member rank
Old Lady
Discord name
▲ Saikuttelua päällä mutta #Yrityshyvä10
|
Jun 15, 2016 11:50:57 GMT 2
Post by autopilot on Jun 15, 2016 11:50:57 GMT 2
@ Metropolitan Detention Center, Brooklyn Vuosi 2005, Kate&Jace Place looks like this. . . Jace ei ollut paha ihminen. Hän oli hyvästä perheestä. Hän oli saanut täyden stipendin hyvään kouluun ja oli suoriutunut kunnialla kaikista töistä, joita oli koskaan ottanut vastaan. Hän oli loistanut baseballharjoituksissa ja juossut kuukausi sitten ennätyksensä 500 metrillä. Hänellä oli ollut lukemattomia ystäviä. Häntä oltiin arvostettu. Opettajatkin olivat aina pitäneet hänestä, auttaneet löytämään harjoittelupaikkoja ja verkostoitumaan. Todistuksestakaan ei ollut puuttunut kuin pari pistettä. Jace oli aina kuvitellut, että hänen ympärillään oli hyvä turvaverkko ja että hänen lähipiirinsä oli täynnä ihmisiä, jotka oikeasti välittivät. Että jos hän joskus sattuisikin mokaamaan, joku olisi saman tien auttamassa häntä uudelleen pystyyn. Toisin oli käynyt. Sillä hetkellä, kun poliisit olivat saapuneet paikalle, oli jokainen käyttäytynyt, kun ei olisi koskaan häntä tavannutkaan. Jace muisti kaikki ne katseet, jotka olivat seuranneet häntä poliisiauton takapenkille asti. Siitä oli kuukausi aikaa. Tilanne tuntui muuttuvan yhä epätodellisemmaksi joka ikinen päivä. Se, että kuukausi oli ollut Jacen elämän kamalin, ei ollut lähellekään tarpeeksi karu kuvaus sille, mitä hän oli joutunut kokemaan. Hän tunsi itsensä jatkuvasti nöyryytetyksi ja koki, ettei hänellä ollut jäljellä rahtustakaan ihmisarvoa. Hän oli ahdistunut, turhautunut ja silmittömän peloissaan, kaipasi kotiin ja kaipasi edes yhtien tuttujen kasvojen näkemistä. Hän oli loputtoman yksin. Kukaan ei ollut suostunut maksamaan hänen takuitaan, eikä käteen tuntunut kiinnostavan oliko hän kotona vai ei. Kaikki muut olivat jatkaneet elämäänsä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kaikki muut paikalla olleet olivat nyt tyytyväisenä kotona. Jace oli samassa laitoksessa murhaajien ja pedofiilien kanssa. Istui niiden kanssa samassa, jääkylmässä ja sängyttömässä sellissä, jossa seinien virkaa toimittivat vain kalterit, joiden hän oli kuvitellut olleen vain elokuvien juttu. Sekin oli toisaalta edistystä, koska aluksi hän oli nukkunut kymmenien muiden kanssa patjalla keskellä sitä koko laitosta. Kaikkialla oli liikaa ihmisiä. Kaikki olivat yhtä vihaisia, turhautuneita ja hukassa. Kellään ei ollut mitään muuta tekemistä kuin tuijottaa eteenpäin ja odottaa, että ne olisivat heränneet siitä kummallisesta painajaisesta, jonka loppua ei näkynyt. Kate ei ollut ensimmäinen ihminen, joka oli tulossa vierailemaan. Äiti oli käynyt ennen sitä, eikä Jace ollut koskaan tuntenut itseään niin paljon lapseksi kuin sillä hetkellä. Hän oli tuntenut typerää tarvetta takertua sen paidanhelmaan ja vaatia sitä korjaamaan kaiken. Ei se sitä voinut korjata. Eikä voinut Katekaan. Jace tajusi jopa olevansa loputtoman häpeissään nyt, kun se oranssi haalari päällään ja kädet selän takana käsiraudoissa käveli kohti sitä vierashuonetta vartija takanaan. Muut olivat päässeet sinne jo aikaisemmin. Jacen tunnista oli jäljellä enää kaksikymmentä minuuttia, koska heidän sellinsä oltiin päätetty ratsata. Sellikaverin patjan sisältä oltiin löydetty teroitettu, ruosteinen jousi, jolla olisi hyvin voinut viiltää auki jonkun kurkun. Jace mietti, olisiko se seuraavana yönä koitunut hänen kohtalokseen. Jace ei varsinaisesti näyttänyt itseltään. Hän oli niin loputtoman väsynyt, että se paistoi kauas. Hän söi huonosti, poltti liikaa. Samalta taisivat tosin näyttää vähän kaikki muutkin. Jace piti katseensa tiukasti harmaassa muovilattiassa, kun se vartija irroitti ne käsiraudat ovella. Se sali oli kaikin puolin ankea. Metalliset pöydät ja tuolit oltiin pultattu kiinni lattiaan. Yhdellä seinustalla oli välipalakone, jossa oleva post-it-lappu kertoi sen hajonneen aikapäivää sitten. |
|
|
|
Jun 15, 2016 12:38:47 GMT 2
Post by Deleted on Jun 15, 2016 12:38:47 GMT 2
Maailma oli sillä hetkellä ihan helvetin epäreilu paikka. Katen isä oli epäreilu. Katen ystäväpiiri oli epäreilu. Lait olivat epäreiluja.
