We all wear masks that cannot be removed

---

Days after yesterdayn tuotannon käynnistyminen ja kuvausten alkaminen toukokuun alussa oli tullut Astorille hienoisena yllätyksenä. Elokuvasta oltiin tietenkin puhuttu aiemminkin – nyt asiaa miettiessään Astor ehkä jopa etäisesti muisti lukeneensa käsikirjoituksen ja sanoneensa roolille kyllä –, mutta alkuvuoden sumuisissa tunnelmissa sellaiset yksityiskohdat olivat päässeet helposti unohtumaan. Managerin visiittiin pari päivää ennen kuvausten alkamista oli tästä syystä suhtauduttu nihkeästi ja ensialkuun kapinoidenkin. Astorin ei ollut koskaan ollut tarkoitus pitää niin pitkää taukoa näyttelemisestä ja töihin palaamisesta oli puhuttu koko kolmen vuoden hiljaiselon ajan – muutamia lyhyitä projekteja lukuunottamatta irtautuminen työstä oli kuitenkin ollut niin täydellistä, että siitä oltaisiin melkein itsekään huomaamatta voitu jäädä sivuun koko loppuelämäksi. Astor jaksoi enää harvoin tuntea syyllisyyttä töppäilyistään, mutta töistään se oli aina ollut tarkka ja roolin unohtaminen oli tuntunut anteeksiantamattomalta. Oli eri asia jättäytyä pois työelämästä ja kieltäytyä kaikista tarjotuista rooleista kuin lupautua mukaan ja jättää sitten kaikki taustatyö tekemättä. Ehkä omaan käytökseen pettyminen oli pakottanut Astorin skarppaamaan vähän, tai ehkä syy oli siinäkin, että se tammikuussa alkanut juttu Camillen kanssa oli tullut rytinällä päätökseensä jättäen miehen kokoamaan itseään kohtalaisen sekavien kolmen kuukauden jälkeen. Joka tapauksessa Astor oli jättänyt päihteet vähemmälle ja suorittanut jonkinlaisen ryhtiliikkeen elämässään, ainakin hetkellisesti. Elokuvaan uppoaminen oli kätevästi estänyt miestä pitämästä perhettään ajantasalla elämän uusimmista käänteistä ja vaikka miestä tavallaan kaihersi se, miten tarpeettoman huolissaan vanhemmat ja sisarukset jaksoivat hänestä toisinaan olla, ei asialle oltu edelleenkään tehty mitään. Roolihahmon hankalien ihmissuhteiden heijastaminen onnistui kai paremmin, kun omatkin suhteet pidettiin sopivasti paskana. Se sentään oli jotain, minkä Astor hallitsi harjoittelemattakin.

Jos alun väärinymmärryksiä ja selväpäisyyden aiheuttamaa epävarmuutta ei otettu huomioon, oli toukokuu yhtälailla uusi sivu ja paluu johonkin hyvin tuttuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Astor oli viihtynyt kuvauspaikalla, keskittynyt repliikkeihin, hahmokehitykseen ja kemian rakentamiseen vastanäyttelijöidensä kanssa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siitä kaikesta oltiin osattu nauttia, samalla kun se ja eläminen ylipäätään teki olon kaikin puolin hyödyttömäksi ja sietämättömäksi. Astor oli kohtuullisen tyytyväinen kameran edessä tekemiinsä suorituksiin, mutta pitkien kuvauspäivien jälkeen yksin kotiin meneminen olisi tuntunut helvetiltä. Niinpä Astor ei ollut mennyt. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta se oli joka ilta pyytänyt assariaan Carolia keräämään joukon produktiossa työskenteleviä – vastanäyttelijöitä, tuotannon väkeä, jopa extroja mutta vain kiinnostavimpia ja kauneimpia – ja poistunut paikalta näiden kanssa johonkin kaupungin lukuisista yökerhoista. Joka ilta sieltä oltiin myös tuotu joku mukana kotiin ja vältytty näin yksin sängyssä kieriskelemisen tuskalta. Tietenkin Astor oli lopulta pannut merkille, että yksi kutsutuista ei koskaan liittynyt seuraan: setillä toisinaan pyörivä punapää, joka näytti nuorelta ja sillä tavalla viattomalta, että sen läpikuultava iho varmaan menisi pelkästä hipaisusta mustelmille. Sitä suuremmalla syyllä Astor halusi saada sen mukaansa – joko pelkkä katsekin polttaisi reikiä sellaiseen tyttöön tai sitten se olisi odotettua myrkyllisempi tapaus, eikä kitkeryyttäkään kyllä kavahdettaisi.

Sinä perjantaina kuvaukset Brooklynissä sijaitsevalla Steiner Studiolla olivat venyneet ja ilmaantuessaan pukuhuoneen virkaa toimittavasta vaunustaan takaisin ihmisten ilmoille Astor oli todellakin valmis poistumaan paikalta mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Carol oli totuttuun tapaan hoitanut oman osuutensa, vaikka tietty ydinryhmä oli jo alkanutkin muotoutua, eikä vaatinut enää kummoista kasaamista. ”What about that one?” Astor kysyi avustajaltaan osoittaen sitä punatukkaista tyttöä, joka ilmeisesti keräsi vielä tavaroitaan lavasteiden laitamilla. Carol liikehti epävarmana ja rypisti kulmiaan kuin ei olisi tiennyt miten vastata kysymykseen. ”I asked, again, but she said she’s not interested” nainen sai lopulta sanottua, mikä nostatti Astorin kulmakarvoja ja pakotti huulille vinon hymyn. Vaikeasti tavoitettavaako se leikki? Miten ärsyttävää ja samaan aikaan kutkuttavaa. ”Is that so?” mies kysyi huvittuneena, vilkaisten kengänkärkiään ja sitten taas sitä kauempana puuhastelevaa tyttöä. ”I think I’ll have to ask her myself just to be sure”, se ilmoitti, käyttäen kättään ohimennen Carolin olkapäällä ennen kuin sulki takkinsa napin ja lähti muina miehinä astelemaan sen punapään luo. Tavoitettuaan sen pöydän äärestä kaivelemasta laukkuaan Astor pysähtyi ja päästi kätensä sujahtamaan rennosti housujensa taskuihin. ”I heard you declined my invitation. Again. Everyone else is coming, so may I ask what’s holding you back? Does your dress turn into a pumpkin at midnight or do you just find our company revolting?” aloitetiin ilman sen kummempaa muodollisuuksilla pelaamista. Miehen leukaa koristi huoleton parransänki ja hiukset olivat kuvausten jäljiltä sekaisin, mutta niitä pyyhkäistiin maneerinomaisesti parempaan järjestykseen. ”Pardon my rudeness. I’m Astor, what’s your name?” se kysyi sitten ja haki katsekontaktia tyttöön. Kasvojen ilme oli pehmeä ja koko olemus helposti lähestyttävä: sellainen yleensä toimi, kun vastapuoli oli syystä tai toisesta puolustuskannalla. Saatuaan tytön esittelemään itsensä Astorin hymy leveni hieman ja päätä kallistettiin melkein leikkisästi. ”What a beautiful name. Now, Viola, would you like to join us? Don’t leave me hanging”, Astor pyysi ja esitti asiansa kuin olisi ollut suurestikin tunneinvestoitunut siihen, tulisiko tyttö mukaan vai ei.