She has a hard time coming when she can't hit back

Debbie oli onnistunut olemaan jopa ihan hyväntuulinen. Kotonakin oli huomattu, että perheen pää muistutti poikkeuksellisen paljon perseeseen ammuttua karhua. Jopa Samantha Sanchéz, eräs Debbien lukuisista työnantajista, oli pistänyt Debbien hoitamaan muuta kuin asiakaspalvelua siellä morsiuspukuliikkeessä. Varmaankin ihan aiheellinen pelko, että Debbie vääntäisi niskat joltain bridezillalta niissä ketutuksissaan. Sporttibaarin harmittomat juopot kuitenkin olivat onnistuneet piristämään Debbietä, eikä vähiten siksi, ettei sitä Dustinia ollut näkynyt asunnolla. Ne juopot kuitenkin olivat varsin tuttavallista porukkaa, saivat bruneten kokemaan olonsa kotoisaksi. Surullista, mutta totta.

Se hyväntuulisuus oli kuitenkin poissa, kun Dustin oli kehdannut ilmaantua sinne sporttibaariin. Rationaalinen puoli Debbien aivoissa yritti kyllä perustella, ettei miesparka varmasti ollut tiennyt mitään naisen työpaikasta, mutta sitä ei kuunneltu siinä tilanteessa. Ehei, Dustinista käännettiin syntipukki ihan kaikkeen, etenkin kun se oli lähtenyt seuraamaan naisen vanavedessä. Helppohan sen kimppuun oli verbaalisesti hyökätä, kun tilaisuus tuli. Miehen sanat olivat täysin kohtuulliset ja oikeutetut, mitkä meinasivat saada Debbien omatunnon kolkuttamaan. Melkein. ”I don’t know”, Debbie tiuskaisi kireästi hampaidensa välistä, ”You tell me. The point is that you’re here now and you’re bugging me while I’m trying to get my job done.” Rikkailla ihmisillä tuntui olevan vaikutusvaltaa ja resursseja selvittää kaikki mahdollinen ja mahdotonkin, joten Debbie ei epäröinyt hetkeäkään, etteikö Dustinkin olisi kyennyt jostain selvittämään hänen työkuvioitaan. Ihan sama, kuinka kohtuuton hän oli niin miestä syyttäessään.

Debbien mielestä se oluen laskeminen kannuun oli äärimmäisen mielenkiintoista siinä tilanteessa. Harmi kyllä, että sitä häiritsi Dustinin kommentit. Seuraavaksi se oli nimittäin huomauttamassa siitä Debbien työasusta. Brunette kohotti katseensa mieheen, joka viestitti äärimmäisen selvästi you’ve got to be kidding me. ”What did you expect, then? It’s a sports bar. I guess the outfits are supposed to add to our tips”, Debbie huomautti. Hän oli kyllä kaikkea muuta kuin sitä mieltä. ”Or then the owner is just an asshole who likes to see his waitresses half-naked. We don’t really get a say in it.” Dustin juurrutti yhä takalistoaan baaritiskin ääressä. Huomautti jotain siitä pian alkavasta pelistä. Hitto mikä Sherlock mies oli. ”Oh, really? Thanks for the info”, bruneten oli pakko näsäviisastella. ”The wings are pretty popular”, Debbie sitten virkkoi siihen Dustinin kysymykseen suosituksesta. Kun se edelleen vaan istui siinä tuijottamassa naista, nainen nosti ne olutkannut miehen eteen tiskille. ”Your friends are waiting. Might as well take these with you. We wouldn’t want to act suspicious around your friends, now would we?” Debbie ilmoitti, hymyili ällöttävän suloisesti. ”I’ll come and get your orders in a sec.” Sen jälkeen nainen siirtyi hakemaan tilauksia toisaalta.

Pelin alkua odotellessa sitä tohinaa vielä riitti. Olutta santsattiin pöytiin, samoin ruokaa. Ne kanansiivet olivat oikeasti hittituote, niitä löytyi varmaan vähintään joka toiselta pöytäkunnalta. Kun se ensimmäinen erä sitten vihdoin alkoi, laskeutui baariin tietynlainen rauha. Meteli ei vähentynyt, mutta tarjoilijoille osui kirjoittamaton sääntö, jolloin urheiluhulluja ei saanut häiritä. Se tarkoitti sitä, että Debbiekin sai livistää takaovesta tupakalle. Päälle kiskaistiin toppatakki, ettei suin päin palelluttu talvisessa Brooklynissa. Olisi pitänyt tietysti arvata, että edes sinne Debbie ei saanut liueta rauhassa, vaan pian hänen seuraansa liittyi, kukapa muukaan kuin Dustin Blackwell. Saatana. ”What do you want from me? Seriously?” nainen kysyi tuskastuneesti, kun mies tarjosi tulta. Brunette antoi miehen sytyttää sen tupakan, jonka jälkeen Debbie vetäisi filtterin kautta syvään henkeä. Kummasti se vitutuskin rupesi vähitellen hellittämään nikotiinin myötä. ”You have your food, your beer, your game, your buddies… So what are you doing here?”

