It's fascinating how you try to rebuild your life

Alice oli päättänyt ottaa härkää sarvista näin tammikuun viimeisinä päivinä ja tutustua johonkin uuteen ruokaan. Kalaa ja hylkeitä kun ei ollut ihan samalla tavalla tarjolla täällä metropolissa kuin synnyinseudulla, ja hän oli aivan liian pitkään yrittänyt sinnitellä valmisjuustomakaronilla ja muilla vähemmän terveellisillä, mutta sitäkin tutummilla, ruokalajeilla. Naisenalku ei ollut tiennyt mistä aloittaa, joten tämä oli antanut googlen hakutulosten päättää asia hänen puolestaan. Hakusanana oli jotakin niinkin hurjaa kuin ”yhdysvaltalainen keittiö”. Ja siinä se oli, puhtaasti sattuman kautta hänen tämän päiväiseksi kulinaristiseksi kokemukseksi pomppasi hakutulosten sivulta seitsemän yllättävän ei-amerikkalaisen kuuloinen ”jambalaya”. Alice silmäili reseptiä pienen epäluulon kera, mutta se ei sentään vaikuttanut vaikealta valmistaa. Tämän lisäksi ruokalajin kerrottiin saaneen vaikutteita sekä espanjalaisesta että ranskalaisesta keittiöstä, ja sekös kuulosti alaskalaisen mielestä eksoottiselta!

Vaikka ruokakauppaan ei ollut edes 700 metrin verran matkaa, ehti mustaan farkkuhaalariin sonnustautunut Alice empiä päivällisvalintaansa kerran jos toisenkin. Lapsellisuudessaan hän jopa päätti mielessään, että mikäli matkalla kauppaan hänen ohitseen ajaisi kolme vihreää autoa peräjälkeen, hän saisi luopua jambalayan valmistamisesta ja syödä sen sijaan tomaattikeittoa. Kun vihreitä autoja ei riittänyt letkaksi asti, kaivoi Alice sisään päästyään taskustaan pahasti ryttyyn menneen kauppalapun ja alkoi etsiä ruokatarpeita kiireisten ihmisten seasta kaupan uumenista. Kaikkea oli hyllytolkulla ainakin kymmentä eri sorttia ja kaikki eri ruokamerkit näyttivät kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa ihan yhtä erinomaisilta. Jahkailun seurauksena koriin oli eksynyt jo yhtä sun toista, muun muassa paprikaa, katkarapuja, riisiä sekä sipuleita.

Listan loppupuolelle hän oli rustannut lapsenomaisin koukerokirjaimin oudonkuuloisen sanan kysymysmerkin kera: ”salvia ?”. Hän kurtisti kulmiaan ja tuhahti turhautuneena. Tytöllä ei ollut pienintäkään käsitystä, mikä salvia oli! Se saattoi olla ihan hyvin hedelmä, mauste, kastike kuin perunalajikekin, eikä hän tietenkään ollut tajunnut lappua tehdessään tarkistaa asiaa, sillä hän oli olettanut, että jonkun hyllyn yläpuolella lukisi kissan kokoisin kirjaimin tuo mystinen sana, mutta tähän mennessä sellaista hyllyä ei ollut tullut vastaan. Alice pysähtyi tiirailemaan kastikevalikoimaa salvian toivossa, kun äkkiarvaamatta hänen edessään ollut kaupassakävijä peruutti häntä päin. Hän oli alkanut jo pikku hiljaa tottua siihen, että newyorkilaiset kiilasivat, tönivät ja paahtoivat eteenpäin hidastelematta kuin arojen karibulaumat, mutta päälle peruuttaminen olikin ihan uusi ilmiö! Ilmeisesti peruuttaja oli asiasta yhtä hämillään sillä tämä esitti oitis anteeksipyyntönsä. Samalla hetkellä Alice tunnisti miehen äänen, sehän oli se kanadalainen, Ryan!

