|
|
Jul 6, 2014 13:23:12 GMT 2
Post by Deleted on Jul 6, 2014 13:23:12 GMT 2
Lämmitys. No nyt puhuttiin asiaa! Hän oli jo ehtinyt luulla menettävänsä sormensa, jos tämä olisi vielä jatkunut. Joten lämmitys tuntui sillä hetkellä maailman pelastajalta. Jo pelkkä ajatus sai hänet tuntemaan olonsa lämpimämmäksi.
Kian lähti harppomaan oville päin toisen kehotuksesta ja uskalsi jopa ottaa kädet pois taskuistaan. Mikä osoittautui kuitenkin suureksi virheeksi; ovien avautuessa kylmä ulkoilma tavoitti hänet ja koko vartalo vavahti rajusti. Voi helvetin New York.. Mikseivät he voineet asua vaikka Arizonassa?Siellä ei olisi ainakaan pelkoa paleltua kuoliaaksi. Ja enemmän hän lämmöstä kuin kylmyydestä piti.
Hänen olisi tehnyt mieli huutaa. Sisälle jääminen tuntui sittenkin paremmalta vaihtoehdolta. Hän ei yksinkertaisesti halunnut lähteä harppomaan ulos kylmään. Mutta lämmitin...
Kian, mitä hittoa sinä nössöilet? Olet selvästi aivan liian mukavuudenhaluinen. Sinut pitäisi viskoa Siperiaan ja pakottaa asumaan iglussa. Sittenkö vasta ymmärtäisit, ettei kaikki voinut olla mukavaa?Nyt jalkaa toisen eteen ja sassiin.
Ja hän suuntasi Malian neuvomaan suuntaan.
Onneksi auto löytyi nopeasti ja Malia salli hänen käyttää etupenkkiä – todennäköisesti hänet oli kuljetettu joko takapenkillä tai sitten takapaksissa. Kian hymähti pienesti ajatukselle. Eli tämä oli suorastaan kunnia päästä ihan etupenkille asti. Hän vetäisi oven auki ja pujahti sisään. Kian painautui penkkiin niin paljon kuin vain suinkin pystyi, risti kätensä rintakehälleen, ja nosti honkkelijalkansa koukkuun vetäen ne samalla niin lähelle itseään kuin vain suinkin mahdollista. Hän vilkaisi jalkapöytiään ja niitä suojaavia mustavalkoisia Converseja. Hän saisi raivokohtauksen jos joku nostaisi likaiset kengät hänen autonsa penkille. Mutta tämä ei ollut hänen autonsa, eikä varmasti myöskään Malian. Ja mitä se häntä liikuttaisi vaikka olisikin? Tämä voisi aivan hyvin olla ensimakua hänen kostostaan. Kostosta, jota hän ei ollut edes ehtinyt miettiä sen tarkemmin. Noh.. Hänellä oli vielä aikaa. Nyt täytyisi keskittyä lämmittelyyn.
Kohta kylmyys helpottaisi.
|
|
|
|
Jul 6, 2014 19:58:58 GMT 2
Post by Deleted on Jul 6, 2014 19:58:58 GMT 2
Kian istui autoon mukisematta, ja Malia huokaisi hiljaa helpotuksesta. Hän kääntyi vilkaisemaan vielä kujaa, jonka päähän oli pysäköinyt: se näytti yhä tyhjältä, eikä hän kuullut etäältä kaikuvien kaupungin ja liikenteen äänien lisäksi mitään epäilyttävää. Silti täytyi olla varuillaan. Hän kääntyi katsahtamaan muita varastoja, mutta jokaisen metalliset ovet pysyivät visusti kiinni. Malia veti kuskin puoleisen oven auki ja istui autoon, sulkien oven perässään niin rauhallisesti ja hiljaa kuin pystyi. Autossa oli hieman lämpimämpää kuin ulkona tai varastossa, mutta hengitys höyrystyi silti, ja hän tiesi sormiensa menettävän pikkuhiljaa tuntoaistiaan lämpötilan pysyessä alhaisissa lukemissa. Vielä ei kuitenkaan voinut laittaa autoa päälle - yhtäkkiä syttyvät valot ja moottorin hyrinä kiinnittäisivät varmasti kenen tahansa huomion.
Nainen kurotti kohti käsinelokeroa vapaalla kädellään, nojautuen hieman vierellään istuvan miehen eteen, ja vetäisi sen auki. Sisällä oli muovipakkauksesta vasta pari päivää sitten otettu prepaid-puhelin, jonka hän ojensi Kianille, tarkkaillen tätä samalla hämärässä niin valppaasti kuin kykeni. Se ei ollut paljon, mutta ainakin hän pystyi erottamaan suhteellisen selvästi toisen kasvonpiirteet. Äkkinäisten liikkeiden rekisteröiminen saattoi olla huonossa valossa kuitenkin vaikeampaa, ja juuri se oli sillä hetkellä Malian prioriteetti.
”Soita isällesi”, hän totesi. ”Sano, että olet turvassa, ja että yövyt jonkun kaverisi luona. Jos yrität mitään… No, luulen ilmaisseeni itseäni sen suhteen jo tarpeeksi elävästi.”
Malia virnisti kylmästi ja nojautui takaisin omalle istuimelleen. Hän painoi päänsä vasten niskatukeaan ja kelasi mielessään sen illan tapahtumia. Tämä oli luultavasti yksi epäammattimaisimmista keikoista, joita hän oli koskaan tehnyt - kohteen päästäminen vapaaksi oli jo itsessään täysin naurettava ajatus, mutta sopimuksen tekeminen tämän kanssa meni täysin typerien päätösten puolelle. Kaikkein pahinta oli, ettei hän osannut olla asiasta erityisen vihainen, itselleen tai entiselle kohteelleen. Tietenkin pelon tunteet ajoivat sillä hetkellä monen muun asian ylitse, mutta Malia tiesi, että raivon puuttumiseen liittyi paljon muutakin - häntä inhotti myöntää edes omassa päässään, että Kianin näkeminen hengissä ei ollut niin ärsyttävää kuin hän olisi odottanut. Hän oli melkein iloinen että mies yhä puhui ja liikkui hänen vieressään.
”Älä hanki itsellesi hypotermiaa”, Malia huomautti ennen kuin Kian ehti painaa vihreää luuria. ”Minä en aio maksaa raajojen pimeästä amputaatiosta.”
Hän melkein välitti, tai ainakin hyvin vääristyneellä tavalla kiinnosti. Kuinka inhottavaa.
