|
|
Mar 13, 2014 17:02:19 GMT 2
Post by Deleted on Mar 13, 2014 17:02:19 GMT 2
Maanantai 3. marraskuuta 2014, iltapäivä
Puistoalue Oskarin ja Josén kodin lähellä
Oskar & José Miguel
Oli hassua, kuinka aika vain oli lähtenyt kulumaan. Vasta Oskar ja José olivat olleet Ruotsissa, eikä heillä ollut ollut täyttä varmuutta siitä, milloin Oskar pystyisi matkustamaan takaisin Yhdysvaltoihin. Aika oli tuntunut matelevan ja Oskar oli ollut varma, etteivät he voisi lähteä koskaan kotiin, mutta niin vain oli tullut päivä, kun he olivat astelleet Yhdysvaltoihin lähtevään koneeseen ja päässeet kuin päässeetkin takaisin Bostoniin. Bostoniin paluu oli tuntunut niin mielettömän hyvältä ja ehdottomasti paras hetki oli ollut, kun Greg oli tuonut kaksoset takaisin heidän luokseen. Avioerostaan huolimatta Oskarin ja Gregin välit alkoivat taas olla ihan kohtuulliset, eikä Greg tainnut enää Joséllekkaan niin paljoa vihoitella. Tietenkin tilanne oli edelleen vaikea, mutta Oskar pystyi silti väittämään kirkkain silmin, että tilanne tuntui paljon paremmalta kuin vaikkapa vielä vuosi sitten. Oskar ja José olivat menossa pian naimisiin, alkuvuodesta he saisivat yhteisen lapsen ja Joséllekkin oli hieman yllättäen tarjottu mallin töitä – niistä töistä Oskar olikin saanut kuulla kyllästymiseen asti. Tottakai hänkin oli aluksi ollut yhtä innostunut kuin kihlattunsa ja jaksanut olla iloinen tämän puolesta, mutta nykyään José puhui asiasta lähes tauotta.. No, Oskar jaksoi vain hymyillä ja nyökkäillä päätään. Jos mallin hommat tekisivät Josén onnelliseksi niin tottakai Oskar olisi kihlattunsa tukena. Sitäpaitsi, Oskar saattoi niin hyvin kuvitella Josén malliksi, mies tuntui viihtyvän suorastaan täydellisesti kameran edessä, joten ehkäpä kyseessä ei olisi kovinkaan huono idea. Tänään he olivat sitten lähteneet koko perheen voimin pienehköön puistoon Oskarin ja Josén töiden jälkeen, Gregkin oli tuonnut jälleen lapset heidän luokseen. Sääkin oli marraskuiseksi sääksi oikein hyvä, joten päivän vietto ulkona oli tuntunut hyvältä idealta. Kauas he eivät kuitenkaan voineet lähteä, sillä Oskar joutui vieläkin kävelemään kyynärsauvat apunaan ja vaikka niiden kanssa käveleminen ei enää ihan niin kamalaa ollutkaan, ei Oskar siitä voinut sanoa kamalasti nauttivansakaan. Oskar olisi niin mielellään halunnut jo jalkansa kuntoon, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä toivottovammaksi hänen olonsa muuttui. Ei hän Josén kuullen sitä suostunut myöntämään, mutta hän oli alkanut pelätä, tulisiko jalasta enää sellainen kuin se oli ennen ollut. Jalka oli ollut niin pitkään paketissa ja leikkauksiakin oli jo takana parikin kappaletta, eikä tilanne näyttänyt yhtään paremmalta. Oskar yritti pysyä positiivisena, mutta tottakai häntä pelotti. Jos alka ei tulisi kuntoon, se tarkoittaisi automaattisesti sitä, että Oskarin ura olisi ohitse. Oskar ei todellakaan tiennyt, mitä hän tekisi, jos hänen pitäisi lopettaa tanssiminen, sillä se oli ollut hänen elämänsä aina. Hän oli aloittanut tanssin jo todella nuorena, tanssinut kilpaa, valmistunut tanssiopettajaksi ja nyt hänellä oli oma tanssikoulu. Mitä hän tekisi, jos se kaikki pitäisi heittää hukkaan? Oskar ei todellakaan sitä. Sitä Oskar ei kuitenkaan halunnut murehtia juuri sillä hetkellä vaan hän keskittyi katselemaan Leoa ja Lauraa, jotka niin tyytyväisen oloisena laskivat liukumäkeä vuorotellen. Hieman Oskaria harmitti, ettei hän voinut mennä auttamaan lapsia leikeissään, mutta onneksi kaksoset olivat jo siinä iässä, että pärjäsivät hyvin keskenäänkin – kunhan joku aikuinen vain oli vahtimassa heitä. "Ajatella, siihen ei ole enää kovin montaa kuukautta, kun meidän yhteinen lapsi syntyy. Mahtaa kaksoset ihmetellä asiaa sitten.." Oskar sanoi pienesti naurahtaen vieressään istuvalle Josélle. Jaden laskettuun aikaan ei tosiaan ollut enää turhan pitkä