No one said what's lost cannot be found

11w pregnant

....

Kate oli aivan loppu. Kuitti. Lopen uupunut. Työpaikalla oli täysi helvetti irti, kun joku uusi työntekijä oli mennyt munaamaan täydellisesti. Sen seurauksena oli lumipalloefektin lailla kasvanut kammottava kuittihässäkkä, jota Kate oli saanut selvitellä tuli perseen alla. Paitsi että byrokratia oli tavan kansalaisen mielestä syvältä, se oli vielä enemmän sitä Katen mielestä, jonka työnkuvaan kuitenkin kuului myös yrityksen hämäräbisnesten suojelu. Ei se helpoin duuni, varsinkin kun joku onneton meni tunaroimaan kuittien kanssa.

Työpäiviensä jälkeen Kate oli aina täysin valmis menemään nukkumaan, mutta niin ei vain voinut tehdä. Illat kuluivat nimittäin loputtomien asuntoesittelyjen syövereissä. Se Katen nykyinen asunto oli mennyt yhtä nopeasti kuin kaurapuuro afrikkalaislapsen vatsaan, eikä heillä ollut aikaa kuin vajaa kolme viikkoa löytää uusi koti itselleen. Se asetti Katen hermot kireälle. Jacesta kun ei ollut ollut juurikaan apua siinä asunnonhankinnassa, missä oli toki puolensa ja puolensa. Kate oli toivonut, että Jace osallistuisi enemmän siihen etsimiseen ja helpottaisi Katen stressiä kaiken muun ohella, mutta samalla hän sitten kuitenkin piti siitäkin ajatuksesta, että sai käytännössä yksin tehdä sen päätöksensä. Se ei silti poistanut sitä Katen huolta, sillä Jace oli vaikuttanut ahdistuvan ihan tolkuttomasti siitä kaikesta. Katea harmitti suunnattomasti, miten kädettömäksi hän koki itsensä sen Jacen ahdistuneisuuden suhteen.

Lopulta kun Kate soi itselleen sen hetken mennä nukkumaan, se uni ei meinannutkaan tulla. Aivot kävivät ylikierroksilla eivätkä meinanneet lopettaa millään. Katen päässä pyörivät ajatukset ihan laidasta laitaan, niin työkuvioista asuntokuvioihin ja siihen tulevaan lapseen. Se, joka oli ruvennut muistuttamaan olemassaolostaan yhä enemmän sen kasvaneen vatsanympäryksen myötä. Kyllä Kate oli huomannut monesti miettivänsä, olisiko hänestä tähän kaikkeen. Äitiyteen, vakavaan parisuhteeseen, asunnonvaihtoon ja niin edelleen. Kate oli uskotellut itselleen, ettei selviäisi siitä kaikesta ilman tuota välillä ah-niin-raivostuttavaa miestä, joka norkoili hänen asunnollaan ilman, että suostui myöntämään asuvansa siellä virallisesti.

Vielä kun se Jacen tapa ahdistua poikkesi niin kovasti Katen tavasta. Jace oli kyllä kultaa, kun se jaksoi Katea kaikista sekavimpienkin hetkien jälkeen. Niitä tuntui olevan yhä enemmän viime päivinä, kun Katen mielenrauha saattoi järkkyä jostain niinkin pienistä asioista kuin siitä, etteivät lempihousut menneetkään enää jalkaan, hammasharja oli mukissa väärin päin tai tiskipöytä oli pyyhitty rätillä horisontaalisesti eikä vertikaalisti. Ja kun Kate sitten sai niitä surullisen kuuluisia meltdownejaan, se oli menoa se. Onneksi Jace tosiaan tuntui keksineen mitä nokkelimmat tavat, joilla Katen sekoamisen sai vielä pysäytettyä niille raiteilleen ilman, että Kate edes tajusi Jacen tekevän sitä.

Sinä iltana, Kate oli taas tapansa mukaisesti pyörinyt sängyssä useamman tunnin, ennen kuin nukkumatti vihdoin voitti. Se uni kuitenkin katkesi varsin nopeasti, kun se vauva tuntui istahtaneen suoraan Katen rakon päälle, saaden tämän heräämään. Sänky hänen vierellään oli tyhjä, mutta vielä lämmin. Siispä Kate päätyi nousemaan ylös ja tassuttelemaan sinne vessan puolelle pelkkä miehen t-paita yllään. Kate ei odottanut näkevänsä Jacea siellä, mikä sai Katen kohottamaan kulmaansa. "Jace, sweetie? You okay?" Kate kysyi aavistuksen unisesti, se hetkeä aikaisemmin unta häiriköinyt vessahätä unohtuneena. Kate hieraisi silmiään ja kiinitti sitten huomiota niihin nappeihin Jacen käsissä. Pöytätasolla näkyi useampikin eri lääkepurnukka, jotka Kate huomasi rekisteröityään sitä edessään olevaa tilannetta. "What are those? Honey, what's going on?"