”Hei!” Alice hihkaisi yhtä yllättyneen kuuloisesti kuin Ryan oli esittänyt pahoittelunsa. Ei hän ollut ajatellut, että tämän kokoisessa paikassa törmäilisi sattumalta ikinä tuttuihin. Samassa hän näki hieman kauempana seisovan Willowin, joka oli yhtä tyylikäs kuin ennenkin. Hän hymyili blondin suuntaan lämpimästi ja kääntyi takaisin Ryanin puoleen. ”Mitä kuuluu?” hän kysyi, ja lisäsi sitten hieman huvittuneeseen äänensävyyn, ”onko teillä Kanadassa tapana kävellä selkä menosuuntaan?”

Alice naurahti aavistuksen liian kovaäänisesti Ryanin vastaheitolle Australiasta. Tuo mystinen saari toisella puolen maapalloa kenguruineen ja koalakarhuineen oli aina kiehtonut häntä, ja vielä jonain päivänä hän kävisi toteamassa maan nurinkurisuuden ihan omin silmin. Mutta tämäkin päivä tarjosi nurin kurisuutta kerrakseen Ryanin ja Willowin muodossa, sillä Alicesta tuntui edelleen, että kaksikko oli lähes toistensa vastakohdat, ja hän olikin kieltämättä hieman hämmästynyt nähdessään nämä yhdessä ostoksilla. Mikäli tämän olisi pitänyt mututuntumalta arvata jotain sekä kanadalaisen että vaaleaverikön ruokatottumuksista, niin hän olisi veikannut Ryanin syövän mieluiten porsaankyljyksiä tai kanansiipiä kylmän ja huurteisen kaljan kera, kun taas Willow oli mitä todennäköisimmin simpukoiden ja erilaisten juustojen ystävä, hyvää ja täyteläistä viiniä unohtamatta.

Alice sai kuitenkin sattumalle varsin loogisen selityksen Ryanilta tämän kertoessa vuoteenomana olevasta kämppäkaveristaan, joka oli siis Willowin poikaystävä, ja jolle parivaljakko oli luvannut tehdä ruokaa. Nainen ilahtui silminnähden saadessaan Ryanilta kutsun liittyä joukon kolmanneksi pyöräksi. Kaiken kukkuraksi mies meni vielä kehumaan vieressään seisovan blondin kokkaustaitoja, vaikka Alicelle olisi kyllä kelvannut hieman kehnommillakin kyvyillä kyhätty ruoka. Willow näytti olevan mielissään kehuista, joten niissä oli varmasti myös totuudensiemen mukana. ”Joo, miksei” vastasi Alice ehkä vähän liiankin verkkaisesti, yrittäen jälleen kerran peittää lapsenomaisen innostuksensa, sillä eihän hän halunnut Ryanin tai Willowin ajattelevan että hän olisi jotenkin epätoivoinen tai yksinäinen tai muutakaan sen suuntaista. Tuttuja ei koskaan voinut olla liikaa ja sitä paitsi, Cris vaikutti sangen erikoiselta tyypiltä, sillä tämä pystyi mitä ilmeisimmin olemaan viileän Willowin mielestä hurmaava, mutta kuitenkin samaan aikaan jakamaan asuntonsa räiskyvän Ryanin kanssa ongelmitta.

”Ai niin” hän jatkoi ja katsoi samalla omaa kirkkaan vihreää ruokakoriaan, ”tää on varmasti tyhmääki tyhmempi kysymys, mutta mä tulin tänne ostamaan aineksia sellaseen ruokaan, jota mä en oo koskaan aiemmin edes maistanu, ja nyt mulla alkaa olla kasassa kaikki tarvittava salviaa lukuunottamatta. Ja tota..” Alice katsoi anteeksipyytävästi ensin Willowin ja tämän jälkeen Ryanin suuntaan haaroen jälleen kerran vallatonta pehkoaan pois naamalta, ”mitä se sellanen salvia on? Mä en ole ainakaan vielä löytäny sellasta hyllyä täältä.” Hänen tuurillaan se olisi aivan hänen nenän edessään.

