My patience has hit the ceiling

Gabrielle ei luonnollisesti nähnyt asiaa niin, että olisi nipottanut merkityksettömistä asioista. Hän ei osannut rakentaa tai remontoida yhtään mitään, joten ei ihan oikeasti nähnyt niitä karmean värisiä seiniä pidemmälle, totesi vain ettei voinut elää sellaisessa ympäristössä ja se siitä. Ihmeitä ei oltaisi vaadittu, mutta ilmeisesti oli mahdoton löytää paikka, missä yhdistyi siedettävä huoneilma, neutraali värimaailma ja sellainen kokoluokka, että hänen tavaransa edes teoriassa mahtuisivat sinne. Johonkin äidin nurkkiin muuttaminen vaikutti koko ajan vain paremmalta idealta. Sillä olisi ainakin tilaa jos ei muuta.

Kaikki olivat turhautuneita, mutta uhkaavasti näytti siltä, että Julian oli se jolla napsahti ensimmäiseksi. Gaby loi siihen kysyvän katseen, kun se komensi kiinteistövälittäjän ulos - ja se kiltisti meni, eikä turhaan taakseen vilkuillut.
“Oh can you ask them if they know anything about that one bedroom on 5th avenue? 9 West 31 street?” bruneten oli pakko vielä hihkaista perään, ennen kun se kerkesi sulkemaan sen kämpän oven. Hänellä oli tuttu, joka asui samassa rakennuksessa, ja se oli kuullut huhua siitä että ylemmän kerroksen asunto oli vapautumassa. Sillä vuokraajalla oli ilmeisesti jotain todellisia rahavaikeuksia, ja hyvä niin. Gabrielle ei häpeilisi hetkeäkään käyttää mahdollisuutta hyödykseen. Tosin tässä vaiheessa oli hyvin mahdollista, että hän ei pitäisi siitäkään asunnosta. Tai yhdestäkään asunnosta joka koko maassa oli tällä hetkellä tarjolla. 

Gaby oli jakamassa Julianille tietoa siitä, miten siellä Fifth avenuen rakennuksessa oli oma kuntosalikin, mutta ei kerennyt sanomaan mitään ennen kun se huokaili, nojaili seinään ja näytti siltä että halusi kuolla. Ne puheet kieltämättä vaan vahvistivat sitä samaa kuvaa. Melkein olisi tehnyt mieli antaa periksi, koska se onnistui kuulostamaan aidon kärsivältä. 
“It’s too small”, nainen totesi yhtälailla äärettömän surkean kuuloisena ja mutristi dramaattisesti alahuultaan. Kädet vedettiin tyytymättömään sävyyn puuskaan. “I don’t want any of this. I can’t even fit my stuff here. Where am I upposed to put it?” hän lähinnä pohti ääneen, viittoi ensin ympärilleen ja jäi sitten kierittelemään hiussuortuvia sormissaan, “I’m sorry for making you go through a million places but it’s just… I mean, it’s bad. All of these places. It’s just plain horrible. Either I'm gonna find a hotel or I'm about to move to Tennessee. At least they got real houses, and not this, this... It's all so ugly. How do people live like this?" Julian ei ollut ainut, joka oli dramaattisella tuulella. 

Vaikka Gaby ei varsinaisesti ollut kasvanut missään loisteen ja rahan keskellä, niin ajatuskin omaisuuden sijoittamisesta johonkin homeiseen varastoon kuulosti kamalalta. Hän oli melko varma, että ei voisi käyttää enää mitään niistä huonekaluistakaan, jos sysäisi ne johonkin odottamaan moneksi kuukaudeksi. Varmaan olisivat kaikki seuraavaksi vettyneitä ja haisisivat ummehtuneilta. Vaatteista luopumista nyt ei tosissaan edes harkittu, vaikka välillä tuntuikin, että hän käytti kutakin vaatekappaletta kerran ja osti sitten uutta tilalle. Valtavasti tilaa olisi vapauttanut jo se, että olisi hankkiutunut vanhoista eroon - nyt ne vaatteet kun olivat levinneet jo vaatekaapeista vaaterekkeihin ja olohuoneeseen.

“Storage containers”, brunette toisti Julianin perässä ja pudisteli päätään, kun ajatus olisi ollut astetta järkyttävämpi. Hän yritti olla olematta suhteettoman hankala ja koitti miettiä, että mistä oli valmis luopumaan, mutta tuli vain kerta toisensa jälkeen siihen lopputulokseen, että ei mistään. Hän oli täydellisen tyytyväinen nykyiseen asuntoonsa ja sen valtaviin vaatekaappeihin, jotka lähentelivät jo walk in closettia. Se oli kaikki, mitä hän juuri nyt tarvitsi. Oli epäreilua, että siitä piti luopua, eikä hän todellakaan ollut ollut valmis sellaiseen elämänmuutokseen.
“But I don’t wanna live like this”, Gabrielle vain huokasi ja hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä, kun Julian vielä tiedotti, että joidenkin nyt vain oli pakko asua näin. Sille katto ja neljä seinää ehkä olivatkin tarpeeksi, mutta selkeästi Gaby ei ollut samaa mieltä. Hän oli tehnyt älyttömästi töitä, että hänen ei tarvitsisi enää koskaan elää tälläisessä ympäristössä, niitä homeisiä yksiöitä ja vettä sisään tippuvia kattojakin kun oltiin ehditty kokeilemaan, 