Jace kertoi olevansa väsynyt. Siis ihan tosissaan väsynyt. Se sai Katen sydämen särkymään rinnassa. Kate katsoi vaitonaisena niitä lääkepurkkeja, tajusi niiden olevan niitä hänelle määrättyjä. Niitä, joita hänen olisi pitänyt ottaa, mutta jotka eivät enää siinä tilanteessa tulleet kuuloonkaan. Siinä tilanteessa, joka oli ajanut Jacenkin siihen pisteeseen, että tämä koki tarpeelliseksi tukeutua lääkkeisiin saadakseen unta. Kate ei pystynyt estämään sitä syyttävää ääntä, joka nalkutti jossain omatunnon syövereissä. Kuinka se oli Katen vika, että Jace ei saanut unta. Edes se, että Kate oli ollut oikeassa ollessaan huolissaan Jacen unettomuuden suhteen, ei piristänyt.

Varsinkin kun tiesi, miten vähän Jace koskaan mistään valitti. Kate oli ollut kaikkea muuta kuin helppo asuinkumppani. Se oli tullut todettua sen viimeisen lähes vuoden ajan, mitä he olivat viettäneet käytännössä katsoen saman katon alla. Jace oli kuitenkin hoitanut sen mallikkaasti, eikä tuo koskaan ollut sanonut mitään poikittaista sanaa Katen sekoiluista. Brunette nosti katseensa takaisin mieheen, kun tämä yritti muotoilla sitä oloaan sanoiksi, siinä kuitenkaan kunnolla onnistumatta. Sen kummemmin asiaa miettimättä Kate asteli Jacen eteen ja sulki tämän halaukseen. Jacellä täytyi olla asiat ihan helvetin huonolla tolalla, että se suostui siitä avautumaan. Taisi olla ensimmäisiä kertoja, mitä Kate muisti Jacen kertoneen jotain omista tuntemuksistaan. Ja se itsessään kertoi paljon enemmän, kuin mitkään sanat mitä Jace voisi koskaan suustaan päästää.

Silloin nuorempana Kate olisi varmaan pystynyt jättämään sen asian rauhaan, antaa Jacen hoitaa omat sotkunsa. Se tilanne toi mieleen deja vu'n niihin aikoihin, kun Kate oli ennenkin yrittänyt puuttua siihen Jacen pillereillä pelaamiseen. Silloin hän ei onnistunut, mutta heidän koko elämäntilanteensa oli nyt erilainen. Lisäksi Kate saattoi ainakin toivoa, että Jace ei olisi vielä niin syvällä huumausainekoukussa, etteikö tähän voisi vielä vaikuttaa. Heillä oli niin paljon muita asioita, mitä ottaa nyt huomioon – Jacen ehdonalainen, asunto, lapsi... Heidän päätöksensä tulisivat vaikuttamaan suoraan sen lapsen elämään.

"I know, I know", Kate sitten sanoi rauhallisella äänensävyllä, joka yllätti hänet itsekin, "I can see that. You look like you haven't slept in ages, Jace." Kate irrottautui halauksesta ottamalla askeleen taaksepäin, sitten liu'utti kätensä miehen olkapäiltä, vain tarttuakseen tätä lujasti käsistä. Silmät tarkkailivat miehen kasvonpiirteitä. Jace näytti oikeasti vuosia vanhemmalta sen loputtoman väsymyksen johdosta. "And I know it's my fault that you aren't sleeping. That neither of us are sleeping, really. But please, my meds aren't the answer for that", Kate yritti, hapuillen niitä pillereitä Jacen kädestä. "I can't do this without you, you know. I need you clean. Our kid needs you clean."