Dustinin kaltaiset ihmiset tykkäsivät tehdä asioista hankalia. Jostain wingseistä kieltäytyminen pelkästään valtavirran mielipiteen vuoksi kuulosti Debbiestä äärimmäisen hipsterimäiseltä, mikä sai naisen kohottamaan kulmaansa. Joku varovainen hymynpuolikaskin kävi toisella suupielellä. Se haaste oli nimittäin lopulta ihan tervetullut piriste puuduttavaan työpäivään, vaikka Debbie ei sitä varmaan ääneen koskaan myöntäisikään. ”Well then you would be an idiot, because the wings are pretty much the best you can get around here”, Debbie huomautti, ”I recommend the blue cheese dip on the side. Makes them even more kickass.” Dustinin kaverit eivät kuulemma välittäisi siitä, missä mies luuhasi, mutta Debbie ei luottaisi siihen. Olisi se ollut ainakin naisen mielestä epäilyttävää, jos joku hänen kaveriporukastaan hiihteli jossain muualla kaiken aikaa, kun tarkoitus oli viettää aikaa yhdessä.

Dustin oli ilmeisesti viisastunut, koska kun oli tilauksen tekemisen aika, se tilasi ne kanansiivet. Ottipa vielä siihen rinnalle sen Debbien suositteleman dipin, mikä sai bruneten hymyilemään. Hetkessä se hymy kuitenkin oli poissa. Tilaus muistettiin vaikuttavasti ilman sen kummempia kirjaamisia, joka kertoi siitä ammattiinsa harjaantuneisuudesta. Sporttibaarin keittiö tunnettiin ripeydestään, kun päivän matsin aloitusaika lähestyi, ja tälläkin kertaa köksästä saatiin ulos lähes tulkoon kaikki tilaukset, ennen kuin kello kilahti alkamisen merkiksi. Sitten oli aika rauhoittua, täyttää asiakkaiden juomat, ja painella pihalle röökille.

Dustin seurasi, eikä hätkähtänyt Debbien tiukkaamista kysymyksistä. Sen sijaan se täysin rennosti ilmoitti, ettei sisällä tupakointi ollut kylttien mukaan sallittua. ”Well, this is my job, so yes, I do know”, Debbie ilmoitti puhaltaen savua keuhkoistaan, ”But customers are supposed to use the front door instead of this one.” No, siinä se mies kuitenkin olla seisoi röökiään polttelemassa, joten eipä sitä siitä poiskaan voinut häätää. Kirpsakka ilma sai bruneten kaivautumaan syvemmälle untuvatakkiinsa ja viemään sätkän huulille, savun lämmittäessä mukavasti sisältä päin. Ei siitä juurikaan muuta iloa varmaan ollut.

Sitten Dustinin kysymystulva alkoi. Ensimmäiseksi aiheeksi tuli Debbien ura, mikä sai naisen naurahtamaan kuivasti. ”You really think a waitressing job is enough to support a family of five? You really have no sense of reality, do you?” huomautettiin ihan ensimmäisenä. Nikotiini rentoutti mukavasti sitä Debbien takakireää olemusta, eikä brunettekaan jaksanut loputtomiin vihoitella siitä asiasta. Oli tärkeämpää siirtyä eteenpäin. ”Yes and no”, vastattiin siihen seuraavaan kysymykseen, ”I mean, it brings food to the table, and I like serving customers like these. They’re that no-bullshit, down-to-earth kind of people that remind me of home.” Paska palkka ja naurettava työvaatetus sitten kuului muun muassa niihin asioihin, joista Debbie ei pitänyt työpaikallaan, mutta muuten se oli ihan okei duuniksi. Ainakin duuniksi, johon Debbiellä oli mahdollisuus.

