I don't want this responsibility

Mikä oli pahempaa kun se, että hävisi ihan helvetin merkittävän ottelun ja tittelin? Se, että hävisi sen merkittävän ottelun ja tittelin, ja samalla onnistui hajottamaan olkapäänsä kuin mikäkin idiootti. Olisi voinut luulla, että vuosien saatossa olisi jo oppinut, että kun vastustaja sai päälle sen perinteisen americana keylockin ja omaa kyynerpäätä ei saatu koukistettua vaikka mitä teki ja vaikka kuinka puri hammasta, niin homma oli siinä. Mutta ei, piti vetää vielä kerran henkeä ja piti miettiä se pari sekuntia, että mitä jos sitten kuitenkin, ja oltiin tehty kohtalokas, muka korjaava liike vaakalinjassa. Ja sitten ei oltu mietitty enää mitään, kun oltiin tunnettu, kuinka se olkanivel oli pullahtanut nivelkuopasta ja pudonnut eteen ja alas. Siinä vaiheessa peli oltiin luonnollisesti puhallettu poikki, ja Brendan muisti, että oli siinä häkin keskellä maatessaan ajatellut, että onneksi ei ollut voittanut, kun ei olisi kyllä käsi enää noussut. Ajatus nauratti enemmän kun sen olisi pitänyt naurattaa. Vähän oli naurattanut sekin, että onneksi tämä oli sellainen matsi, jota hän ei ollut kutsunut ketään omaa läheistään seuraamaan livenä. Kai ne olisivat telkkaria tuijottaneet, jos yhtään kiinnosti. Paitsi että se matsi oli kyllä mennyt pay per view puolella ja se oli ihan järjetöntä rahanhukkaa, koska siihen oli mennyt se yksi erä, kaksi minuuttia ja pari sekuntia. Olisi ärsyttänyt, jos olisi itse maksanut.

Siihen häviöön oltiin tavan mukaisesti suhtauduttu rauhallisesti: Vastustaja oli ollut parempi ja hän oli ollut huonossa vireessä. Se siitä. Terveydentilakaan ei ollut aiheuttanut mitään sen suurempia reaktioita vielä silloinkaan, kun oltiin oltu matsin jälkeen lääkärin vastaanotolla. Käsivarsi oltiin kuvattu ja olkapää palautettu paikalleen, mikä oli osoittautunut yllättävän haastavaksi (ja sitäkin kivuliaammaksi). Leikkausta se vaatisi, mutta sitä ei oltu haluttu tehdä vielä tässä vaiheessa. Niinpä se oikea käsi oltiin ensiapuna isketty vain kantositeeseen, annettu mukaan iso kasa kipulääkkeitä ja käsketty hautomaan sitä pari päivää kylmällä, niin mentäisiin sitten sisään ja ruvettaisiin ompelemaan niitä revenneitä jänteitä takaisin kasaan.

Matsi oli ollut toissapäivänä ja nyt olo oli loputtoman karmea - kuten asiaan tietysti kuuluikin, kun päätti mennä ja ottaa turpiinsa niin, että ei kyllä enää kymmeneen vuoteen tarvitsisi. Se oli ollut sitä jo eilisaamunakin, kun Brendan oli herännyt järjettömään päänsärkyyn ja siihen, että se olkapää oli vetänyt oikealta puolelta jumiin kaiken varmaan ohimosta alaselkään asti. Keho näytti noin muutenkin vähän karummalta, kun mitä hän oli suunnitellut, yleensä kun matseista oltiin oikeasti selvitty fyysisesti ilman suurempia, näkyviä vaurioita, vaikka kävely, hengittäminen ja nukkuminen nyt olikin melkein aina suhteellisen mahdotonta vähintään seuraavat pari päivää. Nyt toinen silmä oli mustana ja kulma oli selkeästi ollut halki, valtavia mustelmarykelmiä ja verenpurkaumia oli vähän kaikkialla. Suurin osa kyynerpäistä, yksi polvesta. Se koko komeus oli nyt myös iloisesti näkyvillä, koska mies ei ollut jaksanut kiskoa päälleen kun kollarit, kun viimein kahdelta kierähti ylös sängystä. Sen kantositeen kanssa oli tarpeettoman vaikeaa pukea päälle edes jotain hupparia, joten hän ei edes yrittänyt vaan oli sen sijaan kääntänyt termostaattia lämpimämmälle. Se ulkonäkö oli yksi syy sille, miksi Brendan vakaasti kuvitteli, että oli perunut sen Lilyn kyläilyn. Sen ei todellakaan tarvitsisi nähdä aikuista tässä kunnossa - ja mies ei todellakaan jaksaisi juuri nyt yhtään mitään. Aivotärähdys taas oli todennäköisesti syy sille, että miksi sitä ei oltu oikeasti peruttu.

