Just give me my clothes Get me out of this place

“Just let us know if there’s anything we can go. We have good lawyers on board”, manageri vielä tarjosi, ennen kun suostui jättämään sen aiheen rauhaan. Vaikka mies puhuikin Realle, se piti hyvin tarkasti silmällä Brendania, joka tässä vaiheessa hieroi taas ohimoitaan ja puristi aurinkolasien varjossa silmiään tiukasti kiinni. Irkku ei oikeastaan seurannut sitä keskustelua, vaikka heittikin aina toisinaan väliin jotain luodakseen edes illuusion siitä, että oli kartalla.

Pressitilaisuuteen manageri nyökkäsi, mutta ei tällä kertaa edes siirtänyt katsettaan brunetteen. “We have a good two hours before we need to get going”, mies vahvisti. Aamuun oltiin jätetty tarkoituksella vähän reilummin aikaa, että kaikkia ei tarvinnut yrittää saada ulos ovesta parin minuutin varoitusajalla. Siitä ei tunnetusti tullut yhtään mitään. Toisaalta mitään ei tultu siitäkään, jos yritettiin saada lähtö käyntiin liian aikaisin - se johti vain siihen, että kaikki vitkastelivat, kunnes olivat taas kerran virallisesti myöhässä.

Ehkä se oli managerin ja ystävän tehtävä, mutta mies ei yksinkertaisesti voinut olla olematta huolissaan siitä pöydän vieressä nuokkuvasta punapäästä. Samassa tilanteessa oltiin oltu ennenkin, ja oli vaikea uskoa että pelkkä krapula olisi sen poissaolevuuden takana. Mielessä käytiin luonnollisesti jo läpi aivotärähdysprotokollia. “Brendan”, manageri siis puhutteli, ja toisti nimen pariin kertaa, ennen kun sai oikeasti huomiota. “What’s the name of the hotel we’re in?” se kysyi, ja sai osakseen pitkän, syvän hiljaisuuden.

Aivotärähdyksiä sattui tällä alalla väkisinkin, ja sille ei aina vain yksinkertaisesti voinut mitään. Sitä oltiin osattu odottaa nytkin, ihan vain Brendanin silmäkulman ja poskipään kunnon perusteella. Yleensä mies oli erinomainen välttelemään nyrkkejä ja oli rakentanut koko ottelutyylinsä sen pohjalta, että vältti niitä suoria iskuja, mutta sekin riitti vain tiettyyn pisteeseen asti. Päätä oltiin kolauteltu ennenkin, joten siinä ei ollut mitään uutta. Varsinainen diagnoosi oltiin saatu vain kahdesti, mutta todellisuus oli tietysti jotain vähän muuta. Etenkin nuorena oltiin lääkäreitä vältelty viimeiseen asti, koska virallinen aivotärähdys tiesi 90 päivän taukoa kaikesta kontaktista, sparraaminen mukaanluettuna.

Sitä yleistä hämmennystä ei ainakaan auttanut se, että irkku tajusi itsekin että ei yksinkertaisesti saanut sitä hotellin nimeä mieleensä. Hän tiesi puhuneensa siitä eilen, ja tiesi että sen hotellin nimi oltiin painettu kaikkialle lautasliinoista alkaen, mutta se ei auttanut. Kun typerää yksityiskohtaa ei saatu mieleen, se kääntyi tietysti lähinnä turhautuneisuudeksi ja siitä sitten puhtaaksi ärsytykseksi. Mies huokasi raskaasti ja nojasi päätään taaksepäin. “I’m tired. Let me be”, managerille ärähdettiin, kun ei keksitty sille vastausta. Viimeistään siinä vaiheessa olo oli kuin pahimmallakin idiootilla, ja se kaikkien huomio ei auttanut asiaa.

“He’s got an appointment with his own doc tomorrow”, manageri totesi Realle, kun se rupesi stressaamaan magneettikuvia saman tien. Tietysti se asia olisi ollut hyvä tarkastaa tänään, mutta sille ei yksinkertaisesti löydetty aikaa. Ja mies oli ollut eilen suhteellisen hyvässä hapessa, joten ei ollut ollut tarvetta murehtia mistään akuutista verenvuodosta tai muustakaan henkeä uhkaavasta. “I’m not going”, irkku puuttui keskusteluun edelleen hyvin ärtyneeseen sävyyn, ja puhui Rean päälle kun se rupesi ehdottelemaan sairaalaa. Se tuli kyykistelemään eteen ja otti kiinni kädestä, mikä johti siihen että Brendan punnersi itsensä vähän huterasti jaloilleen ja levitteli käsiään yhtenä suurena kysymysmerkkinä. 

"Not right now", manageri lupasi Realle, joskin vähän mietteliääseen sävyyn. "Just keep an eye on it and consult someone if it gets worse. We need to get him to the press conference. And home."