Sitten täytyi vain odottaa, että puhelinsoitto saisi päätöksensä. Kului hetki, kunnes jossain kujan päässä välähtivät valot. Malia käännähti katsomaan taustapeiliään ja siristi silmiään yrittäen saada selville, oliko kyseessä vain satunnainen ohiajaja vai jotain muuta. Hän vilkaisi Kiania ja työnsi sitten avaimet lukkopesään, käynnistäen autonsa valmiiksi. Hän oli ollut aina kohtalaisen hyvä kuski - aivan liian äkkinäinen liikkeissään ja turhan taipuvainen ylinopeuteen, mutta tässä tilanteessa kumpikaan piirre ei ollut haitaksi. Kun valot välähtivät kujan päässä uudestaan, Malian teki mieli lyödä takaraivonsa vasten selkänojaansa. Triad luultavasti oletti vielä, että Kian oli kuollut - heillä ei olisi siis minkäänlaisia estoja ampua autoa tai yrittää kiilata sitä tieltä, jos he todella olivat juuri löytäneet heidät. Tästä ei tulisi hauskaa.
|
|
|
|
Jul 7, 2014 0:03:29 GMT 2
Post by Deleted on Jul 7, 2014 0:03:29 GMT 2
Puhelin ja vielä uusi sellainen, joka muistutti häntä omastaan. Hemmetti, se oli varmasti jossain ojassa, eikä hän saisi sitä enää koskaan takaisin. Sinne menivät kaikki enemmän ja vähemmän hienot kuvat, jotka hän oli vaivalla ottanut. Ja yhteystiedot. Okei, ne eivät olleet ongelma, koska hän omisti valokuvamuistin, mutta kuitenkin. Hänen täytyisi järjestää hiljainen hetki sen muistolle.
”Yritän, mutta en lupaa mitään. Ukko on varmaan revennyt jo liitoksistaan.” Kian mumisi vastaukseksi Malialle ja tuijotti puhelimen näyttöä. Hänen täytyi kaivaa muistinsa kätköistä isänsä numero, sillä pikavalinta numero yksi ei auttanut häntä tässä asiassa. Hän tutkaili puhelimesta heijastuvaa kuvajaistaan samalla, kun etsi kuvaa monesta eri päänsä sisällä sijaitsevasta kansiosta. Jollekin se saattoi näyttää siltä, ettei hän tehnyt muuta kuin jääti paikoillaan. Mutta kun hän todella keskittyi johonkin, hän jäi aina tuijottamaan milloin mitäkin.
Lopulta oikea kuva lävähti hänen mieleensä ja siinä näkyvät numerot hän näppäili kädessään olevaan puhelimeen. Saa nähdä, vastaako isä edes. Tällä oli nimittäin tapana jättää vastaamatta tuntemattomiin numeroihin.
”Älä huoli, mä tapan itteni jos joudun luopumaan yhdestäkin raajasta”, Malialle tokaistiin samalla kun laitettiin puhelin korvalle.
Se tuuttasi. Toisen. Kolmannen. Ja vielä neljännen kerran. Kunnes siihen vastattiin.
”Isä”, Kian sanoi melko viileästi, johon hän sai vastaukseksi vihaista huutoa kiinaksi. Ai helvetti, hänen korvansa... Hän irvisti sulkien toisen silmänsä ja heilautti puhelimen kauemmas korvastaan. Jos hän ei tulisi tästä kuuroksi niin ei sitten mistään.
Isä ärjyi aikansa luuriin, kunnes kuulosti rauhoittuvan sen verran, että Kian uskalsi siirtää sen lähemmäs korvaansa.
”Mä soitin vaan sen takia, että olen ihan okei. Kadotin puhelimen baarissa, enkä tiedä sen kohtalosta sen enempää. Niin ja nyt oon kaverin luona”, hän yritti selittää tilannetta mahdollisimman vakuuttavalla äänenpainolla ja vilkaisi Maliaa. Hän tiesi, ettei yritys mennyt näin helposti läpi ja sen kuuli puhelimen toiseen päähän laskeutuvasta hiljaisuudesta.
”Ei, mua ei ole kidnapattu. Ei, mulla on kaikki raajat jäljellä. Ja ei, mä en ole kaverin luona vaan naisissa.” Se kuulosti selvästi isän korvaan uskottavammalta, koska tämä hymähti paheksuvasti vastaukseksi. Paraskin hymähtelijä, itse on paukauttanut kolme eri naista paksuksi ja eronnut kahdesta..
”Joten mä voin-” Isä aloitti kesken hänen selitystensä sen pirunmoisen saarnansa, jonka hän oli kuullut kuusimiljoonaaseitsemäntuhattakahdeksansataayksi kertaa. Hän tiputti jalkansa alas penkiltä ja alkoi polkea oikealla jalallaan mattoa, mikä merkitsi sitä, ettei hän kuunnellut lainkaan. Hän sanoi vain parissa välissä 'kyllä', 'ei' tai 'jaaha'.
Auton käynnistyessä Kian tajusi vilkaista taustapeiliin, muttei nähnyt siinä mitään hälyttävää. Ilmeisesti Malia oli nähnyt, mutta hän ei ollut ehtinyt mukaan.
”Joo tulen tulen”, hän vastasi kyllästyneeksi muuttuneella äänellään. Hän oli suorastaan yllättynyt, että asia oli rauennut näinkin helposti; isä nimittäin käski kuljettajaansa antamaan vetäytymiskäskyn muille. Ilmeisesti sana 'naiset' oli se päivän- illan- …. AAMUN pelastaja.
Ja he lopettivat puhelun.
|
|
|
|
Jul 8, 2014 0:40:07 GMT 2
Post by Deleted on Jul 8, 2014 0:40:07 GMT 2
Jostain syystä Kianin jokseenkin kovaääninen puhelu isänsä kanssa sai Malian sekä katumaan että kiittämään sitä, ettei ymmärtänyt kiinaa. Hän ei ollut täysin varma, halusiko tietää, mitä Johnny Laylla - jonka sanat kuuluivat selvästi puhelimen kaiuttimista - oli sanottavana kadonneelle esikoispojalleen. Siitä ei ainakaan kuulunut varsinainen jälleennäkemisen tai helpotuksen tuoma riemu.
Malia keskittyi tarkkailemaan taustapeiliä ja hengittämään syvään naputtaen samalla rattia sormenpäillään. Hän ei kuullut mitään poikkeavaa, eivätkä valot välähtäneet enää uudelleen. Hän tunsi jännittyneiden lihastensa kivistävän; koko se yö sai hänet vainoharhaiseksi. Nainen kuunteli Kianin selityksiä ja hymähti melkein huvittuneesti tämän vastauksille - ilmeisesti vastaus ’naisissa’ oli Layn perheen kesken uskottavampi selitys kuin esimerkiksi kavereiden luona olo. Sinänsä tieto ei hämmästyttänyt Maliaa, olihan hän seurannut Kianin liikkeitä jonkin aikaa etäältä, ja sinä aikana päässyt todistamaan monenlaisia seikkoja tämän elämästä. (Joskin selvästi se suurin, merkittävin piirre oli jäänyt häneltä täysin huomaamatta. Mitä ironiaa.)
Puhelu päättyi lopulta, ja Kian alkoi kuulostaa jo tyypilliseltä vanhempiensa hätiköintiin kyllästyneeltä parikymppiseltä. Malia yritti lähinnä jonkinlaisesta kohteliaisuuden yrityksestä pitää virneen poissa huuliltaan, muttei juurikaan keskittynyt ilmeen ylläpitämiseen.