Kipulääkkeitä oltiin napsittu paljon yli maksimin, mutta kaikki oli silti hellänä. Siinä ei ollut mitään uutta, ja siihen oltiin suorastaan totuttu. Jollain sairaalla tavalla Brendan jopa nautti siitä lihassärystä, koska se kertoi siitä että jotain oltiin tehty. Kahvin keittokin onnistui yhdellä kädellä ihan näppärästi, vaikka vähän irvisteltiin. Mies muisteli, että oma fyssari pistäytyisi tänään käymään, joten kun ovisummeri soi, hän kävi vain painamassa avausnappia eikä sen suuremmin vilkaissut että kuka siellä oven takana oli. Se lukkosysteemi oli kyllä sellainen, että kuvan ja äänen olisi saanut, mutta ei jaksettu. Käytävästä kuului kaukainen, humahtava ääni, kun hissi lähti alas, ja hän kävi sillä aikaa noutamassa itselleen pakastimesta kylmäpussin. Se viritettiin kantositeen alle peittämään sellaista valtavaa, olkapäällä olevaa verenpurkaumaa, joka näytti vähän siltä että oltaisiin otettu osumaa vähintään moukarista. Sen kylmäpussin kanssa leikittiin vielä silloinkin, kun käytiin ovikellon soitua avaamassa se ovi. 

Kun oven takana ei sitten odottanutkaan sitä aina niin iloista ja hymyilevää fyssaria, vaan ex-vaimo lapsineen, niin kasvoille nousi hetkeksi aito hämmennys. Brendan vihasi sitä, että ei muistanut, mutta joskus asiat eivät vain yksinkertaisesti pysyneet päässä kaiken sen säädön ja kiireen (ja aivotärähdysten) keskellä. Sitä ei kuitenkaan haluttu myöntää ääneen. Ei etenkään Samanthalle. Hiuksia suittiin parempaan järjestykseen, kun se olisi auttanut asiaa. 
“Am I running late?” mies siis kysyi sen sijaan ja peitti hämmennyksen siitä perumatta jääneestä kyläilystä sillä, että olisi muka ollut vain hämmentynyt tarkasta ajasta. Normaalisti se tyttö oltaisiin kopattu syliin, mutta koska se oli juuri nyt fyysisesti aika mahdotonta kun pelkkä pystyssä oleminen tuntui saavutukselta, niin tyydyttiin vain pörröttämään sen hiuksia, kun se tunki sisään ja takertui jalan ympärille. Kun se oli sisällä ja oltiin mutistu ne perinteiset "what's going on chiseler" lainit mahdollisimman energiseen sävyyn, niin ovi avattiin sitten kokonaan Samanthallekin ja päästettiin se sisään. Brendan päätti, että mikään ei ollut vialla - eikä mikään nyt tietysti varsinaisesti ollutkaan - joten jätti naisen omaan arvoonsa ja kävi muina miehinä hakemassa itselleen kahvikupin. Lapsi roikkui ensin kiinni jalassa, mikä ei varsinaisesti auttanut muutenkin hankalaa etenemistä, mutta tajusi kyllä irrottaa ja seurata muuten vain perässä.