Dustin tarjosi jotain työpaikkaa, mikä sai naisen lähinnä naurahtamaan ja pudistelemaan päätään. Ei sitä otettu vakavasti alkuunkaan. Sitten se aloitti jonkun jäätävän monologin, Debbien poltellessa sitä tupakkaansa. ”Fuck, do you ever just shut up?” nainen kysyi puhtaasti hämmästellen, sillä vaikutti siltä, ettei Dustin osannut oikeasti pitää sitä turpaansa kiinni. ”At five’o’clock”, Debbie sitten ilmoitti työvuoronsa päättymisestä, ”I’m a big girl. I can walk home alone.” Dustin oli oikeassa siitä, ettei brunettea oikeasti kiinnostanut ne miehen kaverit. Niihin oli itseasiassa kiinnitetty niinkin paljon huomiota siihen mennessä lähinnä siksi, että miestä saisi hätyyteltyä takaisin niiden seuraan pois tarjoilijan kimpusta.

Dustin oli ilmeisesti tosissaan siitä työtarjouksesta. Debbie kohotti katseensa silloin mieheen, kurtisti kulmiaan. Hitto, eikö se olisi vain voinut olla sekaantumatta niihin naisen perheen asioihin? ”Let me make one thing clear to you. We don’t need your pity. I don’t need your pity jobs. I have enough real jobs as it is, and we manage just fine. We have all that we could possibly need as it is”, brunette ilmoitti tulistuneesti. Se ei halunnut, että sen elämässä roikkuisi yhtään enempää asioita Dustin Blackwellin armoilla. Heidän asuntonsa oli jo Dustinin, eikä Debbie suostuisi siitä miehestä pomoakin itselleen ottamaan. Se voisi merkitä jotain kiitollisuuden velkoja ja tehdä asioista vain sotkuisia. ”I already work for your dad two days a week and at a bridal shop in Manhattan for three more, plus this for six shifts a week. I don’t need another job on top of those.” Tupakka nakattiin maahan. ”But thanks for the offer. Really. Made my heart warm up and everything”, kiitettiin vielä sarkastisesti, kun normaalistikaan ei osattu suhtautua asiaan. Oikeastihan Debbie vain ei halunnut laskea Dustinin varaan. Tyyppi vaikutti ailahtelevalta, epäluotettavalta lierolta, johon turvautuminen varmasti kostautuisi pidemmän päälle. Oli siis parempi kaikkien kannalta, jos miestä vastusteltaisiin kaikin mahdollisin tavoin.

Debbie ei ollut suinkaan tyhmä. Oli hän sen verran monta työvuoroa tehnyt pelipäivinä, että tiesi sen päättyvän todennäköisesti aika paljon aiemmin kuin viideltä. Nainen huokaisi ja pudisti päätään. ”Fine, whatever, do what you want. It’s a free country”, brunette mutisi, ennen kuin vetäisi uudet henkoset filtterin läpi. Sitten se homma lähtikin taas lapasesta, ja Debbie huomasi pitävänsä saarnaa miehelle siitä sen tavasta tunkea nokkaansa naisen elämään. Siitä avusta olisi oikeasti ollut ihan hyötyäkin, mutta nainen oli liian ylpeä ottamaan sitä vastaan. Debbie oli yksin kasvattanut koko sisaruskatraan, joten minkään rikkaan apuja ei tarvittu.

Kaikista eniten ärsytti se, että se vajukki tuntui rekisteröivän siitä koko saarnasta vain ja ainoastaan sen, että Debbie työskenteli miehen isälle. ”I’m his assistant. Run errands for him and such. So not the point.” Dustin yritti sitten perustella sitä kantaansa, ja nakkeli sitten niskojaan kuin jokin marttyyri. Debbiellä keitti – olipa Dustin nyt sitten varsinainen prinssi uljas, tarjotessaan niin paljon parempaa työtä naiselle, ettei sen vain tarvitsisi raataa niska limassa elantonsa eteen jossain hikisessä sporttibaarissa. Ihan sama, kuinka hyvältä joku toimistotyö kuulosti siinä kohtaa. ”Sounds pretty boring and unexciting to me”, nainen huomautti, tuhahtaen. Seuraavan selityksen kuullessaan Debbie esitti hetken harkitsevansa jopa sitä työtarjousta. ”Still a no. I won’t be held responsible for the things I’d do if I have to see you any more than absolutely necessary.” Miehen toteamukselle siitä kello viidestä vain pudisteltiin päätä. Samanaikaisesti se kaksilahkeinen vitutti suunnattomasti, mutta toisaalta sen tarjoukseen teki mieli tarttua.

