On their way to nowhere because nowhere sure beats this

Joskus kiireisen arjen keskellä haaveili siitä, että olisi edes hetken voinut vain maata sängyssä, syödä rauhassa ja tuijottaa ehkä televisiosta jotain mahdollisimman aivotonta. Nyt kun päivän ohjelmaan ei kuulunut oikein mitään muuta, olisi Beau ollut ennätysajassa ollut valmis antamaan vaikka vasemman kätensä, kunhan pääsisi takaisin normaaliin, voisi taas mennä ja liikkua ihan miten halusi. Jopa salilla ja lenkillä käyminen rupesi kummasti houkuttelemaan, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Häntä ei oltu luotu monotonista laitoselämää varten, vaan kiinni hirtti ennätysajassa. Siltä varalta, ettei se toimettomuus ja yleinen kipeys ja olemisen vaikeus ollut tarpeeksi, oltiin häntä siunattu vielä läheisilläkin, jotka holhosivat ja silittelivät päätä siihen asti, ettei niille voitu kuin raivostua.

Yleensä mies oli ennemmin liian mukava ja kohtelias kuin mitään muuta, mutta nyt hän ei mahtanut mitään sille, että huomasi tiuskivansa ihan kaikille. Mielessä pyöri ikkunasta karkaaminen - pudotuksessa kuolemisen uhallakin - joka kerta, kun Nina tuli paikalle. Kai se sen vaistosi, koska se ei käynyt enää yhtään niin paljon, piti selkeästi enemmän etäisyyttä silloinkin kun paikalla oli. Vanhempienkin tunteita oltiin kai onnistuttu loukkaamaan, kun oltiin muistutettu niitä vähän turhan kärkkäästi siitä, että ne olivat tulleet ihan omine lupineen eikä hän koskaan ollut edes valehdellut, että olisi niitä sinne halunnut. Äidiltä oltiin sentään pyydetty myöhemmin anteeksi, joskin silloinkin lähinnä velvollisuudentunnosta. Ne olivat kummasti sen jälkeen ruvenneet puhumaan kotiinlähdöstä, kun ensin olivat antaneet kuvan, että aikoisivat vähintään muuttaa hänen luokseen ja valvoa häntä lopun ikäänsä.

Eve oli ainut, joka ei varonut sanojaan ja kaunistellut kaikkea. Olisi kai pitänyt arvostaa sitä, ettei edes ammutuksi tuleminen saanut sitä lykkäämään suhteen päättämistä, mutta jotenkin se ajatus ei kauheasti lämmittänyt. Sitä ei oltu nähty viikkoon, eikä tässä vaiheessa kannattanut kauheasti elätellä toivoa, että nähtäisiin jatkossakaan. Beau oli kyllä saanut luvan pakata tavaransa ja suunnata tänään kotiin (vain, koska hän oli sitä vaatimalla vaatinut, eikä häntä ilmeisesti voitu pitää sairaalassa aseella uhaten), mutta koti tarkoitti kotia - Ninaa, Austinia ja kolmiota Flushingissa. Sekin ahdisti jo valmiiksi, vaikka Ninan kanssa oltiin sovittu, että hän hoitaisi itsensä kotiin ja ne tulisivat Austinin kanssa kotiin vasta illalla, että hän saisi edes hetken rauhaa. Se oli tuonut vaatteita aamulla, mutta ei ollut viipynyt pitkään.

Micahin kanssa oltiin sovittu kyydistä yhden aikaan, mutta Beau oli valmis lähtemään oikeastaan koska tahansa. Vaikka liikkuminen oli tarpeettoman vaikeaa ja kävely tuntui edelleen valtavalta urheilusuoritukselta, vaatteiden vaihtamisesta puhumattakaan, hän oli valmis häipymään sieltä saman tien. Mieluummin hän kärsisi kotona vaikka tylenolin voimin kun makaisi täällä enää hetkeäkään ja tuntisi oloaan täysin invalidiksi. Hoitajatkin hymyilivät liikaa, lääkäri oli liian ystävällinen ja joku siivooja kysyi, että halusiko hän että se hakisi lisää vettä. Ei halunnut, ihan vain periaatteesta - vesikannu täytettiin ihan itse ja leikittiin, että jäätiin nojailemaan lavuaariin ja lepäilemään ihan huvin vuoksi eikä siksi, että päässä heitti.