Another first

Yhtäkkiä oli ihan kauhean kiinnostavaa ja tärkeää, että miten sen puolitutun auto ei ollut eilen lähtenyt käyntiin ja miten sen lapset olivat sen takia olleet myöhässä koulusta. Victoria jopa esitti tarkentavia kysymyksiä ihan vain ajan tappamisen riemusta. Kauheasti lisäaikaa ei kuitenkaan onnistuttu pelaamaan, ja he olivat vasta keskustelemassa siitä, että mitä ne lapset olivat mahdollisesti missanneet matematiikan tunnin ensimmäisen vartin aikana, kun Joshua löysi tiensä siihen rinnalle. Sille suotiin kyllä hymy, mutta myös erittäin varautunut katse.

“I would never do that”, blondi väitti huvittuneesti vastaan siihen ohareiden tekemiseen - vaikka se oli kyllä käynyt mielessä - ja liimautui miehen kylkeen kiinni. Valmiuteen nyökyteltiin ihan muodon vuoksi, koska ei kai siinä vaiheessa voinut enää peruakaan. Joshuaa seurattiin, kun se otti suunnan johonkin, ja ihmeteltiin matkalla niitä salin tapahtumia. Hän ei ollut koskaan oikeastaan tehnyt siellä salilla mitään liikuntaan liittyvääkään, mutta tunsi ne paikat joka tapauksessa vähän turhan hyvin. Se yksityinen sali oli ehkä ihan hyvä veto, ja kieltämättä hänenkin olemuksensa rentoutui aavistuksen, kun siitä ei ollut ylimääräisiä ihmisiä, eikä hänen tarvinnut sivusilmällä seurata että kuka otti turpiinsa ja kuka ei. Ja siltä se harjoittelu hänen silmäänsä näytti. 

Joshua kirmaili sinne salin keskelle, kun taas Victoria seurasi perässä huomattavasti hitaammin, mutta seurasi joka tapauksessa. Blondi ei ollut ihan varma, mitä tekemistä sillä perusasennolla oli yhtään minkään kanssa, koska hänen oli hyvin vaikea nähdä sellaista tilannetta, missä hänellä olisi ollut aikaa valmistautua yhtään mihinkään. Lisäksi pelkästään jonkun kuristamisen maininta teki temppunsa, ja sitä ei haluttu harjoitella, eikä todellakaan kohdata tosielämässä. Kilttinä tyttönä Victoria teki mitä käskettiin, ja nieli suuremmat vastaväitteet. Ja se perusasennon hakeminen ei nyt sinänsä ollut kovin haastavaa, vaikka hän tunskin itsensä täysin idiootiksi. “Maybe you should just teach Grace. There’s probably still hope for her”, nainen kuitenkin ehdotti, “kids start wrestling and all when they’re like 5, right?"

“Oh, god no. That’s not even kinda what I mean”, Victoria päätyi korjaamaan tyttären tulevaisuudensuunnitelmia saman tien, “that girl’s gonna be in serious trouble if she even thinks about it. But it wouldn’t hurt for her to know stuff, right?” Hänen vanhempiaan ei ollut koskaan jostain syystä liikuttanut se, että osasko hän fyysisesti puolustaa itseään vai ei, joten kaikki tämä oltiin täysin skipattu. Kouluaikoina monia muita tyttöjä oltiin roudattu niille urban self defence for women tyyppisille kursseille, mutta heidän talossaan siitä ei oltu edes puhuttu.

Kai se satunnainen narkkareidenkin kanssa asioiminenkin olisi ollut helpompaa, jos niitä asioita oltaisiin taottu päähän joskus lapsena, ja olisi ollut edes etäisesti sellainen olo ettei ollut ihan hukassa. Homman nimi oli kuitenkin se, että koskaan ennen ei Victoria ollut joutunut tosissaan miettimään, että mitä edes tekisi sellaisessa tilanteessa. Niitä tilanteita oltiin kyllä joskus mietitty jos lähistöllä oli tapahtunut jotain, mutta ei sitä mitä niissä oikeasti tapahtui tai miten sellaiseen pitäisi suhtautua. Hän pelkäsi kyllä Gracen puolesta ja huolehti sen pärjäämisestä, mutta ei omastaan. Kukaan ei oikeastaan ollut koskaan sen suuremmin edes loukannut hänen henkilökohtaista tilaansa, siitä puhumattakaan että olisi oikeasti edes yrittänyt huitaista hänen suuntaansa. Se oli täysin uusi tilanne jopa tälläisellä turvallisella teoriatasolla. Siitä kertoi sekin, että pelkästään se, että tuttu ihminen nappasi ranteesta kiinni ja vielä varoitettuaan asiasta etukäteen, sai hänet sävähtämään ihan tarpeettoman näkyvästi. Se sama toistui oikeastaan joka kerta, kun mikään tuli edes vähän turhan nopeasti tai yllätyksenä. 