Työvuoron päättyminen ei olisi voinut olla tervetulleempi asia. Debbien teki mieli kiittää luojaa, kun hän sai marssia takahuoneeseen hakemaan tavaransa. Vaatteetkin olisi vaihtanut siellä, jos Debbielle ei olisi viime aikoina tullut tunne, että se pomo kyyläsi pukuhuoneita vuoron vaihdon aikaan. Siispä ne rasvalta ja oluelta haisevat vaatteet saisi ottaa pois vasta kotona. Kun brunette visusti takkiinsa kääriytyneenä tuli ulos sieltä takahuoneesta, tarjoilijakaveri huomautti, että se mies, joka naista oli ahdistellut työvuoron aikana, odotteli baarin etuovien luona. Vittu. Debbie huokaisi ja suuntasi sitten takaovesta ulos, aikomuksenaan jättää Dustin odottelemaan sinne etuovelle, mutta se mokoma huomasi naisen yritykset. ”No, I’m not avoiding you. I always go this way”, Debbie huomautti kärkkäästi, vaikka eihän se tietenkään pitänyt paikkaansa. Ei olisi nainen itsekään uskonut sitä hätäisesti kyhättyä valetta. ”Whatever, shut up. It’s none of your business”, brunette sanoi, kun mies kyseenalaistikin sen toteamuksen todenperäisyyden. Seuraavaksi Dustin sitten olikin jo ilmoittanut halukkuutensa tarjota drinkin naiselle. ”Sorry, can’t. I have four kids to feed at home. You know, the whole being a single parent thing.” Ihan kuin sieltä ei olisi löytynyt ruoanlaittotaitoisia teinejä. Juomakin olisi oikeastaan maistunut sen työpäivän jälkeen, mutta Debbie ei vain voinut suostua siihen. Paitsi että hän oli edelleen niissä ällöttävissä työvaatteissaan, niin suostuminen tarkoittaisi sitä, että Debbie joutuisi kuuntelemaan lisää Dustinin juttuja. Juttuja, jotka eivät edes olleet niin kamalia, päinvastoin, aikuinen seura olisi tehnyt ihan terää hormonihuuruisen teinilauman jälkeen, mutta Debbie nyt vain oli päättänyt vihata jokaista solua Dustinin kehossa. Se rupesi kyllä tuntumaan pikkuhiljaa jo vähän naurettavalta niskoittelulta.

”You’re getting me that drink whether I’m coming or not, aren’t you?” Debbie sanoi väsyneesti, kun Dustin jatkoi sitä suostuttelemistaan. Ehkä miehen saisi pitämään turpansa kiinni, jos niille vain suostuisi. ”Fine, we can go. But I want a shower and a change of clothes first. I will go to no bars smelling like chicken wings.”

Joo-o, olihan Debbie opettanut niille kaikille kodinhoitoa. Pyykit, ruoanlaitot, tiskikoneiden käyttämiset sun muut. Eri asia oli, nostiko kukaan muu kuin Debbie sen asian eteen tikkuakaan ristiin. Ehei, Debbie sai hoitaa kaiken, jos sen asunnon halusi säilyttää elinkelpoisena. Teinit makoilisivat mieluusti kaiken paskan keskellä välittämättä siitä, kuinka terveellistä tai epäterveellistä se oli. Oli se tietysti Debbien itsensäkin vika, sillä kaiken muun paskan keskellä hän oli erehtynyt paapomaan niitä vähän liiaksikin, ja nyt hänellä sitten oli kasa kiittämättömiä nulikoita nurkissa pyörimässä, jotka mieluummin pelasivat jotain Dustinin pleikkaria kuin tekivät mitään elinolosuhteidensa hyväksi.

Dustinin väsytystaktiikka toimi, valitettavasti. Kun jokaiseen Debbien vastaväitteeseen löytyi lukuisia muita perusteluita, miksi ne eivät päteneet, ei brunetelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lopulta mennä mukana. Niin sitten huomaamattaan Debbie oli suostunut lähtemään niille drinkeille. Dustinin omahyväinen virne oli kerrassaan raivostuttava. Nainen osoittikin syyttävää sormea miehen suuntaan; ”Not a word. I’m coming only because of the free alcohol. Understood?” Siinä missä nainen oli ajatellut Dustinin hiljenevän siitä myöntymisestä, niin sen sijaan se tuntui puhuvan kahta kauheammin. Jauhoi siitä pelistä ihan loputtomasti, ihan kuin Debbie ei olisi ollut samassa tilassa sitä seuraamassa. Okei, ei nainen ollut loppujen lopuksi matsia ihan hirvittävästi seurannut, kun oli pitänyt keskittyä niiden töidenkin tekemiseen. Onneksi Dustin ei ollut vaikuttanut välittävän siitä, noteerasiko nainen sen sanoja, joten Debbie saattoi rauhassa vaipua omiin ajatuksiinsa, päästäen välillä jonkun äännähdyksen osoittaakseen muka kuuntelevansa.

