Those three words are said too much, they're not enough

Nastasiya's outfit

Päivä, jota Nastasiya oli niin hartaasti jo kuukauden päivät odottanut, oli vihdoin koittanut. Tänään, toukokuun viidentenä, hän lentäisi takaisin kotiin, Ukrainaan. Tai, tietenkin hän lentäisi Kiovaan ja joutuisi sieltä vielä matkaamaan bussilla kotikaupunkiinsa, mutta kotiin hän joka tapauksessa oli menossa. Louis oli ystävällisesti lähtenyt heittämään häntä Fiatillaan lentokentälle. Bethin kanssa he olivat hyvästelleet jo kodiksikin muodostuneessa talossa Brooklynissa, eikä kyyneliltä ollut vältytty. Nastasiya oli omaksikin yllätyksekseen onnistunut muodostamaan vankan siteen tuon vanhemman pariskunnan kanssa, joten oli sinänsä hyvin surullista hyvästellä heidät. Poikansa ansiosta pariskunta kuitenkin tiesi Skype-puheluiden voiman, joten Nastasiyakin lupasi soitella välillä ja kertoa kuulumisiaan.

Viimeisen kuukauden ajan Nastasiya ei ollut oikeastaan tehnyt muuta kuin käynyt töissä kahvilassa ja valmistautunut kotiinlähtöön. Ero Ronniesta oli tapahtunut heti maaliskuun lopussa, melkein saman tien sen jälkeen, kun Oliver ja Luke olivat tulleet hakemaan hänet ja Angien pois Ronnien lähettyviltä. Oikeastaan Nastasiya ei ollut edes tavannut Ronnieta sen jälkeen. He olivat päätyneet laittamaan suhteensa jäihin tekstiviesteillä. Tai, lähinnä Ronnielta oli tullut vain pari viestiä, kun taas Nastasiya oli ollut se puheliaampi osapuoli. Ronnien viestit olivat olleet vain lyhyitä, jopa tylyjä. Viimeisimpään Nastasiya ei ollut koskaan edes viitsinyt vastata mitään.

Ronnien jälkeen hän ei ollut sitten tainnut tavatakaan oikeastaan ketään koko loppuaikana. Angie kävi hänen luonaan kerran kahvittelemassa, mutta muutoin hekin juttelivat vain WhatsAppissa ja Nastasiya sai esitettyä olevansa niin kiireinen, ettei oikeastaan edes ehtisi nähdä. Kai Angiellakin sitten oli omia menojaan, sillä tämä ei niin lähtenyt kärttämään tapaamisia. Vasta toukokuun neljäntenä Angie tuli melkein väkipakolla tapaamaan häntä, auttoi jopa pakkaamisessa. Oli ollut ihan hirveää lopulta sanoa heipat toiselle, kun hän sitten lopulta oli lähtenyt saattamaan Angieta metroasemalle. ”This is not a goodbye thing”, Angie oli vannottanut varmaan sataan kertaan ja lopulta Nastasiya oli suurin piirtein joutunut tönimään tämän metroon ja vähän sitten jopa nauranutkin toiselle, ennen kuin metro viimeinkin oli lipunut tunnelin pimeyteen ja hän olikin jäänyt yksin.

Viimeinen yö Bethin ja Louisin yläkerrassa oli vaikea. Nastasiya makasi pitkään valveilla eikä voinut olla miettimättä kulunutta vuotta. Miamia. Westien perhettä; Miaa, Samia, jopa näiden vanhempia. Tyttöjä, joiden kanssa oli tutustunut. Kelsey, Mila, Hailey, Katie. Tyttöjä, joiden kanssa ei ollut tutustunut. Rosie. Niin ja tietenkin Lukea. Angieta, Oliveria. Charlie, Nate. Louis, Beth. Susanne ja muut kahvilan työntekijät. Ei hän oikein osannut siinä yksin maatessaan itkeä. Ne ihmiset vain pyörivät hänen mielessään, kun hän kääntelehti kyljeltä toiselle ja yritti saada unenpäästä kiinni. Se tuntui vaikealta ja taisi onnistua vasta joskus aamuyön pikkutunneilla.