Katen mielestä se oli ehdottomasti askel eteenpäin, että Jace suostui myöntämään väsymyksensä ääneen. Ainakin nyt Jacekin ehkä ymmärsi, että se oli ongelma, eikä enää pelkästään Katen huolenaihe. Tai siis, täytyihän sen nyt olla ongelma, jos Jace sen mainitsi. Ja eivätkös ne aina riippuvuuksienkin suhteen sanoneet, että ensimmäinen askel kohti parannusta oli ongelman myöntäminen? Jostain syystä Kate tuntui muistavan niiltä Jacen AA-istunnoilta vain ne raskauden tuomat häiriötekijät, kuten sen järjettömän pahoinvoinnin.

Katelle tuli sellainen olo, että Jace olisi ehkä ennemmin ottanut naiselta vastaan raivoamista kuin myötätuntoa. Se vaikutti sellaiselta eksyneeltä koiranpennulta sen halauksen keskellä. Kate tunsi, miten jännittynyt ja kireä mies oli koko kropastaan. Stressaantunut. Katea harmitti ihan hitosti. Hän toivoi niin kovasti voivansa olla se henkilö, johon Jace tukeutuisi. Sen sijaan ne lääkkeet vaikuttivat olevan Jacen tukihenkilö. Jace tuntui kuitenkin onneksi kuuntelevan Katea, joskin se tuntui tekevän vain asiat pahemmaksi. Kate pudisti päätään miehen väitteille. ”It really is, you don’t have to defend me. It might not be all my fault, but I’m not exactly helping you with your insomnia, huh?” Kate jutustelikin ääneen.

Kate oli pulassa sen suhteen, miten saisi Jacen rentoutumaan ja unohtamaan ne lääkkeet. Mikään tough love ei tulisi toimimaan, koska Jace todennäköisesti vain marssisi ulos siinä vaiheessa. Kate oli nimittäin varma siitä, että mikään hänen tarjoamansa ei saisi Jacea pysymään luonaan, jos jonkun ultimatumin antaisi. Niinpä Kate yritti edelleen jatkaa sillä rauhallisella kannalla, vaikka se vaatikin melkoista itsehillintää. ”Why do you feel like you need my pills?” Kate kysyi. Hän piti edelleen miehen nyrkeistä kiinni, silitellen peukaloillaan miehen kämmenselkiä lempeästi. ”You know they don’t help you. Not really”, Kate sanoi ja vei sitten toisen kätensä Jacen poskelle, ohjaten miehen kasvoja itseään kohden.

”Do you really want to go back down this road? Back to that kid, who messed their head up and went to jail because of it? Because if you do this, you’ll be back in there faster than I can say drug test”, Kate vetosi. Lähes huomaamattaan hän oli vienyt Jacen toisen käden lepäämään sitä pientä vatsakumparetta vasten. Heidän pieni salaisuutensa, josta eivät muut tienneet. ”Let me help you, Jace. Please, just let me in. You don’t have to go through this alone.”

Se tilanne Jacen kanssa oli varsinaista tasapainoilua. Kuin olisi keikkunut irrallisella jäälautalla. Yksikin virheaskel, ja jäälautta kippaisi sinut hyisen kylmään veteen. Vaikka Jacen seurassa joskus joutuikin kuvainnollisesti sanoen kulkemaan munankuorien päällä, ei ollut kovin tyypillistä, että Kate tunsi sen niin vahvasti kuin sillä hetkellä. Kate oli onnistunut ottamaan sen virheaskeleen, ja se tunnelma muuttuikin sitten silmänräpäyksestä. Mental note: vastaavia kysymyksiä ei saanut jatkossa esittää.

Kate tunsi olonsa tyhmäksi sen virheen myötä, ja samalla se keskittyminen tilanteen kontrolloimiseen häiriintyi. Jace vähätteli sen tilanteen vakavuutta, ja Kate oli väsynyt katsomaan sitä touhua, jos totta puhuttiin. "You're not going back that road, huh?" Kate toisti kysyvästi. "How is this not going back that road, Jace? You're standing in our bathroom in the middle of the night holding pills, for fuck's sake. Do you have any idea what this situation looks like?" Kate huomasi äänensä kiihtyneen, äkkiä. Kate halusi nostaa kissan pöydälle sen asian suhteen, koska se touhu ei voinut jatkua sillä tavalla. Se ei ollut ehkä se fiksuin lähestymistapa, mutta Kate oli erehtynyt loukkaantumaan siitä, kun Jace oli napsahtanut takaisin kuoreensa. Se oli viheliäinen noidankehä, ja nainen tunsi löytävänsä itsensä sen keskeltä liian usein.

