Another first

Victoria näytti melkein loukkaantuneelta siitä ehdotuksesta, että hän liittyisi vaimokerhoon, mutta Joshua ei varsinaisesti ollut väärässä. Hän oli sopinut sinne hyvin mukaan ennen, ja olisi todennäköisesti sopinut edelleen. Tavallaan siinä oltiinkin edelleen mukana, kun ne samat ystävät ja tutut pyörivät edelleen ympärillä. Edelleen istuttiin yhdessä iltaa ja jännitettiin, kun jonkun aviomies tai miesytävä otteli, käytiin drinkeillä ja autettiin kääntämään ajatuksia muualle. Se oli ollut sen entisen elämän keskellä henkireikä, että ympärillä oli ihmisiä, jotka kävivät tismalleen samoja asioita läpi. Nyt se oli lähinnä ongelma.

“Maybe if they make me a really, really good offer”, blondi päätyi vastaamaan ja hymyilemään. Hän oli kerta toisensa jälkeen ollut enemmän emotionally invested miehen urassa kuin omassaan, ja he molemmat tiesivät mihin se katkeruus ja oman elämän jääminen sivuun oli lopulta johtanut. Oli helppoa ajatella, että sekin muuttuisi, mutta siitä ei ollut vielä kauheasti merkkejä nähtävillä. Selkeästi hän käytti edelleen enemmän aikaa miettien sitä, kenen kanssa Joshuan kannattaisi otella ja kenen kanssa ei, kun siihen että milloin hän aikoisi edes palata juristin töihin täysipäiväisesti.

Assarin hankkiminen kuulosti Victorian korvaan hyvältä. Ehkä se voisi oikeasti helpottaa sitä elämää ja johtaisi siihen, että miehellä olisi käsissään edes vähän enemmän aikaa. Nainen ei ollut ihan varma, että ketä kuvitteli sen lisäajan hyödyttävän - tai, no, itseään tietysti, mutta sitä ei vielä ymmärretty - mutta se ei olisi koskaan huono idea. Puhelin kaivettiin esiin ja vilkaistiin nopeasti kelloa, ennen kun esitettiin mitään sen suurempia suunnitelmia.

“I have two hours before I need to pick Grace up from dance class. So, yes”, blondi nyökkäsi ja palautti sen puhelimen heti takaisin käsilaukkuun. Takki nostettiin siitä tuolin selkänojalta, mutta ei vielä noustu ylös tai ruvetta tekemään selkeästi lähtöä. "When the last time you saw her there? She's doing really, really good. You should go see it some day. I'm sure you'd have a great time with the dance moms, too." Mitä suunnitelmiin tuli, niin Victoria oli valmis ihan mihin tahansa, eikä sillä paikalla tai tekemisellä ollut sen suurempaa väliä. 

“I’m there pretty much every single time now, since the last time I skipped it they decided I could now be in charge of costumes. I don’t even want to know what I’ll be in charge of next”, Victoria lupasi ja ei näyttänyt siitä uudesta roolistaan lainkaan ilahtuneelta. Lapsen harrastukset veivät ihan tuhottomasti aikaa, kun kaiken siihen liittyvän oheistoiminnan lisäksi piti aina istua siellä lämpiössäkin niiden tuntien läpi. Siitä velvollisuudesta otettiin vapaapäivä kerran kuussa tai parissa, kuten tänään, mutta enempää ei uskaltanut olla poissa, tai tulisi nopeasti leimatuksi vastuuttomaksi ja tytöllä ei olisikaan enää paikkaa tiimissä.

“There’s road safety committee at school, too. And green living committee. Some fundraiser, or three. Storytime. You can just pick whatever, if you want. She’d love it.” Ne Gracen kouluasiat ja niiden miljoona ja yksi vapaaehtoistyötä, tapahtumaa ja kokousta, olivat murheenkryyni ihan samalla tavalla. Ilmeisesti mitä kalliimpi ja parempi koulu oli, sitä enemmän siihen liittyi kaikkea turhaa ja ylimääräistä. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi, sitä paremmin Victoria ymmärsi, että omalle uralle - tai elämälle - ei yksinkertaisesti ollut aikaa vaikka mitä tekisi. Pakko kai siinä oli ruveta myöntämään, että olisi ollut kaikille helpompaa jos hän olisi vain aikapäivää sitten jäänyt kotiäidiksi, kuten ilmeisesti joka ikinen muu oli tehnyt. Yksinhuoltajaelämä nyt ei tietysti eronnut merkittävästi siitä miten ennen oltiin eletty, mutta kai aika kultasi nekin muistot.

