All Friday nights lead to ER

Dr. Porter's look

Korkeaääninen, vaativa piipitys havahdutti Addien unestaan ja palautti hänet takaisin todellisuuteen. Hakulaitteen käytöstä modernissa sairaalassa enää vuonna 2017 saattoi olla montaa mieltä, mutta tehokas herättäjä se ainakin oli. Lyhyt vilkaisu keittiön kelloon kertoi Addielle ulkona elettävän parhaillaan aamuyötä. Mitenköhän kauan hän oli torkkunut? Hänen oli ollut tarkoituksena vain lukea ylilääkäriltä saamansa pari mielenkiintoisen oloista artikkelia läpi ja painua sitten nukkumaan, mutta uni oli ilmeisesti tullut vaivihkaa kun hän ei ollut selvinnyt sänkyynsä asti. Ei mikään ihme sinänsä, koska parin vuoronvaihdon jälkeen tämä oli Addien toinen kotipäivystysyö putkeen, ja edellisenä yönä hänet oli kutsuttu sairaalalle jo ennen puoltayötä isomman auto-onnettomuuden seurauksena. Yö olikin kulunut pitkälti leikkaussalissa, ja Addie oli tyytynyt parin tunnin yöuniin lääkäreiden taukohuoneessa ennen normaalia päivävuoroaan sen sijaan, että olisi lähtenyt pyörähtämään kotona. Ja nyt odotti ilmeisesti toinen kierros, hakulaite nimittäin ilmoitti häntä tarvittavan sairaalalla ASAP.

Vajaa kymmenen minuuttia myöhemmin Addie asteli jo Manhattanin kaduilla kohti Bellevue Hospitalia, varustettuna ison kahvikupillisen ja voileivän kanssa. Kesällä oli kyllä todella käynyt tuuri, kun hän oli onnistunut saamaan asunnon kävelymatkan päässä sairaalalta. Itse asiassa Addie suorastaan nautti yöllisistä kävelyretkistä töihin - oli ihan mielenkiintoista seurata Manhattanin yöelämää sivullisen silmin kadulta käsin. Samalla kävelymatka toimi eräänlaisena rentoutumishetkenä ennen töiden hulluuten imeytymistä jälleen yhden yön ajaksi. Perjantai-iltaisin edessä kun saattoi olla vaikka mitä.

Sairaalalle päästyään Addie kävi pikaisesti vaihtamassa vaatteet ja suuntasi sitten etsimään yövuorossa olevaa lääkäriä, päivystyslistan paljastettua kyseessä olevan Eleanor McCarthy. Kyseinen nuori lääkäri löytyikin lopulta ensiavusta jonkun nuoren tytön rannetta tutkimassa, joskin tyttö näytti sen verran hyvinvoivalta että tämä tuskin oli kyseessä oleva potilas. "I'm here.. Finish up with her, I'll wait at the nurses' station", Addie huikkasi verhon takaa, tahtomatta keskeyttää tutkimusta turhaan, ja suuntasi sitten mainitulle hoitajien pisteelle. Montaa minuuttia hän ei joutunut odottamaan, kun Eleanor jo saapui paikalle. "Okay, so present the patient. What's the problem?"

Addie tutki herra Jonesin tietoja tabletilta samalla kun kuunteli Ellen kertomusta miehen tilanteesta. "When are people going to learn to call a cab if they're drunk?" Hän mutisi puoliääneen tutkiessaan potilaan röntgenkuvia. Miehellä oli mitä ilmeisimmin ollut melkoisesti tuuria matkassa selvittyään onnettomuudestaan vain murtumilla ja haavoilla, kuvien perusteella kyseessä kun ei ollut mikään harmiton kaatuminen pyörällä.

Addietä vähän hymyilytti kuinka Elle oli heti pyytelemässä anteeksi hänen kutsumistaan. Kyllähän hän itsekin muisti, kuinka kiusalliselta avun pyytäminen oli tuntunut silloin alkuaikoina. Sitä oli ollut yhtä aikaa niin epävarma omista taidoistaan ja toisaalta halusi näyttää pärjäävänsä yksin, jotta ei vaikuttaisi ihan täydeltä tumpelolta esimiestensä edessä. "Don't apologize for calling help. It's my job to be here when needed, even if it's the middle of the night", Addie tokaisi ystävälliseen sävyyn. "One of the most important things you'll learn in residency is to trust your gut feeling. Hesitation kills people. Besides, you did the right choice paging me. I wouldn't be surprised if there's some injury to major vessels with those breaks so he can't wait - I want to get him to the OR as soon as possible before he gets compartment syndrome."