Koti tuli luojan kiitos melko nopeasti, ja siellä näytti olevan yllättävän hiljaista. Niin hiljaista, että Debbien oli pakko tarkistaa kahteen kertaan, että mikään paikka ei ollut esimerkiksi tulessa. Mutta ei, Tamara ja Jason istuivat kaikessa rauhassa sohvalla tuijottamassa televisiota, joten Debbie marssi sitten sinne makuuhuoneeseen päästäkseen eroon siitä limaisesta työasustaan. ”You came back together?” Tamara osoitti kysymyksensä nostamatta katsettaan televisiosta. Se kysymys tosin sai Jasonin luomaan kysyvän katseen aikuisten suuntaan. Dustinin yhtäkkinen marssiminen heidän elämäänsä oli tietysti teinien mielestä vähän kummallista, mutta oli heidän elämässään tapahtunut suurempiakin mullistuksia kuin se, että heidän taloonsa muutti joku tuntematon heppu.

Siinä he yhdessä kaikki kolme katsoivat televisiosta Kardashianien elämää, josta tosin Jason jaksoi nurista säännöllisen epäsäännöllisesti. Poika olisi halunnut hakata jotain räiskintäpeliä pelikonsolilla, mutta sisko oli kaukosäätimen herra sinä iltana. Kun Debbie viimein uskoi saaneensa kaiken pikaruoan käryn itsestään hangattua, hana suljettiin ja tangolta nostettiin pyyhe. Helvetin hienoa, sekin oli märkä. Kirotut teinit. Sillä välin olohuoneen puolella keskusteltiin ruoasta, tai pikemminkin sen puutteesta. ”Sweet”, Jason tokaisi sen kummemmin välittämättä ja paineli pizzan perään keittiöön. Tamara oli huomattavasti skeptisempi sen suhteen. ”Debbie usually cooks us dinner on Saturdays”, tyttö huomautti, kohottaen viimein katseensa television parista. Kun sitten lupaus paremmasta illallisesta seuraavana iltana suotiin, Tamara myöntyi ja seurasi pikkuveljeään keittiöön, kun se nälkäkin oikeastaan jo kurni. Debbie livahti samalla kylpyhuoneesta takaisin makuuhuoneen puolelle, mutta ei ilman hänen ja Dustinin katseiden kohtaamista. Hitto.

Teinit pitivät pizzoistaan, tietysti. Mites muutenkaan. ”So you two going out on a date?” Tamaran oli pakko kysyä, kun sisko oli liuennut laittamaan itseään valmiiksi. ”What other reason would there be for the two of you to go out?” – ”Doesn’t she, like, hate you or something?” Jason liittyi mukaan siihen keskusteluun, vaikka varsinaisesti sitä ei olisi voinut pätkän vertaa kiinnostaa joku Debbien seuraelämä. Ihan hiton sama, kenen kanssa se vietti vapaa-aikaansa. Oikeastaan parempi niin, koska se tarkoitti sitä, että se olisi vähemmän Jasonin niskassa huohottamassa jostain pelaamisista. Sitten Debbie ilmaantuikin keittiön puolelle freesimpänä, katsoen hetken kummeksuen sitä kuviota. Oli edelleen hankala käsittää, että Dustin oli niin hyvää pataa naisen sisarusten kanssa, ja hengasi niiden kanssa ihan vapaaehtoisesti. Debbie pudisti päätään kuin havahduttaakseen itsensä niistä ajatuksista. ”Where are your brothers?” nainen kysyi. Tamara kohautti olkapäitään, mutta Jasonilla oli jopa antaa vastaus siihen kysymykseen. ”Levi’s college party.” – ”Fantastic”, Debbie huokaisi, kaivaen puhelimen taskustaan. Vanhimmalle pikkusisaruksista lähetettiin tekstiviesti, joissa huomautettiin Kylen olevan edelleen alaikäinen ja että se ei saisi jäädä kiinni juomisesta. Joten ei alkoholimyrkytyksiä eikä virkavallalle kiinnijäämisiä, ja lisäksi pojat saisivat yöpyä molemmat yliopiston asuntoloilla. ”You’ll be sleeping in Jason’s room tonight, ’Mara”, Debbie sanoi siskolleen samalla, kun se puhelin laitettiin taas pois. Tamara oli jo ilmaisemassa vastalausettaan, mutta Debbie keskeytti siskonsa siihen paikkaan. ”No buts. I need my bed for at least one night a week, remember our deal? Now, we’re going out for one drink –“ tässä kohtaa luotiin merkitsevä katse Dustiniin, ”– so we won’t be out too long, but please don’t kill each other and if you do, you’re grounded.”

