista ja norkoilivat vielä hetken aikaa eteisessä Erikin kanssa jutellen. Yksinasuvana miehenä Erikillä ei ilmeisesti ollut järin usein juttuseuraa, vaikka sinänsä sosiaalisen kuvan José olikin miehestä saanut. Aikansa he kuitenkin siinä eteisessä olivat jääneinä suustaan kiinni, mutta lopulta Oskar taisi saada ylivallan keskustelusta, että he pääsivät uloskin. Jatkosta oli sovittu, ja jotain hymyntapaista José oli näkevinään miehensä kasvoilla, kun he astuivat äsken tilattuun ja nyt paikalle tulleeseen taksiin. Itse taksimatkan aikana ei juurikaan puhuttu, eikä vielä silloinkaan, kun he pian astelivat sisälle Oskarin isovanhempien kotiin. Nils ja Maria olivat eteisen pienelle pöydälle jätetyn lapun mukaan lähteneet käymään kaupassa, joten Josélla ja Oskarilla olisi ainakin jonkin aikaa mahdollisuus olla talossa kahdestaan. ”Sehänmeni hienosti”, José kehaisi, kun he olivat nousseet pian portaat yläkertaan. ”Mä olen tiedätkö aika ylpeä susta, tosta tapaamisesta. Se meni hyvin”, mies toisti ja kääntyi hymyillen Oskarin puoleen, astui tämän eteen ja laski kätensä tämän omille. ”Sun isäsi vaikutti mukavalta mieheltä”, hän jatkoi ja suikkasi kevyen suukon Oskarin huulille, jäi sitten katselemaan toista silmiin.
|
|
|
Feb 28, 2014 21:26:00 GMT 2
Post by Deleted on Feb 28, 2014 21:26:00 GMT 2
Erik ilmoitti varsin pian, että haluaisi nähdä niin Oskarin kuin Josénkin uudestaan ennenkuin pariskunta palaisi takaisin Yhdysvaltoihin. Se tuntui ajatuksena mukavalta ja niimpä Oskar nyökkäilikin päätään isänsä sanoille, kyllä hän haluaisi uudestaan tavata, kun nyt kerta oli isänsä löytänyt ja päässyt tutustumaan tähän. Kieltämättä tuntui edelleen hullulle ajatella, että hänen seurassaan tosiaan oli hänen isänsä, omalla tavallaan Oskar oli jopa vuosien aikana jo kerennyt hyväksyä sen, että hän ei tulisi välttämättä koskaan kuulemaan, kuka hänen biologinen isänsä oli. Oli aivan käsittämätöntä, että Molly oli kaikkien näiden vuosien jälkeen lopulta suostunut kertomaan totuuden. Lopulta kolmikko oli sitten saanut kahviteltua ja he olivat siirtyneet juttelemaan eteiseen. Asiaa olisi ollut vaikka kuinka kamalasti, mutta lopulta Oskarille ja Josélle oli saatu tilattua taksi takaisin Nilsin ja Marian luokse ja he pääsivät viimein lähtemään takaisin päin. Tottakai Oskarista oli ollut mukavaa jutella isänsä kanssa, mutta päivä oli ollut monellakin tapaa stressaava, joten Oskarista tuntui hyvälle ajatukselle päästä isovanhempiensa luokse lepäämään ja sulattelemaan kaikkea tapahtunutta. Taksimatka sujuikin hiljaisissa merkeissä, eikä Hallbergeilläkään ollut ketään odottamassa, Nils ja Maria olivat kuulema kaupassa käymässä eteiseen jätetyn lapun mukaan. Niimpä Oskar ja José siirtyivät yläkertaan vierashuoneeseen ja Oskar oli jo menossa sängylleen (niin, heillä kun oli erilliset sängyt) makaamaan, kun José yllättäen tulikin hänen luokseen ja avasi suunsa. Oskar kuunteli, mitä sanottavaa miehellä oli ja pieni hymykin nousi hänen huulilleen. "Sullehan se kiitos tässä kuuluu." Oskar sanoi hymyillen, vastattuaan ensin Josén suukotukseen. "En mä olisi koskaan voinut kuvitellakkaan, että sä järjestäisit jotain tälläistä mun selkäni takana.. Mä olen oikeasti tosi kiitollinen sulle tästä päivästä. Kiitos." Oskar sanoi vielä, suukottaen sitten vielä kertaakaan Joséa huulillle – oli ehkä jopa parempi, että asiat olivat menneet näin, sillä Oskar tuskin olisi uskaltanut järjestää koko tapaamista, ellei José olisi asiaa päättänyt järjestää.
|
|