aika ja mitä lähemmäksi se aika tuli, sitä enemmän Oskaria alkoi jännittää. Jade oli todellakin omanlaisensa persoona ja vaikka Oskar sinänsä naiseen luottikin, silti häntä pelotti, että jotain tapahtuisi. Ei hän tiennyt edes, että mitä hän pelkäsi tapahtuvan – ylipäätänsä jotain. "Ajatella.. Asiat ovat kyllä muuttuneet niin kovasti viimeisen vuoden aikana." Oskar sanoi pienesti hymyillen ja vilkaisi sitten Joséakin, kiertäen lopulta toisen kätensä kevyesti tämän selän taakse, eikä hän lopulta voinut olla suukottamatta miehen poskea. Vuosi sitten Oskar ei olisi koskaan saattanut ajatellakkaan, että he Josén kanssa asuisivat yhdessä, olisivat kihloissa ja adoptoimassa lapsen.. Asiat olivat muuttuneet nopeasti, mutta se ei Oskaria haitannut näin jälkikäteen ajatellen – hän oli tällä hetkellä erittäin onnellinen. |
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Mar 15, 2014 23:01:41 GMT 2
Post by jenni on Mar 15, 2014 23:01:41 GMT 2
Arki oli alkanut sujumaan jälleen entisen lailla, kun he olivat Oskarin kanssa päässeet palaamaan takaisin Bostoniin. Johan sitä kotiinpaluuta olikin jo ehditty odottaa, ennen kuin Oskar oli saanut lääkärin luvan matkustamiseen. José oli pitänyt niin Ruotsista kuin Iso-Britanniasta, joskin Ruotsissa hän nyt ei ollutkaan aiemmin käynyt. Kotiinpaluu oli kuitenkin matkustelun ihanuudesta huolimatta tuntunut sitäkin ihanammalta, eikä José ollut voinut olla ajattelematta tulleensa vanhaksi, kun kotiinpaluu tuntui sellaiselta kuin se nyt olikin tuntunut. Tosin nytpä hänellä olikin Oskarin kanssa ihan oikea koti ja ennen kaikkea perhe, jonka luokse oli mukava palata. Sinkkumiehenä eläminen ja matkusteleminen oli kuitenkin aina niin paljon erilaista kuin parisuhteessa ollessa. Bostoniin paluussa oli ollut muitakin hyviä puolia, tai oikeastaan se oli mahdollistanut Josélle viikonloppureissun New Yorkiin ystävättärensä Roman luo. José oli ollut seuraamassa Roman kuvauksia, ja siinä sivussa häntäkin oli pyydetty mukaan eräälle kuvauskeikalle. Kuvaukset pidettäisiin vasta seuraavan vuoden puolella, mutta jo nyt José oli todennäköisesti ehtinyt kyllästyttämään Oskarin asiasta vaahtoamisellaan. Mutta ei José mahtanut innostukselleen mitään! Oli hän toisaalta Romaakin ehtinyt ahdistella asian tiimoilta lähinnä Facebookissa ja Skypessä, mutta Oskar-raasu jakoi asunnon – makuuhuoneen – hänen kanssaan; totta kai Oskar sai ensimmäisenä kuulla kaikki Josén kuvauspohdinnat! Samalla, kun José suunnitteli sopivia poseerausasentoja, ehti hän tehdä jo tutuksi tulleita töitä bostonilaiskampaamossa ja juoruta uuden rakkaan ystävänsä ja kollegansa Madisonin kanssa. Ei pidä unohtaa, kuinka Madisonkin taisi olla jo aika täynnä Josén mallihöpinöitä. Luoja, miksei kukaan (paitsi Roma) tajunnut, kuinka innoissaan hän olikaan! Ehkä José alitajunteisesti ajatteli voivansa saada Oskarinkin ajatukset höpinöillään pois kipeästä jalasta – vieläkin toinen nimittäin joutui klenkkaamaan kyynärsauvojen varassa. Tänäänkin, eräänä marraskuisena maanantaina, he olivat lähteneet puistoon Lauran ja Leon kanssa. José oli tehnyt aamuvuoron töissä, joten nyt myöhemmin iltapäivällä oli ollut hyvää aikaa viettää laatuaikaa perheen kesken. Mitä enemmän aikaa kului, sitä helpommin José mielsi heidät ihan oikeaksi perheeksi. Asiaa auttoi paljon sekin, että Gregkin tuntui suhtautuvan päivä päivältä, viikko viikolta suopeammin häneen. Ainakaan mies ei enää katsonut häntä nenänvarttaan pitkin tuodessaan kaksosia luotaan. José kuitenkin piti noista pikkuveijareista, piti koko ajan entistäkin enemmän. Pian kyseiset veijarit saisivat pikkusiskon tai -veljen, ja nyt Oskarkin oli ottanut asian puheeksi siinä, kun he katselivat kaksosten touhuja leikkipuistossa. “Mahdetaan me sitten ihmetellä asiaa”, José naurahti leikillään, sillä olihan kyseinen lapsi uusi juttu heillekin. Tai Oskar