Kun palopuhe teineille oli pidetty ja niiden jokseenkin vastahakoiset myöntymiset asian tiimoilta kuultu, Debbie kääntyi kannoillaan marssiakseen kohti ulko-ovea. ”Come on, let’s get this over with, shall we? Oh, and don’t you dare touch the beer in the fridge. Especially you, Jason”, teineille huikattiin vielä sieltä ovensuusta, kun brunette kiskoi takkia niskaansa. ”Have fun on your date!” Tamara huikkasi kettuilevasti perään, kun ulko-ovi aukesi. ”Seriously? You told them we’re going out on a date?” Debbie kysyi Dustinilta tuskastuneesti. Ja hetken kun nainen oli jo kuvitellut voivansa viettää jopa ihan siedettävän istunnon Dustinin kanssa yksien äärellä, jos vaikka se alkoholi helpottaisi miehen ärsyttävän seksikkään virneen sietämistä.

Debbiellä jäi helposti se auktoriteettimoodi päälle. Perheen teinejä piti kaitsia rautaisella otteella, jos niistä halusi niissä oloissa saada kunnon kansalaisia. Tai, no, niin kunnollisia kuin mahdollista. Olihan siellä yhdellä sun toisella jonkinnäköistä hämärätouhua kulissien takana, mutta sitä suuremmalla syyllä kurin piti olla tiukkaa. Ei Debbie aina pystynyt olemaan niin tiukkis – olihan hän loppujen lopuksi kuitenkin niiden sisko, vaikkakin myös kasvattaja. Nainen ei halunnut sen paskan elämäntilanteen tulehduttavan perheen välejä. Kuitenkin, kun samassa lauseessa komennettiin sekä niitä nuoria että ilmoitettiin jotain Dustinille, ei sitä äänensävyä ollut niin helppo muuttaa. Dustin tosin vakuutti, ettei ollut väittänyt niille sitä illanviettoa treffeiksi, mutta Debbien oli vaikea uskoa sitä. Asia kuitenkin päätettiin jättää siihen, mitä nyt hymähdettiin epäuskoisesti.

Ulkona Dustin rupesi sitten utelemaan asioita. Debbie tuhahti sille kysymykselle, sillä vastaus siihen oli oikeastaan varsin itsestään selvä. ”Now what gave that away?” naisen oli pakko kysäistä heti alkuun, lievästi huvittuneena. Vaikuttiko hän muka niin vihreältä sillä saralla? ”I work three jobs plus temps and have four kids to raise. I don’t have the time or energy to date on top of that. Nor do I want to introduce any more jackasses to our lives. Lord knows they’ve had enough shit happening to last a lifetime”, Debbie huomautti. Vapaa-aikana oli huomattavasti helpompi nauttia ne oluet yksin, katsoa jotain roskasarjaa telkkarista tai ihan puhtaasti vain viettää aikaa perheen kanssa. Debbie nimittäin välitti siitä perheestään suunnattomasti, ja se oli hänelle kaikki kaikessa.

Nopeasti he olivat sen baarin edessä, ja Debbie jopa tunnisti sen. Siellä oli käyty juomassa Levin ensimmäiset lailliset oluet viime vuoden puolella, kun poika oli täyttänyt 21. Sen enempää nainen tosin ei siellä ollut käynyt, kunhan ohitti sen aina matkalla töihin sporttibaariin. Dustinin kohteliaalle ovenavaukselle hymyiltiin väkinäisesti, ennen kuin astuttiin sisälle. Miehen annettiin mennä edelle, ja sen perässä asteltiin tiskille. Takki riisuttiin samalla ja otettiin käsivarsille. Dustin oli ilmeisesti hyvää pataa sen baarimikon kanssa, koska sieltä sen nimeä jo huudeltiin hyväntuulisesti. Miesten välistä kanssakäymistä oli ihan mielenkiintoista seurata, sillä Dustin oli ihan tasan yhtä smooth Hankin kanssa kuin mitä hän oli osoittanut olevansa kotonakin. Dustin vaikuttikin sellaiselta tyypiltä, joka pystyisi puhumaan itsensä mistä tahansa tilanteesta selville vesille.