Kuukausi sitten ilta oli päättynyt kamalimmalla mahdollisella tavalla. Siihen oli tarvittu vain yksi pieni virhearviointi. Aina silmät sulkiessaan Kate näki sen välikohtauksen uudelleen ja uudelleen. Näki sen veren, kuuli sen karmivan räsähdyksen, mikä seurasi siitä, kun ihmisen pääkallo osui katukiveen. Kuuli ne poliisiauton sireenit. Ja Kate ei ollut osannut siinä tilanteessa tehdä muuta, kuin seistä kauhusta lamaantuneena paikallaan. Ne tapahtumat olivat rekisteröityneet vasta siinä vaiheessa tajuntaan, kun Jace oli lyöty rautoihin ja työnnetty poliisiauton takapenkille. Siinä vaiheessa se oli ollut myöhäistä.
Kate oli jaksanut viikon ajan huutaa ja itkeä isälleen, että se tekisi jotain. Mitä tahansa. Olihan hän mainetta niittänyt lakimies, täytyi hänen jotain pystyä tekemään, että se kaikki menisi pois! Mutta ei – Lester Simmons ei ollut kiinnostunut Jacen pelastamisesta. Lester oli keskittynyt vain hoitamaan asian niin, että mitään merkintää koko tapahtuneesta ei jäisi Katen tietoihin. Kate saisi jatkaa puhtaalta pöydältä, Jace ei. Tosin ei Katekaan pystynyt jatkamaan puhtaalta pöydältä. Fyysistä todistetta tapahtumasta ei ehkä jäänyt, mutta Kate ei pystyisi koskaan unohtamaan sitä.
Kun Kate oli vihdoin tajunnut, että kukaan ei voisi tehdä asialle mitään, hän oli pakottanut itsensä jatkamaan. Ei hän voinut muutakaan siinä tilanteessa tehdä kuin odottaa. Koulussa käyminen sai hänen ajatuksensa muualle, ja hän jollain ihmeen kaupalla pääsi rimaa hipoen lopputenteistään läpi. Kaikki olivat katsoneet häntä kieroon sen välikohtauksen myötä – Kate oli nyt tappajan tyttöystävä. Hän tuntui olevan ainoa ihminen koko maailmassa, joka tiesi, että Jace ei ollut paha ihminen. Yhden vahingon jälkeen kaikki olivat lyöneet leiman miehen otsaan, joka ei ollut edes paikalla. Ihan niin kuin muut eivät mokaisi koskaan.
Katelle oli ehdotettu terapiaa ensimmäistä kertaa siinä vaiheessa, kun oli kulunut kaksi viikkoa ja hän oli nukkunut hädin tuskin silmäystäkään. Muistikuvat eivät jättäneet häntä rauhaan, eivät valveilla eivätkä unessa. Kate oli sitten lopulta suostunut, saanut määräyksen ottaa jotain unilääkkeitä, ja siinä vaiheessa helvetti vasta irti olikin. Niiden unilääkkeiden jälkeen Kate ei enää päässyt heräämään niistä painajaisistaan. Pari kertaa riitti, ja sitten ne unilääkkeet saivat jäädä kaapin perukoille. Sen sijaan Kate teki koulutöitä helposti 20 tuntia vuorokaudessa ja lopun ajan vain itki sänkynsä pohjalla. Sanomattakin oli selvää, että Kate näytti kamalalta riuduttuaan kuukauden päivät.
Viimein Kate oli saanut kutsun tulla tapaamaan Jacea sinne vankilaan. Se oli kamala ja ankea paikka, missä oli loputtomasti sääntöjä. Mitään ei saanut tehdä, asiallisesti piti käyttäytyä ja pukeutua. Katen teki mieli vain huutaa suoraa huutoa, varsinkin, kun hän ei voinut tehdä muuta kuin istua ja odottaa epätiedon vallassa, kun kello juoksi eikä Jacea näkynyt. Viimein, 40 minuuttia sovitun tapaamisajan jälkeen, Kate sai kutsun siirtyä toiselle puolelle. Hänet istutettiin pöydän ääreen odottamaan vielä lisää. Lopulta Kate näki Jacen ovella. Se näky sai hänet purskahtamaan itkuun. Nainen muisti lukeneensa, että alussa fyysistä kontaktia sai ottaa, joten kun Jace saapui sen pöydän ääreen Kate sulki miehen raivokkaaseen halaukseen, kuin hänen henkensä olisi siitä kosketuksesta kiinni. "Oh my god, it's so good to see you", Kate sopersi kyyneleidensä läpi.
Se oli ollut tuhottoman pitkä kuukausi ilman Jacea.
|
|
member rank
Old Lady
Discord name
▲ Saikuttelua päällä mutta #Yrityshyvä10
|
Jun 15, 2016 12:53:30 GMT 2
Post by autopilot on Jun 15, 2016 12:53:30 GMT 2
Oli onni, ettei Jace tiennyt, mitä hänestä hänen selkänsä takana sanottiin. Juuri nyt hän saattoi valehdella itselleen ja väittää, että kaikki ymmärsivät, että se oli ollut vahinko. Että ne olisivat soittaneet ja tulleet käymään, jos se vain olisi mahdollista. Mielenterveyttä riitti järkyttämään jo ihan tarpeeksi se, että juristi koitti edelleen selvittää, syytettäisiinkö häntä murhasta vai taposta. Molemmat termit olivat sellaisia, joihin hän ei ollut koskaan hetkeäkään kuvitellut nimensä yhdistettävän. Nyt riitti, että järjestelmä piti häntä rikollisena. Siihen ei tarvittu enää sitä, että kaikki ne ihmiset, joita hän oli pitänyt ystävinään, kääntyisivät häntä vastaan.