oli tietysti asian suhteen Joséa kokeneempi, mutta kuitenkin. “Tai ainakin mä ihmettelen asiaa varmaan niin kauan, kunnes se lapsi täyttää 18 ja senkin jälkeen sitä, missä vaiheessa siitä kasvoi aikuinen.” José vain nyökkäili hymyillen, kun Oskar alkoi höpistä asioiden muuttumisesta vauhdilla viimeisimpien kuukausien aikana. “No, ei mua ainakaan haittaa tippaakaan”, José hymyili tuntiessaan Oskarin käden selällään ja miehen suukottavankin häntä poskelle. José nojautui kevyesti Oskaria vasten ja katseli lasten leikkejä kauempana. “Ja ne muuttuu vielä enemmän kun Jade synnyttää ja mulla alkaa ne mallihommat, ajattele, pian sä oot naimisissa oikeen supermallin kanssa”, José ei voinut olla vitsailematta, sillä puhe oli ollut vain yksistä kuvauksista, mutta viime aikoina José oli esitellyt Oskarille myös suurenneltuja kuvitelmia malliudesta. “Ai niin, täytyykin sanoa Romalle, että pitää muistaa hankkia kunnon valokuvaaja – mä haluan täydellisen hääkuvan meistä...” José intoutui, kun kerran oli taas vauhtiin päässyt, mutta Oskarin soiva puhelin keskeytti ne suunnittelemiset. José etääntyi hieman Oskarista, jotta mies sai tilaa vastata. Melkeinpä saman tien mies sitten kävelikin kauemmas, mikä sai Josén ensin kohottamaan kulmiaan, mutta menemään sitten lasten luo, jotta Oskar saisi rauhassa puhua puhelunsa. “Saaks Josékin tulla laskemaan mäkeä?” José kysyikin pian virnistäen, kun oli tullut liukumäen viereen. Hän nojautui kevyesti vasten itse liukua ja katseli, kun parhaillaan Laura viiletti mäen alas. Vuoroaan odottava Leo totesi nokkelasti, ettei José mahtunut liukumäkeen, mikä sai Josén olevinaan mutristamaan huuliaan kovinkin pettyneenä. Välillä José vilkaisi Oskarin suuntaan, mutta miehellä tuntui kestävän. Lisäksi toinen oli selin heihin päin, joten José ei oikein osannut tulkita, mitä puhelu voisi koskea. “No onpa tylsää. Nyt mä joudun vaan katselemaan sivusta”, José kommentoi Leolle, joka oli juuri päässyt laskemaan alas asti ja nousi nyt portaita pitkin ylös, jossa Laura jo valmistautui uuteen laskuun. Pian Oskarkin saapui hitaammanpuoleisesti heitä kohti, kasvoillaan selvästi jokseenkin järkyttynyt tai huolestunut ilme – José ei osannut päättää, kumpaa se muistutti enemmän. “Onko kaikki ok, rakas?” José kysyi ja katseli Oskaria liukumäen liu’un toiselta puolen. |
|
|
|
Mar 15, 2014 23:23:46 GMT 2
Post by Deleted on Mar 15, 2014 23:23:46 GMT 2
Oskar ei voinut kuin pudistella päätään Josén todetessa, että pian Oskar olisi naimisissa oikean supermallin kanssa. Tottakai Oskar ymmärsi, minkä takia José oli niin kamalan innoissaan, mutta jotenkin Oskar ei vain osannut samaistua asiaan. "Luulisi kyllä, että Roma löytää jonkun kunnon valokuvaajan." Oskar nyökkäili päätään, Josén vaihtaessa nopeasti aiheesta toiseen, häiden tultua puheeksi. Oskar oli kyllä tyytyväinen, ettei hänen juuri tarvinnut laittaa tikkua ristiin häiden kanssa vaan Roma ja José hoitivat kaiken ylimääräisen hössötyksen ja suunnittelun. Ajatuksistaan Oskar putosi takaisin tähän maailmaan kuullessaan puhelimensa soivan. Oskar otti puhelimen taskustaan ja kurtisti hieman kulmiaan nähdessään näytöllä Gregin siskon, Sallyn, nimen. "Sori, mun pitää vastata tähän.." Oskar mutisi Josélle ja painoi sitten vihreää luuria. Jo samantien Oskar pystyi päättelemään, että kaikki ei ollut hyvin, joten hän nappasi toisen kyynärsauvoistaan ja lähti linkuttamaan hieman kauemmaksi Josésta, sillä hän halusi jutella rauhassa Sallyn kanssa. "Sally, rauhoitu, mä en saa mitään selvää.. Mitä on tapahtunut?" Oskar sanoi, Sallyn lähinnä vain nyyhkyttäessä puhelimeen ja selittäessä asiaansa todella epämääräisesti. Oskar alkoi ihan toden teolla huolestua, sillä he eivät olleet viime aikoina juuri soitelleet Sallyn kanssa – jotain vakavaa oli taatusti tapahtunut, jos kerta soittaja oli Gregin sisko, eikä Greg itse...