Jace vakuutteli edelleen, että se tilanne oli hallinnassa, mitään ei ollut meneillään ja hän oli vain väsynyt. Kate todella halusi uskoa Jacen sanoja, mutta ne kuulostivat epäilemättä riippuvaisen puheilta. "Prove it to me", Kate sitten sanoi, "You're not going back, you say? Then put the damn pills down. Show me that there's no reason for me to be concerned about this." Siinä äänessä rupesi olemaan jo vähän epätoivoakin kaiken sen ärtyneisyyden seassa.

Why do I have to prove you anything. Katella oli montakin syytä. Valtaosa niistä oli itsekkäitä. Sellaisia, joita ei voinut ääneen sanoa ilman, että sai nartun leiman otsaansa.

Kate ei halunnut myöntää sitä ääneen, mutta häntä pelotti. Pelotti muuten ihan helvetisti. Ja vaikka tietysti Katea huolestutti se Jacen hyvinvointi, siellä taka-alalla kummitteli myös se hänen pärjääminen lapsen kanssa. Lääkäreiden ja yhteiskunnan suoltama propaganda oli saanut Katen uskomaan siihen, että hän oli viallinen sen mielialahäiriönsä vuoksi. Että hän ei pärjäisi yksin. Yleinen mielipide tuntui olevan, etteivät hänen kaltaisensa ihmiset saisi lisääntyä. Se, että Kate oli päättänyt pitää lapsen Jacen kanssa tuntui itsekkäältä ja väliin jopa typerältä. Koska näkihän sen, että Kate oli sekaisin ja yksin jäädessään päätyisi varmaan uutisotsikoihin tukehdutettuaan lapsen tyynyllä.

Sen riitelyn ja turhatumisen tuoma kiihtymystila oli kuitenkin asettanut sen Katen suodattimen lepotilaan. "We have a damn kid on the way, that's why", Kate lopulta älähti. Siinä tilanteessa näki hyvin pariskunnan luonteiden eroavaisuudet – miten Jace oli se paljon hillitympi ja rauhallisempi puolisko ja Kate taas se, joka riehui kovaäänisesti pienenkin hankaluuden edessä. "I need to be able to trust you, that you will be there for us. It's just not okay that you're deliberately taking risks and giving them a reason to take you away", Kate vauhkosi ja hakeutui sitten ammeen reunalle istumaan. Kaikki se keuhkoaminen sai Katea huimaamaan, jonka vuoksi hän painoi myös pään käsiinsä. Näköjään se tunteenpurkaus oli saanut kyyneleetkin vuotamaan, hitto. Se hyvä puoli niissä mielialan vaihteluissa oli, että Katen räjähdykset eivät koskaan olleet kovin pitkäkestoisia, vaan kierrokset laskivat yleensä lähes yhtä nopeasti kuin ne nousivatkin.

"I thought we were doing this together, you know, you and I", Kate sanoi ja tunsi itsensä todella pieneksi. Hän oli tottunut tulemaan toimeen omillaan olosuhteiden pakosta. Nyt, kun hänen täytyi yhtäkkiä ajatella tekojensa ja käytöksensä seurauksia sen lapsen kannalta, häntä ahdisti. Se, että Kate tulisi olemaan vastuussa täysin avuttoman ihmisen elämästä pelotti, koska Kate hädin tuskin suoriutui omastaan. Eikä voinut kieltää, etteikö se Jacen vankilaan joutuminen edelleen kummitellut Katen mielessä ja aiheuttanut ihan omanlaistaan ahdistusta. Kate pelkäsi, että Jace vietäisiin häneltä taas. Ja se pelko vaikutti olevan myrkkyä.

Kate olisi tehnyt jo nyt mitä vain sen lapsen puolesta, hakenut vaikka kuun taivaalta. Se oli Katesta kummallista, miten sellaisesta epämääräisestä solurykelmästä saattoi välittää niin paljon. Mitä kaikkea sen eteen olikaan valmis tekemään. Siksi se huoli varmaan painoikin niin kovin siellä takaraivossa – huoli siitä, että hän ei kykenisikään antamaan kaikkeaan. Oli tietysti jokaiselle tuoreelle äidille luonnollista olla huolissaan omasta kelpoisuudestaan, mutta Kate koki, että sille oli ihan oikeasti syy tällä kertaa. Hitto, hänhän hädin tuskin pystyi huolehtimaan itsestään.

