Wait for me to come home

“Well I’m a person, aren’t I?” Jace vastasi Katelle, "they don't really seem to remember it though, do they. Chained up like a fucking dog, jesus christ... It's not like I'd go after them and try to kill them, you know? They don't understand."
Kieltämättä se, että oli itse siinä tilanteessa, sai suhtautumaan rikollisiin ja vankeihin ihan täysin eri tavalla. Jace oli aina ylimielisesti ajatellut, että ne olivat vain typeriä, kun hukkasivat elämänsä sillä tavalla. Että niiden olisi pitänyt pitää huoli siitä, etteivät jäisi kiinni. Ihan niinkuin tässä olisi muka oikeasti ollut kyse vain siitä omasta älykkyydestä ja kyvystä vältellä lain kouraa. Ihan kuin lukemattomilla muillakin samassa tilanteissa olijoilla ei olisi ollut korkeakoulututkintoa. Niillä oli perheitäkin, vaimoja ja lapsia. Tosiasiassa tässä paikassa oli paljon vähemmän niitä elokuvista tuttuja natseja, jotka puukottivat ihmisiä ja nauroivat päälle. Paljon enemmän oli ihan tavallisia ihmisiä, jotka olivat syystä tai toisesta mokanneet.

Katen rauhoitteluyritys toimi nyt ehkä vähän paremmin, mutta Jace oli silti silminnähden kireä. Hän otti naisen käsistä kiinni, mutta päästi irti melkein saman tien ja jälleen kerran vaihteli levottomasti asentoa. Nojasi jälleen pöydän yli, sitten reilusti taakse, sitten päätyi jälleen haromaan hiuksia silmiltään ja melkein tuskaisen oloisesti tuijottelemaan ympärilleen.

Katen isä tuli taas puheeksi. Jace ei hetkeäkään odottanut, että se olisi halunnut tehdä hänen eteensä yhtään mitään. Ei sitä siitä voinut tietysti syyttäkään. Kovin moni isä tuskin olisi halunnut tyttärensä seurustelevan tappajan kanssa. Siitä nyt puhumattakaan, että olisi vielä auttanut sen tappajan vapaalle jalalle, jotta se voisi palata sen tytön luokse. Jace pudisteli rajusti päätään.
“He can’t help me. And I have a lawyer”, Jace väitti vastaan, “it’s done, Kate. Don’t bother him with this. He has no reason to help me."

Katen sanat sattuivat. Se ei tuntunut ymmärtävän, että vaikka Jace ei ollut siinä tilanteessa juuri nyt, hän olisi kohta. Ihmiset ajattelisivat hänestä juuri niin, kun Kate nyt ajatteli niistä kaikista muista. Kai niillä kaikilla muillakin oli lähipiirissä joku, joka ajatteli Katen tapaan. Ehkä juuri nytkin siinä huoneessa jonkun vaimo tutki kaikkia paikallaolijoita ja piti heitä hulluina tappajina, jotka olisi pitänyt lukita piiloon aikoja sitten. Jace pelkäsi, että parin vuoden päästä Kate ajattelisi niin hänestäkin ja yhtyisi niihin ihmisiin, jotka pitivät tätä parhaana ratkaisuna koko yhteiskunnalle. Se, mitä oli tapahtunut, ei näyttänyt paperilla hyvältä. Se Jacenkin oli pakko myöntää. Paperilla hän oli vain yksi niistä lukemattomista nuorista, jotka olivat eksyneet väärään porukkaan, kuvittelivat olevansa koskemattomia ja voivansa tehdä mitä ikinä halusivat, eivät välittäneet tippaakaan mistään muusta kuin omista mieliteoistaan.

“Are you still gonna call me a person when I’ve sat behind bars for years? You gonna be scared of me too?” Jace kysyi naiselta puoliksi masentuneeseen, puoliksi uhmakkaaseen sävyyn, “don’t you think it’s for the best for them to lock me up too, then? To maintain peace. I’m just like these people, Kate.” Se oli synkkä totuus.

Ihan sama mitä Kate sanoi, Jacen oli vaikea uskoa sen isän tulevan pelastukseen. Todennäköisesti se suojelisi tytärtään senkin uhalla, että saisi kestää kiukuttelua ja mykkäkoulua. Jace olisi sen asemassa tehnyt mitä todennäköisimmin ihan samalla tavalla. Kuka tahansa oli. Ihan sama miten vaikea se tilanne Katelle juuri nyt oli, se selviäisi. Ehkä sillä kestäisi hetki toipua siitä järkytyksestä ja eroahdistuksesta, mutta tämä episodi ei jättäisi siihen mitään pysyviä jälkiä. Tai jos jättäisi, niin jättäisi ne siksi, että se oli joutunut ikuistamaan sitä ystävänsä hengenlähtöä. Jacella oli sellainen olo, että se oli järkyttänyt kaikkia paitsi häntä. Hän ei osannut edes hätkähtää sitä, että oli oikeasti tappanut jonkun. Muut asiat stressasivat tässä tilanteessa paljon enemmän, eikä mukaan mahtunut painajaisia siitä, miltä se kallon murtuminen oli kuulostanut tai miltä se mies oli näyttänyt, kun oli maannut siinä elottomana. Se tuntui vähän siltä, kun olisi nähnyt saman kohtauksen elokuvassa. 

“You can try, but I didn’t ask for it”, Jacen oli pakko antaa Katelle periksi, ettei asiasta kehkeytyisi riitaa, “and you don’t need me. You’re gonna walk away from this place and you’re gonna be perfectly fine, you hear me? You got it."

Jace ei edes tiennyt, mitä Kate tarkoitti kun sanoi, ettei hän saisi koskaan kadottaa itseään. Jace ei ollut ihan varma, mitä oli ollut kuukausi sitten ja mitä oli nyt, tulevaisuudesta puhumattakaan. Hän oli määritellyt itsensä koulun ja sosiaalisen asemansa perusteella. Kumpaakaan ei enää ollut. Samalla oli mennyt elämältä pohja. Hän koki, että oli kadottanut itsensä nyt jo. Tai ehkä jo pari vuotta sitten, kun elämä oli noin ylipäätään alkanut tuntumaan vähän turhan rankalta. Joka tapauksessa sitä sosiaalisissa tilanteissa loistavaa, iloista ja aina pärjäävää pojankloppia ei ollut enää olemassa.

“I know they think they’re doing the right thing. It looks pretty bad on paper, huh”, Jace sivuutti ne Katen muut puheet, koska ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei ollut hyvä puhumaan synkistä tai vaikeista asioista. Mielensä myllerrystä hän joskus valotti, kuten oli tehnyt tänäänkin. Tuttuun tapaan hän muuttui herkästi todella hyökkääväksi, vaikka olisikin tiennyt, että se vastapari halusi vain parasta.

Koska se vierailuaika oli uhkaavasti lähenemässä loppua, tiesi Jace paremmin kuin jäädä tappelemaan Katen kanssa siitä, olisiko se kohta kunnossa vai ei. Oli helpompaa yrittää tarjota sympatiaa, vaikka sitä ei oikein olisi ollutkaan. Jace kävi Katen kanssa ihan samalla tavalla sen erossa olon ja tunsi ne sen vaikutukset ihan samalla tavalla. Tämä tapaaminen tuntui vähän viimeisiltä treffeiltä ennen eroa. Ehkä se olikin.
“I’m going to be fine”, mies päätyi toteamaan vielä kerran, “don’t worry about it. Just go to school for me too, yeah?"