Kaikki vaihtoehdot joita esiteltiin siihen tilanteen joku roikkuu kiinni ranteessa -tilaan ratkaisemiseen, olivat yhtä huonoja. Se sai huolestumaan, kun tajusi miten monella eri tavalla jonkun asian saattoi mokata. Oli helpompaa, kun ei edes tiennyt. “How’s punching someone the next logical step?” oli pakko ihmetellä vähän epäuskoiseen ääneen, “you need to add a step for mindless panicking and screaming, okay? Or maybe three steps.” Ehkä Joshualle se lyöminen olikin luontevaa, mutta Victorian oli melkein mahdoton nähdä tilannetta, missä olisi edes harkinnut nyrkkeihinsä turvautumista. Se oli todennäköisesti ihan fiksua, koska se lyöminen oli ihan yhtä tuntematon käsite kun kaikki tämäkin. Sitä huutoakaan ei tosin oltu harrastettu sen narkkarin kanssa, mutta lähinnä siksi, että Grace oli ollut käsipuolessa. Ei hän ollut tehnyt yhtään mitään puolustaakseen heistä kumpaakaan, mutta eipä ollut toisaalta aiheuttanut myöskään mitään harmia. 

Joshuan liikkeitä osattiin jäljitellä, kun kaikki tehtin hidastetusti ja saatiin tarpeeksi toistoja. Victoria kyllä tajusi sen kaiken pointin ja mekaniikan, osasi painaa mieleensä ne oleellisimmat asiat ja mahdollisesti ehkä omaksuikin siitä jotain. Joshua näytti ihan tismalleen siltä, että teki sitä kaikki päivät läpeensä, ja samasta rentoudesta ei edes haaveiltu. Naiselle toiseen ihmisen kontaktin ottaminen sellaisessa ympäristössä oli tarpeeksi outo käsite, että se tehtiin erittäin varovaisesti. Todennäköisesti jos siinä olisi ollut Joshuan sijaan vaikka Waters, siitä ei olisi tullut kauheasti mitään. Ja jos ei muuta, niin ainakin mies sai hänet väkisinkin vuorotellen nauramaan ja pyörittelemään silmiään. Ja kiitos sen sen rentouden, paikoittain se kaikki ei oikeasti ollut ihan niin kamalaa, kun hän oli kuvitellut. Oikeastaan se oli kaikki jopa ihan kiinnostavaa, vaikka ei aiheuttanutkaan mitään valtavaa vapautumista ja kontrollin tunnetta.

Mielessä pyöri päällimmäisenä se, että kun niitä asioita mietti, niin oli sitten henkisesti varautunut siihen että kuka tahansa ohikulkija voisi vain napsahtaa ja huitaista. Ihan kun sekopäiden määrä muka kasvaisi tässä mukana. Sen takia hänellä ei ollut pippurisumutteita tai asettakaan - kun varautui johonkin, se muka tapahtui niin paljon todennäköisemmin. Se oli ehkä typerä ajatus, mutta vaivasi. “You’re making me absolutely terrified of everyone right now”, Victorian oli pakko myöntää lopulta ääneenkin, "I'm about to just not go outside alone."

Grace olisi todennäköisesti ollut loputtoman riemuissaan, jos olisi päässyt puuhailemaan isänsä kanssa sinne salille ihan mitä tahansa. Se oli ehdottomasti myös perinyt Joshualta roppakaupalla sitä atleettisuutta, ja hyvä niin. Ehkä se selviäisi vielä high schoolista ilman pysyviä liikuntatraumoja. Victoria muisti edelleen, kun kaikki oltiin asetettu riviin ja liikuntatunnilta pääsi kotiin vasta, kun onnistui heittämään korin.