“They’re gonna suspend me for ninety days if they diagnose something”, Brendan protestoi, ja sen käytännön hän sentään muisti viimeistä yksityiskohtaa myöten. “Joshua’s out. Who’s gonna spar with the kids if UFC’s up me ass, huh?” Se sama ärtynyt, puolusteleva linta jatkui. “I don’t need this shit. I'm the fucking champion of the world”, mies vielä julisti perään ja tunsi hetkellisesti lapsellista tarvetta vähintään huitaista jotain alas pöydältä. Sen verran hän kuitenkin itsensä hallitsi, ettei sitä tehnyt siitä hetkellisestä vihan kuohahduksesta huolimatta.

“You know what I don’t need? A client with brain damage”, manageri kuittasi kylmän rauhallisesti, eikä millään tapaa reagoinut siihen ärhentelyyn, täytti vain kahvikuppinsa muina miehinä. “I also don’t need a client who goes off to a press conference and doesn’t remember his own name. So, you let me know if anything changes, even a little bit. Or, you know what, just let me know, even if it doesn't change. Just in case. I’m not sending you out there if you feel like shit. We don’t need all that speculation. I’d rather have everyone think you’re an ignorant ass who drinks too much and can't be bothered to show up.”

Rea puuhaili omiaan, kun miehet lähinnä kolistelivat päitään. Molemmat katsahtivat sen suuntaan, kun se puhui ja tiedusteli aikatauluista. “We should be there around nine”, manageri nyökkäsi, “if everything goes according to plan."

Keskustelun lopputulos oli, että kumpikaan ei ollut tyytyväinen, mutta sille ei nyt tässä vaiheessa voinut tehdä mitään. Brendan oli vakuuttunut siitä, että selviäisi paitsi tästä päivästä, myös seuraavasta kolmesta kuukaudesta ilman, että putoaisi kuolleena. Kaikki päävammat piti tietysti ottaa tosissaan, mutta hän tunsi olonsa ihan suhteellisen hyväksi, joten ei osannut huolestua. Sen irkkukin kyllä allekirjoitti, että pressitilaisuudessa pitäisi olla täydessä terässä, tai jättää menemättä. Kellekään ei saanut antaa mitään syytä olettaa, ettei kaikki olisi sataprosenttisesti kunnossa.

Reaa selkeästi ärsytti se tilanne ihan yhtä paljon kun varsinaisia osanottajiakin. “We’re not fighting”, Brendan puolustautui, tajusi sitten edelleen seisovansa ja palasi istumaan sille samalle tuolille. Brunette oli selkeästi ottanut vastuun siitä pakkaamisesta, ja hyvä niin. Hän ei juuri nyt löytänyt itsestään tippaakaan energiaa tai motivaatiota siitä asiasta huolehtimiseen, ja oli jo aika valmis soittamaan jonkun assarin paikalle.

Managerin ilme ja toisen kulman kohotus kertoi hyvin selkeästi, mitä mieltä se oli siitä, että Rea rupesi jakelemaan käskyjä. “They’re coming back in ten minutes”, mies kuittasi ehkä vähän kuivasti, mutta kuittasi kuitenkin. Brendan silmäisi sitä ruokaa, mutta nappasi itselleen vain vesipullon. Rea rupesi tiedustelemaan vaatteista ja puhumaan pakkaamisesta, ja se sai irkun näyttämään jopa vähän epätoivoiselta.

"I don't know", hän henkäisi hetken mietintätauon jälkeen, "what do I even got?"

Vaatteiden valinta ei tuntunut juuri nyt kovinkaan tärkeältä päätökseltä, eikä miehellä todellakaan ollut sellainen olo, että olisi jaksanut taas heittää kaiken täysin leikiksi ja lyödä täysillä yli. Kaikki odottivat, että hän tekisi juuri niin, mutta sitä varten tarvittaisiin kyllä joku valtava energiapiikki, ja nopeasti. Juuri nyt ei vaikuttanut siltä, että king is back puheet luonnistuisivat. Parempi varmaan olisi näyttääkin suhteettoman vaatimattomalta, jos menisi sinne vakavana analysoimaan sitä ottelua ja käyttäytymään.

Brendan silmäili niitä vaatteita, eikä tehnyt minkäänlaista päätöstä suuntaan eikä toiseen. “It’s t-shirt and jeans kinda day”, hymähdettiin, koska se tuntui kaikilta helpoimmalta vaihtoehdolta. Jos se olisi sopinut imagoon, oltaisiin mielellään kiskottu päälle joku iso huppari ja hautauduttu sen sisään. Huppu päähän, aurinkolasit silmille ja ihmisten katseita pakoon vaan.