”Vaikuttaa siltä, että sait Triadin perääntymään”, hän tyytyi lausumaan ja vilkaisi merkitsevästi puhelinta, joka oli nyt Kianin käsissä. ”Onko tie selvä?”
Muuta hän ei kommentoisi, ainakaan ääneen. Ei, sen sijaan hän päätti nostaa autonsa kytkintä ja teki tiukan käännöksen kujan päässä päästäkseen ajamaan takaisin suuremmille reiteille.
Malia pohti vaihtoehtojaan: hän voisi vain viedä Kianin jollekin julkiselle paikalle, jättää tämän sinne ja jatkaa matkaansa. Samalla hän kuitenkin asettaisi itsensä turhan ison riskin alaisuuteen - kun Layn poika ei olisi enää varmistuneesti hänen kyydissään, keinot hänen pysäyttämisekseen tai suistamisekseen pois tieltä eivät puuttuisi. Tietenkin Kian oli juuri puhunut puhelimessa isänsä kanssa ja näennäisesti vakuuttanut tämän omasta olinpaikastaan, mutta Malia ei tiennyt, saattoiko luottaa mihinkään, mitä nuori mies sanoi. Kokonaisen järjestön pysäyttäminen pelkällä soitolla - se oli teoriassa mahdollista, mutta Malia ei ollut nähnyt sellaista tapahtuvan järin usein uransa aikana. Todennäköisempää oli, että Kian oli tavalla tai toisella hätäkommunikoinut isänsä kanssa.
Vainoharhaisuudesta tuli tietyssä pisteessä hyvin rasittava piirre. Vielä enemmän Maliaa kuitenkin ärsytti hänen oma asenteensa - normaalisti asiat kuten olematon luottamus kohteeseen olivat hänelle suorastaan itsestäänselviä. Joten miksi hän kiersi nyt päänsä sisällä jatkuvaa kehää Kianin suhteen?
Hitot. Malia käänsi auton valtatielle, kääntäen sen kohti Manhattania, ja vilkaisi syrjäsilmällä vierellään istuvaa nuorukaista.
”Onko isäsi todella noin herkkähermoinen?”
Hups. Hän olisi voinut esittää aidosti pahoillaan olevaa äkkinäisen kysymyksensä johdosta, tai ainakin piilottaa kevyesti huvittuneen pohjasävyn äänestään. Hän ei tehnyt kumpaakaan.
|
|
|
|
Jul 11, 2014 22:17:30 GMT 2
Post by Deleted on Jul 11, 2014 22:17:30 GMT 2
Vaikka hän oli selvästi kuullut isänsä antavan perääntymiskäskyn, jokin kuitenkin vaivasi häntä. Isä ei ollut ihminen, joka antoi helposti periksi, varsinkaan näin helposti. Joten hän oli ollut melkein 100% varma etteivät hänen tekosyynsä uponneet tähän. Kian toivoi, että se oli vain ikävä tunne, ei muuta. Hän todentotta toivoi niin. Hän tiesi isänsä olevan sanojensa mittainen mies, mutta... asiassa oli sellainen varjopuoli, ettei tämä aina pitänyt tietynlaisista sopimuksista kiinni. Varsinkaan, kun kyse oli Triadista.
Niinpä hän mumisi Malialle vastaukseksi jotain kyllä ja ehkä sanojen välistä.
Unohtaakseen epäilynsä isäänsä kohtaan – hänen olisi tässä tilanteessa pitänyt epäillä enemmänkin Maliaa, mutta oli suorastaan unohtanut sen pikkuseikan -, hän alkoi säätää istuimen kanssa. Ensin hän työnsi sitä sen verran taaemmas, että sai kintuilleen tarpeeksi paljon tilaa, ja sen jälkeen kallisti selkänojaa taaemmas. Hän ei ollut koskaan pitänyt kyydissä istumisesta, koska ajaessa ei tullut mieleenkään alkaa säätää istuimen kanssa muuta kuin sen verran, että jalat ylettyivät kaasuun ja jarruun, sekä ratti oli sopivalla etäisyydellä. Ja yleensä muut ajoivat liian hitaasti. Kun hän oli ratissa niin ei ollut vaaraa myöhästymisestä.
Kian painoi päätään penkkiin ja sulki hetkeksi silmänsä. Häntä väsytti nyt kahta kamalammin, kiitos lämmityksen. Mutta ylitse sen puski nälän tunne. Milloin hän oli edes viimeksi syönyt?
”Kaikki mikä liittyy Triadiin ja sen tulevaisuuteen aiheuttaa sille enemmän tai vähemmän neuroottisuutta.” hän vastasi kääntyen Malian puoleen ja napitti tätä hetken hiljaa.
Hm.. Hän voisi tietysti pyytää kauniisti Maliaa ajamaan jonkun 24h auki olevan lähikaupan ohi, jotta saisi itselleen hieman vatsantäytettä. Ei, pyytäminen oli poissuljettu vaihtoehto.
”Tehdään vielä yksi sopimus”, hän aloitti ja laittoi puhelimen sivuun, ”Lupaan lieventää kostoa jos hommaat mulle ruokaa. Sounds good, right?”
Helvetti hänestä tulisi hirviö jos hän ei saisi ruokaa alle kahdessakymmenessä minuutissa...
|
|
|
|
Jul 17, 2014 1:18:17 GMT 2
Post by Deleted on Jul 17, 2014 1:18:17 GMT 2
Kianin vastaus ei ollut järin informoiva, mutta laajempaa kuvausta isästään tältä tuskin voisi odottaa. Johnny Layn sielunelämän saloihin tutustuminen ei tosin ollut Malian prioriteeteissa kovinkaan korkealla - hän oli kuullut ja nähnyt tarpeeksi tietääkseen, että sen miehen kohdalla oli parasta vain joko piiloutua tai juosta mahdollisimman lujaa päinvastaiseen suuntaan. Kianissa ja tämän isässä oli kieltämättä tiettyä samanlaisuutta, ei niinkään ulkonäössä kuin käytöksessä ja olemuksessa. Tiedosti mies sitä tai ei, Kianin liikkeet, äänenpaino ja kasvojen ilmeet muistuttivat yllättävinä hetkinä suuresti vanhempaa Layta, jonka elekielen kuka tahansa Yhdysvaltojen Triadin johtoon perehtynyt saattoi tunnistaa. Samalla Kianista kuitenkin puuttui se puhdas, läpäisemätön kylmyys, joka hänen isässään - tai ainakin tämän työluonteessa - piili. Se oli hyvä merkki, ainakin Malian kannalta, ja sai tämän luottamaan tilanteeseensa asteen verran enemmän.