Ja jotain vakavaa todella oli tapahtunut. "Greg oli tänä aamuna auto-onnettomuudessa.. Hän.. Hän ei selvinnyt." Oskarista tuntui, että hänen maailmansa pysähtyi siihen lauseeseen. Vaikka he eivät olleetkaan olleet enää lähes vuoteen naimisissa Gregin kanssa, kyseessä oli kuitenkin ihminen, jonka kanssa hän oli jakanut 20 vuotta elämästään. Heillä oli kaksi lasta, yhteinen yritys. Mitenniin Greg ei selvinnyt? "Gregin auto törmäsi vastaantulleeseen rekkaan. Se isku oli niin paha, että.. Että.. Hän kuoli jo ambulansissa matkalla sairaalaan." Oskar ei osannut kuin tuijottaa sanattomana eteensä, hän ei tuntunut sisäistävän niitä sanoja. "Mä.. Herranjumala." Oskar lopulta sai sanottua. Greg oli kuollut. Oskar oli nähnyt Gregin viimeksi tänä aamuna, miten näin oli saattanut käydä tässä välissä? "Sally, mä olen niin pahoillani.. Oletko sä.. Jos mä tulen käymään tänään niin oletko sä kotona? Mä ja kaksoset voidaan kyllä tulla käymään siellä." Oskar sanoi, yrittäen pitää äänensä edes jotenkin kunnossa, sillä hän ei halunnut Sallyn kuullen romahtaa, nainen oli ymmärrettävästi muutenkin niin poissa tolaltaan. "Joo, sovitaan niin.. Mä soitan sulle, kun me ollaan tulossa. Voi Sally, yritä jaksaa, mä tulen sinne pian." Oskar vielä sanoi puhelimeen, ennenkuin viimein lopetti puhelun. Puhelun lopettamisen jälkeen hän vain hetken tuijotteli puhelintaan, kädet selvästi hieman täristen. Hänen oli pakko hieman koota itseään, ennenkuin sitten lähti linkuttamaan takaisin Josén ja lasten luokse. José huomasikin samantien, ettei Oskar ollut kunnossa ja Oskar pudistelikin päätään kihlattunsa sanoille. Mitään sen kummempaa sanomatta Oskar palasi takaisin sille penkille istumaan – hän ei kerta kaikkiaan voinut seisoa pidempään.
Josékin saapui pian takaisin penkille hänen luokseen ja alkoi jälleen kysellä, mikä oli hätänä. Oskar vain tuijotti lastensa suuntaan, tuntien samalla kyynelten nousevan silmiinsä. "Greg on.. Gregin sisko soitti minulle. Greg ajoi tänä aamuna kolarin." Oskar aloitti, pyyhkäisten nopeasti silmiään. Tuntui oudolle itkeä asiasta Josén nähden, sillä kyseessä oli kuitenkin hänen ex-miehensä, mutta kai Josékin ymmärsi tilanteen. "Hän ei selvinnyt. Greg ei selvinnyt." Oskar sai vaivoin sanottua, pitäen edelleen katseensa lapsissa, jotka niin leikkivät niin huolettoman näköisinä. Sallylla oli ollut oma epäilyksensä Gregin onnettomuudesta, samaa olivat puhuneet myös poliisit – eivät sanoneet mitään suoraan, mutta jokainen pystyi tekemään omat päätelmänsä siitä onnettomuudesta. Greg oli ajanut rekkaa päin suoralla tiellä, eikä kelikään ollut huono. "Miten mä ikinä pystyn kertomaan tästä lapsille.." Oskar sanoi tuskin kuiskausta kovemmalle äänellä, painaen sitten kätensä kasvojaan vasten. Oskar oli kerta kaikkiaan niin shokissa ja sanaton – tuntui, ettei hän ollut aivan täysin onnistunut edes vielä tiedostamaan asiaa. Miten tämmöistä saattoi tapahtua? Aamulla Greg oli vaikuttanut olevansa elämänsä kunnossa ja nyt mies oli enää heidän muistoissaan.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Mar 15, 2014 23:54:05 GMT 2
Post by jenni on Mar 15, 2014 23:54:05 GMT 2
Oskar oli vaitelias. Ei vastannut mitään sanallisesti siihen Josén esittämään kysymykseen. José katseli, kuinka mies vain käveli läheiselle penkille istumaan. José neuvotteli hetken aikaa kaksosten kanssa siitä, kuinka nämä voisivat jatkaa mäenlaskua vielä vähän aikaa, ennen kuin he voisivat lähteä yhdessä jo kotiin. He olivat kuitenkin viettäneet puistossa jo hyvän tovin – oli oikeastaan pieni ihmekin, että kaksoset olivat saaneet vallata liukumäkeä koko ajan kahdestaan, sillä puistossa ei sillä hetkellä ollut muita lapsia vanhempineen leikkimässä. “Mä meen tuonne teidän iskän luo, huutakaa kovaa, jos on jokin hätänä”, José vielä ohjeisti lapsia ennen kuin lähti astelemaan Oskaria kohti. Pian José jo istuutuikin Oskarin viereen penkille, ja katseli, kuinka toinen vaikutti niin hämmentyneeltä, poissaolevalta. “Oskar, mikä sulle tuli? Kuka soitti? Kerro mulle, rakas”, José ihmetteli ja hänen oli vaikea olla hätääntymättä, sillä Oskar vaikutti niin järkyttyneeltä. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut? Oliko miehen vanhemmille tai sisaruksille tapahtunut jotakin? Ei, ei suinkaan Mollylle, Charlesille, Erikille, Dominicille, Hannalle tai Madelinelle. Vaan Gregille. Oskar kertoi Gregin, ex-miehensä, ajaneen kolarin. José tuijotti hämmentyneenä miestään, eikä osannut hetkeen sanoa mitään, sulatteli vain juuri kuulemaansa tietoa. Oskarin mukaan Greg ei ollut selvinnyt onnettomuudesta.
“Voi, Oskar...” Josélta lopulta pääsi eikä hän osannut muuta kuin kietoa kätensä kihlattunsa ympärille ja vain pidellä tätä halauksessaan. Hän ja Greg eivät koskaan olleet olleet mitään ylimpiä ystävyksiä, mutta kuten todettua, Greg oli viime aikoina suhtautunut huomattavasti suopeammin Joséen. Eikä José sellaisesta voinut miestä syyttääkään, kun oli itse mennyt ja vietellyt Oskarin ... Tai siis olihan Oskar ollut asiassa yhtä lailla mukana, mutta yhtä kaikki – Greg se tässä oli kuitenkin jäänyt puille paljaille. “Ei sun tarvitse kertoa vielä... Ne pärjää kyllä vielä ilman sitä tietoa”, Josén oli vaikea keksiä oikeita sanoja, mutta olisi ehkä kaikille parasta, jos Lauralle ja Leolle ei vielä kerrottaisi asiasta. Oskarin olisi ensin selvitettävä oma päänsä asian suhteen, että mies osaisi järkevästi kertoa asiasta lapsilleen ... “Oskar-rakas...” José nieleskeli, ettei puhkeaisi itsekin kyyneliin, sillä Oskarin surua oli sydäntä särkevää katsoa. Sitä paitsi toisen heistä oli pysyttävä kasassa lasten vuoksi; Laura ja Leo alkaisivat vielä kyselemään asiasta. “Mä oon niin pahoillani”, José sanoi hiljaa silitellessään hiljakseen kihlattunsa selkää. Oikeita sanoja oli todellakin vaikea löytää, ja jossain vaiheessa Josésta tuntui parhaimmalta vain pysyä hiljaa ja olla siinä Oskarin vieressä, olla tämän tukena.
Pian José näki, kuinka Laura lähestyi heitä kohti. Nopean silmäyksen myötä hän huomasi Leon vielä olevan liukumäen luona. “Laura tulee. Mä hoidan tämän”, José mutisi, kun nousi ylös penkiltä ja käveli sitten tyttöä vastaan, kaapaten tämän pian syliinsä. “Mitä, lähdetäänkö jo kotiin, vai?” José kyseli lapselta, joka vaikutti olevan samaa mieltä asiasta. “Käydään hakemassa Leo ja sitten... Sitten iskäkin taitaa olla valmis lähtemään”, mies selitti, vilkaisi nopeasti Oskarin suuntaan, kunnes lähti astelemaan liukumäen luo. “Leo hei, nyt pitäisi varmaan lähteä. Alkaa tulla jo myöhä, ja se yksi lastenohjelmakin alkaa pian”, José selitti, kun Leo vielä nousi liukumäen huipulle laskeakseen alas. Alkuillan lastenohjelmat alkaisivat pian, ja José tiesi kaksosten pitävän niistä paljon. “No niin, vielä yksi lasku. Sitten mennään. Ei, Laura, mä tarkoitin että Leo laskee vielä tuon yhden kerran... No, hyvä on sitten”, José selitti hieman huokaisten, mutta kuitenkin yrittäen naurahtaakin. Hän laski Lauran nousemaan liukumäen huipulle, joutuen kuitenkin saman tien pysymään Leoa aloillaan, poika kun yritti vielä uudestaan päästä laskemaan. “Hei, joku toinen päivä sitten tullaan uudestaan leikkimään tänne, mä lupaan”, José maanitteli kaksosia pois liukumäestä, mikä muutaman vannotun lupauksen jälkeen onnistuikin. Pian José käveli kumpikin kaksosista kummassakin kädessään kohti Oskaria, joka oli ilmeisesti saanut koottua itsensä edes hieman, jotta he pääsisivät lähtemään puistosta. “Mennäänkö?” José kysäisi varovaisesti, mutta kuitenkin edes lasten vuoksi reippaalta kuulostaen Oskarilta.