Kahviin suostuttiin, ja kun Joshua jäi ottamaan kuvia jonkun lapsiparven kanssa, Victoria vetäytyi suosiolla sivummalle, mitä nyt hymyili sille äidille kauniisti ja kommentoi jotain “i know” tyyppistä sen “he’s so nice” hokemaan. Niiden jättäminen taakse ei haitannut lainkaan, ja aika nopeasti oltiin taas autossa ja Joshuan asunnossa. Se olisi virallisesti toinen kerta, kun hän oli ihan oikeasti sisällä asti. Se tuntui edelleen ihan yhtä kummalliselta ja tuntemattomalta, joten make yourself at home ei tullut kovin luontevasti. Kengät jätettiin eteiseen ja takki ja laukku naulaan, seurattiin miehen perässä juuri ajoissa ikuistamaan se sen unohduksen muistaminen.

“I’ll survive another day without”, Victoria lupasi saman tien huolettomaan sävyyn, “I’ll just take it the next time I drop by.” Hän ei tiennyt milloin niin aikoi tehdä, mutta kai joskus. Jos tilanne jatkuisi näin, niin todennäköisesti aika pian. He olivat viimeviikkoina nähneet useammin kun varmaan viimeisen puolen vuoden aikana.
"So... How's life? Anything new? Apart from the assitant", nainen sitten viritteli keskustelua ja jäi nojailemaan keittiösaarekkeeseen, risti kädet rintakehälle ja seuraili sitä kahvinkeittoprosessia. 

Joshuasta paistoi aika kauas se sen yksityiselämän kärsiminen. Niin katkera ja vihainen kun Victoria kaikesta edelleen olikin, niin hän ei ollut koskaan toivonut, että olisi sillä lähtemisellään aiheuttanut mitään sellaista. Ei hän tiennyt, mitä oli halunnut aiheuttaa tai mitä oli ylipäätään kuvitellut että tapahtuisi, mutta ei tätä. Erakoituminen tai jatkuva työnteko ei ollut hyväksi kellekään. Siihen oltiin sorruttu ensin itsekin, mutta pikkuhiljaa se homma oltiin saatu vähän paremmin hanskaan. Hän pakotti itsensä säännöllisesti ulos ystävien kanssa ja piti huolen siitä, ettei vain jäänyt jumiin töiden ja kodin väliin. Kiire oli silti. Ja kai sillä deittirintamallakin tapahtui, vaikka mitään ei myönnetty tai tajuttu.

“It’s pretty much like having three full time jobs, yeah”, blondi nyökytteli niihin omiin kuulumisiinsa, “I swear to god no one else has a job. It’s like the 50’s all over again. And the worst thing, I don't even blame them anymore. I remember being all about remodeling motherhood and taking part in revolution, but just, no.” Asialle huokaistiin aavistuksen stressaantuneesti. Hän ymmärsi niiden muiden äitien ratkaisun jäädä kotiin, eikä todellakaan enää syyttänyt niitä, kuten ennen oli tehnyt. Silloin kun hänen kunnianhimonsa oli kolissut yhteen Joshuan kunnianhimon kanssa oikein urakalla, ja elämä oli tuntunut paikoittain olevan jotain järjetöntä valtataistelua siitä, että kuka sai tehdä mitä halusi. Viimeistään nyt hän olisi harkinnut sitä itsekin, jos se olisi mahdollista, ihan sama miten kunnianhimoinen oli tai miten paljon ahdistaisi vinguttaa jonkun toisen luottokorttia. Se oli vähän sellainen valinta, että ura tai lapsi, ja lapsihan siinä voitti.

Storytimelle hymyiltiin. “Our turn’s next week. Thursday, 9 o’clock. You would make my life a million times easier if you could do it. I need to be in court at 9.45., and I have a feeling I should be there a half n hour early to make sure my client doesn’t freak out and leave the country. School’s just about as ready to negotiate and reschedule as the judge."

Vaikka se lupaus kuinka tehtiin, niin Victoria olisi silti valmis hoitamaan sen storytimen jotenkin muuten. Ihan vaan, että jos sitten kuitenkin tulisi joku viimehetken juttu. Jotenkin se asia nähtiin niin, että Joshua teki sen hyvää hyvyyttään eikä siksi että sen kuului, ja se voisi tarpeen mukaan väistyä tärkeämpien juttujen tieltä. Miestä ei oltu pitkiin aikoihin nähty sellaisena ihmisenä, jolla olisi ollut Gracesta tai sen tekemisestä mitään vastuuta. Kai se oli sellaista harrastusmuotoista isyyttä, jota hän ei ainakaan auttanut, kun ruokki itse niitä liekkejä. Hän halusi, että se olisi ottanut isomman roolin paitsi lapsen elämässä, myös hänen elämässään ja jotenkin kaikessa siinä, mitä ei enää edes ollut olemassa. Ihan kun sen kaiken olisi muka voinut enää hyvittää. 