Julian hakkasi takaraivoaan seinään ja ehdotti aivan puskista yhteen muuttamista. Oli mahdoton sanoa, että olivatko sen sanat oikea ehdotus vai vain mielenosoitus sitä koko tilannetta vastaan.
“Well why don’t I”, nainen vastasi saman tien, miettimättä asiaa yhtään sen enempää kun Juliankaan. Sitä ei mietitty edes sen jälkeen, kun suu oltiin jo avattu. Oli aika selkeää, että molempien hermot olivat koetuksella ihan samalla tavalla. Julian huokaili, Gabrielle seisoi paikallaan, kädet taas tiukasti puuskassa ja ilme kireänä. Kieltämättä hänenkin olemuksensa rentoutui aika nopeasti, kun mies siirtyi lähemmäs ja pahoitteli sitä käytöstään. Kyllä sillä oli sille hyvä syy - kuusi asuntoa oli liikaa. Jo neljä asuntoa oli ollut liikaa. Sille mumistiin jotain anteeksipyyntöihin ja ylireagointiin liittyvää, mutta ei jaksettu artikuloida sen selvemmin.

Jostain syystä sitä ideaa saman katon alle siirtymisestä ei haudattu saman tien, ja kun Julian pohti asiaa ääneen, Gabynkin oli pakko pohtia.
"Like for a few weeks, or for like... You know", Gabriellen oli vielä pakko pyytää tarkennusta, koska hän ei halunnut vetää johtopäätöksiä ja pakottaa kaikkia tilanteeseen siksi, että oli tajunnut väärin. “You’re not gonna get bored with me and kick me out?” brunette kysyi seuraavaksi aavistuksen varautuneeseen sävyyn, vaikka todennäköisesti jos Julian niin aikoisi tehdä, niin se olisi jo tapahtunut. Aika paljon aikaa vietettiin saman katon alla nytkin, se kun oli käytännössä vain paljon helpompaa, ettei tarvinnut ajella koko ajan edestakaisin ja säätää aikataulujen kanssa. Se 5th avenua kommentti - ja koko asunto - unohtui oikeastaan saman tien.

Isoin kysymysmerkki siinä ehdotuksessa oli se, kuinka tosissaan Julian oli. Mitä enemmän se puhui, sitä enemmän se kuitenkin vaikutti siltä että ei ollut heittänyt sitä kaikkea ilmoille ihan vain siksi että oli väsynyt, ja ei ottaisi sitä takaisin saman tien. Se näytti yllättyneeltä siitä, ettei koko hommaa tyrmätty saman tien, ja Gabrielle näytti yllättyneeltä siitä että sitä oltiin edes ehdotettu.

Asiaa ei oltu aikaisemmin sen suuremmin mietitty, koska Gaby oli vain tullut hiljaa itsekseen siihen lopputulokseen, että Julian ei todennäköisesti kaipaisi elämäänsä enää yhtään lisää stressiä tai hairiötekijöitä. Hän oli jollain tasolla jo hyväksynyt sen, että suhde ei menisi koskaan mihinkään ja this was all she was ever gonna get, ja sekin oli kelvannut. Kun se ehdotus oli ilmoilla, se ei tuntunut enää yhtään liian hätäiseltä liikkeeltä. Ehkä se olisi liian aikaista lähteä perustamaan jotain yhteistä kotia - mutta ehkä se ei ollut.

Nainen yllätti itsensäkin kun joutui myöntämään, että piti siitä ajatuksesta. Hän piti nytkin kodistaan lähinnä silloin, kun Julian oli nurkissa. Muuten oli liian hiljaista. Mies sai selitellessään sen kuulostamaan oikeasti käytännölliseltä ratkaisulta ja tarjosipa vielä sitäkin, että saisi tarpeen vaatiessa linnoittautua vapaaseen makuuhuoneeseen. Jopa sen ullakko tuntui paremmalta vaihtoehdolta kun vaikka se asunto, jossa juuri nyt seistiin.
“I’d like that”, Gabrielle hymähti mietittyään asiaa hetken, “not the two other bedrooms, though. Or the attic.” Hän ei pelännyt parisuhdehelvettiä. Molemmat taisivat olla liian kiireisiä ja liian kiinni omissa menoissaan, että neljän seinän sisään linnoittautuminen olisi edes ollut mahdollista.