Leikkauspäätöksen synnyttyä Addie passitti Ellen selittämään tilanteen potilaalle ja hankkimaan tämän suostumuksen leikkausta varten samalla kun itse soitti leikkuuriin tiedustellakseen aikataulua. Yöaikaan leikkaussaleja oli käytettävissä huomattavasti rajoitetummin kuin päivisin, mutta ilmeisesti tämä perjantaiyö oli vielä melko rauhallinen ainakin leikattavien potilaiden suhteen, sillä Addielle ilmoitettiin salin vapautuvan mitä todennäköisimmin vielä tunnin sisään mikäli edelle ei menisi kiireellisempiä tapauksia. Herra Jones pääsisi siis suoraan yläkertaan hoitajien valmisteltavaksi. "Dr. McCarthy, you can scrub in", Addie tokaisi Ellen tullessa potilaan luota allekirjoitettujen suostumuspapereiden kera. "Go eat a granola bar or something first, you look like you haven't had anything besides caffeine in the last few hours and I need an assistant who won't pass out in surgery", hän lisäsi vilkaistuaan Elleä vähän tarkemmin ja huomattuaan, miten uupuneelta tämä vaikutti.

Addie kulutti ajan ennen leikkauksen alkua suuntaamalla leikkausosaston taukohuoneeseen hakemaan lisää kahvia. Oli siellä näköjään jotain leivonnaisiakin, mutta niistä Addie piti näppinsä mieluummin erossa - ties kuinka kauan olivat siinä jo seisseet. Kahvikupposensa kanssa hän istahti sitten hetkeksi tietokoneen äärelle hoitamaan päivävuorosta rästiin jääneitä paperihommia. Ei se mitään kovin mielenkiintoista ollut, mutta eipä sitä oikein muutakaan voinut. Pakkohan sekin oli jossain välissä tehdä, tai saisi jossain välissä tulikivenkatkuisia soittoja arkiston henkilökunnalta.

Ei hän tosin ehtinyt kovin pitkälle jatkaa potilaskertomusten tarkistamista ja täydentämistä ennen kuin leikkaussalista tuli soitto ja ilmoitus, että herra Jones oli parhaillaan matkalla saliin ja Addie saisi siten myös mennä valmistautumaan. Siispä Addie hörppäsi loput kahvinsa yhdellä kulauksella ja suuntasi sinne leikkaussalin puolelle, missä Ellekin näkyi jo olevan peseytymässä. "You've read up on the procedure?", Addie varmisti nuoremmalta lääkäriltä vielä ennen kuin siirtyi salin puolelle tervehtimään potilastaan vielä ennen kuin tämä nukutettaisiin.

Itse leikkaus sujui varsin rauhallisissa tunnelmissa hiljaisen jazz-musiikin säestämänä, kuten lähes aina Addien leikatessa. Itse leikkaus ei ollut erityisen vaativa, vaikka potilaan vamma olikin mittava - korjattavaa oli paljon, mutta ei mitään mikä olisi vaatinut mitään kovin erikoisia toimenpiteitä. Niinpä Addiekin käytti tilanteen hyväkseen paitsi opettaakseen Elleä, myös tutustuakseen tähän paremmin. "So, why ortho? It's not the first choice for most women, a lot of the residents still seem to fit that old jock stereotype pretty well", Addie kysäisi Elleltä sopivan hetken tullen. "And I don't want that inspirational residency interview answer, it's okay to say you don't know", hän jatkoi lyhyen naurahduksen saattelemana.

Tällainen hiukan pidemmän puoleinen, mutta melko yksinkertainen leikkaus oli mitä mainioin tapa jutustella mukavia assistenttinsa kanssa. Aina välillä Addie toki tenttasi Elleltä vähän tarkemmin aiheeseen liittyvää tietoutta kuten yleensäkin oli tapana, mutta suurimmalta osin hän jatkoi keskustelua kaikessa rauhassa, vain neuvoen välillä hiukan tarkemmin mitä halusi Ellen tekevän. Addie ei ollut tuntenut Elleä vielä kovin kauaa, mutta hän piti tästä - niin kirurgina kuin henkilönäkin. Eikä Addie muutenkaan halunnut olla se suurinpiirtein natsikuria ylläpitävä opettaja nuoremmille lääkäreille, ei suinkaan. Hänelle oli varsin tärkeää, että muiden kanssa tuli toimeen ja pystyi työskentelemään yhdessä tiiminä riippumatta siitä, oliko toinen opiskelija, vastavalmistunut, vielä erikoistuva lääkäri vai jo vuosien kokemusten omaava erikoislääkäri.