|
|
|
|
Mar 16, 2014 11:48:06 GMT 2
Post by Deleted on Mar 16, 2014 11:48:06 GMT 2
Oskarin teki todella vaikeaa pitää itsensä koossa ja sillä hetkellä hän oli vain ja ainoastaan onnellinen, että sattui olemaan juuri sillä hetkellä Josén seurassa. Tilanne oli taatusti outo Josélle, mutta Oskarille sillä oli suuri merkitys, että mies oli hänen tukenaan. Nytkin Oskar vain painautui kevyesti Joséa vasten tuntiessaan miehen kädet ympärillään ja hetken aikaa Oskar yritti vain kasailla ajatuksiaan. "Ehkä sä olet oikeassa." Oskar sanoi pienen huokaisun kera. Lapset eivät välttämättä älyäisi edes kysellä Gregin perään vielä pariin päivään, sillä Gregin oli ollut puhe hakea lapset takaisin vasta loppuviikosta ja kaksoset kyllä tiesivät sen. Loppujen lopuksi kumpikin heistä pysyivät hiljaa, mutta se ei haitannut Oskaria yhtään, hänelle oli tärkeintä se, että José ylipäätänsä oli siinä. Ei Oskar edes tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tilanteesta, sillä se oli kerta kaikkiaan niin outo. Ajatukset tuntuivat risteilevän Oskarin päässä ja yksi vahvimmista ajatuksista oli nimenomaan se, oliko Gregin onnettomuus ollut sittenkään onnettomuus. Oliko mies ajanut autonsa tahallaan rekan nokkaan? Ajatus tuntui ihan järkyttävältä, eikä Oskar voinut olla miettimättä, miten hän ei ollut tajunnut, että Greg oli siinä kunnossa. Hänen olisi pitänyt tuntea mies niin hyvin, että olisi huomannut, jos mies oli masentunut tai jotakin muuta vastaavaa. Miten hän oli ollut niin sokea?
Oskar lähes hätkähti Josén todetessa, että Laura oli tulossa heidän luokseen. Oskar nousi paremmin istumaan ja pyyhkäisi hieman silmiään, hymyillenkin sitten kiitollisena Josélle, tämän mennessä tytön luokse. Sillä välin, kun José jututti kaksosia, Oskar yritti hieman koota itsensä ja onnistui hän nousemaan siitä penkiltä ylöskin. Kädet tuntuivat tärisevän edelleen järkytyksen takia, mutta Oskar kyllä uskoi, että pystyisi kävelemään jo kotiin asti, ei heillä onneksi ollut pitkä matka. Pian niin José kuin lapsetkin sitten tulivat Oskarin luokse ja Josén kysymyksen kuullessaan Oskar vain nyökkäili päätään, yrittäen hymyilläkin mahdollisimman normaalisti. "Joo, mennään vaan." Oskar sanoi ja niimpä he sitten lähtivät kävelemään takaisin kotiin päin. Matkan aikana äänessä olivat lähinnä Leo ja Laura, jotka höpisivät niin isälleen kuin Joséllekin milloin mitäkin, mutta Oskarin korvien ohi ne jutut menivät ihan täysin. Mielessä pyöri tasan vain Gregin onnettomuus, eikä hän tuntunut saavan siltä mielenrauhaa. Kotipihaan päästyään Oskar muisti, että Gregillä olisi ollut tänään muutama oppitunti koululla – hänen pitäisi ilmoitella osallistujille, että tunnit olisivat peruttu. Lähes horteessa Oskar kulki muiden mukana sisälle asti ja hieman vaivaloisesti hän onnistui sisällä auttamaan kaksosia ottamaan ulkovaatteet pois päältä. "Onko teillä nälkä? Pitäisi varmaan jo vähän välipalaa syödä." Oskar kyseli kaksosilta, jotka olivat jo rynnänneet olohuoneeseen – lastenohjelmat alkaisivat, pitihän sitä linnottautua hyvissä ajoin telkkarin eteen. "Okei, katsotte sen yhden ohjelman ja sitten tuutte syömään." Oskar vielä sanoi ja kaksosista kumpikin vain huuteli takaisin jotain joo joon tapaista.