“You’d probably do great”, blondi totesi siihen lapsiasiaan ja soi toiselle hymyn, vaikka ei sitä mihinkään painostanutkaan. Joshua oli aina ollut heistä se, joka taisi olla luonnostaan hyvä lapsien kanssa. Victoria osasi olla oman lapsensa kanssa eikä olisi vaihtanut sitä mihinkään, mutta oli suhteellisen varma, että genetiikka ja evoluutio oli vain tehnyt kepposensa. Hän ei ollut sitä lässyttävää ja barbeilla leikkivää, oikeasti äitimäistä tyyppiä, vaikka miten yritettäisiin.

Kun siihen hommaan oltiin kerta ryhdytty, niin sitä ei pudotettaisi kesken kaiken. Joshualle pudisteltiin päätä heti, kun se rupesi ehdottelemaan taukoja, ja läppäistiin sitä kevyesti käsivarteen, “it is better. Now come on, we got this. We’re probably ten years late with this anyway.”

Victoria ei kokenut kiinnostavaksi vain kaikkea sitä uutta tietoa, vaan myös sen, millainen Joshua nyt oli. Sen kanssa ei oltu koskaan oltu tälläisissä tilanteissa, ja oli ihan liian jännittävää nähdä siitä uusi puoli kaiken tämän ajan jälkeen. Se muistutti vähän siitä, kun oltiin ensimmäisen kerran nähty sen ottelevan. Tai kun oltiin nähty se ihan oikeasti ensimmäistä kertaa. Joshuaa myös tapitettiin uutuudenviehätyksellä, kun se puhui, ja seurattiin tarkasti kaikkea mitä se teki. Luonnollisesti erityisesti sitä sen paidan nostelua, eikä edes voitu mitään sille että päätä käänneltiin automaattisesti ja pureskeltiin alahuulta. Se oli todennäköisesti sellainen reaktio, jonka olisi voinut säästää johonkin muualle. Vaikka sitten parin vuoden takaiseen elämään.  

Niille lyöntipuheille nyökyteltiin ja kieltämättä ruvettiin vähän parantamaan sitä asennetta, kun oltiin nyt kerta jo ääneenkin sitouduttu siihen hommaan. “Okay. Got it. Don't hit anyone in the face", blondi vahvisti ymmärtämisen merkiksi. Katse rekisteröi sen toisen niskan hieroskelun, ja tietysti se säikähdys oli mielessä edelleen. Tässä vaiheessa sitä aiempaa käytöstä hävettiin kuitenkin tarpeeksi, että ei edes kehdattu kysyä mitään. "So what else, I'm gonna break something if I try and kick someone, too? What can I do and just not get injured?"

“I didn’t even know I needed to worry about you breaking yourself just by winning”, Victoria pudisteli päätään ja irvisti. Kai hän oli vuosien saatossa kuullut ja nähnyt todella paljon, mutta siitä ei oltu omaksuttu kauheasti mitään. Ei niitä miehen otteluitakaan oltu koskaan katsottu sillä ajatuksella, että oltaisiin edes yritetty arvostaa sen tekniikkaa tai edes ymmärtää siitä mitään. Hän osasi toisinaan sanoa, että kumpi näytti siltä että voittaisi jos pisteiden laskuksi menisi, mutta se siitä. Se oli riittänyt. Tosin hän oli kyllä aina ja joka kerta olettanut että Joshua voittaisi silläkin saralla, joten ehkä hän oli vain puolueellinen. Vuodet olivat todistaneet, että oli vaikea mennä vikaan jos oli sen puolella. 

Kulmia kohoteltiin sille potkudemonstraatiolle. Se oltiin nähty ennenkin, mutta eri tilanteessa, eikä sitä oltu tajuttu sen suuremmin rekisteröidä. Hän ei edes ymmärtänyt, miten oli mahdollista, että joku oli niin iso ja pystyi silti tekemään jotain muuta kun vain lyömään sellaisia leffatyyppisiä koukkuja. Nallekarkit ja geenit eivät todellakaan olleet menneet tasan. Vaikka oli hyvin mahdollista, että blondi ei olisi saanut mitään merkittävää vahinkoa aikaiseksi vaikka olisi yrittänytkin, niin hän oli silti niiden potkujen kanssa hyvin varovainen. Ihan vain varmuuden vuoksi. Samalla tultiin siihen lopputulokseen, että todennäköisesti jonkun potkaiseminen herkkiin paikkoihin oli se go to liike ja voitti ehdottomasti sen, että olisi edes yrittänyt lyödä. Sekin voisi tietysti käytännössä olla ihan eri temppu, kun jalassa olisi korot, käsipuolessa lapsi ja kaikki olisi muutenkin levällään.