Kanakeitto kuulosti Alicesta sekä äärimmäisen tutulta että oikein herkulliselta. Hän hymähti Willowin kysymykselle kanakeiton sopivuudesta alaskalaiseen suuhun, mutta eihän asioita saanut pitää itsestäänselvyytenä. "Joo, ihanasti höyryävä kanakeitto maistuu takuulla, kiva että saan tulla!" kuului tytön vastaus, sillä jutteluseura tuli tosiaan tarpeeseen. Ja varmaan juttu luistaisi paremmin isommassa porukassa, mikäli Crissillä olisi ääni vielä tallella. "Sehän on oikein talviruokien aatelia ja mitä parhain ruoka, jos sattuu olemaan flunssassa" hän lisäsi loppuun muistaessaan kaksikon kauppareissun syyn.

Pieni epätoivo ehti jo hiipiä Alicen selkärankaa pitkin, kun Ryan ei näyttänyt tietävän salviasta yhtään sen enempää kuin hänkään. Onneksi Willow oli perehtynyt asiaan heitä laajemmin, ja osasi kertoa, että kyseessä oli mauste, joskaan blondi ei voinut taata sen löytyvyyttä täältä. Naisenalku silmäili ympärilleen epäuskoisennäköisenä, tämäkö oli Willowin mielestä pieni kauppa? Jösses, Alicesta kyseinen marketti tuntui vähintäänkin lentokonehallilta, ja eihän hän edes eksyisi mihinkään pieneen kauppaan. Tai ainakaan yhtä helposti kuin tänne. Onneksi Ryan näytti tarttuneen tomerasti toimeen, ja marssittuaan maustehyllylle ojensi tämä hetken kuluttua Alicelle hänen tarvitsemansa salviapurkin. Jotain vihreää höttöä se salvia näytti olevan. Naisenalku hymyili sydämellisesti kanadalaiselle takaisin ja laittoi purkin koriinsa päällimmäiseksi. ”Mä en varmaan osaa lausua tätä oikein…” kangerteli Alice ja lunttasi nopeasti kärsineestä kauppalapusta ruokalajin nimen vielä kertaalleen. ”jam… jammbalaajaaa?” kuului lopulta vastaus Willowin esittämään kysymykseen.

Pian tämän jälkeen Willow lähti hakemaan vielä muutaman puuttuvan ruokatarpeen kanakeittoa varten ja Alice syventyi tutkailemaan maustehyllyn muuta tarjontaa siksi aikaa. Muskottipähkinä. Saframi. Farofa. Uusia nimiä oli roppakaupalla, mutta joukosta löytyi muutama vähän tutumpikin nimi, esimerkiksi curry ja hirvensarvisuola. Myös Ryan oli kurttuisesta otsastaan päätellen uuden asian äärellä ja miehen tuimahko ilme huvitti Alicea ja tämä odottikin kanadalaisen sanovan seuraavaksi jonkun huvittavan kommentin tästä maustepaljoudesta. Hieman yllättäen Ryan ottikin varsin vakavan aiheen esille kaksikon seisoskellessa siinä marketin maustehyllyllä, nimittäin Alicen epämääräiset asumisjärjestelyt. Hänellä olisi kuitenkin nuorukaiselle ilouutisia, sillä hän asuisi nyt mahdollisesti viimeistä viikkoaan ränsistyneessä majatalossa, sillä hänen oli määrä tavata Willowin vanhemmat alkuviikosta. Ainakin puhelimessa pariskunta oli kuulostanut oikein mukavalta ja vapaana oleva huone tosi kodikkaalta. ”Mä meen tapaamaan keskiviikkona Willowin vanhempia, ollaan puhuttu aiemmin tällä viikolla puhelimessa ja kaikki näyttäs olevan iha--” Alice selvensi Ryanille tilannettaan, mutta lause jäi kesken kun hän huomasi Ryanin takana olevan maustehyllyn horjahtavan uhkaavasti. ”Varo!” hän kuiskasi nopeasti, vihreät silmät lähes lautasen kokoisina, ”Toi hylly huojuu!” ja osoitti järkyttyneenä maustehyllyä, jossa oli varmasti sen sata erilaista purkkia, ja osa varmasti vielä lasisia. Hän astui vaistomaisesti muutaman askeleen kauemmas hyllystä ja toivoi, että Ryan tekisi samoin.