Sillä välin, kun kaksoset katsoivat televisiota, oli Oskar mennyt istumaan keittiön pöydän ääreen ja napannut tietokoneensa käsiinsä. Ensimmäisenä hän meni tanssikoulun sivuille, alkoi vain selata, mitä tunteja Gregillä olisi tänään ollut. Kyyneleet olivat jälleen nousta hänen silmiinsä, mutta Oskar yritti nyt työntää omat tunteensa jonnekkin mielensä perukoille – käytännön asiat olisi pakko hoitaa, tuntui se kuinka kurjalta tahansa. Oskar kirjautui koulun Facebook – sivuille, ja varsin nopeasti hän oli kirjoittanut ilmoituksen sivujen seinälle, se kun tuntui nopeimmalta tavalta kertoa asiasta. Ei hän kyllä kertonut vielä, mitä oli tapahtunut – hän vain ilmoitti, että tunnit olisi peruttu parilta seuraavalta päivältä ja asiasta kerrottaisiin lisää myöhemmin. Sen viestin kirjoitettuaan Oskar jäi vain tuijottamaan tietokoneen näyttöä, hän ei meinannut edes tajuta, että myös José oli istahtanut pöydän ääreen. "Mä en vaan voi uskoa tätä.. Vasta aamulla me nähtiin hänet ja nyt.. Yhtäkkiä mun lapset on menettänyt niiden isän." Oskar sanoi hiljaisella äänellä, vilkaisten samalla olohuoneen sohvalla istuvien kaksosten suuntaan – miten ihmeessä hän voisi kertoa asiasta Leolle ja Lauralle? "Greg kertoi mulle muutama päivä sitten, että hän oli tavannut jonkun uuden miehen. Ei kai se mitään vakavaa vielä ollut, mutta mä kerkesin jo ajatella, että vihdoinkin Greg pääsee eteenpäin. Greg vaikutti niin iloiselta.." Oskar sanoi, voimatta sille mitään, että kyyneleet olivat jälleen hänen silmissään. Koko tilanne oli kerta kaikkiaan niin käsittämätön, Oskar ei voinut uskoa, että nyt Greg oli ihan oikeasti poissa.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Mar 16, 2014 12:27:19 GMT 2
Post by jenni on Mar 16, 2014 12:27:19 GMT 2
Kotimatka sujui vaitonaisissa merkeissä ainakin Josén ja Oskarin osalta, mutta kaksoset pitivät huolen eri matkan varrella nähtyjen asioiden kommentoimisesta. José taisi muutenkin olla hänestä ja Oskarista se, joka höpötteli lasten kanssa niitä näitä, mutta onneksi niin Leo kuin Laurakaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota isänsä poissaolevuuteen. Tuntui pahalta ajatella Oskaria kaksosten isänä juuri sillä hetkellä, kun tiesi, mitä lasten toiselle isälle oli juuri tapahtunut, eivätkä kaksoset edes tienneet asiasta vielä yhtään mitään. Kotiin päästyään lapset totisesti saivat taas muuta ajateltavaa kuin Oskar-isänsä kummallisen olemuksen, kun he linnoittautuivat olohuoneeseen tapittamaan televisiosta lastenohjelmia. José oli hieman kahden vaiheilla, mennäkö lasten seuraan vai jäädäkö Oskarin luo keittiön ruokapöydän ääreen. Mies oli kaivanut tietokoneen esille ja alkanut ilmeisesti naputella jotakin informatiivista viestiä tanssikoulun Facebook-sivulle. Katsottuaan hetken aikaa seisoen Oskarin tekemisiä, oli José päättänyt itsekin istuutua pöydän ääreen. Kieltämättä tilanne tuntui uskomattomalta. Vasta aamulla Josékin oli ennen töihin lähtöään ennättänyt näkemään Gregin, joskaan hän ei ollut muuta kuin tervehtinyt miestä kauempaa, ja nyt kyseistä miestä ei enää ollut. Greg oli poissa ja olemassa enää vain heidän muistoissaan. Josén oli vaikea saada asiaan mitään henkilökohtaista kaipuuta, mutta Oskarin suru raastoi hänenkin sydäntään.
Oskarin seuraavat sanat jostakin uudesta miehestä, Gregin iloisuudesta saivat Josén pienesti säpsähtämään. Mitä ne liittyivät siihen, että Greg oli joutunut auto-onnettomuuteen? Oskar puhui aivan kuin Greg olisi ... José ei voinut edes ajatella asiaa, sillä se kuulosti aivan liian pahalta ollakseen totta. Olihan Greg joutunut kokemaan kovia menetettyään Oskarin ja päivittäisen näkemisen lastensa kanssa, mutta että mies olisi lähtenyt tästä maailmasta oman käden kautta... “Et kai sä tarkoita, että Greg olisi tarkoituksella...” José lähes kuiskasi, vilkaisi lasten suuntaan vaistomaisesti. Äkillinen syyllisyys kalvoi häntä, kun José tajusi, ettei Greg olisi sellaiseen tekoon ajautunut, jos asiat olisivat kuten ennenkin – mies eläisi Oskarin ja lastensa kanssa kuten aiemminkin. “Oskar, ei. Se oli onnettomuus”, José sanoi eikä tiennyt vakuutteliko asiaa enemmän itselleen vai Oskarille. “Se oli onnettomuus, vahinko, tapaturma”, mies mutisi, muttei voinut olla nousematta ylös. Hän käveli parvekkeelle, sillä tunsi kaipaavansa raitista ilmaa, siitäkin huolimatta, ettei sää ulkona ollut enää lämpimin. José hytisi hieman heti astuttuaan parvekkeelle t-paitasillaan. Hän oli napannut mennessään tupakka-askin ja sytyttimen mukaansa ja tuijotteli nyt niitä istuuduttuaan parvekkeen seinustalla olevalle tuolille. Hän oli viime aikoina vähentänyt Oskarin (ja lasten) vuoksi tupakointia ja onnistunutkin siinä melko hyvin, mutta nyt tuntui tupakointi tuntui hyvältä vaihtoehdolta...