Sitäpaitsi jollain tasolla Elle muistutti Addietä itsestään nuorempana, silloin kun hän oli ollut vasta aloittelemassa. Ja hän pystyi ymmärtämään melko hyvin, mitä Elle ajoi takaa vastauksellaan. "I know that feeling", Addie hymähti kevyesti toisen sanoille siitä, kuinka ei halunnut tehdä mitään muutakaan. "My plan used to be a residency in general surgery and a fellowship in trauma surgery, like a bunch of other people in the army. And then I did my first ortho rotation and I pretty much fell in love instantly", hän selitti ja vilkaisi Elleä lyhyesti. Eihän sitä aina voinut selittää, miksi oli ihastunut johonkin. Eikä sitä tarvinnutkaan osata selittää.

"It can be hard sometimes, to prove to other people that you don't have to be really athletic, or a man in order to be a good orthopedic surgeon, especially when you're just starting out", Addie tokaisi hetken kuluttua. "But if you really love it, then you just learn to ignore the people who think you can't handle it. Because ortho is badass, so you're pretty badass, too", hän naurahti. Leikkauksen suhteen he alkoivat onneksi olla hiljalleen voiton puolella. Ja ihan hyvä niin, kellokin alkoi näköjään jo lähestyä aamukuutta.

Addie hymähti Ellen sanoille. Hän todella tiesi, mitä toinen tarkoitti - joskus ei tarvittu kuin se yksi potilastapaus, että rakastui koko erikoisalaan. Jotkut hänen opiskelukavereistaan olivat pitäneet ortopediaa turhan kovakouraisena tai jotenkin vähemmän hienovaraisena kuin vaikkapa sisätaudit, mutta Addie piti alan konkreettisuudesta. Pääasiallisena tehtävänä kun oli kuitenkin yksinkertaisesti korjata se, mikä oli rikki. Samalla asiassa oli kuitenkin mukana omaa hienosäätöään, kun pienikin virheasento jossain nivelessä saattoi aiheuttaa huomattaviakin vaivoja potilaalle. Piti vain ymmärtää se ortopedian hienovaraisuus. Ja sen Elle oli ilmeisesti ymmärtämässä hyvää vauhtia, Addien iloksi. Mikäs siinä motivoitunutta oppilasta opettaessa.

"Yeah. To be honest, this is my first time working in a civilian hospital since being a med student, except for a few short rotations during residency", Addie naurahti lyhyesti. "I didn't really know what I was getting into when I applied for the scholarship, and it wasn't always easy. I mean, med school itself is hard, and spending most of the summer break at army training isn't always what you want to do. But I learned a lot, about myself and about medicine. Stateside, there's all this new, groundbreaking knowledge and fancy equipment. And then there's the work you do on deployments with the bare minimum, under conditions you can't even imagine if you haven't experienced it. Would I choose differently, knowing about I what I do now? Maybe. But I don't regret it", Addie pohdiskeli ääneen. Hän oli ollut takaisin Yhdysvalloissa nyt muutaman kuukauden eikä tänä aikana totta puhuen ollut ihan hirveästi ehtinyt miettiä elämäänsä viime vuosina, sen verran kiireistä hänellä oli ollut uuden työpaikan ja muuton kanssa.

Leikkauksen lähestyessä loppuaan Elle tiedusteli, saisiko sulkea. Addie kohautti kevyesti olkiaan. "Sure." Hän oli itse viimeistellyt vaativammat asiat, eikä nähnyt sen suurempaa syytä, miksi Elle ei voisi tehdä loppuja. Olihan tämä kuitenkin avustanut vastaavissa operaatioissa useamman kerran Addien läsnäollessa. See one, do one, teach one - noin suurinpiirtein nyt ainakin. Addie jäi lähinnä hetkeksi seuraamaan Ellen työskentelyä varmistaakseen, ettei tälle tullut mitään ongelmia, mutta astui melko pian kauemmas leikkauspöydästä. "I'll go write the post-op notes. You've got this, finish up, meet us for rounds an then you can go home and sleep. Good work tonight."

"Well, it sounds really cool now, told at this exact moment. When you're actually there, it's over a hundred degrees in the middle of the night and you're on hour 40-something of your shift because you were called back to work just as you were falling asleep when someone hit an IED, it's not that much fun. But something just kept making me sign up again, even when I could have just stayed at that nice, modern hospital at the base in Europe" Addie kertoi naurahtaen. Ei aika konfliktialueilla todellakaan mitään ruusuilla tanssimista ollut ja välillä hän oli ihan tosissaan ihmetellyt omaa mielenterveyttään ryhtyessään koko touhuun. Mutta tuskin hän olisi päätynyt nykytilanteeseensa, ellei olisi alunperin ryhtynyt tekemään opintojaan armeijan kautta. "I made major some time ago. But that was then, I'm not in the army anymore", Addie tokaisi vastaukseksi Ellen kysymykseen.