Oveltakin kuului taas koputtelua, ja huutelun jälkeen manageri päästi huonepalvelun sisään keräämään kaikki ne tavarat pois. Niiden läsnäolo motivoi Brendaninkin taas nousemaan ylös ja laahaamaan itsensä sängylle. Kepit jätettiin omaan arvoonsa ja todettiin, että ontuminen ja hyppiminen teki ihan saman ja toimi ihan yhtä hyvin. Manageri kävi nappaamassa minibaarista kylmäpussin, minkä heitti perään. Irkku otti erittäin ei-sulavasti kopin, ja levitti sen vasemmalle reidelleen. Siinä oltaisiin kyllä ennemmin kaivattu jääkylpyä. 

"Is me family still here? Tomas? Where's he?" irkku sitten tuntui yhtäkkiä muistavan koko perheensä olemassaolon. Sanat osoitettiin kaikille ja ei kellekään. 

Perhettä kaivattiin ympärille aina, jos tapahtui jotain erityisen hienoa, tai jotain erityisen kamalaa. Jostain syystä tämä aamu meni siihen erityisen kamalaa -kastiin, ja mies huomasi toivovansa että paikalla olisi joku muukin kuin manageri, joka saarnasi terveyden tärkeydestä ja käyttäytymisestä, ja Rea joka keskittyi pakkaamiseen kun se olisi maailman tärkein asia.

Valinta perheenkään kesken ei ollut kovin vaikea. Tomaksen kanssa oltiin aina oltu läheisimpiä, ja sillä oli mukava tapa helpottaa ihan kaikkia tilanteita sillä jatkuvalla leikinlaskullaan, ja silti kyky olla samaa ainaa jotenkin loputtoman varma ja rauhallinen. Isä haluaisi istua alas ja analysoida ottelua, äiti huolehtisi ja passaisi ja olisi varmaan soittamassa hätänumeroon jos edes näkisi mustelman. Kumpaakaan ei kaivattu juuri nyt.

“Yeah. Just Tomas, though" mies siis pyysi samalla, kun kiskoi kasan tyynyjä ja pönkitti ne selkänsä taakse niin, että pääsi jotenkuten puoli-istuvaan asentoon. “Think he can ditch Charlie? I don’t like her” lisättiin vielä ja irvistettiin vähän. Naista vastaan ei varsinaisesti ollut mitään, vaan ennemmin hän ei pitänyt siitä, että se sai veljen vaikuttamaan huomattavasti tavallista aikuisemmalta ja, no, tylsemmältä. 

Se puhelu oltaisiin varmaan voitu soittaa itsekin, mutta Rea tuntui haluavan pysyä kontrollissa siitä koko tilanteesta, eikä siltä haluttu sitä viedä. Jos se voi paremmin siksi, että sai pakata, vahtia aikatauluja ja muutenkin mikromanageroida, niin se sai niin tehdä. Brendan oli muutenkin hyvin tottunut siihen, että kaikki toitottivat häntä vain huolehtimaan itsestään. Välillä tuntui, että hyvä kun sai edes oman treenikassin kantaa ilman, että joku tuli huomauttamaan että olisi sekin voinut sen tehdä.

Brunetelle hymistiin ja nyökyteltiin, kun se lupasi että veli oli tulossa. “And Charlie?” esitettiin vielä se lisäkysymys, että tiedettäisiin olisiko Rea häipymässä johonkin. Melkein tuntui pahalta, että sen pitäisi jo toista kertaa tänä aamuna lähteä johonkin kävelylle, oli ilma sitten miten mukava tahansa. Naisen läsnäoloa vastaan ei ollut mitään, vaikka sen huomiota ja läheisyyttä ei aktiivisesti haettukaan. Ennen ottelua oltiin ehkä väkisin haluttu sitä tilaa ja omaa aikaa, mutta nyt ei ollut mitään pakottavaa tarvetta lukittautua omaan, ylhäiseen yksinäisyyteensä nuolemaan niitä haavoja. Sekin aika kyllä vielä tulisi.

Brendan teki kiltisti tilaa, kun Rea tunki viereen, ja kietoi käsivartensa sen ympärille. Se vaikutti tarpeettoman varovaiselta, mutta kyllä se ymmärrettiin. “I’m not gonna break”, todettiin kuitenkin hyvin hiljaa niin, ettei managerikaan oikein niitä sanoja erottanut. “Am I scaring ya? It looks worse than it is. I promise”, yritettiin lohduttaa, mutta kysymys oli aito. Sama oltiin aikoinaan käyty läpi ex-vaimon kanssa, ja Lilyn kanssa sitäkin useammin. Brendan ei ehkä ikinä saisi mielestään sitä kuvaa, kun oli nähnyt tytön yhden ottelun jälkeen, ja silmä oli muurautunut umpeen. Se oli itkenyt enemmän tai vähemmän hysteerisenä, eikä hän ollut voinut kuin pitää sitä sylissään ja hokea loputtomasti “daddy’s okay” “it doesn’t hurt”, mikä ei ollut auttanut tippaakaan.

Naista suukotettiin ohimennen otsalle, ja käännyttiin sitten vähän sinne ovelle päin, juuri parahiksi väläyttämään Tomakselle leveä hymy.