”Mäkin kallistun kyllä kanakeiton puoleen tällä kertaa” sanoi Alice. ”Just siitä syystä, ettei se varmaan maistu sairaana edes hyvältä, ja keitto menee flunssassa paremmin alas” hän lisäsi nyökytellen vakuuttavasti Willowin aiemmalle kommentille. Alice purskahti helisevään nauruun Ryanin kysyessä tältä Alaskan peräkylien pikaruokatarjonnasta, eikä Willowin avoimesti nolostunut ja paheksuva ilme nuorenmiehen suuntaan ainakaan lieventänyt naurunremakkaa. Ohikävelevän vanhemman pariskunnan tuima ilme sai kuitenkin tytön hillitsemään itsensä, ja nauru muuttui lähinnä nikotteluksi. ”Kävin mä Alaskassa lentokentällä mäkkärissä!” tyttö sai sanottua ja jatkoi ”Mä en oikein ymmärtäny niitä eri hamppareiden eroja, niin mä söin sit BigMacin, mut oishan se ihan kiva maistaa jotain muutaki. Ja sit mä oon ehtinyt täällä käydä Pizza Hutissa, mut onhan niitä vaikka mitä vielä käymättä” hän totesi ja laski ostoskorinsa hetkeksi marketin likaisenvalkealle laattalattialle. ”Domino’s, Burger King, Starbucks, Kentucky Fried Chicken, Taco Bell, Subway, Wendy’s…” Alice luetteli eri ketjuja samalla laskien näiden määrää sormilla, ”siinä tuli ainaki jo seitsemän eri paikkaa” hän sanoi ja kiepautti vihreän korin takaisin kätösiinsä.

Willow oli onneksi lähtenyt hetkeä aiemmin etäämmälle Ryanista ja Alicesta, joten tämä ei ollut todistamassa uhkaavaa maustehyllyepisodia. Onneksi Ryan oli niin ikään pakittanut muutaman askeleen, eikä hylly kaksikon onneksi lopulta kaatunutkaan, kunhan heijasi ja keinui hiukan, vähän kuin tuimasti heristäen näkymätöntä sormeaan Ryanille ärräpäiden lausumisesta ja tämän liian intiimistä kanssakäymisestä. ”Joo, kannattaa pitää varansa” Alice aprikoi silmäillen maustehyllyä epäilevän näköisenä, ”mä kun aattelin että se ois tukevasti kiinni tossa isommassa viereisessä hyllyssä. Montakohan kertaa joku on jo kaatanu sen…” hän sanoi ja yritti kuvitella millaisen värikirjon lukuisat rikkoutuneet maustepurkit saisivat kaupan kirkkaiden valojen alla aikaan, jos koko hylly kaatua rämähtäisi lattialle. ”Mä en oo varma, mut luulis että Willowille ois mainittu ees jotain asiasta. Tai oishan se vähän noloo, jos se sais kuulla tästä asuntojutusta mun kautta…” tyttö lausui viimeiset sanat mumisten, katse naulittuna tiukasti tämän omiin kengänkärkiin. Noloa nimenomaan, vaikkei Alicelle tarjottu kauniin valoisa ja kodikas yläkerran huone ilmeisesti varsinaisesti ollut Willowin entinen, niin silti.

Samassa Willow olikin jo palannut takaisin maustehyllylle, hyväntuulisena ja autuaan tietämättömänä äskettäin sattuneesta läheltä piti –tilanteesta. Alice oli tosin laskenut sen varaan, että Ryan pitäisi kommellusta lähinnä hauskana asiana, ja varmasti kertoisi siitä vaaleaverikölle ihan tuota pikaa, mahdollisesti vielä ylidramaattisesti ja mahtipontisten ääniefektien kera. Se voisi itseasiassa olla ihan hauskaa seurattavaa. Alice loi nopean katseen Ryanin suuntaan, mutta ei pystynyt tulkitsemaan miehen ilmeistä aikoiko tämä avata salaisen arkkunsa vai ei. Willlow oli kaikesta päätellen löytänyt etsimänsä ja valmis suuntaamaan kassoille.