Säännöt saivat Gabyn näyttämään aavistuksen huvittuneelta, vaikka hän tiesi, että se don’t kill me in my sleep oli vähän turhan realistinen uhka. Brunette pohti asiaa hetkellisesti, otti muutaman askeleen kohti ikkunaa ja vilkaisi sitä ankeaa betonimaisemaa.
“That's really not a lot to ask. I could do that”, hän sitten vahvisti ja kääntyi taas Julianin puoleen, hymy huulilla, “I don’t really have any rules. Just do what you want, I don't know.” Yhdessä oltiin asuttu muutaman ihmisen kanssa, eivätkä ne olleet koskaan tehneet mitään sellaista, mikä olisi vaatinut sääntökirjan kirjoittamista. Siis jos ei laskettu jotain yleistä huutamista ja kiinni käymistä, mutta se nyt voisi tapahtua, oltiin se sitten erikseen kielletty tai ei.

“My brothers’ kids are around a lot”, Gabrielle sitten huomautti varovaiseen sävyyn kun asia muistui mieleen, “they don’t really have anyone else to help them out." Se oli aika oleellinen asia mainita, koska Julian ei varsinaisesti suhtautunut niihin lapsiin kovin lämpimästi. 

Asia oli sillä selvä, ja hyvä niin. Se oli itseasiassa sujunut suorastaan hämmentävän kivuttomasti, ilman mitään ylimääräistä draamaa tai kädenvääntöä. Lapsiasiakin onnistui, ja hyvä niin. Gabrielle oli toisinaan viipynyt niiden lapsien kotonakin jos tilanne oli ollut päällä syystä tai toisesta, mutta se oli aina yhtä epämiellyttävää. Tuntui oudolta nukkua jonkun toisen talossa, kun ne eivät edes olleet kotona. Hän mietti itsekseen, että ehkä ei kuitenkaan roudaisi niitä pienimpiä Julianin luokse, ettei kellään hajoaisi pää yöitkuihin ja nukutusrumbiin. Hänelläkin hajosi niihin toisinaan omakin pää.

“No, we’re gonna very politely thank him for wasting his whole day on us”, brunette hymähti siihen kiinteistönvälittäjän ulos potkimiseen. Kädet kierrettiin hetkeksi Julianin ympärille, mutta jäätiin sitten nojailemaan ikkunaa vasten ja odottelemaan sen pukumiehen paluuta. Hänellä oli oikeasti vähän huono omatunto siitä, että se oli käyttänyt heitä koko päivän eri kohteissa ja ei loppupeleissä saisi tästä irti yhtään mitään. Kai sekin teki töitä komissiolla, ja oli juuri ollut koko päivän töissä periaatteessa täysin palkatta. Tietysti se olisi voinut suoriutua töistään paremmin ja löytää jonkun oikeasti hyvän asunnon, mutta kieltämättä Gaby oli ehkä tässä vaiheessa salaa iloinen siitä, että niin ei ollut käynyt.

Kiinteistönvälittäjä oli sitten kuitenkin löytänyt vielä yhden asunnon, mutta ei kyllä kerennyt sanomaan siitä edes toista sanaa, kun tuli keskeytetyksi. Gabrielle koitti olla näyttämättä huvittuneelta, mutta näytti joka tapauksessa, joutui tietoisesti vetämään kasvoilleen lopulta pahoittelevan ilmeen. Oli todella lähellä, että hän olisi antanut sille miehelle kahvirahaa myötätunnon eleenä. Taskusta ei sattunut löytymään yhtään sopivaa seteliä, joten sen sijaan mumistiin vain “I’m sorry. They were all beautiful, thanks” mantraa, ja luvattiin palata asiaan, vaikka ei kuitenkaan palattaisi.
“Now I feel bad. Maybe I should send him a thank you card”, brunette totesi Julianillekin, kun ovi oltiin saatu perässä kiinni. Ei sen tietysti pitäisi häntä sen suuremmin liikuttaa, että oliko jollain kiinteistönvälittäjällä huono päivä vai ei, mutta liikutti kuitenkin.

Ulkoilma tuntui vielä tavallistakin paremmalta sen asunnon ummehtuneen ilman jälkeen ja siinä pikkupakkasestakin osattiin nauttia. Sormet jäivät leikkimään taskun pohjalla olevalla sytkärillä, mutta tupakkaa ei kaivettu esiin, jäätiin kuitenkin nojailemaan autoa vasten Julianin viereen. Se mietti niitä käytännön asioita, joille Gaby ei luonnollisesti ollut vielä suonut ajatustakaan, ihan kun tavarat olisivat muka taianomaisesti vain ilmestyneet paikasta toiseen.
“I’ll buy a few six packs and hire my family”, nainen ehdotti ja tuijotteli Julianin ohi ohittavaa liikennettä, vilkaisi sitten miestä kohti, “you can hide somewhere if you want so you don’t gotta socialize.” Hän ei halunnut edes miettiä, millainen riemu repeäisi siitä, että hän muuttaisi jonkun luokse, jota kukaan ei ollut oikeasti edes tavannut.

"We should have a van or three, too. Or we had, at least. I think one’s full of bullet holes and someone tried to torch the other one but.. I’ll ask. Benji’s got a big pickup at least."