Hankille heilautettiin kättä tervehdyksen merkiksi, sitten luotiin merkitsevä katse Dustinin suuntaan. ”Yeah, me and my family are living in his apartment when this piece of shit decides to drop by unannounced”, brunette selvensi sitä tilannetta. Ei se tilanne todellakaan ollut mikään naurun asia, mutta Hankille tilannetta selventäessä sille oli pakko vähän naurahtaa. Debbie oli taitava esittämään muille, että kaikki oli kunnossa. Sille oluelle nyökättiin myöntävästi ja se otettiin vastaan, kun Hank sen ojensi. Mies tiskin takana siirtyi palvelemaan seuraavia asiakkaita, jolloin Debbie kääntyi seuralaisensa puoleen. ”Palm trees and beaches? So where have you been this time?” nainen kysyi. Voisi hän yksien drinkkien ajan yrittää leikkiä nätisti. ”What made the infamous Dustin Blackwell leave New York City?” Okei, oli hän ihan puhtaasti kiinnostunutkin.

Yllättäen Dustin ei ollutkaan niin kovin juttutuulella, kun se valokeila osui häneen. Suostui se jotain siitä tilanteestaan valottamaan, kuten sen, ettei se hänen vanhempiensa elämäntyyli ollut häntä varten. Olihan se totta, että jos rahaa oli vaikka muille jakaa, niin elämä oli varmasti melko tylsää, kun mitään ei periaatteessa ollut pakko tehdä. Debbie ei voinut samaa sanoa omasta elämästään, kun töitä ja muutakin äksöniä riitti enemmän kuin tarpeeksi. Toimettomuus ei ainakaan ollut mikään ongelma. Dustinin kutsu johonkin hienoon drinkkitilaisuuteen hienostoympyröiden seurassa sai Debbien väkisinkin nyrpistämään nokkaansa. ”I think I’ll pass.” Olisihan se ollut hienoa päästä näkemään palanen siitä glamourista, mitä Manhattanin eliitti joka päivä koki. Useammin kuin kerran nainen oli siitä haaveillutkin. Mutta kokemukset kermaperseiden kanssa oli saanut Debbien tajuamaan, että kurjasta elämäntilanteesta huolimatta heillä oli asiat todella hyvin.

Yhdet kaljat muuttuivat toisiksi, vaikka Debbie sitä vähän yrittikin vastustella. Muodon vuoksi lähinnä – siinä vaiheessa se juttu oli bruneten suureksi yllätykseksi muuttunut ihan oikeasti mielenkiintoiseksi. Tyhjiä laseja oli lopulta pöydällä viisi per naama, plus shottilasilliset. Siltä Debbiestä tuntuikin, kun se kaikki oli humahtanut päähän ja turruttanut mukavasti. Oli hän huomattavasti rennompaa seuraakin, naureskeli jopa Dustinin jutuille, kunnes se katse osui Dustinin rannekelloon. Debbie tarttui siihen käteen ja käänsi Rolexin itseään kohden, ehkä vähän turhan kovakouraisestikin, jos miehen yllättyneestä älähdyksestä jotain saattoi päätellä. ”Shit, it’s 2 AM already?” nainen kirosi syynättyään ajannäyttäjää ja päästi miehen otteestaan. Hitto, olikohan siellä vielä kämppä pystyssä? Dustin yritti kyllä vakuutella, että ne sisarukset olisivat tarpeeksi vanhoja hoitamaan itse itsensä sänkyyn nukkumaan ihmisten aikoihin, mikä sai Debbien lähinnä naurahtamaan kuivasti. ”As if you would be sleeping in bed at their age if nobody was there to tell you so”, nainen ilmoitti kärkkäästi samalla, kun nousi (aavistuksen kompuroiden) ylös ja kiskaisi sen takkinsa niskaan.

Ilta Dustinin kanssa oli ollut vastoin kaikkia Debbien ennakkoluuloja, tai ehkei ihan kaikkia, mutta siitä huolimatta Debbielle tuli kiire päästä kotiin. Jalkaa pistettiin toisen eteen ripeästi, tai ainakin siihen asti, kunnes Dustin rupesi siitä asiasta huomauttelemaan. ”Well, I was rather concerned about the condition we would be finding your apartment in, but hey, if you say everything is fine, then it must be so”, brunette puhui kärkkäästi. Jotain pientä sammallustakin oli havaittavissa niiden oluiden myötä. Se kevyt humalatila varmaan olikin syynä sille, miksi kumpikaan ei ollut huomannut sitä heitä seuraavaa huppupäistä tyyppiä. Seuraavaksi se nimittäin nappasi naisen otteeseensa, täysin yllättäen, saaden Debbien parahtamaan yllättyneesti. Sydän oli hypännyt kurkkuun, kun Dustiniin luotiin jokseenkin järkyttynyt katse. Hitto, tämän oli pitänyt olla ihan kohtuuturvallinen naapurusto. Sen tyypin ote ei ollut mikään erityisen kehuttava, ja jos se veitsenterä ei olisi ollut naisen kurkulla, olisi Debbieltä kyllä löytynyt itsepuolustustaitoja irrottautua otteesta. Dustinilta kuitenkin löytyi se, mitä mies halusi, ja pian mies rahat ja luottokortti mukanaan otti ritolat.