Kyseistä luottamusta ehti kestää noin puolen minuutin verran, kunnes Kian, joka tuijotti häntä viattomin silmin, avasi jälleen suunsa. Lupaan lieventää kostoa jos hommaat mulle ruokaa. Malia jäi kahden yhtä vahvan reaktion väliin: purskahtaa kovaääniseen, huvittuneeseen nauruun ja antaa vain koko asian tapahtua - olihan se yö jo muutenkin lähtenyt täysin käsistä, miksei vielä enemmän. Samalla hänen teki myös läimäistä joko omansa tai Kianin pää vasten niskatukea silkasta turhautumisesta ja painaa kaasua niin kauan, että auton nopeusmittari pyörähti ympäri. Malia ei päätynyt tekemään kumpaakaan, vaan sen sijaan kohotti kulmaansa vilkaisten Kiania ohimennen samalla, kun kääntyi pois valtatieltä. Mies osasi manipuloida ihmisiä sanavalinnoillaan, sen kunnian Malia saattoi myöntää hänelle. Ei pyyntöä, ei ehdotusta, ei kysymystä saatika vaihtoehtoisesti uhkausta. Sopimukseen verhottu käsky. Clever boy.
”Mitä, murrat kahden polvilumpion sijaan vain yhden?”
Malia harkitsi asiaa hetken - toisin sanoen muutaman hiljaisen sekunnin - ja kohautti sitten olkiaan. Tämä saattoi olla pakoyritys tai jonkinlainen ansa, mutta mikäli niin oli, tilanteessa ei muutenkaan ollut skenaariota jossa Malia pääsisi pois ehjin nahoin. Triad tiesi kaiken. Siispä, mikäli hänen yhä valppaana liikkuva vainoharhaisuutensa työnnettiin syrjään, hänellä ei ollut enempää syitä (ainakaan sellaisia, joista hän välitti) kieltäytyä Kianin tarjouksesta. Mitä hittoa, parhaimmassa tapauksessa hän todella selviäisi tulevasta vähemmällä.
”I could eat”, nainen totesi. ”Drive-through vai lähikauppa? Kumpiakin löytyy ihan hyvältä etäisyydeltä.”
Voisi olla hyvä idea antaa Kianille jonkinlaista ravintoa. Malia oli kohtalaisen varma, ettei tämä ollut syönyt kahteentoista tuntiin, ellei pidempään aikaan. Hän vaihtoi valitsemaansa (tai oikeastaan vain sopivasti löytämäänsä) ajoreittiä ja kääntyi sopivan hiljaiselle sivukadulle, vetäen vuokra-autonsa tienreunaan. Totuus oli, ettei hätiköidyn ajon jälkeen Malialla ollut tarkkaa tietoa siitä, missä he olivat - hän tunnisti edelleen alueen etäisesti ja tiesi, missä lähin kauppa (sekä yksi öisin auki oleva Denny’s) sijaitsi, muttei enää kyennyt muodostamaan tarkkaa karttaa päässään. He olivat yhtä kaikki vielä Brooklynissa.
Oli turhaa enää antaa minkäänlaista uhkapuhetta Kianille. Tämä tiesi kyllä jo valmiiksi hänen raskaata liipaisinsormestaan ja muisti jokaisen jokseenkin värikkään ilmaisun, joiden avulla hän oli yrittänyt pitää tilannetta kasassa. Ei, nyt Malia vain antoi auton pysyä käynnissä ja nojasi taaksepäin penkissään, venyttäen hieman jumiutuneita niskojaan ja hartioitaan ja katsoen Kiania odottavasti. Selvä. Seuraava tehtävä olisi siis ruoan hankkiminen tämän valitsemassa sijainnissa.
|
|
|
|
Jul 17, 2014 22:20:08 GMT 2
Post by Deleted on Jul 17, 2014 22:20:08 GMT 2
Kianin kasvoille kohosi enkelimäinen hymy Malian kommentoidessa ehdotustaan. Ei siksi, että Malia olisi osunut oikeaan. Ei siksi, että hän oli jotenkin iloinen saadessaan puhua tämän kanssa. Ei suinkaan. Häntä huvitti naisen heitto, mikä oli mennyt täysin metsään. Ei hän nyt niin vähällä ollut ajatellut päästää tätä.
”Eeei, ajattelin vain vääntää kauniin niskasi nurin ja hajottaa selkärankasi, mutta taidan vain tyytyä toiseen niistä.” hän ajatteli hymähtäen äänettömästi ja siirsi katseensa eteen. Mutta toisaalta, ne tuntuivat hänen mittapuullaan julmilta jo pelkkänä ajatuksena. Hän oli sentään saanut pitää henkikultansa ja selvinnyt ilman – ainakin toistaiseksi – sen suurempia naarmuja koko tilanteesta. Mutta sitten taas toisaalta hän koki velvollisuudekseen pumpata Malian täyteen lyijyä, jottei tästä olisi enää harmia niin hänelle kuin myöskään Triadille. Vaikka hän paskat välitti Triadiin liittyvistä velvollisuuksista, sillä hän ei edelleenkään halunnut sotkeutua koko hulluuteen. Isä oli selvästikin onnistunut aivopesemään häntä, kun hän osasi ajatella Triadin parasta.
...
.. Puhumattakaan sitten niistä muista 'velvollisuuksista', jotka odottivat häntä viimeistään sitten kun isä astuisi alas valtaistuimeltaan ja luovuttaisi (lue pakottaisi) hänelle valtansa ja-
Äh, hän ei halunnut ajatella niin pelottavaa asiaa, vaikka tiesi prosessin käynnistyneen.
Auton pysähtyessä ja Malian siirtäessä odottavan katseen hänen suuntaansa, tajusi Kian, että hänen oli aika vastata aikaisemmin esitettyyn kysymykseen, jonka hän oli sivuuttanut ajatusvyörynsä tieltä.
”Lähikauppaan”, naiselle vastattiin lyhyesti. Hänellä nimittäin oli tiedossaan se tietty kauppa, jossa hän kävi aina Brooklynniin eksyessään. Kyllä, hän tiesi, missä he olivat, sillä osasi lukea tienviittoja. Kianin täytyi kuitenkin katsella hetken ympärilleen ennen kuin hahmotti, missä he tarkalleen ottaen olivat. Ja hän joutui toteamaan ettei kyseinen kauppa ollut kaukana, muttei myöskään se lähin.
”Tuonnepäin” Hän osoitti sormellaan oikeaa suuntaa ja odotti, että auto lähtisi taas liikkeelle. Syy, miksi hänen oli päästävä juuri siihen kyseiseen kauppaan oli se, että kyseisen kaupan työntekijät tiesivät hänet. Ja näin ollen hänen ei tarvinnut enää toista kertaa vilauttaa papereitaan saadakseen alkoholia.
Ja papereista puheenollen, missä helvetissä hänen lompakkonsa oli?
