We must let go of the life we have planned

Töihin palaaminen ei ollut missään vaiheessa herättänyt Jeremiahissa hilpeyttä, mutta todellisuus oli ollut vielä taruakin karumpaa. Hän oli kiltisti roudannut itsensä asemalle yhdeksältä aamulla vain todetakseen, ettei hänen työpistettään ollut enää olemassa. Se ei ollut mikään kuvainnollinen ilmaisu, vaan hänen pöytänsä oli kirjaimellisesti vain kadonnut. Sen tilalla oli muovinen koristekasvi. Tilanne oli vain parantunut, kun oli tullut ilmi, ettei hänen työtehtäviäänkään ollut enää olemassa. Tai oikeammin niitä oltiin päivitetty niin, ettei hän ollut niihin enää pätevä parin sertifikaatin puuttumisen vuoksi.

Koska laissa oli sellainen nyt ihan käteväksi osoittautunut kohta, ettei ketään saanut erottaa komennukselle lähtemisen takia, niin töitä oli edelleen. Ei vain ollut työpistettä tai työtehtäviä. Jo sen selvittämiseen meni puoli päivää, kun kaikki tuntuivat jotenkin loputtoman hämmentyneiltä siitä, että hän oli ylipäätään palannut vielä remmiin. Lopulta kapteeni vain ehdotti, että jos hän vaikka vain hengailisi. Se myönsi suoraa, että ei nyt ollut oikeastaan mitään tekemistä. Se olisi ehkä ollut jonkun muun unelma, mutta se oli aikalailla Jeremiahin painajainen.

Se oli maailmanhistorian pitkäveteisin päivä, eikä mies ollut tuntenut itseään niin käsittämättömän tarpeettomaksi sitten varmaan teinivuosiensa. Asiaa ei auttanut se, ettei hänellä ollut tiedossa mitään kummempaa tekemistä seuraavalle päivällekään. Tai viikolle. Tehtävänkuvaa voitaisiin kuulemma arvioida kuun lopussa ja siihen asti ei olisi niin väliä, että mitä hän tekisi tai olisi tekemättä.

Ymmärrettävästi Jeremiah ei siis ihan hyppinyt riemusta, kun kahdeksan tunnin tyhjäntoimittamisen jälkeen vihdoin palasi kotiin. Tai Remyn luokse - se oli juuri nyt tarpeeksi lähellä kotia. Nainen oli myös vastassa jo ennen kun hän oli ehtinyt potkimaan kengät jalastaan, tiedusteli tapahtumista ja näytti juuri oikeissa määrin varovaiselta. “I’m not qualified to do my own job anymore”, Jerry summasi, eikä yrittänytkään näyttää iloiselta. “I’m literally getting paid to hang out”, hän lisäsi, kun tajusi, että se vaikutti vähän siltä kun oltaisiin juuri saatu potkut. Naisen olkapäätä hieraistiin, kun hän suuntasi kohti keittiötä etsimään olutta ja nyppi samalla kauluspaidan nappeja auki. Se oli ollut aamulla siisti, nyt sen hihatkin oltiin kiskottu kyynerpäihin jotenkin erittäin epäsiistiisti. 

Muista ei voitu sanoa, mutta Jeremiah oli ainakin kuvitellut käyvänsä heti takaisin töihin täydellä energialla. Mitä muutakaan hän muka tekisi? Hän ei kokenut tarvitsevansa mitään sopeutumisaikaa, eikä nähnyt yhtään tarvetta millekään yleiselle asemalla hengailulle ja elämään totuttelulle. Kun oli pitkään poissa, niin tietysti putosi helposti pois kuvioista, mutta ihan tätä ei kuitenkaan oltu odotettu.

“I’m a fucking professional and not a house plant” Jerry huomautti vähän turhan kärkkäästi, kun Remy ihmetteli, että eikö tämä ollut vain hyvä asia. Hän oli todellakin kokenut olonsa ihan yhtä hyödylliseksi, kun se hänen työpöytänsä tilalle isketty muovikasvi. Nainen jatkoi siitä, että voisi olla hyvä totutella kaikessa rauhassa, ja siihen luotiin sellainen turhautunut are you kidding me -katse. “Why do I need an easy start?” Hän ihmetteli perään ja käveli pari askelta takaperin, että saattoi kohdata blondin katseen.