Yhden paskan asian vuoksi oli helppo unohtaa se, että se ilta oli kaiken kaikkiaan ollut onnistunut. ”No, I am not okay! I didn’t even want to go out in the first place, and then this happens”, nainen kivahti. Ihan kuin se olisi Dustinin syy ollut, että joku nisti oli käynyt päälle ja uhannut puukolla. Mutta hitto, että sellaiset kokemukset säikäyttivät. Debbie puuskahti ja jatkoi sitten sitä kävelyä kotiin kahta kauheammin. Mitä pikemmin se muutama korttelinväliä saatiin kurottua umpeen, sen parempi. Se aiempi rentoutunut, hyvä tunnelma oli kaukana, ja äksy-Debbie oli palannut takaisin kuvioon. Loppumatka oltiin taas hyvin vähäsanaista ja suorasukaista seuraa, ja kaikki Dustinissa pisti keittämään yli. Sen huolenpito, sen vakuuttelut siitä että kaikki olisi ok… Mistä muka Dustin tiesi sen? Eivät he tunteneet toisiaan. Ei Dustin tiennyt, millaiset tavat Debbien pikkusisaruksilla oli. Debbie nimittäin oli varma siitä, että oli paljon todennäköisempää, että se asunto oli vähintään räjäytetty kuin se, että siellä olisi kiltisti nukkuvia lapsia. Siitä huomautettiinkin ääneen: ”Don’t act like you know any one of us. We are complete strangers and that doesn’t put you in the position to give any kind of comforting words.”

Ovi riuhtaistiin auki vauhdilla, ja näkyihän siellä olohuoneessa olevan valot päällä. Tamara ja Jason olivat keskellä kiivasta pleikkarimatsia, täysin vailla mitään ajankäsitystä. Pikkusisko oli kyllä nostanut katseensa televisioruudusta. ”Bed. Now.” Debbie huikkasi hampaitaan kiristellen äänensävyllä, mikä sai molemmat nuoret välittömästi pistämään sen pelin pois ja poistumaan kinastellen sen jaetun makuuhuoneen oven taakse. Debbie suuntasi keittiöön, vaikka ei oikein tiennytkään, mitä olisi sieltä hakenut. Lasillinen vettä olisi ollut varmasti parempi idea kuin uusi olut sieltä jääkaapista, mutta siitä ratkaisusta saattoi tietysti syyttää myös sitä humalatilaa. Dustin oli seurannut perässä, avaten taas sanaisen arkkunsa, saaden bruneten avaamaan pullonsa aavistuksen väkivaltaisemmin kuin olisi ollut tarve. Pullosta otettiin huikka samalla, kun miestä kohti käännyttiin. Dustin vaikutti olevan nyreissään siitä, ettei Debbie ollut sen kaiken tapahtuneen jälkeen tajunnut edes kiittää miestä. Ja hitto, ehkä se oli sen kuudennen oluen vika, ehkä ei, mutta jossain välissä aivan huomaamatta siitä miehestä oli tullut vähemmän ärsyttävä ja enemmän hyvännäköinen. Kenties se ärsyttävyys, tai se near death experience, oli syypää siihen, miksi Debbie tajusi pian tuijottavansa niitä Dustinin huulia, kun mies vain puhui, ja puhui, ja puhui. ”Do you ever just… shut up?” mieheltä kysyttiin viimein ja kohotettiin se katse toisen silmiin.

Olutpullo löytyi äkkiä tiskipöydältä, kun Debbie kuroi sen välimatkan ja päätti sulkea miehen moottoriturvan painamalla huulensa niitä vasten. Hitto, mikä päähänpisto. Hitto, miten loistava päähänpisto. Dustin toipui siitä järkytyksestä nopeasti, sillä sitten se suudelma muuttui nälkäisemmäksi ja Debbien kädet hukkuivat miehen tumman tukan sekaan. Jokunen astiakin siinä kilahti, kun nainen tunsi takalistonsa osuvan keittiön tasoon. Hetkeksi pysähdyttiin vetämään happea, ja sen sijaan, että Debbie olisi analysoinut, oliko sitä tilannetta järkevä jatkaa (ei ollut), nainen päätyi vain virnistämään vittumaisesti. ”You know you could’ve just kept walking and he would’ve released me?” naisen täytyi välttämättä huomauttaa.