”Kai sä sentään säästit mun lompakon?” hän kysyi katsoen Maliaa toinen kulma koholla. Hänen puhelimensa oli kokenut kovan kohtalon ja toivoi ettei lompakko olisi joutunut kokemaan samaa – varsinkaan sen sisällä matkustanut luottokortti, joka oli ainut hyvä asia, jonka hän oli isältään koskaan saanut. Okei, autojen ja asunnon lisäksi.
|
|
|
|
Jul 20, 2014 20:30:10 GMT 2
Post by Deleted on Jul 20, 2014 20:30:10 GMT 2
Kauppaan siis. Malia ei voinut varsinaisesti sanoa nauttivansa koko sen tilanteen voimasuhteista tai omasta, auttamattomasta alakynnestään, mutta hän tiesi kyllä, milloin pitää suunsa kiinni (suurimmilta osin) ja tehdä (enemmän tai vähemmän) kuten sanottiin. Sillä tavalla pysyi hengissä. Malia painoi kaasua ja käänsi auton Kianin osoittamaan suuntaan, kyseenalaistamatta tämän reittivalintaa. Hän tiesi muidenkin kauppojen sijaitsevan aivan heidän lähellään, mutta sen sijaan ajoi sinne, minne mies hänet osoitti. Malia ei voinut olla tarkkailematta naapurustoa, kädet valmiina kääntämään rattia ja heilauttamaan auton ympäri, mutta mitään epäilyttävää ei näkynyt. Hän ei halunnut tulla jonkun Triadin hyypiön ampumaksi, ei siihen autoon. Malia Cassou ei kuolisi Volvossa.
Kian kyseli lompakostaan. Malia oli harkinnut senkin systemaattista tuhoamista, mutta oli lopulta jättänyt ajatuksen sikseen. Hän nyökkäsi kohti käsinelokeroa ja kääntyi samalla aiempaa tutumpaan kortteliin.
”Kaiken pitäisi olla vielä siellä”, nainen totesi eikä voinut tukahduttaa täysin virnettään. ”Kiva ajokortti. You were cute at seventeen.”
Malia ei kuitenkaan alkanut selventää lompakon tilaa enempää, saatika sitä, kuinka pitkälle oli käynyt sen läpi. Hän tiesi joitakin kollegojaan, jotka harrastivat omanlaistaan korppikotkamaisuutta - he veivät uhreiltaan kaiken, mitä lähti, aina merkkikelloista luottokortteihin ja joskus myös henkilötietoihin. Malia ei voinut varsinaisesti väittää olevansa kyseisen käytöksen yläpuolella, mutta hän ei ollut enää tyhjentänyt kohteidensa tilejä muutettuaan New Yorkiin. Nuorempana se oli ollut hänelle yhtä ilmiselvää kuin mikä tahansa muu osa työtä - hän joutui jäljittämään ja tappamaan uhrinsa itse, joten mielestään hän ansaitsi jonkinlaisen bonuksen vaivannäkönsä vuoksi.
Malia näki vähän matkan päässä häämöttävän kaupan kyltin. Valot olivat vielä päällä kellonajasta huolimatta, ja tiskin takana luultavasti seisoi yksinäinen, hyvin tylsistynyt myyjä. Malia jarrutti ja pysäytti auton tienreunaan noin parinkymmenen metrin päähän kaupasta, vetäen avaimet pois virtalukosta ja nostaen jälleen aseensa käteensä. Sitä ei tietenkään voisi viedä sellaisenaan brooklynilaiseen pikkuliikkeeseen - niinpä hän kurotti taakseen ja nappasi laukkunsa takapenkin jalkatilasta jo valmiiksi. Hän kääntyi katsomaan Kiania ja hymyili tälle aurinkoisesti.
”Sinun jälkeesi”, nainen sanoi ja laski samalla kätensä ovenkahvalle. Hän vilkaisi sivusilmällä kauppaan, johon oli suhteellisen hyvä näkyvyys pimeässä illassa. Paikalla todella oli myyjä, muttei yhtäkään asiakasta. Katu oli muutenkin hiljainen; kauempaa kuului musiikin jumputusta ja liikenteen ääniä, mutta itse tiellä ei kulkenut kuin muutama ihminen. Joku oli tupakalla parvekkeellaan, joku taas nousi juuri omaan autoonsa toisella puolella tietä. Siinä kaupungissa missään ei ollut täysin elotonta, ei edes puoli kolmelta yöllä.
|
|
|
|
Jul 20, 2014 22:24:48 GMT 2
Post by Deleted on Jul 20, 2014 22:24:48 GMT 2
Kuinka ihanalta tuntuikaan se helpotuksen tunne, joka ilmestyi sinä samaisena hetkenä kun Malia nyökkäsi hansikaslokeron puoleen. Kian avasi sen enempää ajattelematta ja nappasi rakkaan lompakkonsa turvaan, jonka jälkeen läimäytti lokeron kiinni. Hän ei oikeastaan ollut hetkeäkään osannut epäillä Malian olleen niin ilkeä, että tämä olisi jättänyt hänelle muistoksi tyhjän lompakon. Koska se vain tuntui, noh, ei Malian tyyliseltä. Vaikka hän ei tuntenut koko naista, hänestä vain tuntui niin.
Juuri kun hän oli tarkistamaisillaan kaikkien korttien olevan paikoillaan, jatkoi Malia puhumistaan.
You were cute at seventeen.
Kian kääntyi katsomaan naista suorastaan järkytyksen ja ällötyksen sekaisella ilmeellään, ja vielä ilmaistakseen mielipiteensä hän yökkäsi yliliioitellusti. Jos hän jotain halusi haudata niin ajokorttinsa. Hän oli ollut seitsemäntoista kesäisenä pallonaama ja pretty boy – unohtamatta sitä, että hän poti kovaa krapulaa kuvanottamishetkellä. Hän osasi kasvaa sellaiseksi kuin tällä hetkellä oli vasta täytettyään 18. Vaikkakaan kauniin pojan piirteet eivät olleet kadonneet hänestä kuin osittain. Lisäksi sana söpö kuulosti äärettömän väärältä Malian suusta, varsinkin kun se oli suunnattu hänelle.
Lompakossa oli kaikki tallessa, niin kuin hän oli uskaltanut olettaa.
Auto pysähtyi hieman etäämmälle kaupasta, jonne hän oli heidät johdattanut. Eikä yllättänyt se, että Malia otti aseen mukaansa. Kian tuhahti hiljaa ennen kuin nousi autosta ja lähti lampsimaan kauppaa kohden miettien, mitä kaikkea halusi sillä hetkellä pistää suuhunsa.
”Tervetuloa”, sanoi tylsistyneen näköinen tyttö Kianin avatessa oven. Tyttö jauhoi purkkaa ja leikki puhelimellaan, vaivautumatta edes vilkaisemaan tulijoita.
”Hei Suzy”, Kian tervehti ja aloitti ruoan hamstraamisen. Hänen oli alunperin pitänyt ottaa vain jotain pientä suolaista ja kivennäisvettä, mutta kauppaan astuttuaan hänen mielensä oli tehnyt täyskäännöksen; mukaan oli tarttunut viinirypäleitä, klementiinejä, keksejä ja pari kaljatölkkiä. Hänen ei tehnyt mieli mitään raskaampaa, joten hedelmät saivat kompensoida alkoholia. Keksit olivat... Kiva lisä.
Kian kippasi ostoksensa tiskille ja vasta silloin Suzy nosti katseensa puhelimen näytöstä.