“No one else needs an easy start for fuck’s sakes. What am I, an invalid? Jesus christ” hän pohti (tai lähinnä kiroili) vielä itsekseen, kun käänsi taas rintamasuunnan kohti keittiötä. Perään kuului vielä mutinaa siitä, että kyllä kannatti mennä kouluun kun olisi varmaan jännittävämpää jos olisi ryhtynyt siivoojaksi johonkin hämärälle alueelle. 

Suunnitelmaa ei ollut. “I’m gonna drink a beer”, Jeremiah siis tiedotti ja hyvin dramaattisesti otti sen pullon jääkaapista. “And yes, I’m just gonna go there and hang out and rehabilitate myself to be a normal productive member of this society again”, hän vielä lisäsi, jotenkin melkein koomisen pahantuulisena. Remy tarjosi ruokaa, mikä jotenkin katkaisi sen pahimman kiukkukohtauksen. Sitä ei voitu kuin katsoa vähän hämmentyneenä. “I’m good”, Jerry lupasi, joskin viiveellä. "I ate someone's lunch before I left" hän myönsi, ja lisäsi puolustelevaan sävyyn: "it didn't have anyone's name on it so it's not my fault."

Oli ihan mahdollista, että vaikka Jeremiahin työpaikka olisi edelleen ollut olemassa, hän ei olisi siihen ollut enää pätevä. Ei puuttuvien papereiden takia vaan siksi, että hän oli rehellisesti sanottuna ollut todella perseestä paluunsa jälkeen. Joko hän oli poissaoleva ja varautunut, tai sitten kaikille vain avoimesti vihoiteltiin. Mihin tahansa saattoi ilman mitään varoitusta saada vastaukseksi ärähtelyä ja ihan puhdasta vihamielisyyttä, kun pienetkin asiat kävivät hermoille ennätysajassa. Se ei ollut sellaista tyyntä rauhallisuutta ja järjestelmällisyyttä, mitä olisi pitänyt pystyä esittämään. Itse hän ei sitä tajunnut eikä suostunut ymmärtämään, koska oli kuitenkin juuri selviytynyt huomattavasti haastavammastakin työstä sen kahdeksan kuukautta. Asiaa ei vain nähty muiden silmin.

“Someone else can have it”, kuului helppoihin alkuihin. Koko tilanne oli aika idioottimainen, koska käsillä ei ollut nyt isokaan menetys - Jerry ei ollut koskaan pitänyt työstään, eikä tainnut olla ketään joka ei olisi asiaa jo aikapäivää sitten tajunnut. Harmitti se silti. Ehkä siksikin, että hän oli odottanut pääsevänsä takaisin kiinni vanhaan elämään, ja se tuntui nyt vain päivä päivältä kaukaisemmalta ajatukselta. Se hyödyttömyys ja liika aika velloa omissa ajatuksissaan ei auttanut. Eikä se, että Remy yritti korjata asioita ja keksiä ratkaisuja.

“I can’t stay here all day long”, Jeremiah torppasi senkin ehdotuksen saman tien. Sitä oltiin harrastettu muutama päivä ja niin mukavaa kuin se olikin ajoittain ollut, niin ajoi se myös vähän hulluksi ja mökkihöperöksi. Sitä tässä vielä tarvittaisiinkin, että mielenterveys pettäisi. “They’ll re-evaluate in the end of month”, piti vielä ilmoittaa positiivisiin ajatuksiinkin, ihan kai vain periaatteesta. Perään hän nappasi jääkaapista toisen oluen ja ojensi sitä blondin suuntaan, koska ehkä he tarvitsivat sitä molemmat. “Everyone’s walking on eggshells around me and acting weird”, Jerry huokasi tyytymättömänä, mutta ainakaan ei enää ärhennellyt ihan samaan tapaan. “It’s driving me insane. Everything and everyone just needs to get back to normal, you know.” Niin - kaiken muun ja kaikkien muiden piti palata normaaliin, ei hänen. 