Elle oli selkeästi viettänyt jokusen tunnin harjoittelemassa ompeleitaan, sen verran siististi nuori lääkäri hoiti hommansa. Siksi Addie uskalsikin huoletta jättää tämän yksin ja poistui leikkaussalista osaston puolelle. Ensitöikseen hän kävi nappaamassa itselleen kupillisen kahvia taukohuoneesta - ei välttämättä se fiksuin veto tähän aikaan aamusta, kun työvuoroa oli jäljellä reilu tunti ja sen jälkeen olisi tarkoitus mennä nukkumaan, mutta minkäs sitä tavoilleen (vai riippuvuudelleen?) pystyi. Sen kahvikupillisen kanssa Addie istahtikin sitten tietokoneen äärelle naputtelemaan herra Jonesin leikkauskertomusta ja jälkihoito-ohjeita tietokantaan, jotta voisi sitten aamukierron jälkeen painua suoraan kotiin oman sängyn syleilyyn.

Kello näytti vähän yli aamukuuden Addien sulkiessa herra Jonesin elektronisen potilaskansion. Miltei täydellinen ajoitus - kierto päivävuoron kanssa alkaisi aivan pian. Addie venytteli lyhyesti, vei kahvikuppinsa sitten tiskialtaaseen ja suuntasi sitten vessan kautta takaisin osastolle. Tai se oli ainakin alkuperäinen suunnitelma, joka tosin muuttui vähän erilaiseksi, kun hän kohtasi vessan oven avattuaan parhaillaan lattialle valahtavan Ellen. "Dr MacCarthy? Elle!" Addie harppoi toisen luokse, sormiensa vaeltaessa kuin itsestään tämän kaulalle pulssia tunnustelemaan. Heikko, mutta tasainen kuitenkin. Addie hihkaisi avunpyynnön raolleen jääneen oven läpi, ja pian paikalle olikin jo pyrähtänyt pari sairaanhoitajaa, joiden voimin he siirsivät Ellen tutkimusalustalle vapaaseen huoneeseen.

"Welcome back", Punapää tokaisi Ellelle tämän palatessa tajuihinsa hetkeä myöhemmin. "You fainted in the bathroom. It's probably just low blood sugar" Hän jatkoi ja ojensi samalla toiselle lasillisen mehua ja energiapatukan "So eat. But I would like to run some labs anyways, just to make sure it's nothing else. Might as well find our whether or not you're anemic, right?"

Addie oli suurinpiirtein jo suuntaamassa ulos pyytääkseen hoitajaa ottamaan Elleltä verikokeen kun tämä ilmoitti jättäneensä jotain kertomatta. Punapää kurtisti kevyesti kulmiaan ja kääntyi katsomaan Elleä, joka oli äkkiä mennyt jotenkin vaikeaksi. Syykin selvisi aika pian, kun toinen sai sanottua olevansa raskaana. Äkkiä se tämän kalpea ja väsynyt olomuoto ja pyörtyminenkin saivat melko loogisen syyn. Se ei tosin vielä selittänyt, miksei Elle ollut maininnut asiasta kenellekään - raskaus kuitenkin monimutkaisti nuoren lääkärin tilannetta keskellä erikoistumista ihan merkittävästi.

Ja kuulemma Elle oli vieläpä yksin kaiken keskellä. "Oh, sweetie.." Addie tokaisi lempeästi ja istahti lähellä olevalle jakkaralle. "Why didn't you tell anyone? No one's going to judge you for being pregnant here, that I can promise you" Punapää jatkoi katsoen Elleä ystävällinen hymy huulillaan. "Residency is hard enough without being pregnant, already. You don't need to work until exhaustion, we could have made some adjustments to your schedule, had we known about it - less nights alone and so on", Addie jatkoi hymähtäen. Toisaalta Addie tavallaan ymmärsi Elleä varsin hyvin, oli hänkin kuullut tarpeeksi kauhutarinoita siitä, miten joitain naislääkäreitä oli kohdeltu epäreilusti raskauden vuoksi. Ja hän muisti myös hyvin, kuinka sitä oli alussa pelännyt työpaikkansa puolesta jo ties minkä pikkujutun vuoksi. Ehkä hänkin olisi Ellen tilanteessa jättänyt asian kertomatta alkuun.

"You don't need to be completely alone, either. I've been told there's excellent family support services for employees here. There's always going to be someone ready to give you a hand, you just need to ask. And you can always come to me if there's something on your mind." Punapää katsahti jälleen Elleä. Ei hän välttämättä osaisi auttaa missään raskauteen liittyvissä asioissa, mutta kyllä hän muuten voisi olla tukena miltei missä vain. Addiellä oli itsellään ollut erikoistumisaikoina eräs kokeneempi lääkäri apunaan (ja ystävänäänkin) minkä tahansa asian suhteen, ja hän oli jo jokunen aika sitten päättänyt yrittää olla samanlainen luottamushenkilö nuorille lääkäreille. "Have you been to an OB? I could get a consult.." Addie tarjosi.