Vielä kuukausi sitten Jace olisi väittänyt, että oli heidän porukassaan se, joka olisi todennäköisimmin selvinnyt vankilassa kunnialla. Hän oli ollut uhkarohkea ja itsevarma. Hän oli ollut se, joka oli hoitanut ne huumekaupat keskellä huonoja alueita, haastanut baarissa riitaa tuplasti itseään isompien miesten kanssa ja osannut pitää puolensa aina ja kaikissa tilanteissa. Nyt ei ollut enää sellainen olo, kun hän vihdoin kohotti katseensa siitä lattiasta ja tutki sitä huonetta. Se oli tupaten täynnä, mutta hän löysi Katen siitä ihmismassasta melko nopeasti.
Kate oli nähnyt parempiakin päiviä. Se näytti suorastaan riutuneelta. Siinä missä Kate oli pudottanut sen vähäisenkin painon mitä sillä oli joskus ollut, oli Jace onnistunut keräämään sitä lisää. Se oli vankilan ruoka huomioonotettuna varsin hyvä saavutus, mutta taisi johtua vain ja ainoastaan siitä, että kun pillereitä ei napsinut läpi päivän, oli yhtäkkiä aivan järjetön nälkä. Koko ajan. Kate näytti vähän kuolleelta, Jace näytti sitä väsymystä ja maassa olevaa mieltä lukuunottamatta jo ihan kunnon ihmiseltä. Ainakin paremmalta, kun oli näyttänyt sinä iltana, kun kaikki oli mennyt vikaan. Se oli ollut aallonpohja monella tapaa. Hän oli ollut niin sekaisin kaikesta siitä, mitä oli kehoonsa pistänyt, että oli vielä poliisiasemallakin huutanut, lyönyt ja potkinut. Lopulta hän oli vain nukkunut oksennuksessaan ja seuraavana aamuna toivonut, että olisi voinut vain kuolla siihen paikkaan.
Oli kamalaa, kun Kate rupesi itkemään. Jace ei voinut mitään sille, että se reaktio sai hänet voimaan jopa fyysisesti huonosti. Rintakehää puristi ja ahdisti. Hän antoi naisen lähes hypätä syliinsä ja puristi sitä tiukasti siihen asti, että häntä kutsuttiin tiukasti sukunimeltä. Silloin oli aika nostaa kädet ylös ja perääntyä se pari askelta. Jace jäi seisomaan paikalleen katse Katessa, eikä tajunnut vielä edes istua.
"Why are you crying?" Jace ei voinut olla kysymättä ääneen ja ääni huolta täynnä, "please stop crying."
|
|
|
|
Jun 15, 2016 14:00:24 GMT 2
Post by Deleted on Jun 15, 2016 14:00:24 GMT 2
Se oli Katelle ihan järjetön helpotus nähdä Jace kunnossa. Vaikka Kate tiesi, että Jace pärjäisi kyllä – se oli sellainen selviytyjäluonne – niin se ei silti poistanut sitä loputonta huolta ja murhetta, mikä häntä vaivasi sen tilanteen vuoksi. Kate oli yrittänyt kaikkensa, varmaan vähän liikaakin. Mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä, tuntui kuin hän olisi puhunut vierasta kieltä. Eikä kukaan voisikaan. Ei kukaan tiennyt, mitä Kate kävi läpi. Ikätovereille kun suurimmat murheet olivat niin pikkuasioita, kuten mitä nyt tuli sekoiltua edellisissä bileissä, tai miksi se yksi ei vastaa puhelimeen. Katea vaivasi epätietoisuus siitä, montako vuotta menisi, ennen kuin hän saisi poikaystävänsä takaisin.
Lester ei ollut maalaillut mitään ruusunpunaisia kuvia Jacen tulevaisuudesta Katelle. Kaikki olivat sitä mieltä, että se poika olisi parempi unohtaa, etsiä joku toinen, joku parempi. Joku, joka ei ollut tappanut ketään. Mutta Kate ei tapansa mukaisesti kuunnellut, jääräpää kun oli. Kate oli varma siitä, että Jace oli hänelle se oikea, ja hitto vieköön, Kate odottaisi Jacea vaikka maailmanloppuun asti. Kate ei aikonut luovuttaa Jacen suhteen. Eikä Kate halunnut päästää irti Jacesta edes silloin, kun joku komensi heitä. Mutta pakkohan se oli, kun muuten se tapaaminen päättyisi entistä aikaisemmin.
”I’m just so relieved to see you”, Kate vastasi miehen kysymykseen, pyyhki kyyneleitään ja niiskutti, ”I’ve missed you so much!” Kate istuutui varovasti takaisin sen pöydän ääreen. Se syömättömyys oli saanut aikaan sen, että vähänkään äkkinäiset liikkeet huimasivat heti. Nytkin se tuttu kihelmöinti tuntui, ja Kate sulki hetkeksi silmänsä nojauduttuaan käsiinsä. Kun se olo siitä hetken päästä tasoittui, Kate avasi silmänsä uudelleen. ”Gosh, I wish I could just kiss you now”, Kate sanoi surkeana. Miten epäreilulta se tilanne saattoikaan tuntua sillä hetkellä!