Sitä asiaa jäätiin miettimään, kun siiryttiin niiden kahvien kanssa sinne olohuoneeseen. Joshua pahoitteli sotkua, vaikka sitä hädintuskin edes oli. Koko se asunto oli melkein steriilin siisti, ja ne paperit toivat sinne edes vähän sellaista kodinomaista tunnelmaa, antoivat vähän viitteitä siitä että joku ihan oikeasti asui siellä. Tai ainakin yritti, jos ei muuta. 
“Don’t worry about it. I don’t mind. I live with a six year old and we've had pillows on the floor for a week and I can barely see my bed under all the stuffed animals that just happened to move there”, blondi lupasi ja päätyi kahvikupin kanssa sohvannurkkaan, nosti jalat koukkuun eteensä. Joskus se siisteys oli ollut hänellekin sydän asia ja jotain pöytätasoja oltiin jaksettu hinkata joka kerta kun oli edes sekunti vapaata aikaa. Joskus oltiin lasta vannotettu siihen, että ihan oikeasti siivottiin joka päivä. Nyt kun vapaata aikaa oli, se haluttiin käyttää muuhun kun komenteluun, stressaamiseen ja turhista asioista murehtimiseen. 

Victoria mietti niitä torstain suunnitelmia, ja sitten mies rupesi puhumaan siitä, miten kaikki helpotti - ja hän haksahti. Saman tien. Harrastusisyydet ja se luottamuspula ja kaikki muukin unohtui saman tien, ihan tismallaan samalla tavalla kun oli tehnyt vuosia. Yksikään hälytyskello ei soinut, mikään mielessä ei huutanut että nyt kannatti jarrutella ja miettiä asia läpi. Ei. Sen sijaan kasvoilla oli sellainen aidon ilahtunut, toiveikas ilme, joka sille ei olisi kuulunut. Ei, kun niitä hyviä kausia oli muka ollut niin paljon ennenkin, ja siitä ei sitten kuitenkaan ollut tullut mitään. Kai se oli vain jotain sairasta toiveajattelua, josta hän ei vain vieläkään ollut kasvanut yli. 

Nainen vakavoitui, kääntyi paremmin Joshuan suuntaan ja nosti toisen käden sohvan käsinojan yli. “If you want, we can come up with a plan and you can actually be more involved”, Victoria huomasi lupaavansa. Sormet puristuivat vähän tiukemmin sen kahvikupin ympärille. Hän ei tiennyt mitä kuviota käytännössä tarkoitti, mutta jotain. Jotain vähän enemmän, kun mitä nyt tehtiin. “She needs you around. And maybe, maybe I could use some help too, you know." Maybe, just maybe, I need you around, too, lisättiin hiljaa mielessä.

"I know we’re not a perfect, happy poster family, but it doesn’t mean we have to do this. Just think about it. Maybe instead of taking four or five crossfit classes, or some new kid, you could try and have your family, huh." 

Heillä oli jo valmiiksi tyttö, jota oltiin todennäköisesti siunattu isäongelmilla, jotka kantaisivat koko loppuelämän ajan. Pahinta oli se aallottaisuus. Se, että välillä Joshua oli läsnä ja kaikki oli hyvin ja kunnossa ja kaikki olivat liloisia, ja sitten se ei ollut, olisi yhtä hyvin voinut kadota kokonaan. Sitten lohdutettiin surullista lasta ja seliteltiin ja hyviteltin, lohdutettiin ja ei voitu luvata mitään. Victoria ei ehkä välittänyt siitä, miten hän itse sitä jaksoi, mutta hän välitti siitä miten Grace siihen kaikkeen suhtautui. Se oli vähän sellainen all in tai not at all tyyppinen diili, eikä nainen tiennyt, miten muutenkaan sitä olisi voinut järjestää.

“No, I get that. I know how it is”, Victoria vastasi siihen, että seuraavan ottelun tullen sillä olisi taas kiirettä, “I don’t need you to sit at home and drop everything and come home for dinner at five, you know. I don’t even need you to come and hold my hand at the dance recitals or show up every weekend. No one’s asking for that.” Let’s take it easy and take baby steps olisi toiminut silloin seitsemän vuotta sitten, mutta nyt se ei mahtunut hänen elämäänsä. Oli vaikea suunnitella mitään omia asioita, jos siinä ei ollut minkäänlaista kestävyyttä ja koskaan ei tiennyt, milloin kaikelle tulisi stoppi.

