What are you hiding from me?

Henry tyytyi Audreyn vakuutteluun, eikä viitsinyt sen enempää paasata toisen kädestä. Hän oli pistänyt merkille naisen kasvoilla käyneen pienen irveen, kun mies oli yrittänyt ottaa paitaa mahdollisimman varovaisesti pois toisen yltä – siinä ilmeisesti hieman epäonnistuen. Henry tunsi olevansa pahoillaan ja koki suurta tarvetta pahoitella taas äskeistä, mutta Audrey vaikutti siltä, että halusi jo kovasti sivuuttaa asian ilman sen suurempaa huomiota. Pienen itsensä kamppailun jälkeen Henrykin päätti olla lopulta hiljaa, mutta katsoi naista hieman anteeksipyytävästi. Ei hänen ollut tarkoitus aiheuttaa toiselle yhtään enempää kipua – se tuskin oli epäselvää Audreylle.

Leveä hymy kohosi miehen kasvoille, kun hän kuuli Audreyn seuraavan pyynnön. ”Se käy pyytämättäkin”, toiselle vastattiin lempeästi. Henry liittyi toisen seuraan sängylle riisuttuaan vielä omat housunsa. Hymy koristi taas miehen kasvoja, kun nainen oli kääntynyt kyljelleen ja oli nyt kasvotusten toista vasten. Audreyn sanat saivat sen lämmöntunteen Henryn sisällä taas levittäytymään rintakehästä koko kroppaan – niin kuin joka kerta, kun mies kuuli ne sanat toisen suusta. Hän ei ikinä turtuisi siihen tunteeseen. ”Tiedän”, Henry hymähti ja katseli Audreyn kasvoja, painaen taas hyvään muistiinsa jokaisen pienenkin yksityiskohdan rakkaansa kasvonpiirteissä. ”Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, Audrey”, hän sanoi, tarkoittaen jokaista sanaa vilpittömästi. Hän kurotti painamaan hellän suukon toisen päälaelle ja sipaisi toisen vaaleita hiussuortuvia otsalla. Henry odotti, että Audreyn silmät olivat sulkeutuneet, ennen kuin hän itse painoi omat silmänsä ummistukseen.

Kesti vain pienen hetken, kun Henry tiesi Audreyn nukahtaneen. Naisen hengitys oli tasainen ja rauhallinen. Hän ihaili toisen kykyä rentoutua niinkin raskaan ja yllättävän päivän jälkeen niin nopeasti. Toisaalta päivä oli ollut myös varsin raskas Audreylle, joten ei ollut mikään ihmekään, että uni tuli niin nopeasti. Henry sen sijaan ei nukahtanut vielä ihan heti, vaan häntä valvotti ne useat kysymykset ja ajatukset, jotka olivat nousseet sen illan aikana hänen mieleensä. Minkä takia joku oli liikkunut heidän pihallaan luvatta? Kuka mahtoi olla se tyyppi, joka oli yrittänyt vääntää Audreylta ranteen nurin? Pahimmassa tapauksessa Henry ajatteli, että nämä asiat liittyisivät jotenkin toisiinsa. Vielä kun otti huomioon sen, että Audrey oli huomannut jonkun yrittäneen seurata häntä, niin vainoharhaisuuden tunne puski kovasti pinnalle.

Henry ei voinut myöskään olla miettimättä Jennyä ja hänen katoamistaan. He eivät olleet saaneet kidnappaajaan mitään yhteyttä sen jälkeen, kun Henry oli epäonnistunut yrittäessään pelastaa heidän lastaan. Hän halusi uskoa, että Jenny oli vielä jossain, elossa… mutta miten oli mahdollista, että lapsesta ei oltu tehty mitään näköhavaintoa kuukausiin? Kidnappaaja ei varmasti ollut luopunut vaatimuksistaan, joten Jenny olisi arvokas neuvotteluvaltti – tai niin ainakin Henry halusi vielä ajatella. Entä jos se tunkeilija – tai Audreyn varjostaja – liittyisi jotenkin siihen tapaukseen, ja johdattelisi hänet taas Jennyn luokse? Henry huokaisi itsekseen syvään. Hän inhosi sitä tunnetta, kun hänen oli vain myönnettävä itselleen, ettei tiennyt mistään mitään. Epätietoisuus oli pahinta. Hän kietaisi kätensä hieman tiukemmin nukkuvan Audreyn ympärille ja painoi päänsä toisen niskaa vasten, ennen kuin antoi itsensä päästää irti niistä valvottaneista ajatuksistaan. Hetken kuluttua Henrykin pääsi vihdoin ja viimein unille, kun hän nukahti.