Alice kaivoi vielä kerran ruttuisen listansa haalareidensa taskusta ja varmisti että hän oli poiminut koriinsa kaikki siihen raapustetut ainekset. ”Joo, mullaki näyttäs olevan kaikki” hän sanoi ja lähti sitten seuraamaan Willowia kassojen suuntaan. ”Tyypit hei…”, hän töksäytti yllättäen ehkä hiukan nolostuneena, ”voittekste opettaa mulle miten noi itsepalvelukassat toimii?”

Tytöt näyttivät vievän tämän erän 2-1, roskaruoka sopi varmasti moneen eri tilanteeseen, mutta sairasteluun ei, joten kanakeittoa tuleman piti, myös Ryanille. Lueteltuaan joitakin pikaruokaketjuja, joiden Alice oletti löytyvän näinkin valtavasta suurkaupungista, huomasi tämä sen aiheuttavan hilpeyttä kanadalaisessa ja virnisti tälle leveästi. ”Roskaruokakierros kuulostaa kivalta, mä oon ihan täysillä mukana!” hän huudahti. Vaikka Kanada olikin maantieteellisesti huomattavasti lähempänä naisenalun kotiseutua kuin Yhdysvaltojen muut osavaltiot, ei Alice ollut koskaan käynyt Kanadassa, eikä tiennyt kyseisen maan roskaruokakulttuurista paljoakaan. Oikeastaan ainoastaan sen verran, että joissakin TV-sarjoissa kanadalaiset söivät paljon Tim Horton -ketjun donitseja. Ehkä nainen rohkenisi kysyä Ryanilta enemmän tämän kotimaasta kun porukka olisi kokoontunut syömään, ties vaikka miehen huone olisi vuorattu Kanada-aiheisilla asioilla lattiasta kattoon.


Ryan ei kauaa jahkaillut Alicen asumisjärjestelyjen esille ottamisessa, nyt kun vaaleaverikkö oli taas liittynyt kaksikon seuraan, eikä maustehyllykään enää vaatinut erityistä huomiota vaan seisoi kiltisti paikoillaan. Olihan alaskalainen jo huomannut, ettei nuorimies paljoa kainostellut, vaan puhui hyvin suoraan, mutta silti hän tunsi punan nousevan kasvoilleen Ryanin suorasta kysymyksestä. Alice painoi päänsä alas ja keskittyi tuijottamaan kaupan lattiaa vallattoman hiuspehkonsa alta. Epäilyksettä lattia olisi ihan liian kovaa, että siihen saisi kaivettua syvänsyvää häpeäkuoppaa tarpeeksi ripeästi, mutta Alice päätti yrittää silti, ja alkoi hangata lattiaa kengällään silminnähden kiusaantuneena. Luojan kiitos Willow ei ollut lainkaan kiusaantunut Ryanin kysymyksestä, vaan kertoi iloisesti jo kuulleen asiasta, ja uteli koska Alice muuttaisi. ”Meen käymään siellä keskiviikkona. Varmaan ensi viikon loppupuolella tai viimeistään seuraavan alussa saan muutettua, kun ei mulla oo paljoo tavaraa” selitti Alice ja hymyili takaisin vaaleaverikön suuntaan ja siitä matka jatkuikin kassoja kohti. Samaan syssyyn Ryan paljasti maustehyllysattumuksen salat myös Willowille, ja tämä nauroi koko episodille.


Alice huomasi jännittävänsä itsepalvelukassoja. Ei hän tietenkään ollut aiemmin kyseisiä pömpeleitä nähnyt, eikä tiennyt laisinkaan miten ne toimivat. Niiden toimintaperiaate olisi varmaankin yksinkertainen, mutta moni muukin asia oli osoittautunut täällä New Yorkin betoniviidakossa varsinaiseksi yllätykseksi, myös ne kaikkein yksinkertaisimmat. Päällimmäisenä hänellä oli mielessä käyttäytyminen rullaportaissa. Niissä täytyi kuulemma seisoa aivan toisessa reunassa, jotta kiireiset mattimyöhäset pääsisivät ikään kuin ohituskaistaa pitkin nopeammin perille. Ensinnäkään siitä ei ollut lukenut missään, ja toiseksi miten ihmiset olettivat, että Alicen kaltainen ummikko uskaltaisi seisoa aivan reunalla? Hrrr. Luojan kiitos Willow meni edeltä omien ostostensa kanssa ja ohjeisti samalla Alicea ystävällisesti. Valkoinen koppero toivotti ensin Willowin ystävällisesti tervetulleeksi robottimaisella äänellään ja piippaili tämän jälkeen tasaisen varmasti joka kerta kun blondiini toi sen eteen viivakoodi ja jo näytetyt tuotteet näkyivät näytöllä. Sitten tarvitsi vain painaa ”MAKSA”-nappia ja asettaa kortti lukijaan. Lopuksi pömpeli kiitti kohteliaasti käynnistä ja toivotti tervetulleeksi uudelleen. Helpolta näytti.