Brunette ei voinut estää sitä puheryöppyä, mikä sitten seurasi – se oli varmaan enemmän kuin hän oli koko kuukauden aikana puhunut. Täytyihän hänen saada mahdollisimman paljon siitä tapaamisesta irti, ennen kuin hänet pakotettaisiin poistumaan. ”How are you? I mean, you’ve probably seen better days, but like really? What’s it like back there? How terrible is it? Do you know what’s gonna happen now? I’ve been trying to talk to my dad but he really isn’t helping at all and I’m so worried about you! What happened, why did it take so long for you to get here? I thought we were supposed to be meeting like 40 minutes ago and nobody was telling me anything and I was worried that we wouldn’t get to meet or anything…”
|
|
member rank
Old Lady
Discord name
▲ Saikuttelua päällä mutta #Yrityshyvä10
|
Jun 15, 2016 14:12:34 GMT 2
Post by autopilot on Jun 15, 2016 14:12:34 GMT 2
Sinä hetkenä, kun Kate avasi suunsa, tunsi Jace itsensä ihan loputtoman vanhaksi. Vähän kuin silloin, kun oli yliopistossa yksi päivä vain katsonut uusia ekaluokkalaisia ja tajunnut, että oli niihin verrattuna ihan oikea aikuinen. Siitä tuntui olevan ikuisuus. Hän kiinnitti aivan tarpeettoman paljon huomiota siihen, miten ympärillä olijat hymähtelivät Katelle huvittuneesti. Jacen teki melkein mieli käskeä sitä olemaan hiljaa ja aikuistumaan. Istumaan vain kiltisti ja hymy kasvoillaan, kuten kaikki muutkin, leikkimään, ettei mikään ollut vialla. Samalla hän oli aivan älyttömän helpottunut siitä, että joku tunsi jotain. Hetken oli vaikuttanut siltä, että koko maailma oli vajonnut hänen tasolleen, eikä helpotusta ollut näkyvissä.
Joka tapauksessa Jace päätyi suomaan Katelle hymyn, kun istuutui sen metallisen pöydän toiselle puolelle ja nojasi siihen kyynerpäänsä. Kate pommitti häntä oikealla kysymysten ryöpyllä. Jace ei ehtinyt vastaamaan mihinkään, kun tuli jo seuraava kysymys. Eikä hän halunnutkaan vastata mihinkään. Hänellä oli vahvasti sellainen olo, ettei Kate todellakaan ollut sellaisessa mielentilassa, että kestäisi mitään muuta kuin hyviä uutisia. Eikä hänellä ollut kuin pahoja uutisia.
“It’s really not that bad”, Jace siis vakuutti. Kurkkua kuristi, hän selvitti ääntään, painoi katseensa hetkeksi käsiinsä ennen kun kohtasi naisen katseen uudelleen. Kasvoilla pidettiin urhea ilme. Jace hoki itselleen mielessään koko ajan, että kaikki oli kunnossa ja mikään ei ollut vialla.
“I don’t know what’s happening”, mies sitten myönsi seuraavaksi, “I talked with my lawyer yesterday and it’s, uhm.. Well they don’t want to make a deal. Of any kind. But they might drop the murder charges and just charge me with manslaughter cause I was drugged out of my mind. That’s good, right?” Ihan kuin Kate olisi tiennyt. Oikeastihan siinä oli isokin ero. Murhasta hän saisi todennäköisesti elinkautisen. Taposta ehkä vain 20-40 vuotta. Molemmat tuntuivat ajatustasolla ihan yhtä kaukaisilta.
|
|
|
|
Jun 15, 2016 15:48:21 GMT 2
Post by Deleted on Jun 15, 2016 15:48:21 GMT 2
Siinä missä Jace välitti niistä muiden katseista, Katea se ei kiinnostanut. Hän oli kiinnostunut vain ja ainoastaan Jacesta ja tämän hyvinvoinnista. Ja jestas miten hyvältä tuntuikaan nähdä Jace siinä! Se jopa näytti paremmalta kuin ennen vankilaan lähtöä, mikä oli Katelle melkoinen yllätys. Positiivinen sellainen. Kate ei ollut oikein missään vaiheessa katsonut hyvällä sitä Jacen nappien kanssa säätämistä, mutta oli sitten lopulta antanut asian vain olla. Se oli ollut sellainen waste of breath yrittää puhua Jacelle siitä, ja Jace oli osoittanut olevansa kovapäisempi siinä asiassa kuin Kate.
Kate nyökkäsi Jacen vakuutteluille, että se kokemus ei ollut niin kamala. Ei Kate sitä aidosti uskonut, mutta päätti uskoa sen sanat. Katen piti voida uskoa ne sanat, jos hänen oli tarkoitus pystyä jättämään Jace sinne. Hän valitsi siis sen, että luotti siihen Jacen maalaamaan, positiiviseen kuvaan. Ja ehkä ne asiat eivät tosiaan oikeasti olleet niin huonosti. Jace oli siinä ehjin nahoin ja hyvissä ruumiin voimissaan, vaikka näyttikin väsyneeltä ja apealta. Periaatteessa Katella ei ollut syytä huoleen. Jace kyllä pärjäisi.
Kate kuunteli sen Jacen selityksen vaitonaisena, tunsi kuinka kyyneleet kihosivat silmiinsä taas. ”I guess it’s good… I mean at least they’re getting something right. You’re not a murderer, it was an accident. Have you told them that, that it was an accident?” Kate vastasi, yritti epätoivoisesti pitää itsensä kasassa. ”So what does that really mean in your case?” Hän kysyi. Ei hän tiennyt näistä asioista mitään. Eikä hänen pitäisi edes joutua tietämään. Kate laski katseensa käsiinsä. ”They’re asking for my testimony, but I don’t really know what I should say or do. I don’t want to say anything that would make matters worse for you…” hän sanoi hetken kuluttua vaisusti. Kate halusi vain auttaa Jacea, eikä kestäisi sitä, jos jokin, mitä hän sanoisi, vaikuttaisi negatiivisesti siihen tilanteeseen.
|
|
member rank
Old Lady
Discord name
▲ Saikuttelua päällä mutta #Yrityshyvä10
|
Jun 15, 2016 15:59:46 GMT 2
Post by autopilot on Jun 15, 2016 15:59:46 GMT 2
Se ei ollut ollut vahinko. Kukaan ei hetkeäkään oikeasti kuvitellut, että se olisi ollut. Jokainen paikallaolija oli nähnyt, miten Jace oli oikeasti tarttunut sitä miestä hiuksista kiinni ja iskenyt sen pään siihen katukivetykseen niin lujaa, kun oli vain pystynyt. Se oli ollut raadollista, brutaalia ja ehdottoman tarpeetonta. Hänellä ei ollut enää näin jälkikäteen mitään käsitystä siitä, mikä hänet oli ajanut niin tekemään, mutta hän sen oli tehnyt joka tapauksessa. Hän oli myös tehnyt päätöksen toimia juuri niin. Vahinko olisi ollut sitä, jos hän olisi horjahtanut pyörällään niin, että olisi saanut jonkun väistämään autotielle, missä niiden yli oltaisiin sitten ajettu. Tällä tapahtumaketjulla ei ollut mitään tekemistä vahingon kanssa.