”Mä olen sanonut tän ennenkin mutta.. Sulla on outo maku.” Tämä sanoi vilkuillen Kianin ostoksia, jonka jälkeen nosti katseen herran mukana tulleeseen naiseen, mikä sai tämän kohottamaan huoliteltua kulmaansa. ”Mistä lähtien sä oot pitänyt vanhemmista naisista? Yleensä nuoremmat on sun makuun.”
”Tästä yöstä lähtien”, Kian vastasi Suzylle ja vilkaisi nopeasti Maliaa, hymyillen huvittuneena itsekseen. Hän ja Malia yhdessä?
Like that's gonna happen...
|
|
|
|
Jul 21, 2014 19:10:33 GMT 2
Post by Deleted on Jul 21, 2014 19:10:33 GMT 2
He nousivat autosta, jonka ovet Malia lukitsi ennen kuin seurasi Kiania kauppaan. Se ei ollut järin suuri, varmaankin perheyritys, ja halogeenilamppujen alla kaikki näytti oudolla tavalla kliiniseltä. Liikkeen ainoa paikallaolija oli myyjä, nuori tyttö, joka täytti kaikki ikätyyppinsä kriteerit - purkkaa jauhava, tylsistyneen oloinen, puhelimellaan pelaava parikymppinen. Kian tervehti tyttöä nimeltä, jota Malia ei jaksanut muistaa, ja siirtyi sitten suoraan ruokahyllyjen pariin. Mies ei selvästikään ollut valehdellut nälästään. Malia maleksi tämän perässä kävellen rauhallisin mutta päättäväisin askelin, ja katseli samalla vaivihkaa ympärilleen. Kaupassa oli kaksi turvakameraa, yksi sisäänkäynnin luona ja toinen kassan yläpuolella, käännettynä hyllyköiden suuntaan. Nainen käänsi kasvonsa huomaamattomasti poispäin niistä lähes silkasta tottumuksesta, ja asteli käytännössä katsoen kassatiskin viereen asetetun karkkihyllyn luokse. Hänellä ei ollut varsinaisesti nälkä, mutta samalla mikään makea ei koskaan haitannut häntä.
Malia tunsi myyjän tutkivan katseen niskassaan, kun nojautui nappaamaan käteensä yhden laatikossa lojuneista tikkareista. Hän suoristautui ja kääntyi vilkaisemaan Kiania, joka porhalsi hänen ohitseen kassalle ostoksiensa kanssa. Miehen ruokavalinnat saivat Malian hymähtämään huvittuneesti; hän näki ainakin viinirypäleitä, kaljatölkkejä ja keksejä, joista yksikään ei ollut tuote, jonka hän olisi kuvitellut toisen ostavan. Oikeastaan Malia ei ollut itsekään täysin varma, millainen uskoi Kianin todella olevan - periaatteessa hän tiesi tästä kaiken, mitä täytyikin tietää (ilmeisesti lukuun ottamatta mafiapomoisää ja Triad-suhteita); syntymäpäivän, asuinpaikan, koulun, perhehistorian, harrastukset, ystävät, paikat, joissa mies vietti mielellään aikaansa. Tästä huolimatta Kian jatkoi Malian hämmentämistä (ja sen kautta myös viihdyttämistä) lähes poikkeuksetta.
Mistä lähtien sä oot pitänyt vanhemmista naisista? Yleensä nuoremmat on sun makuun.
Myyjän sanat saivat Malian kohottamaan kevyesti kulmiaan, samoin Kianin nopea vastaus. Hän tyytyi hymyilemään vastaukseksi salaperäistä hymyään, ja samalla astui Kianin takavasemmalle vähäisen ostoksensa kanssa. Mitä myyjä ikinä olettikaan heidän olevan, se oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin totuus - korkeintaan tämä juoruaisi tuttavilleen nähneensä Kianin vanhemman naisen seurassa, ei soittaisi poliisille ja kertoisi epäilyttävän henkilön liikkuneen kaverinsa kanssa.
Ennen kuin myyjä aloitti ostosten vetämisen kassan läpi, Malia astui Kianin vierelle ja pudotti tikkarinsa tämän hankintojen joukkoon viattomasti hymyillen.
”Tämä myös”, hän sanoi kasteenraikkaasti. ”Ja yksi punainen Lucky Strike.”
Myyjätyttö kohautti olkiaan, kurottautui tiskin alle ja veti esiin tutunnäköisen tupakka-askin. Malia ei ollut polttanut vähään aikaan, mutta tämän illan jälkeen hän uskoi ansaitsevansa nikotiinin tuomaa rentoutusta. Hän väläytti Kianille iloisen hymyn ja taputti tämän olkapäätä.
”Kiitos kun tarjosit, Zhi Zhi”, nainen kehräsi ja astui tutkailemaan lehtihyllyä pirullisesti päänsä sisällä nauraen sekä ostosreissun päättymistä odottaen. Mitä hän ei olisikaan antanut ihmisten humalaisista tunnustuksista - Kian oli ollut niin kovin puhelias vielä Cielossa.
|
|
|
|
Jul 21, 2014 21:33:14 GMT 2
Post by Deleted on Jul 21, 2014 21:33:14 GMT 2
Kian tunsi vastauksensa menneen läpi Suzyn nyökytellessä myöntyvästi päätään. Vaikka he eivät tunteneet toisiaan kovinkaan hyvin, oli Kian kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei tältä ollut jäänyt huomaamatta hänen ailahtelevaisuutensa. Joten ei ollut suurikaan ihme, että hänen naismieltymyksensä vaihtelivat melkein yhtä usein kuin hän vaihtoi sukkia. Tosin yksi asia oli muuttumaton; hän ei osannut kiinnostua tyhjäpäisistä naisista. Rainiesta hän piti puhtaasti sen vuoksi, ettei tämä esittänyt saati ollut tyhmä. Puhumattakaan sitten Maliasta, joka oli osoittanut olevansa se penaalin terävin kynä.
Malia, joka oli selvästi päättänyt, että hän maksaisi heidän ostoksensa. Kian mulkaisi tätä samalla kun kaivoi lompakon taskustaan ja löi kortin kortinlukijaan. Vaikka Malia omisti aivot niin... Perkele, maksaisi omat syöpäkääryleensä.
”Korppikotka”, hän mumisi saatuaan 'kiitokset' Malian suunnalta samalla, kun syötti tunnuslukunsa lukijaan. Maksun mentyä perille asti hän laittoi kortin takaisin lompakkoon ja otti vastaan kuitin, jonka kuitenkin rypisti kasaan ja heitti roskikseen. Hän harvoin säästi kuitteja, ellei kyseessä ollut ostos, jonka mukana tuli takuu – tosin nekin hän yleensä onnistui hukkaamaan tai kissa erehtyi luulemaan niitä leluikseen.