Ryanin hoputtaminen vedoten näkymättömään jäätelöönsä ei ainakaan helpottanut Alicen jännitystä, mutta hän yritti olla näyttämättä sitä kaksikolle ja astui itsevarmasti itsepalvelukassan eteen ja nosti ensimmäisen tavaran korista ja vei sen reippaalla heilautuksella koodinlukijalle. PIIP ja sipuli ilmestyi näytölle. PIIP PIIP PIIP, ostokset sujahtivat lukijan kautta kassiin yksitellen, ja Alice aprikoi mielessään, että tältä varmaan kaikista suurista maratonjuoksijoista tuntui, kun he ylittivät itsensä kerta toisensa jälkeen. Itsevarmuuspuuska oli niin suurenmoinen, että Alice unohti korttinsa pin-koodinkin sekunninmurto-osaksi ja tuijotti kortinlukijaa tyhjä katse silmissään ennen kuin ryhdistäytyi ja sai lopulta kuitin hyväksyttyä maksua vastaan. ”Piqainaurtuq! <valmista>” hän hihkaisi vilpittömän onnellisena ja näytti peukkua Ryanin suuntaan. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli tanssia käytävällä, mutta sen verran tyttö kuitenkin pysyi nahoissaan.

Tilanne kaupan käytävällä ei onneksi yltynyt ylitsepääsemättömän kiusalliseksi, vaikka Alicesta tuntukin kuin hänen kasvonsa olisivat olleet ilmiliekeissä, vaan Willow selitti vakuuttavalla ja vilpittömästi helisevällä äänellä, että hän oli erittäin iloinen alaskalaistytön muutosta. Jopa rempseä Ryan taisi aistia vähemmän herkillä sosiaalisilla antureillaan, että tässä oli nyt jotain kiusallista meneillään. Tyylikäs vaaleaverikkö totesi vieläpä viihtyvänsä paremmin kotona jätkien kimppakämpän sijaan, kunhan Alice muuttaisi vapaana olevaan huoneeseen! Alaskalainen huokaisi helpotuksesta, sillä yksi hänen suurimmista peloistaan New Yorkiin muuttamisessa oli liiaksi paikallisista erottuminen ja sitä kautta hänet leimattaisiin tärähtäneeksi tai vähintäänkin säälittävällä tavalla oudoksi ja yksinkertaiseksi reppanaksi, sellaiseksi jonka kanssa kukaan ei kehtaisi liikkua kaduilla valoisan aikaan, ja joka höpöttelisi lopulta puluille ja oraville puistossa. Vähän enemmän urbaaniin elämään istuvia vaatteita sai toki ostettua ympärillä olevista lukuisista liikkeistä, mutta puhetyyli ja perämetsämäinen persoona muutenkin olisivat hieman vaikeammin muokattavissa.


Niin, se perämetsäläisyys. Sekä Ryan että Willow olivat varmasti käyttäneet useammin näitä koneellistettuja kassoja kuin mitä Alice oli käynyt oikeassa marketissa. Kauppa-auto tai rahtilaiva toi synnyin kylään tavaraa säiden salliessa, ja jokainen talonpahanen olikin enemmän tai vähemmän omavarainen, joten jos itseltä ei löytynyt jotain asiaa tai esinettä, niin sitä joko lainattiin kylän muilta asukeilta tai tehtiin vaihtokauppaa. Lohet ja hylkeenrasvat vaihtoivat näppärästi omistajaa tarpeen mukaan, ja velaksikin sai useimmiten ostettua seuraavaa tuottoisaa saalista odotellessa. Tekniikka oli Alicesta uutta ja ihmeellistä, joskin toisinaan hieman pelottavaakin. Itsepalvelukassa oli kuitenkin, luojan kiitos, niin helppokäyttöinen ja selkeä, että muutaman säpsähdyksen (se piippaava ääni oli muuten aika kovalla!) ja pienen kohmeisuuden jälkeen ostostapahtuma oli turvallisesti taputeltu ja ruoka-ainekset sujautettu korista kassiin.