Oli vaikea sanoa, yrittikö Kate vakuutella itseään, vai uskoiko se siihen oikeasti. Joka tapauksessa Jace ei voinut olla pudistamatta päätään.
“No, I haven’t told them that ‘cause it wasn’t an accident”, mies huokasi raskaasti ja pudisteli vielä hetken epäuskoisesti päätään, “they have every right and reason to call it a murder if they want. I know that. You know that.” Äänessä oli sellaista uhmaa, jota selkeästi käytettiin, ettei se aihe tuntuisi than niin vaikealta.
Tilanteen vaikeudesta kertoi myös se tapa, jolla Jace seuraavaksi nojasi taaksepäin sillä tuolilla.
“Manslaughter’s 10 to 30. Murder’s 25 to life”, mies sanoi asiaa hetken välteltyään ja päätyi puoliksi makaamaan sille pöydälle. Kate nosti esiin oikeudessa todistamisen, mikä sai Jacen kurtistamaan kulmiaan. Hän ei todellakaan halunnut, että Katella olisi tämän asian kanssa mitään tekemistä. Olisi kaikille helpompaa, jos se vain suosiolla jatkaisi elämäänsä.
“I don’t want you to do it. Like, fuck, Kate, babe... You can’t get up there and lie to get me out of trouble. That’s not how it works, alright? Just… Don’t do it. I don’t want you involved. Any more than you already are… It’s such a fucking mess. Nothing’s going to make it worse for me. Just tell them the truth” Jace nousi jälleen levottomasti kunnolla istumaan ja päätyi haromaan hiuksia kasvoiltaan sen oloisesti, että saisi hermoromahduksen koska tahansa. Äänensävystä paistoi läpi tuhat ja yksi tunnetta, katse kääntyi huomattavan stressaantuneena seinään.
|
|
|
|
Jun 15, 2016 17:12:09 GMT 2
Post by Deleted on Jun 15, 2016 17:12:09 GMT 2
Kate ei tiennyt muuta kuin sen, että se ei ollut murha. Ei se vain yksinkertaisesti voinut olla niin. Hän tunsi Jacen, näki mitä oli tapahtunut – näki sen joka yö unissaan. Hän tiesi aivan varmasti, että Jacen tarkoitus ei ollut ollut tappaa sitä kaveria. ”No, actually, I don’t. Doesn’t murder require like premeditation or something like that? And I know that it wasn’t your intention to kill him. You were messed up, doesn’t that make you like, I don’t know, not criminally responsible?” Kate yritti perustella sitä näkemystään. ”Don’t give up just because they want you to. Please?
Kate kuuli ne luvut ja laski katseensa käsiinsä. Sulki silmänsä, kun tunsi niiden kyynelien tulevan taas. ”Fuck. That’s a long time”, Kate sanoi surkeana. Hän tunsi, kuinka hänen toivoltaan putosi pohja. Sitä kaikkea ei tosiaan tainnut saada menemään vain pois. Niin monta vuotta merkitsi vain sitä, että heidän tulevaisuus meni siinä. Se, mitä he olivat silloin tällöin varovasti ehkä sivunneetkin. Nyt siitä ei kuitenkaan tulisi melko suurella varmuudella tulisi mitään. Se harmitti niin hitosti, kun se tulevaisuus oli ollut juuri ja juuri käden ulottuvilla. Jace oli juuri valmistumassa koulusta, Katellakin enää vain vuosi jäljellä. Sen jälkeen he olisivat voineet vain jatkaa elämässä eteenpäin. Ja yhtäkkiä se ei olisikaan enää mahdollista.
Kate kuunteli Jacen sanat, mutta pudisti päätään. ”Don’t think for a second that I wouldn’t testify in your defense. Nobody else knows what really went down there. They just saw you smashing a guy’s head on the pavement, they don’t know shit”, Kate sanoi uhmakkaasti – tai niin uhmakkaasti kuin pystyi sen kyynelehtimisen kanssa. ”I will fight for you even if it was the last thing I ever did, and there is nothing that could change that. Nothing, you get that? I'm gonna figure out a way to make it better. There has to be a way...”
|
|
member rank
Old Lady
Discord name
▲ Saikuttelua päällä mutta #Yrityshyvä10
|
Jun 15, 2016 17:29:52 GMT 2
Post by autopilot on Jun 15, 2016 17:29:52 GMT 2
Katen oli helppo sanoa, ettei nyt kannattanut enää luovuttaa. Jace ei edes ollut luovuttamassa - hän oli vain hävinnyt. Hän oli kertonut poliiseille ja juristilleen rehellisesti kaiken, minkä vain oli muistanut. Jokaisen yksityiskohdan. Kaiken. Nyt se tuntui typerältä. Hänen olisi ehkä pitänyt vain pitää suunsa kiinni ja toivoa, että kaikki muutkin paikallaolijat olisivat pysyneet hiljaa. Tuskin ne kantelivat toisistaankaan. Jace ei vain kuitenkaan varsinaisesti ollut halunnut luottaa niiden hyväntahtoisuuteen sen jälkeen, kun oli tappanut niiden läheisen ystävän. Juristi oli sanonut, että oli parempi kertoa totuus, vaikka se ei olisi itselle myönteinen, kun jäädä myöhemmin kiinni valehtelusta. Se oli antanut myös toivoa, että jos hän vain myöntäisi sen kaiken, olisi syyttäjä paljon todennäköisemmin luopumassa siitä murhasyytteestä.