”Nähdään maanantaina”, hän vielä huikkasi Suzylle ja suuntasi ostosten kanssa ulos kaupasta. Ilma oli mukavan raitista, vaikkakin vielä liian kylmää hänen makuunsa. Onneksi Malian vuokraaman auton lämmittimet olivat olemassa. Katu oli yleisesti ottaen hiljainen – lukuunottamatta paria nuorta jotka lauloivat kovaan ääneen Katy Perryn Dark Horse -kappaletta. Ei epäilystäkään etteivätkö nämä olleet kännissä kuin käet. Hän myös huomasi hieman kauemmaksi pysäköidyn, mustan auton, joka näytti hyvin- Voi paska..
Kian, joka oli alunperin istunut edessä, riuhtaisi takaoven auki sillä sekunnilla kun Malia avasi ovet ja syöksähti sisään autoon. Auton rekisterikilpi oli täsmännyt hänen muistikuvansa kanssa, mutta hän toivoi nähneensä väärin. Ei, hän oli nähnyt väärin. Aivan varmasti. Koska mitä helvettiä hänen varjonsa täällä tekivät? Hän pakotti ilmeensä pysymään samana kuin hetki sitten ja kurottautui katsomaan mahdollisimman huomaamattomasti penkin ylitse auton rekisterikilpeä vielä uudemman kerran. Ei, hän ei ollut nähnyt väärin. Hän antoi itsensä liukua alas penkillä lysyyn. Onneksi auto kuitenkin oli näyttänyt tyhjältä. Ehkä nämä olivat vain pysähtyneet kuselle. Tämän täytyi olla sattumaa.
Okei, hänen täytyi pitää pokerikasvonsa, koska jos Malia saisi vihiä asiasta, tämä todennäköisesti lähtisi ajamaan tuhatta ja sataa karkuun. Ja se jos mikä herättäisi hänen varjojensa huomion, sillä nämä harvoin olivat kauaa poissa autonsa luota ja suurella todennäköisyydellä ehtisivät huomata heidät.
”Siinä on ostokses”, hän sanoi vakaalla äänellään ja heitti tupakka-askin, että tikkarin etupenkille, jonka jälkeen avasi viinirypälepaketin ja ahtasi rypäleitä suuhunsa. Nyt jos milloin hänen oli parasta pitää suunsa kiinni.
|
|
|
|
Jul 22, 2014 2:17:43 GMT 2
Post by Deleted on Jul 22, 2014 2:17:43 GMT 2
Kian hyvästeli myyjätytön ja asteli ulos kaupasta, Malia perässään kävellen. Maaliskuinen New York oli juuri niin viileä kuin saattoi kuvitella, ja lyhythiuksinen nainen ei aikaillut autonsa ovien avaamisessa; hänenkään vaatetuksensa ei jälkeenpäin ajateltuna ollut varsinaisesti ideaalinen vuodenaikaan nähden. Malia kohotti kulmiaan, kun Kian käytännössä katsoen repäisi oven auki välittömästi auton lukkojen avauduttua ja syöksähti tällä kertaa takapenkille ostoskassinsa kanssa. Tämän liikkeissä oli jotain lähes paniikinomaista, ja ne saivat Malian pysähtymään pariksi sekunniksi ja tarkkailemaan ensin autoonsa hautautunutta miestä ja sitten öistä brooklynilaiskatua. Mikä oli muuttunut? Kylmät väreet juoksivat hänen selkäpiitään pitkin, kun hänen katseensa pysähtyi vähän matkan päässä olevaan, tummaan autoon, joka ei varmasti ollut ollut paikalla vielä hetki sitten. Tarkemman katsahduksen jälkeen Malia kuitenkin joutui toteamaan, ettei autossa ollut ketään, eikä kadullakaan näkynyt epäilyttäviä ihmisiä humalaista nuorisoa lukuun ottamatta. Vainoharhaisuus sai selvästi jälleen valtaa hänestä. Hän ravisti päätään ja käveli autonsa ympäri, vetäen oven auki ja istuen taas ratin taakse. Kian reagoi entisen kaappaajansa saapumiseen heittämällä etupenkille niin hattaranmakuisen tikkarin kuin tupakka-askinkin. Enempää kommunikaatiota miehestä ei irronnut, sillä hän tunki saman tien kourallisen viinirypäleitä suuhunsa päättäväisin elkein. ”Kiitos”, Malia hymähti ja nosti tupakat sekä tikkarin penkiltä työntäen ne laukkuunsa, jossa hänen aseensakin lepäsi. Jokin Kianin olemuksessa oli yhä ahdistunutta, joskaan se ei näkynyt tämän ilmeissä asti - siispä Malia ei viitsinyt huolestua asiasta. ” Calm down, I’m taking you home.” Hän käynnisti auton ja kurvasi pois kaupan edestä, vaihtaen aiempaa reittiään. Brooklyn oli iso paikka, eikä Manhattanille ajettu sieltä hetkessä, mutta autolla matka taittui nopeammin. Malia tiesi hyvin, missä Kian asui, eikä viitsinyt edes teeskennellä muuta kysymällä tältä osoitetta. Sijainnin selvittäminen oli yksi ensimmäisistä asioista, joita hän teki jonkun profiilia valmistellessaan. Kianilla oli hulppea kattohuoneisto Lexington Avenuella, mitä varmimmin rikkaan isän peruja - Malia oli kävellyt sen ohi pariin otteeseen, muttei ollut edes yrittänyt sisäänmenoa. Niin kalliissa paikoissa ovimiehet olivat hyvin tarkkoja vieraista tulijoista. Kääntyessään Division Avenuelta ja takaisin Manhattanille vievälle valtatielle, Malia olisi voinut vannoa, että näki tutun auton heidän perässään. Se katosi kuitenkin näkyvistä ennen kuin hän ehti reagoida asiaan, ja niinpä hän jatkoi ajamista, katse silloin tällöin taustapeilissä viipyillen. × × × New York ei nukkunut koskaan, joten Malia ei edes yrittänyt pysäköidä autoaan suoraan Kianin rakennuksen eteen. Sen sijaan hän pysähtyi sen viereiselle sivukadulle, joka oli hieman rauhallisempi. Hän sammutti auton ja vilkaisi taakseen, kohottaen merkitsevästi kulmaansa Kianille. Malia oli juuri sanomaisillaan jotain, lievää huvittuneisuutta ilmeessään, kun hänen katseensa kiinnittyi johonkin Kianin takana, auton takalasin toisella puolella. ”Kian?” hän kysyi viileän rauhallisella äänellä ja kurotti samalla tyynesti kohti käsilaukkuaan. Hänen kaikki liikkeensä tuntuivat hidastetuilta, ja yhtäkkiä kaikkien hänen kuulemiensa äänten alla tuntui olevan sama, kaiuton humina. Malia napsautti laukkunsa auki ja kiersi sormensa tottunein elkein Berettan ympärille, vetäen sen esiin niin varovaisesti kuin mahdollista. ”Mene alas. Ja pysy siellä.” Hän ei tiennyt, kuvitteliko hetkeäkään miehen tottelevan käskyään. |
|
|
|
Jul 23, 2014 0:29:02 GMT 2
Post by Deleted on Jul 23, 2014 0:29:02 GMT 2