Se Jacen kommentti kaihersi Katen omaatuntoa. Se sai Katen tuntemaan itsensä kohtuuttomaksi. Olihan se totta, että Jace oli tehnyt helvetinmoisen ryhtiliikkeen, ja Kate ihan tosissaan arvosti sitä. Mutta tuolla tavalla muotoiltuna Kate tunsi itsensä tyranniksi, joka vaatimalla vaati asioita eikä koskaan ollut tyytyväinen. "No, you've done more than that. But this is a big deal for me", Kate yritti perustella. Se vaino niiden lääkkeiden suhteen tuli puhtaasti siitä menettämisen pelosta – se oli kuitenkin niitä asioita, jolla oli täydet mahdollisuudet erottaa heidät. Se, että Jace pelleili sellaisen asian kanssa edes ajatustasolla tuntui vastuuttomalta.

Lopulta Kate oli onnistunut provosoimaan Jacen sinne huutamisen tasolle myös. "I'm all over the place, in case you haven't noticed", Kate huomautti siihen Jacen kysymykseen. Jace kuitenkin nosti esille juuri sen pelon, mikä kalvoi Katea eniten. Sen kuuleminen ääneen saikin Katen murtumaan. "You really think I'm not worried about it? I'm scared shitless, Jace", Kate huomasi myöntävänsä, vaipuen sitten hiljaiseksi. Se pelko sai Katen voimaan pahoin niin henkisessä kuin fyysisessäkin mielessä. "Everyone knows I can't do this, that I'm not fit for this", Kate sanoi, puri sitä alahuultaan ja kietoi kätensä ympärilleen, vuorostaan vältellen katsekontaktia. Ehkä se lapsen pitäminen olikin ollut typerin ja vastuuttomin idea ikinä. "I'm a complete idiot for wanting to go through with this, aren't I?"

Kate saattoi vain kuvitella, miten ahdistava se senhetkinen elämäntilanne oli Jacen näkökulmasta. Tilaa ei ollut yhdellekään pienelle, inhimilliselle virheelle. Mallikäyttäytymistä odotettiin joka tilanteessa lähes kohtuuttoman paljon. Kate tiesi sen haasteellisuuden, miten se varmasti tuntui sellaiselta henkiseltä vankilalta. Olisi Kateakin ahdistanut. Hitto, häntähän ahdisti jo pelkästään sen tilanteen seuraaminen vierestä.

Kate toivoi, että olisi ollut tarpeeksi vahva, tarpeeksi kontrollissa itsensä suhteen, että olisi kyennyt saattamaan sitä huutomatsia pidemmälle. Jace oli niin sulkeutunut, joutui varmasti miettimään sanojaan naisen seurassa kaiken aikaa, että jopa Katesta tuntui hyvältä, että sitä ilmaa sai puhdistettua ja Jace pystyi kerrankin puhumaan suutaan puhtaaksi. Mutta hormonit ja mielenterveys tuottivat Katelle suuren pettymyksen siinä suhteessa, eikä hän vain pystynyt siihen, vaikka kuinka halusi. Sen sijaan Kate oli vain sellainen itkevä mess, jolla oli suuria hankaluuksia pitää itseään mitenkään kasassa. Yksi asia kuitenkin niissä Jacen sanoissa särähti Katen korvassa. "Don't you see that that's the problem?" Kate huomautti, "I don't want you to take care of anything no matter what. Not even our kid." Sellainen ajattelutapa olisi juurikin se, mikä ajaisi Jacen takaisin kaltereiden taakse, jos jokin asia tekisi sen. Se valmius tehdä ihan mitä hyvänsä, niin liikuttava kuin olikin, oli myös erittäin vaarallista, kun omasi yhtä nurinkurisen oikeudentajun kuin Jace.

Katesta oli hivenen surkuhupaisaa, miten Jace käski tätä keskittymään itseensä. Tietäisipä vain, miten paljon Kate märehti sen asian kanssa – siis ainakin niinä huonoina päivinä, joita tuntui tosin olevan nykyään paljon tiheämpään. Ilmeisesti se huoli siitä kaikesta sitten purkautui ulos lähinnä siten, että Kate huohotti jatkuvasti Jacen niskaan niistä asioista. Olihan se tietysti helpompi keskittyä muiden ongelmiin kuin omiinsa. "I guess it wouldn't hurt", Kate suostui lopulta myöntymään. Hän pyyhkäisi kasvojaan ennen kuin nousi ylös. "Just... Promise me you won't touch my meds again?" Kate aneli, vilkaisten niitä pilleripurkkeja ennen kuin siirsi katseensa vihdoin takaisin Jaceen.