”Oho, ihan englanniksi piti tulla!” huudahti Alice nähdessään miehen hämmentyneen ilmeen ja kuullessaan Ryanin totaalisesti kariutuneen yrityksen toistaa jupikkia ymmärrettävästi ja jatkoi ”siis valmista”. Hitsin tunnekuohahdus, se sitten siitä onnistuneesta ja kepeästä paikallisesta soluttautumisesta. Onneksi kassan käyttäminen oli sujunut jokseenkin ripeästi, eikä kanadalainen ollut polttanut päreitään. ”Ettekös te kanadalaiset ole aina kohteliaita ja hyväntuulisia?” laukoi Alice takaisin Ryanille ”Vai päteekö se vaan silloin ku ollaan Kanadassa?” samalla kun kolmikko suuntasi pakkaustasoille jymähtäneen kuhisevan ihmismassan lävitse uloskäynnille. Ilmeisesti tuo valkoinen itsepalvelukassa ei ainakaan ollut ohjelmoitu kanadalaisittain kohteliaaksi, sillä se ei vastannut Ryanin kiittelyyn mitään, seisoi vain liikkumattomana paikallaan, valmiina piippaamaan jonkun toisen ostokset. Miehenalku teeskenteli järkyttynyttä röyhkeän tuppisuukoneen vuoksi, mutta Alice oli asiasta ihan eri mieltä. ”Musta se ois enemmänki kammottavaa jos se puhuis tyyliin ’hyvää iltaa Alice, sinua ei ole näkynyt vähään aikaan. Muistan että ostit viimeksi kurkkupastilleja, voitko nyt jo paremmin?’ tai jotain vastaavaa” hän selitti kaksikolle matkien kassapömpelin robottimaisen monotonista ääntä heidän harppoessa marketin suurensuuren parkkialueen läpi kohti kävelytietä ja siirsi katseen Willowiin, hän varmasti ymmärtäisi, mistä Alice oikein puhui.

Alice sai kun saikin lopulta maksettua ostoksensa kunnialla ja kuittikin tulostui itsepalvelukassan sisuksista ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Tähän pisteeseen pääsy tosin vaati Ryanilta vähän tyytymätöntä steppausta ja Willowilta napakkaa puhelimen räpeltämistä, mutta kukaan takajonottavista ei sentään alkanut solvaamaan tai hoputtamaan. Ihan hyvin siis hoidettu näin ensikertalaiseksi, tuumasi naisenalku. ”Ei mua haittaa, kun ei mulla oo toistaiseksi mitään koulua tai töitä näköpiirissä, niin mulla on kyllä aikaa sairastaa. Ja kyllä se flunssa tulis jossain vaiheessa kevättä muutenki” Alice vastasi ja heilautti kättään huolettomasti Willowille korostaakseen rentoa asennettaan kaiken maailman taudinaiheuttajoita kohtaan. Crisillä ei varmaankaan ollut mikään tappoflunssa tai malaria, silloin Ryan ja Willow tuskin olisivat kutsuneet Alicea kimppakämppään kylään alun perinkään, saati jääneet suustaan kiinni käytävällä ja maustehyllyllä.