Vielä vähän aikaa sitten se aihe olisi tosissaan kuumentanut tunteita, mutta nyt Victoria koitti suhtautua siihen mahdollisimman tyynesti ja realistisesti. Kun sitä ajatteli jonkunlaisena neuvotteluna, se oli helpompaa. Hän oli hyvä neuvottelemaan, ja selkeästi lakikoulusta oli vihdoin jotain hyötyä.
“Okay, look. Here’s the deal. We’re - I am - more than ready to work with your schedule, and your work, everything. You don't have to tell me what it's like. I've seen it. But something’s gotta give, you know. I can’t have a kid that always thinks you’re back and then has to go through losing you all over again. It breaks my heart to see it”, blondi koitti selittää sitä omaa kantaansa, onnistuikin pitämään äänensä yllättävän kevyenä. Jos ei muuta, niin ainakin aika erossa oli merkittävästi parantanut hänen kykyään kompromisseihin, kun hän oli joutunut harrastamaan runsaasti itsetutkiskelua ja miettimään sitä, mikä oli parasta kellekin. Tai lähinnä Gracelle. Itselle olisi varmaan ollut parasta juosta hiukset tulessa toiseen suuntaan ja pysyä poissa. 
"Just tell me what you need, and keep showing up, and we'll make it work, right? That's it. No dates and times set in stone, none of that. We tried that, and it didn't work, so it's probably about time to come up with a new plan. You know, retrieve, rebuild, reorganize." 

Sielun myymiselle naurahdettiin ja päädyttiin ohimennen kurkottamaan ja sipaisemaan miehen otsalta hiuskiehkura sen korvan taakse. "That'd be pretty cool", hän vahvisti ja hymyili vähän apeasti. 

Kun avioero oli ruvennut tuntumaan ajankohtaiselta, Victoria oli kiltisti käynyt työpsykologin luona puhumassa niistä asioista. Se oli käskenyt kirjoittamaan selkeän listan siitä, mitä hän halusi ja mitkä asiat olivat sellaisia, että niistä ei vain voisi joustaa. Hän muisti, että sillä toivelistalla oli ollut sellaisia asioita kun kaksi päivää vapaata jouluna, tytön vieminen harrastuksiin kerran joka toinen viikko ja illan viettäminen yhdessä kerran kuussa. Ei mitään sellaista, mitä ei olisi jotenkin saanut järjestymään.

Se oli myös käskenyt kirjoittamaan ylös sen, että mitä hän tekisi, jos niitä asioita ei voitaisi toteuttaa, ja se oli ollut se lähteminen. Jotenkin kaikki ne välivaiheet olivat kuitenkin jääneet täysin väliin ja siitä oli turhautumisen, väsymyksen ja katkeruuen keskellä tullut saman tien se ura vs avioliitto asetelma. Ehkä niihin oppeihin oli hyvä palata, kun kaikki olivat saaneet aikaa ja etäisyyttä ja selvittäneet ajatuksiaan.

“No one’s asking you to choose, anymore. There’s gotta be a middle ground”, Victoria totesi tapailtuaan niitä sanoja hetken. Hän ei edelleenkään tiennyt, oilskin hänen pitänyt olla pahoillaan ja pyydellä jotain anteeksi. “We’re in a different situation now, too, you know. There’s only one career to worry about, so you can keep it. I’ll work around it, like I should've done years ago. I’ll drive the kid somewhere for a night. I’ll bring her over for a fifteen minute break. I don’t know what other people are doing, but they have got to have a system that works.” Hän ei ollut ihan varma, miten onnellinen olisi jos jatkaisi kompromissilinjalla siihen asti että Grace oli aikuinen, mutta sen tarpeet menivät omien ohi.

Ne suunnitelmat kuulostivat ihan realistisilta, joten niille hymyiltiin aidosti. Se olemus vähän lannistui miehen seuraavien sanojen myötä, ja koska se näytti niin loputtoman surkealta, sormet jäivät hetkeksi sivelemään sen poskea. Lopulta niiden kuitenkin annettiin pudota, siirrettiin puolitäysi kahvikuppi sivuun.
"Now stop that. No one was a shitty husband and no one's a shitty father", blondi totesi vähän jämäkämpään sävyyn, mutta hymyili, "no one's blaming anyone for anything anymore either. We'll make it work. Just watch me. I didn't go to law school for nothing. If I can get some crazy woman who drowned her own baby out of jail I can schedule this out, too."