Se kuristustilanne oli sen sijaan seuraavaksi sitten Victorian uusin, suurin pelko. Sitä ei oltu koskaan koettu, ja sitä ei mielellään myöskään koettaisi enää koskaan, turvallisessa ympäristössä tai ei. Ohjeet kuunneltiin hyvin tarkkaan, vaikka se koko asetelma aiheutti lähinnä stressiä, eikä hänellä ei ollut jaettavaksi edes yhtään kommenttia. Rentoutuminen oli vaikeaa, mutta nainen huomasi silti pitävänsä vielä vähemmän siitä yhtäkkisestä etäisyydestä. Ilme oli aavistuksen vakavoitunut ja kädet nostettiin lanteille, kun niille ei yhtäkkiä löytynytkään mitään muuta järkevää paikkaa.

"Are you buying me lunch now?" nainen tiedusteli, selvisi siitä hetkellisesti järkytyksestään ja sai ääneen kevyemmän sävyn, "not that this isn't interesting and all."

Se kaikki tieto ehkä jäisi päähän, tai ehkä ei jäisi. Toivon mukaan mitään siitä opitusta ei tarvitsisi koskaan kokeilla käytännössä, vaan jatkossakin selvittäisiin elämästä ihan ilman mitään suurempia konflikteja. Siihen oltiin luotettu tähänkin asti, ja mitään vakavaa ei ollut koskaan sattunut. Riidat oltiin pitkälti rajoitettu oikeussaliin, ja siellä hän oli aina ollut kun kotonaan.

Homma pistettiin pulkkaan ja siirryttiin takaisin sinne salin puolelle, missä mikään ei ollut muuttunut. Ei kai siellä koskaan muuttunut mikään. Ei edes se, että Joshua sai heti puhelimen käteensä. Victoria melkein odotti, että se olis perunut ne lounastreffit saman tien, mutta niin ei käynyt. Epäluuloisen katseen mies sai osakseen joka tapauksessa, ennen kun blondi selviytyi sinne pukuhuoneille ja kehitti itselleen vähän asiallisempaa vaatetusta. Ei mitään ihmeellistä, vaan farkku ja neulelinjalla mentiin. Viimehetken laittautumiseen onnistuttiin joka tapauksessa kuluttamaan tarpeeksi aikaa, että selvittiin sinne oville vasta Joshuan jälkeen.

“Works for me”, nyökkäiltiin siihen autoasiaan ja luovutettiin ajaminen miehelle enemmän kuin mielellään. Se mitä sille sen sijaan ei luovutettu, oli vapaus ostaa hänelle uutta autoa. Katse seilasi jossain ikkunan toisella puolella, mutta kääntyi Joshuaan saman tien kun se asiaa edes ehdotti.
“There’s nothing wrong with mine”, Victoria toisti, kuten oli tehnyt useita kertoja aiemminkin, “and even if there was, you’re not buying me a car.” Ford toimi suhteellisen hyvin melkein koko ajan. Se ei ollut vanha, eikä varsinaiseti rikki. Uusia autoja oltiin aina joskus katseltu, mutta naisella ei rehellisesti sanottuna ollut mitään käsitystä siitä mitä hän oli etsimässä tai mihin piti kiinnittää huomiota, eikä asialle oltu jaksettu vielä pyhittää eri ajatusta.

Oli vähän kyseenalaista, että kuinka järkevää heidän oli näyttäytyä yhdessä yhtään missään jos haluttiin välttää juoruja, mutta se ei tuntunut kumpaakaan sen suuremmin rasittavan. Se paikka osoittautui mukavan pieneksi ja hiljaiseksi, sellaiseksi että ääntä ei tarvinnut korottaa normaalisti keskustellessa ja kukaan ei vahingossa tönisi minuutin välein kun yritti tunkea ohi. Se näytti etäisesti tutulta, mutta se saattoi johtua myös siitä, että saman tyyppisiä paikkoja oltiin suosittu aina. Jossain taustalla hiljaa soiva kappalekin kuulosti tutulta, ja sen mukana hymistiin puolihuomiossa, kun keskityttiin siihen menuun. Ensin kyllä tutkittiin sitä paikkaa ja niitä ihmisiä katseella, ihan vain siltä varalta, että joku tuntematon olisi sitten kuitenkin halunnut lyöttäytyä seuraan. Onneksi ei halunnut. 