“It’s enough for you to show obvious lack of concern for human life for it to be second degree murder”, Jace huomautti Katelle ja takertui siihen yhteen asiaan, johon saattoi sanoa jotain.
Seuraavaksi tilanne eteni taas siihen, että Kate oli kyyneleiden partaalla. Niin oli rehellisesti sanottuna Jacekin, vaikka kieltäytyi näyttämästä asiaa samalla tavalla. Hän ei tässä vaiheessa osannut edes ajatella sellaisia asioita kuin jotain parisuhdetta. Mielessä pyöri lähinnä ahdistava, hakkaava ajatus siitä, ettei hän olisi menossa kotiin vuosikausiin. Jos koskaan. Oli kummallista, miten yksi ilta ja yksi typerä virhe saattoi johtaa tähän.
“Kate - stop it”, Jacen oli pakko keskeyttää se Katen seuraava monologi, kun omakin olo kävi liian vaikeaksi, “there’s nothing you can - or should - do for me, okay? Just let it go. It happened. There’s nothing we can do. It’s not in our hands.” Se, että se tilanne vaikutti niin rajusti läheisiin ihmisiin, oli ihan älyttömän vaikeaa. Oli ollut vaikea katsoa vierestä sitä oman äitinsä kärsimystä, eikä tämä kauheudessaan jäänyt kovin kauas.
“I just… I just need you to go back to your life and just let this all be. It’s done, alright? And it’s fine. I’m fine”, Jace jäi vakuuttelemaan, “the system’s fucked up. Or maybe I am, I dunno, but anyway. Just let it go. It's not your responsibility."
|
|
|
|
Jun 15, 2016 18:07:25 GMT 2
Post by Deleted on Jun 15, 2016 18:07:25 GMT 2
Kate ei voinut käsittää, miten Jace pystyi suhtautumaan siihen kaikkeen sillä tavalla. Vaikka eihän hän tietysti osannut kuvitellakaan, mitä siellä kulissien takana oikeasti tapahtui – mitä Jacen pään sisällä tapahtui. Kate oli vain niin hätääntynyt ja lohduton sen tilanteen kanssa. Ei hän voinut vain jättää sitä asiaa siihen ja katsoa toimettomana vierestä, kun hänen rakastamansa mies lyötiin rautoihin kaltereiden taakse, mahdollisesti tämän koko loppuiäksi. Se ei vain voinut mennä niin.
Kate pudisti päätään koko sen ajan, kun Jace yritti saada Katea jättämään sen asian siihen. Ei hän voinut tehdä niin. ”I can’t. I can’t do that”, Kate tyrmäsi, siirsi katseensa mieheen. ”Jace, I love you. There is not a thing in this world that I wouldn’t do for you, and I will never stop fighting for you”, hän yritti perustella epätoivoisesti, tiesi kyllä häviävänsä sen väittelyn hetkellä millä hyvänsä. Mutta ei hän luovuttaisi koskaan, kun oli kyse Jacesta. Kate ei ollut luovuttaja. Ehkä Kate saisi vielä isänsä pään käännettyä, saisi tämän auttamaan Jacen tapauksen kanssa. Täytyi olla jotain, mitä Kate voisi tehdä.
”It’s not my responsibility, but I want to do this, ok? I can’t just stand idly by and watch them throw you to jail. I couldn’t live with myself if I didn’t try everything possible”, Kate vielä lisäsi. Jace ei pystyisi muuttamaan Katen kantaa siihen asiaan. Kate ei suostuisi luovuttamaan Jacen suhteen ilman taistelua. Se oli kuitenkin vähintä, mitä hän pystyi siinä tilanteessa tekemään.
|
|
member rank
Old Lady
Discord name
▲ Saikuttelua päällä mutta #Yrityshyvä10
|
Jun 15, 2016 18:20:41 GMT 2
Post by autopilot on Jun 15, 2016 18:20:41 GMT 2
Siinä tilanteessa oli jotain oudon rauhoittavaa. Tietysti se oli kaikki pelottavaa ja ahdistavaa, olisi ajanut hulluksi kenet tahansa, mutta oli omalla tavallaan helpottavaa, kun ei voinut vain yksinkertaisesti tehdä mitään. Niin kauan kun yritti taistella vastaan, ei tehnyt mitään muuta kun kaivoi itselleen yhä syvempää kuoppaa. Jacekin sortui siihen jatkuvasti, odotti, että joku olisi vain rynnännyt paikalle ja saanut hänet pois pälkähästä. Joskus syvimmillä epätoivon hetkillä hän kuitenkin käsitti sen, että mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut. Että oli mahdollista löytää lohtua siitä, että peli oltiin yksinkertaisesti pelattu.
Tällä hetkellä se mielenrauha oli tietysti todella kaukana, kun Jace ei voinut tehdä mitään muuta kun seurata sitä Katen hajoamista vierestä. Mitä enemmän Kate kärsi, sitä pahempi olo oli Jacellakin. Se oli niitä tilanteita, joissa sanoilla ei ollut enää mitään väliä. Koska tunteita oli juuri nyt mahdoton pukea sanoiksi, eikä hiljaisuus tuntunut sopivalta, oli pakko turvautua kylmään logiikkaan.