JFK:n lentokenttä, myöhäinen aamupäivä. Suora lento Kiovaan lähtisi hieman yli puolenpäivän. Nastasiya oli juuri hyvästellyt Louisin terminaalin ulkopuolella ja katsellut sitten, kuinka mies ajoi pois. Sitten hän oli napannut laukkujaan niiden vetokahvoista ja suunnannut askeleensa kohti lähtöselvitystiskejä, joille myös matkatavarat jätettäisiin. Jopa pieni innostuneisuus kyti hänen sisällään – hän pääsisi pian kotiin ja näkisi vanhempansa! Äidin ja isän, liki vuoden tauon jälkeen. Kun matkalaukut sitten oli jätetty selvitettäväksi ja koneeseen siirrettäväksi ja passin välissä komeili suorakaiteenmuotoinen boarding pass, Nastasiya oli valmis siirtymään turvatarkastukseen mutkittelevaan jonoon. Mutta ei hän ehtinyt kauaskaan, kun kuuli jo nimeään huudettavan. Tuskin siellä kovin montaa muuta Nastasiyaa oli. Tuskin kovin montaa sen nimen huutajaa, joka olisi paljastunut Lucas Greysoniksi. Niin, sen kyseisen pojan Nastasiya nimittäin näki, kun oli kääntynyt ympäri ja hakenut hetken aikaa katseellaan äänen lähdettä.

Pian Luke oli tullut jo siihen ihan lähelle, tarttunut häntä käsistäkin ja pyytänyt jäämään. Nastasiya oli hyvää vauhtia menossa jonkinlaiseen sokkiin tai ainakin hän oli jäätynyt pahasti. Ei hän tuntunut saavan mitään sanotuksi. Miten… Miksi? Miksi hän oli mennyt kertomaan Angielle lentoaikataulunsa?

Nastasiya veti kätensä hellästi irti Luken otteesta ja perääntyi hieman. ”You shouldn’t be here”, tyttö sai lopulta ensimmäiseksi sanottua, ei halunnut uskoa, että siinä Luke kuitenkin seisoi, ilmielävänä hänen edessään. ”Why you came. I didn’t want to see you anymore. Don’t make this harder than it already is. I have to go there. You can’t come there”, Nastasiya lähes panikoi, vilkaisi turvatarkastuksen suuntaankin. Ei. Miksi Luke oli tullut? Ei, ei, ei.

Nastasiyan teki mieli kiljua ja käskeä Luken lopettamaan. Kaikki ne tämän sanat olivat ihan totta. Kai Nastasiya jossain syvällä sisimmässään olisi vielä halunnut nähdä Luken ennen kuin nousisi koneeseen ja lentäisi takaisin Ukrainaan. Se oli se tunnepuoli, jota niin halusi. Mutta Nastasiya oli pyrkinyt ajattelemaan järjellä, suojelemaan sitä tunnepuoltaan. Luken näkeminen vain satuttaisi häntä ihan liian paljon ja se oli se, miltä hän oli yrittänyt itseään suojella. Ja Luke oli ollut ihan hirmuisen iso osa hänen elämäänsä New Yorkissa. Ja Miamissa. Hitto, koko Yhdysvalloissa. Luke oli suunnilleen puolet hänen vuodestaan Yhdysvalloissa. Ellei enemmänkin.

You were everything.

Nyt olisi ollut hyvä aika vain peruuttaa pois päin, ehkä lausua anteeksipyyntö ja vain juosta sinne turvatarkastukseen mutkittelevaan jonoon. Mutta ei. Luke ennätti päästä puheissaan siltä erää loppuun, sillä seuraavaksi tämä oli jo sanonut jotakin, mitä Nastasiya ei ollut kuvitellutkaan kuulevansa. Oli hän ehkä joskus ehtinyt ajatella sellaisia mielessään, mutta ettäkö hän olisi ehtinyt suunnitella lausuvansa niitä ääneen, ei, sellaiseen heillä ei ollut ollut aikaa. Paitsi nyt, ilmeisesti. Niin ilmeisesti Luken mielestä.

Luke kertoi rakastavansa häntä, rakastuneensa häneen.

Nastasiya nielaisi ja tunsi sitten Luken kädet poskillaan, eikä siitä mennyt kovin montaa sekuntia, kun myös toisen huulet omillaan. Se suudelma tuntui pitkältä, eikä Nastasiya osannut vetäytyä siitä poiskaan, vaikka ehkä halusikin – ja toisaalta taas ei halunnut. Jotenkin, jotenkin se maistui Miamilta. Auringolta, merivedeltä. Jalkapohjia polttelevalta rantahiekalta. Mitä hän oli tekemässä? Ei. Ei hän voinut jäädä. Hän oli menossa kotiin. Äiti. Isä. Sofiya, Alina ja muut ystävät kotipuolessa.