Joshualle hymähdettiin puolihuvittuneena sen sen kastikkeettoman ja mauttoman ja terveellisen ruoan takia, ja kuten aina ennenkin, ei seurattu sen esimerkkiä. Sormet kävivät ohimennen tavoittelemassa miehen käsivartta, kun navigoitiin hiljaiseen kulmapöytään. Takki karistettiin päältä ja aseteltiin tuolin selkänojalle, käsilaukku laskettiin viereiselle tuolille, seinän puolelle. "My parents are coming by next weekend", blondi huomautti melkein ohimennen samalla, kun asettui istumaan, "they asked way too many guestions about your title and everything for anyone to believe they don't like this sport." They don't like this sport toistettiin äidin aksenttia jäljitellen, koska se oli sanonut sen tismalleen siinä muodossa ehkä tuhat kertaa. 

Kun Victorian vanhemmat olivat vuosi sitten päättäneet molemmat eläköityä ajoissa, nauttia elämästä ja vinguttaa luottokortteja, niillä oli yhtäkkiä ollut aikaa soitella tyttärensä ja lapsenlapsensa kuulumisia harva se päivä. Vaikka sitä etäisyyttä oli, niin oli mukavaa tietää, että oli joku turvaverkko. Nainen oli melko varma, että olisi voinut soittaa äidilleen ja pyytää sitä tulemaan hänen kotiinsa hoitamaan kuumeista lasta, ja se olisi lentokoneessa kahden tunnin sisällä.
“I think Grace has been Skyping my mom more than I have”, blondi myönsi, kiitti ohimennen ensin tarjoilijaa veden tuomisesta ja sitten Joshuaa sen kaatamisesta. Hän ei koskaan raaskinut sanoa äidjlleen ei, ja tytöstä oli tullut erittäin näppärä niihin sen puheluihin vastaamisessa. Usein sen annettiin puhua ihan rauhassa ja pysyttiin itse suosiolla sivummalla, huudeltiin heipat vain taustalta.

“I promise they would, but it’s not like they’d ever admit it out loud”, Victoria naurahti siihen vyöasiaan. Niillä oli ehkä mennyt vuosia siihen, että ne olivat hyväksyneet Joshuan työn, mutta kai ne olivat pikkuhiljaa tosissaan innostuneet. Niiden innostuksen kasvu oli kuitenkin osunut samoihin aikoihin avioeron kanssa, joten tilanne oli ollut vähän hankala. Ne kyselivät miehestä edelleen kun mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja ilmeisesti olivat edenneet heidän suhteensa kieltämisestä heidän eronsa kieltämiseen. Edistystä kai sekin.

Joshuakin puhui siitä Indianassa käymisestä, ja se oli vähän vaikea aihe, koska Victoria ei halunnut päästää tyttöä käsistään pidemmäksi aikaa, mutta toisaalta eivät kai he yhdessäkään voineet mennä. Tosin eivät kai he yhdessä voineet istua lounaallakaan ja leikkiä, että mikään ei ollut muuttunut, ja se ei selkeästi haitannut ketään. “She’d love to go”, Victoria kuitenkin myönsi, “you could just go for a weekend or something, right? Catch a flight. When is your next match, anyway? Any word on that?”

Ruoka tuli, ja se todettiin erinomaiseksi. “You put brie in any food and it’s going to be amazing”, nainen nauroi. Ehkä se oli se äidin canadian french tausta mikä siihen oli opettanut, mutta vuohenjuuston tai brien kanssa ei koskaan voinut mennä vikaan. Se ei ehkä ollut maailman terveellisintä, mutta toisaalta, mikä oli. Katse nostettiin ruoasta, kun Joshua päätyi toteamaan, miten mukavaa se kaikki oli. Kasvoille nousi hymy, ja Victorian oli pakko olla samaa mieltä.

“I’m definitely not going to start accompanying you at the gym”, luvattiin, “I like this, too, though. It’t not even that weird, right?" Hämäävää siinä olikin juuri se, että se ei tuntunut oudolta, eikä kiusalliselta. Se tuntui pelottavan normaalilta, ja siihen olisi ollut ihan liian helppo tottua. Victoria oli koko sen erillään vietetyn vuoden ajan pitänyt huolta siitä, että oli pitänyt etäisyytensä, ettei vahingossakaan haikailisi miehen perään ja sekoittaisi Gracenkin päätä omalla päättämättömyydellään, mutta nyt vahinko oli jo käynyt. Ehkä se oli se titteli ja se, että joku oli muka muuttunut.