“Look. They already threw me in jail. The worst already happened and we’re both fine”, Jace keskeytti sen Katen purkauksen ja laski ääntään merkittävästi, nojasi pöydän yli lähemmäs. Katea ei ehkä kiinnostanut kuka kuuli ja näki, mutta Jacea kiinnosti. Hän tiesi paremmin kuin hyvin, että saisi kuulla siitä Katen käytöksestä muilta heti, kun ovet sulkeutuisivat. Vartijatkaan eivät suhtautuneet siihen lämpimästi, vaan jonkinlaista hermoromahdusta ennustellen jäivät siihen lähelle.
“You’re gonna be fine. Give it time. It will get better”, Jace vakuutti, otti Katen kädet hetkeksi omiinsa ja suukotti sen kämmenselkää. Se tuntui vähän hyvästeiltä. Jace oli varma siitä, että Kate tulisikin olemaan kunnossa. Se palaisi omaan elämäänsä eikä parin vuoden päästä enää edes muistaisi koko tätä fiaskoa. Itsestään hän ei ollut ihan niin varma.
|
|
|
|
Jun 15, 2016 18:55:28 GMT 2
Post by Deleted on Jun 15, 2016 18:55:28 GMT 2
Kate painoi päänsä kumaraan. Jacen rauhallisuus rupesi vihdoin puremaan naiseen ja se alkushokki tasaantumaan. Se oli ihan fiksu veto mieheltä, että se ei enää lähtenyt mukaan siihen Katen vastaan vänkäämiseen. Kate tunsi olonsa voimattomaksi ja avuttomaksi. Ja sitä loppuaikaa oli turha kuluttaa enää siitä asiasta tappelemiseen. Sillä hetkellä sitä asiaa ei pystynyt muuttamaan eikä sille voinut mitään. Katen oli vain pakko hyväksyä se.
Jace väitti heidän molempien olevan kunnossa, vaikka pahin oli tapahtunut. Se saattoi pitää paikkansa Jacen kohdalla, mutta Kate oli kaikkea muuta kuin kunnossa. Hän tunsi olevansa hallitsemattomassa syöksykierteessä, eikä hän ymmärtänyt, mitä tapahtui. Kate ei ollut nukkunut tai syönyt kunnolla kuukauteen, juuri sen verran, että pysyi hengissä. Hän oli loputtoman väsynyt ja uupunut, mutta yöt kuluivat vain sängyssä kierimiseen. Sängystä ylös pääseminen oli päivän suurin koettelemus. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi vaivoin elänyt viimeisen kuukauden automaattiohjauksella.
Kate huokaisi syvään, hymyili surullisesti Jacen suukottaessa hänen kämmenselkiään. Se oli karua ajatella, että se tulisi olemaan läheisin kosketus, mitä he tulisivat jakamaan moneen vuoteen. ”So how does this work? When can I visit you and such?” Kate kysyi vaisusti, luovuttaen sen aiemman taistelun. Ei heillä muutenkaan voinut ollut enää paljoa aikaa jäljellä, oli parempi koittaa saada jotain rakentavaakin keskustelua käytyä. Katella oli kuitenkin ollut ihan oikeastikin kysymyksiä Jacelle, vaikka tärkeintähän siinä tapaamisessa oli ollut se, että hän näki Jacen olevan kunnossa.
|
|
member rank
Old Lady
Discord name
▲ Saikuttelua päällä mutta #Yrityshyvä10
|
Jun 16, 2016 7:33:50 GMT 2
Post by autopilot on Jun 16, 2016 7:33:50 GMT 2
Tilanne rauhoittui sen verran, että Jace uskalsi päästää irti Katen käsistä ja palata kunnolla istumaan aloilleen.
Taisi olla valhe, kun Jace sanoi, että pahin oli jo tapahtunut. Pahin ei ollut vielä tapahtunut - häntä ei oltu vielä tuomittu mistään. Hän ei ollut vielä edes siinä laitoksessa, jossa hän tulisi loppuelämänsä viettämään. Oli mahdoton olla kuulematta, miten ihmiset puhuivat tästä paikasta lomakeskuksena verrattuna niihin oikeisiin vankiloihin. Niiden puheista sai vähän sellaisen kuvan, että niiden elämän pahin kokemus ei todellakaan ollut ollut se, että oli tullut kahlituksi ranteistaan ja nilkositaan samaan ketjuun kahdenkymmenen muun ihmisen kanssa.
“I don’t know where they’re sending me”, Jacen oli pakko myöntää, kun Kate puhui niistä vierailuajoista. Hän ei tiennyt yhtään paremmin kuin nainenkaan.
“My lawyer said he’s betting for Attica at this point, though. That’s not so bad, right? It’s not that far away. And like because it’s high security you get your own cell and they let you out for like an hour every 24 hours so you can stand outside in a cage…”
Jace vannoi, että oli aloittanut sen lauseen positiivisessa mielessä. Positiiviset asiat nyt vain sattuivat olemaan erittäin tiukalla, eikä hän voinut mitään sille, että viimeistään tässä vaiheessa se hätä oikein loisti hänen kasvoiltaan.
"And there's no visits like this, cause I have history with drugs", Jace päätyi vielä pudottamaan sen ehkä pahimman pommin. Jatkossa nämä asiat hoidettaisiin niin, että välissä olisi paksu lasi.
