When nothing's fair in love and war

Harvassa olivat ne kerrat, kun Gaby suostui jonkun kanssa oikeille, muodollisille treffeille. Hän oli törmännyt juristiblondiin melkein viikko sitten, kun se oli ollut Bloodhoundissa viettämässä kaverinsa polttareita. Se oli ollut ensimmäisellä tapaamisella kohtelias ja huomaavainen, minkä lisäksi se oli jättänyt erittäin avokätisen, viidenkympin tipin. Sen jälkeen se oli ollut paikalla viitenä peräkkäisenä päivänä ja sweet talkannut, jättänyt niitä isoja tippejä ja pyytänyt ulos vaikka hän oli sitkeästi kieltäytynyt. Viidentenä päivänä Gaby oli suostunut - koska miksi ei? Ei tästä enää nuorennuttu - ja kuudentena päivänä hän vietti kotona kolme tuntia peilin edessä, että näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Heidän tarkoituksensa oli mennä sellaiseen astetta hienompaan ravintolaan, mihin naisella ei olisi ollut koskaan varaa. Pöytävaraus oltiin tehty kahdeksaksi, eli se olisi täydellinen aika nauttia hyvän ruoan seurana kallista viiniä.

Brunette oli hymyillyt kuin idiootti koko päivän ja hänenkin oli pakko myöntää, että ilmassa oli ehkä vähän ihastusta. Homma oli kuitenkin mennyt pieleen jo siinä vaiheessa, kun hän oli suunnannut parkkipaikalle ja avannut mustangiaan. Avaimet oltiin juuri saatu oven lukkoon, kun joku oli painanut aseen takaraivoa vasten. Katu oli kuolettavan hiljainen, eikä Gabriellella ollut lopulta oikein muuta vaihtoehtoa kun seurata sitä asetta kantanutta miestä mustaan autoon. Se oli vähän vanhempi Cadillac Escalade, eli ei todellakaan mikään markkinoiden halvin vaihtoehto. Kaikki ikkunat oltiin tummennettu, mutta kun nainen kiltisti kapusi sinne takapenkille, rekisteröi hän siitä autossa olevan sen saattajan lisäksi kaksi muutakin. Ne eivät olleet edes yrittäneet peittää kasvojaan, mutta ei Gaby niitä tunnistanut.

Se tilanne sujui kummallisen rauhallisesti ja sopuisasti. Gabrielle istui takapenkillä kahden miehen välissä syvässä hiljaisuudessa ja he ajoivat, ajoivat ja ajoivat. Hän ei nähnyt kelloa, mutta olisi voinut vannoa, että matkaan meni yli tunti. Siihen mahtui myös neljä puhelua, todennäköisesti missatulta deitiltä, ennen kun joku tajusi sulkea sen puhelimen. Matka oli niin täynnä mutkia ja pikkuteitä, että niiden ei tarvinnut edes sitoa hänen silmiään - hän ei olisi ikäissään osannut kuvailla sitä reittiä kellekään. Kukaan ei puhunut mitään, ei edes silloin kun he hyppäsivät pois autosta jonkun tumman betonirakennuksen edessä. Se näytti ulkoa käsin vähän varaston ja asuinrakennuksen sekoitukselta, sisältä vähän tutulta kerhotalolta, paikoittain ihan mukavaltakin.

He päätyivät johonkin kokoushuoneen näköiseen tilaan, missä sitä asetta hierottiin taas päätä vasten ja joku otti kuvia. Viimeistään siinä vaiheessa se jutun juoni paljastui Gabyllekin. Hän ei voinut olla miettimättä, kuka veljistä oli tällä kertaa mokannut, kuka oli jollekin velkaa tai käynyt käsiksi väärään ihmiseen. Kun hänet sitten iskettiin istumaan johonkin sivuhuoneeseen, missä oli pöytä, pari tuolia ja kello, ja hän oli siellä vielä 4 tuntia myöhemmin, hän alkoi epäilemään veljien osallisuutta - ne olisivat takuulla olleet paikalla alle parissa tunnissa ja isoin numeroin.

Koko sen prosessin aikana Gabrielle ei oikein tajunnut olla huolissaan tai peloissaan. Ei, ennen kun siinä neljän tunnin kohdalla pari miestä palasi. Ilman eri varoitusta toinen nappasi kiinni hiuksista ja toinen löi keskelle kasvoja. Tarpeeksi lujaa, että tähdet tanssivat silmissä, huuli halkesi ja suu täyttyi verellä. Nainen oletti, että jollain oli puhelin ja kamera - koska mitä muuta logiikkaa siinä olisi muka ollut?

Ja siinä vaiheessa hän tajusi harkita sitä vaihtoehtoa, että ehkä hän sittenkin kuolisi. Oli aika panikoida, muuttua enemmän tai vähemmän hysteeriseksi ja vuodattaa vähän erittäin runsaasti kyyneleitä, kun jäi lattialla syljeskelemään verta eikä saanut sitten millään enää jalkoja alle. Lopulta joku nosti lattialta väkisin, retuutti puoliksi hiuksista ja puoliksi käsivarresta, ja istutti yhdelle niistä tuoleista. Joku huusi olemaan hiljaa, mutta luonnollisesti se vain ruokki sitä paniikkia.