Jotenkin tuntui, ettei kukaan asemalla tulisi sanomaan mitään erityisen positiivista vielä kuun lopussakaan. Ehkä ne pitäisivät häntä oikeasti vain jonkunlaisena maskottina, kun eivät poiskaan kehtaisi lähettää - ja ehkä se olisi hyväkin juttu. Olo oli nyt vielä enemmän ulkopuolinen kun oli ollut ennemmin, eikä hän ollut koskaan ollut mitenkään erityisen läheinen kenenkään kanssa tai kokenut kuuluvansa porukkaan. Nyt hän ei kuitenkaan tuntenut niihin ihmisiin enää mitään yhteyttä, ei edes niihin kenttäpoliiseihin joiden kanssa oli joskus tehnyt tiiviisti yhteistyötä. Pari niistä oli valittanut elämäänsä kahvin ääressä, eikä niille ollut herunut tippaakaan sympatiaa. Kaikki ja niiden typerät, arkiset ongelmat vain pistivät vihaksi.

“I hate waiting”, Jerry sanoi, vaikka molemmat tiesivät sen muutenkin. Odottaminen tuntui muutenkin olevan sellainen asia, mitä kaikki vihasivat ihan yhtä intohimoisesti. Tuskin kukaan nautti siitäkään, että oli se odd one out. Remy sanoi siihenkin, että kaikille piti vain antaa aikaa ja kaikki ratkeaisi ajan kanssa. Se tuntui ymmärtävän, miksi kaikki käyttäytyivät oudosti, eikä edes väittänyt että ehkä hän kuvitteli sen kaiken. Se ei ollut kovin rohkaisevaa. “Better be sooner”, hän kommentoi katkerasti.

Siitä päästiin taas siihen, että takaisin meneminen ei olisi mikään ratkaisu. Se tuntui olevan Remylle se kaikista isoin juttu. “I told you, I can’t go back yet anyway”, Jerry huomautti, mutta yritti sentään hakea ääneensä pehmeämpää sävyä, “I can’t just like be on a first plane back. It doesn’t work like that. And I can’t say no if they send me, either. I’m under contract.” Hän toivoi, että se olisikin toiminut vain nätisti pyytämällä, mutta ei se vain mennyt niin. Oli asteen vaikeampi projekti saada itseään lähetettyä yhtään mihinkään, mikä oli varmasti vain hyvä asia. Nytkin kaikki olivat takuulla oikeassa, kun passittivat hänet kotiin toipumaan kaikessa rauhassa ja nollaamaan sitä kaikkea.

“I’m not leaving. They wouldn’t let me even if I wanted to”, mies teroitti vielä kerran, kun Remy yhdisti heidä ja heidän suhteensakin jo siihen samaan lähtemiskriisiin. “How do these two things cancel each other out?” Hän myös kysyi ja katsahti blondia kysyvästi. “I’m here now”, Jerry sanoi ja oli melko varma, että oli sanonut sen lukemattomia kertoja viimeisten päivien aikana, “can we just stop worrying about me going and dying for a sec, please? I’m here and we’re trying to make this work, right? That’s it.”

Painetta ja kiirettä tässä oltaisiin kaivattu, ei rauhaa ja aikaa. Rauha ja aika ei todellakaan ollut hyväksi, kun mieli juoksi muutenkin miljoona kilometriä tunnissa ja olo oli levoton. Koko ajan tuntui, kun olisi juonut pari pannullista kahvia. Paikallaan oleminen oli mahdotonta, kun kierroksia ei vain saanut laskemaan. “I could get another job”, Jeremiah huomautti Remylle. Sekin oli vaihtoehto, vaikka hän ei nyt keksinytkään, että mitä töitä rupeaisi hakemaan. Nopeasti ei keksitty yhtään hommaa, mihin oltaisiin oltu kiinnostuneita edes hakemaan.