Ryanin mutkaton reaktio Alicen puhumaan alkuperäiskansan kieleen oli naisen heikolle pokalle jälleen liikaa ja hän yritti parhaansa mukaan pidätellä valtavaa naurun purskahdusta. ”Joo, tottakai on” hän sai viimein sanottua yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta. Ehkä se ei ollutkaan mikään vitsi, ettei Pohjois-Amerikan alkuperäisväetöistä kerrottu kouluissa sen enempää Kanadassa kuin Yhdysvalloissa. ”Wii-nga atqa Alice. Kantunga Yupigtun. Atak!” hän sanoi hieman ujosti ja selvensi sitten ”Mun nimi on Alice. Mä puhun jupikkia, mutta mennään jo” alaskalainen rupatteli ostosten pakkailun lomassa ja teki samalla lähtöä. Eivät jupikkijuuret nolostuttaneet häntä, mutta olisi silti ehkä parempi jatkaa tätä keskustelua jossain intiimimmässä paikassa. Alicen mielestä Ryanille oli ihan kiva kuittailla, sillä kanadalaiselta pystyi odottamaan jotain samantasoista huulenheittoa takaisin. Willow oli kyllä mukava ja herttainen, mutta naisen tyylitelty ulkomuoto ja aina korrektit puheet eivät antaneet oikein mitään osviittaa tämän huumorintajusta. Kyllä vaaleaveriköllä varmasti sellainen oli, mutta että minkälainen? Eittämättä sekin selviäisi Alicelle ajan kanssa.



Tämäkin, Willow ymmärsi heti Alicen huolen ja ihmetyksen itsepalvelukassohin, uuteen hienoon teknologiaan ja tekoälyyn liittyen. Koneiden vallankumous kuulosti kieltämättä pelottavalta ajatukselta, vaikka Alice halusikin ajatella olevansa moderni ja avoin uusille keksinnöille. Olihan hän uskaltanut muuttaa New Yorkiin ja nytkin hän oli kokeillut näitä itsepalvelukassoja ekaa kertaa. Pian hänellä varmaan olisi myös älypuhelin! ”Joo, koneet pystyy pian varmaan mihin vaan ja tietysti ihmisiä tarkemmin ja nopeemmin” hän aprikoi, ja arpoi samalla mielessään, missä vaiheessa tulevaa iltaa hän voisi kysyä jotain kännykkävinkkejä mahdollisimman luontevasti. Hänen puhelimessaan oli näppäimet ja pieni värinäyttö, eikä siihen saanut mitään instagrameja tai whatsappeja. Aivan kuin Ryan olisi lukenut Alicen ajatukset kysyessään, mikäli Alaskassa edes oli tietokoneita. ”Joo, on isommissa kaupungeissa tietokoneita, mä näin sellasen ekaa kertaa lukiossa. Tosin netti oli tosi kallis ja hidas sielläkin. Mä oon syntyny niin pieneen rannikkokylään, et ei sitä varmaan näy ees kartalla. Egegik, tai jupikiksi Igyagiig, ja ihmisiä siellä on 108 nyt kun mä lähdin. Mun ikäisiä siellä oli kuus mut mukaan lukien, et siellä ei paljoo nettiin tai tekoälyyn törmää. Tai oikeestaan mihinkään muuhunkaan moderniin” hän sanoi ja hymähti. ”Mä halusin vähän nähdä muutaki ja siksi mä oon nyt täällä!” hän sanoi ja levitti kasvoilleen valloittavan hymyn, jonka oli lähinnä tarkoitus vakuuttaa Willow siitä, ettei Ryan ollut osunut kysymyksellään arkaan paikkaan.



Ehkä nämä keskustelut sopisivat tosiaan sinne kanakeiton ääreen paremmin kuin tähän marketin parkkipaikalle. ”Jos te annatte poikien kimppakämpän osoitteen mulle, niin mä vien nää omat ostokset majatalolle ja tuun sit auttamaan? Saatte samalla kerrottuu Crisille että mä oon tulossa, enkä vaan ykskaks ilmesty sinne eteiseen?” Alice kysyi kaksikolta ja alkoi kaivamaan lehtiötä sekä kynää repun pohjalta. ”Niin ja mulla on kyllä kartta” hän lisäsi hätäisesti. Ei sinne kamalaan majataloon voinut Willowin kaltaista tyylikästä neitoa viedä, Ryanin ehkä korkeintaan, mutta hänetkin vain siinä tapauksessa, ettei Alicen alapuolella majaileva vahvasti meikattu ja lähes hampaaton 40-vuotias ketjussa polttava ex-tanssijavirtuoosi olisi juomassa kotitekoista litkuaan sängyllään.