"They think I'm high risk for violence and drug cartels, Kate. Because I know the exact same people you do", mies pudisteli päätään ja vaihteli jälleen levottomasti asentoaan. Heidän tuttavapiirissään oli jo pidemmän aikaan ollut ihmisiä, joihin ei välttämättä olisi kannattanut tutustua. Niitä, joilta oli saanut ostettua huumeita, ja tarvittaessa vaikka aseen. Ikävä kyllä näin vähän myöhässä oli tullut ilmi, etteivät ne olleet vain viattomia opiskelijoita, vaan niiden tunteminen laskettiin kontaktiksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Se oli ilmiselvästi se, mistä se riemu vasta repeisikin.
|
|
|
|
Jun 16, 2016 16:39:14 GMT 2
Post by Deleted on Jun 16, 2016 16:39:14 GMT 2
Jos Kate ei jostain pitänyt elämässä, se oli suunnittelemattomuus. Siksi naista ahdisti hirveästi kuulla, ettei Jacella ollut hajuakaan siitä, minne joutuisi. Ahdisti, koska hän ei tiennyt, koska pääsisi näkemään Jacea seuraavan kerran, tai miten usein. Tai kuinka kauan mies joutuisi sitten loppujen lopuksi viettämään aikaa kalterien takana. Kaikesta päätellen pitkään, mutta kuinka pitkään? Oliko puhe vuosikymmenestä vai useista, elinkautisesta? Jace tuntui olevan sillä hetkellä ainoa asia, joka piti Katen pään pinnalla, vaikka kaikki muu veti häntä alas syvälle pohjamutiin. Epätietoisuus siitä tapaamistilanteesta oli siis äärimmäisen hankala käsitellä.
Se Attica kuulosti kamalalta paikalta. Mutta ainakin siellä Jace olisi turvassa muilta, kai. Kate näki sen hädän Jacen kasvoilla, ja sen näkeminen kouraisi naista rintakehästä. Ei vankila ollut oikea paikka Jacelle! ”Hey, I’m sure it’ll be ok. I mean, you would have your own cell, right? So that’s a good thing. And I’ll come visit you as much as I’m allowed”, Kate yritti lohduttaa. Se oli tosin aika heikko yritys siinä tilanteessa. Mutta Kate halusi ihan oikeasti uskoa ja luottaa siihen, että niinkin paskassa tilanteessa kaikki kääntyisi niin parhain päin kuin oli mahdollista.
Katesta oli toisaalta niin epäreilua, että hän pääsi kävelemään siitä tilanteesta kuin koira veräjästä – vaikka eihän hän siis ollut tehnyt mitään väärää. Mutta juurikin se Jacen mainitsema tuttavapiiri, joka tulisi vaikuttamaan niin moneen asiaan. Se ei tulisi vaikuttamaan Kateen mitenkään. Kate huokaisi syvään. Toisaalta se oli ihan ymmärrettävääkin. Katen teki mieli huomauttaa, että hän oli varoittanut niistä ihmisistä, pyytänyt Jacea lopettamaan sen nappien kanssa säätämisen. Oli Katekin niitä joskus kokeillut, mutta sittemmin todennut ettei se ollut hänen juttunsa. Siinä tilanteessa se olisi kuitenkin ollut tökeröä lähteä huomauttamaan siitä, eikä Kate halunnut tapella siitä samasta asiasta taas. ”So have they set a court date for you or anything?” Kate päätyi kysymään.
|
|
member rank
Old Lady
Discord name
▲ Saikuttelua päällä mutta #Yrityshyvä10
|
Jun 16, 2016 17:02:44 GMT 2
Post by autopilot on Jun 16, 2016 17:02:44 GMT 2
Kate ei ollut ainoa ihminen, joka oli käskenyt Jacea jättämään sen aineilla pelaamisen. Oikeastaan hän ei ollut tainnut viimeiseen puoleen vuoteen oikein mitään muuta kuullakaan. Hän oli aina ajatellut, että kaikki ylireagoivat. Ajatteli oikeastaan edelleenkin. Hän oli tehnyt sitä vaikka kuinka pitkään, eikä homma ollut mennyt niin yli kuin yhden ainoan kerran. Sillä oli enemmän tekemistä huonon tuurin kuin huumeiden ja nappien kanssa. Tässä tilanteessa Jacen silmissä oli vika lähinnä siinä oikeusjärjestelmässä, joka oli päättänyt tuhota nuoren, lupaavan miehen elämän siksi, että hän oli tehnyt yhden virheen. Yhden, typerän virheen, jonka olisi voinut tehdä kuka tahansa muukin. Ja nyt joutui vielä maksamaan siitä, että tunsi samat ihmiset, kun lukemattomat muutkin.
Katkeruutta herätti jopa Kate ja se, miten sille ei ollut tapahtunut mitään. Tai kellekään muullekaan. Kaikilla muilla oli ollut kunnon juristit ja niiden takuut oltiin maksettu. Kukaan muu ei ollut tässä tilanteessa. Siksi Jacen oli myös vaikea puhua siitä tulevaisuudesta ääneen - kukaan niistä ei olisi tajunnut. Kukaan niistä ei ollut viettänyt edes koko yötä putkassa. Niille ei ollut koskaan tapahtunut mitään oikeasti pahaa. Ne voisivat jatkaa sitä omaa pientä elämäänsä ilman, että mikään muuttuisi.
Kate koitti saada häntä paremmalle tuulelle, mutta onnistui siinä surkeasti.
“When have I ever not done well with people?” miehen oli pakko kysyä ääneenkin ja pakottaa kasvoilleen hetkeksi jopa huvittunut hymy. Oikeasti hän mietti tässä vaiheessa lähinnä sitä, että ehkä puukotetuksi tuleminen olisi ollut se helppo tie ulos. Se vaikutti nyt jo pelottavan hyvältä ajatukselta.
Se oikeudenkäyntipäivä sai Jacen turhautumaan.
“No. They’re just keeping me here waiting”, Jace sanoi ja ääni kohosi väkisinkin, “they don’t give a shit about me, Kate. They’ve got more important stuff to do. Who the fuck would even care if I’d just sit here rotting for years, huh?"
|
|