“Just about two years left”, Remylle sanottiin siihen sopimukseen. Aikoinaan oltiin kirjoitettu se kahdeksan vuoden paperi, ja kun se aika oli tullut päätökseen, oltiin luvattu elämästä merijalkaväelle vielä neljä vuotta lisää. Se oli ollut helppo päätös, kun hän oli silloin ollut elämässään ihan yhtä hukassa kun oli nytkin. Merijalkaväkeä vihattiin intohimoisesti, mutta silti sitä ei oikein osattu jättää taaksekaan.

Remyn näkökulma kyllä ymmärrettiin, vaikka siihen ei osattukaan samaistua. Tietysti sitä harmitti, jos se oli odottanut häntä riemulla kotiin, ja hän ei enää muuta halunnutkaan kun päästä pois. Se oli epäreilua. Jeremiah katsoi naista vakavana kun se puhui. Jatkoikin ja otti taas esiin heidän suhteensa ja sen tilan. Se oli keskustelu, missä ei oltu edetty vielä kovinkaan pitkälle. “We are making it work”, Jerry sanoi lopulta väliin, vaikka Remy vielä jatkoi. Ei hänellä ollut edelleenkään mitään tarjottavaa, se oli totta. Asiat eivät olleet muuttuneet paljonkaan, vaikka aikaa olikin kulunut.

Nainen vaikutti jotenkin yhtäkkiä ihan äärettömän turhautuneelta ja väsyneeltä, eikä sitä ollut helppo katsoa, kun ei edes tiennyt miten olisi asioita lähtenyt korjaamaan. “I want kids”, Jeremiah sanoi vain heti, kun Remy pääsi loppuun asti ja kysyi, että makasivatko he vain yhdessä vai mistä nyt oli kyse. “And I want a home and I want to be happy. I want all of that”, hän jatkoi, jopa vähän puolustelevaan sävyyn. Elämässä oli tapahtunut paljon, eikä tässä oikein ollut ehtinyt miettimään jotain häitä ja onnellista parisuhdearkea. Jerry ei edes kokenut, että se olisi ollut hänen vikansa, kun käsillä oli ollut vähän isompiakin ongelmia, jotka olivat samalla tavalla vaatineet hänen huomiotaan. “I don’t think we’re just sleeping together”, piti myös lisätä, jos se ei vielä ollut tullut selväksi.

“I always wanted to be JTAC”, Jeremiah pohti ääneen, kun mietti niitä uravaihtoehtojaan. Harmi tietysti vain, että sekin työ oli puolustusvoimissa, eikä näin ollen tainnut olla ihan sitä, mitä Remy tässä haki. “Like the guy who calls in close air support. I bet that’d be cool”, hän vielä selvitti, jos - ja kun - se termi ei sanonut kellekään yhtään mitään. Se olisi voinut olla mielenkiintoinen työ. Sellainen, missä olisi oikeasti ollut jotain opiskeltavaa ja missä olisi voinut kehittyä ja olla oikeasti hyödyksi. Olisi ollut etenemismahdollisuuksiakin johonkin kouluttajan tai squad leaderin pestiin, jos olisi sille tielle halunnut lähteä. Sitä olisi varmaan pitänyt lähteä tavoittelemaan alusta asti sen sijaan, että oli käytännössä valinnut vain isoimman mahdollisen aseen ja ilmoittanut ryhtyvänsä ihan mihin tahansa.

Kaksi vuotta oli tietysti pitkä aika, mutta viimeiset kymmenen vuottakin olivat menneet hälyttävät nopeasti. “I might sign in for four more years”, hän kohautti harteitaan, mutta katsahti naista sitten pitkään: “which doesn’t mean anything else but that I gotta go train with the guys once a month. It’s good extra money.” Siitä lystistä maksettiin se kymppitonni vuodessa, mutta isompi bonus oli se, että pääsi aina kerran kuussa karkaamaan yhdeksi viikonlopuksi johonkin ihan muualle. Joskus pariksi viikoksikin. Suurin osa niistä muista tyypeistä oli ihan täysiä amatöörejä, joiden seuraaminen tuntui oikein kouraisevan sydämestä, mutta minkäs teit. Se piti ottaa mitä satuttiin tarjoamaan.