Nastasiya oli ensimmäisenä erkaantumassa Lukesta hieman, tosin nähdäkseen tämän kasvot kunnolla. ”You mean more to me than you think”, tyttö sanoi hiljaa eikä voinut olla onkimatta paidan sisäpuolella olevaa, kaulassa roikkuvaa medaljongin käsittävää korua käteensä.

”I would have never guessed that I would meet someone like you. You are amazing, Luke”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, niiskaisikin, ei enää edes häpeillyt kyyneleitään.

”More than amazing.”

Luke ihan kysymällä kysyi, eikö Nastasiya sitten muka rakastanut tätä. Kuinka paljon tyttö olisikaan halunnut sanoa ne kolme sanaa toiselle. Ihan todella paljon, mutta ei. Ne olivat juuttuneet hänen kurkkuunsa eikä hän saanut niitä sanotuksi ääneen. Hänen kurkussaan tuntui muutenkin olevan jokin pala, joka ei vain lähtenyt, vaikka hän kuinka nieleskeli kyyneleitään. Jotenkin hän sai jopa katsottua Lukea, aina välillä, ja se tekikin tilanteesta niin hirvittävän. Siis nähdä Lukekin niin surkeana. Nastasiyaa ahdisti aivan käsittämättömän paljon. Hän vain halusi pois siitä tilanteesta.

”I have to go”, Nastasiya vain sanoi hiljaa, kun Luke yritti epätoivoisena kääntää hänen päätään asian suhteen. Miten niin hänen täytyi mennä? Kuka niin sanoi? Niin – ei varmaan kukaan, mutta se oli järkevintä. Ei hänellä ollut ammattiakaan vielä, eikä hän aikoisi lopun ikäänsä työskennellä jossakin pienessä katukahvilassa. Sitä paitsi hän oli lähtenyt au pairiksi. Sellainen nyt vain oli ajanjakso, joka päättyi jossakin vaiheessa. Lähteminen oli ikävää, mutta välttämätöntä. Nastasiya yritti pitää päänsä kylmänä ja pysyä järkevänä, vaikka hän oli ihan hajoamispisteessä siinä Luken edessä. Ei, hän ei ollut vain hajoamispisteessä, sillä olihan hän jo murtunut, näyttänyt kyyneleensä Lukelle.

Sitten toinen alkoi puhua vierailuista puolin ja toisin. Niin ja olihan niitä sosiaalisen median sovelluksia, joilla pitää yhteyttä. Nastasiya niiskaisi pienesti, pieni skeptisyyskin nosti päätään. Hän oli nähnyt tapauksia, joissa välimatka oli murtanut ystävyyden, ihmissuhteen, useitakin sellaisia. ”Right”, tyttö vain totesi ja pyyhkäisi silmänalusiaan kyyneleistä. Hän vilkaisi jälleen turvatarkastuksen suuntaan, ja sitten taas Lukea.

”I have to go soon.”

Ne sanat sanottuaan Nastasiyan oli ihan pakko tehdä itse aloite halaukseen. Hän suurin piirtein puristi Lukea halauksessaan sen pienen hetken ajan, kunnes vähä vähältä suostui päästämään irti. ”Promise me that don’t ever change yourself… for anybody. Be just like you are”, Nastasiya sanoi ja katseli nyt lasittunein silmin Lukea. Nastasiya tiesi, että hänen olisi mentävä pian.

The end’s not near, it’s here.

”You made my year. It wouldn’t have been anything without you. I won’t forget it ever. I won’t forget you”, Nastasiya kurottautui kuiskaamaan lähes ääneti Lukelle ja suuteli sitten viimeisen kerran tätä huulille, pitäen käsiään tämän omilla koko ajan, kunnes otti askeleen kauemmas, juoksutti hitaasti kätensä pois Luken omalta ja vähitellen erkani tästä.

”Bye, Luke.”

Kyyneleet tulivat uudelleen vasta myöhemmin, noin kymmenen kilometrin korkeudella maanpinnasta. Noin kymmenen kilometrin korkeudella Lucas Greysonista.