José ei kuitenkaan malttanut olla sytyttämättä itselleen savuketta. Hän tunsi itsensä naurettavaksi ja lapselliseksi, melkein häpesi omia ajatuksiaan, kun ajatteli olevansa osasyyllinen Gregin kohtaloon. Mutta sitähän hän oli! Ilman hänen sotkeutumistaan Oskarin ja Gregin elämään mitään tällaista tuskin olisi tapahtunut, ei ainakaan tarkoituksella! Hän vilkaisi parvekkeen oven ikkunasta sisälle asuntoon nopeasti – lapset tapittivat herkeämättä jotakin piirrettyä ja Oskar istui keittiönpöydän ääressä... Eipäs, mies lähestyi juuri parveketta. José vetäytyi takaisin istumaan normaalisti ja kiirehti pikaisesti tumppaamaan tupakan. Hän katseli parvekkeelta vastapäistä taloa, kun Oskar astui itsekin ulos. Ainakaan mies ei sanonut mitään asiasta, vaikka taatusti haistoi tupakanhajun. “Saitko hoidettua ne.. Työasiat?” José kysyi varovaisesti, kun toinen jäi nojaamaan parvekkeen kaiteeseen. José katseli Oskarin selkää mietteliäänä, eikä voinut mieleensä hiipivälle ajatukselle mitään, että vielä Oskar keksisi syyttää häntä Gregin kuolemasta. Se oli täysin naurettava ajatus, alitajunteisesti José tiesi sen kyllä, mutta sillä hetkellä se tuntui niin kovin järkeenkäypältä.
|
|
|
|
Mar 16, 2014 12:42:33 GMT 2
Post by Deleted on Mar 16, 2014 12:42:33 GMT 2
Samantien Oskar katui, että hän oli sanonut ne sanat ääneen Josén kuullen. Olisihan hänen pitänyt arvata, että José tajusi, mihin suuntaan Oskar sanoissaan vihjaili ja lähes samantien José olikin sitten rynnännyt parvekkeelle selvästi hieman poissatolaltaan itsekkin. Oskar ei viitsinyt heti lähteä miehen perään, hän vain hoiti ensin tanssikoulun asiat kuntoon. Asiansa hoidettuaan Oskar vilkaisi lasten suuntaan ja nousi sitten pöydän äärestä, mennen itsekin parvekkeelle. José ei polttanut sillä hetkellä, mutta oli selvästi tupakoinut hetki sitten – Oskar oli siitäkin tavasta mäkättänyt Josélle varmaan miljoona kertaa, mutta nyt hän ei jaksanut alkaa saarnaamaan. "Joo, sain mä." Oskar totesi käveltyään kaiteen luokse ja nojaillessaan siihen selvästi ajatuksissaan. Lopulta Oskar kuitenkin käänsi katseensa takaisin Joséen, joka istui siinä seinän vierellä olevalla tuolilla. Oskar käveli miehen luokse ja sanaakaan sanomatta hän vetäisi Josén kevyesti siitä ylös ja nappasi tämän halaukseensa. Hetkeen Oskar ei sanonut mitään, hän vain piti miestä halauksessaan, halusi vain olla tämän lähellä. "Sun pitäisi oikeasti lopettaa tuo tupakointi.. Mua pelottaa, että sulle tapahtuu jotain." Oskar sitten hetken päästä mutisi – Oskar tiesi ihan liian hyvin, että tupakoijille saattaisi tulla mitä tahansa alkaen syövästä ja keuhkoahtaumataudista. "Mä en tiedä, mitä mä tekisin, jos mä menettäisin sut." Oskar sanoi, vetäen miehen vielä lähemmäksi itseään. No, olihan se melko hassua ajatella näin tällä hetkellä, mutta totta joka sana – kai Oskar oli tämän päiväisen myötä tajunnut, että mitä tahansa saattaisi tapahtua koska tahansa ja hän ei todellakaan haluaisi menettää Joséa.
|
|