Ennen lähtöään Jeremiah oli todistetusti suhtautunut hyvin kielteisesti siihen koko ajatukseen perheestä, mutta nyt hän vain kohautti Remylle harteitaan. “Sure”, hän lupasi siihen naimisiinmenoonkin. Oma ääni oli jotenkin todella kasuaali ja huoleton, kun taas nainen vaikutti siltä, että oli isonkin kriisin äärellä, eikä voinut uskoa kuulemaansa. Oli vaikea sanoa, kumman reaktio oli luontevampi. “I like you. You like me. We get along. All is good so, like.. Why not?” Jerry järkeili varsin rauhalliseen sävyyn, “I wouldn’t mind doing this with you, you know.”

Kai hän oli ehtinyt istumaan tarpeeksi pitkään omassa yksinäisyydessään, että oli alkanut miettimään vaihtoehtoja. Ei hän osannut mitään tarkkaa päivää sanoa, milloin lapsia olisi hyvä saada, mutta varmaan mielellään lähivuosina, kun ikäkin taisi jo ruveta tulemaan vastaan. "I don't have a lot of stuff going on for me right now, you know", Jeremiah myös huomautti, "I wouldn't mind if I did. That might be cool, too."

Parisuhde oli tietysti iso asia, mutta Jeremiah ei toisaalta kokenut, että heidän olisi pitänyt ruveta suurinpiirtein allekirjoittamaan sopimuksia. Remy vaikutti siltä, että halusi keskustella jokaisen pienenkin asian auki, ennen kun päätettiin mitään. “We’re already in a relationship. You can’t really deny that”, sille huomautettiin, “we didn’t really think that through and it turned out perfectly fine.” Kyllä suhteisiin yleensä tuntui valuvan ihan puolivahingossa ja luonnostaan, kuten heillekin oli käynyt. Ei kai siinä enää se muuttaisi mitään, jos muodollisesti päätettäisiin olla yhdessä. Olisi ehkä helpompi kertoa ystäville ja sitä rajaa, mutta ei paljon muuta.

Lasta ei kuulemma voinut hankkia siksi, että se voisi olla siistiä. Jeremiah pyöräytti silmiään ja tuhahti dramaattisesti. Hän oli sanomassa perään jotain siitä, että oli hänellä muitakin syitä, kun Remy jo purkautui niistä peloistaan. Että mitä jos se jäisi sen lapsen kanssa yksin, kun hänen pitäisi lähteä. Se ei ollut kovin kaukaa haettu skenaario, vaan oikeastaan hyvin todennäköinen. Jeremiah ei nyt osannut ajatella, että jäisi amerikkaan kovin moneksi vuodeksi.

“Then they do and we’ll manage like other thousands and thousands of families do”, mies ehdotti ja kuulosti yllättävän varmalta. Reserveissä oleminen ei vaikuttaisi lapseen kuin positiivisesti, eikä se varmaan parista komennuksestakaan traumatisoituisi. Ennemmin saisi jotain, mistä voisi sitten ylpeillä ystävilleen. Hengestään hän tuskin pääsisi, vaikka yrittäisi, joten turha sitäkään oli vielä itkeä. “This is not a lasting situation, you know. I’m not gonna do this for the rest of my life. All the military kids I've seen turned out perfectly fine”, hän myös jatkoi rauhoittelevaan sävyyn, “what’s a few years for a really good rest of your life?” Saisi ne koulut, vakuutukset ja kaikki muut edut, mistä olisi takuulla hyötyä. Päätös jäädä olisi perusteltu siltäkin kannalta.

Remy käännähti kannoillaan ja suuntasi olohuoneeseen. Jerry katseli hetken sen perään, ennen kun teki elettäkään liikahtaakseen ja suunnatkaseen itsekin kohti sitä sohvaa. Alas hän ei kuitenkaan istunut vaan jäi seisomaan, pyöritteli edelleen sitä olutta käsissään ja katsoi naista melkein odottavasti.