Helvetti. Malia oli huomannut hänen mielialanmuutoksensa, joskaan tämä ei onneksi näyttänyt reagoivan siihen sen suuremmin kuin vain rauhoittelemalla häntä koti-ajatuksella. Voi kun kyse olisikin ollut vain siitä. Onneksi Malia ei käytännössä tuntenut häntä lainkaan, joten tämä ei tiennyt miten tämänkaltaiset tilanteet hänen kohdallaan menivät; kun hän kerran oli päässyt tilanteen herraksi niin hän ei enää osaisi pelätä saati ahdistua. Ei vaikka kyseessä olisi hänen oma isänsä, jonka hän oli onnistunut monen monta kertaa tallomaan maahan sanoillaan, teoillaan.. niin, jopa väkivalloin. Heidän yhteenottonsa eivät koskaan olleet kuuluneet siihen herttaisimpaan päähän. Kerran hän oli onnistunut paskomaan isänsä selän heittämällä tämän olkansa yli kivikkoon. Ja tietenkin tämä oli rojahtanut koko painollaan kivikolle, koska tämä ei omistanut minkäänlaisia itsepuolustustaitoja. Hän tunki suuhunsa lisää viinirypäleitä. Auton lähtiessä liikkeelle Kianin mielessä käväisi nopeasti ajatus, että hänen varmaan kannattaisi kertoa Malialle osoitteensa, mutta hän tajusi hyvin nopeasti, ettei se ollut tarpeen; kun kerta Malia oli varjostanut häntä (todennäköisesti useamman kuin parin päivän ajan) niin tämä aivan varmasti tiesi hänen asuinpaikkansa ja osasi sinne vaikka silmät ummessa. Se taisi kuulua palkkamurhaajien perustaitoihin ottaa selvää uhristaan yhden- jos toisenlaisia asioita. Mutta näidenkin tiedonkeruussa taisi olla aukkoja, suuria sellaisia, sillä Malialla ei selvästikään ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mihin oli itsensä sotkemassa hänet kaapattuaan. Mikä tuntui hyvin oudolta, koska se ei ollut mikään valtionsalaisuus, että hänen isänsä kuului Triadiin - jopa poliisi oli hyvin tietoinen tästä faktasta. Joten luonnollisesti hänkin kuului myös järjestön alaisuuteen, halusi tai ei. Ehkä joku oli tarkoituksella peittänyt sen seikan Malian tehdessä taustatutkimusta hänestä... Miksi hän edes ajatteli tällaisia asioita? Tärkeintä tällä hetkellä oli nyt se, että hän pitäisi naamansa peruslukemilla ja ennen kaikkea: turpansa ummessa. Kian suoristi selkäänsä ja tähyili auton takalasista autoa, jonka oli hetki sitten nähnyt, mutta sitä ei näkynyt missään. Pieni helpotuksenaalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Hänen oli täytynyt ylireagoida koko tilanne. Hän valahti jälleen alas penkillä ja avasi keksipaketin. × × × Matkan vihdoin päättyessä Malia siirsi katseensa Kianiin. Häneen, joka oli ahtanut ruokaa suuhunsa koko matkan ajan ja pysytellyt hiljaa. Naisen ilme kuitenkin muuttui dramaattisesti parin sekunnin sisällä, mikä sai Kianin hetkeksi hämilleen, vaikkei antanut sen näkyä kasvoillaan. ”Mmm?” hän hymyisi vastaukseksi tarkkaillen herkeämättä Malian liikkeitä. Jokin oli vinossa. Ja hänen vibansa siitä, että jokin oli pielessä vahvistui sinä samaisena hetkenä kun hän huomasi Malian kurottavan käsilaukkuaan, asettaan. Heidät oli äkätty. Ja todennäköisesti äkkääjät olivat hänen rakkaat varjonsa. Varjot, joista oli niin pirun vaikea päästä eroon silloin kun halusi. Yksi asia oli varmaa: Tilanne ei tulisi päättymään hyvin, jos Malia ja varjot aloittaisivat luotisotansa. Todennäköisesti Malia saisi takkiinsa, koska kaksi vastaan yksi ei ollut koskaan reilua. Varsinkaan kun kyseessä olivat aseet. Ja hän oli päättänyt, ettei tänä yönä ammuttaisi yhtäkään luotia suuntaan eikä toiseen. Malian käsky sai Kianin nostamaan epäuskoisena kulmiaan. Luuliko nainen tosiaan, että hän tekisi niin kuin tämä sanoisi? Vielä kun tilanne jonka tämä oli kaavaillut vaikutti erittäin huonolta vaihtoehdolta. Hänen täytyi hoitaa homma kotiin. Kian avasi yhden kaljatölkeistään ja imi sen sisällön itseensä kuin sieni, jonka jälkeen hän asetti sen auton lattialle. ”Sä laitat sen aseen pois ja tulet ulos, kun potkaisen autoa. Okei? Okei”, hän sanoi odottamatta tältä vastausta ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa ennen kuin avasi oven ja nousi autosta. Hän huojahteli noustessaan autosta ja paiskaisi oven kiinni, jääden nojailemaan siihen hymy huulillaan. Vastassa oli kuin olikin yksi hänen varjomiehistään. Varjomies, joka jäi hämmentyneenä seisomaan paikoilleen ja katsoi häntä silmät suurina. Hän muisti ne tuhannet kerrat kun oli ollut humalassa ja uskoi pystyvänsä jäljittelemään humalaista itseään, mikä tuntui aluksi niin pirun vaikealta (sen takia hän nojaili hetken autoon), kunnes hän sai moodin päälle. Kian veti ylävartalonsa irti autosta ja otti pari ylimääräistä askelmaa taakse, aivan kuin hän ei olisi pysynyt tasapainossa. Hän nuokkui, räpytteli hitaasti silmiään ja antoi katseensa seistä paikoillaan. Hän kaivoi lompakon taskustaan ja otti askeleen taaemmas. ”Kiitosh kyydistä!” hän kailotti kovaan ääneen ja heitti lompakostaan kaivamat setelit kuskin ikkunaa vasten. ”Tässhä vähän tash-tash-... tashkurahaa! Vaikka sä et kyllä shitä ansaitshekaan!” Ja hän potkaisi autoa. Siinä vaiheessa hänen parin metrin päässä seisova varjomiehensä tarrasi kiinni häntä hartiasta. Heti sen perään autosta sinkaisi toinen ja nämä vetivät hänet yhteistuumin kauemmas autosta. ”Rauhoittukaahan, herra Lay”, toinen miehistä pyysi. Tämän nimi taisi olla Craig, jos hän ei aivan väärin muistanut. Molemmat miehet näyttivät enemmän kuin hämmentyneiltä tilanteesta, jonka nämä olivat selvästikin olettaneet olleen erilainen. Eli hänen isänsä oli lähettänyt nämä etsimään häntä. Eli koko perääntymiskäsky oli pitänyt vain puoliksi paikkansa; kaikki muut paitsi Urpo ja sen kaveri olivat lopettaneet hänen etsintänsä. |
|
