|
|
Jun 30, 2014 0:09:03 GMT 2
Post by Deleted on Jun 30, 2014 0:09:03 GMT 2
Lauantaina 29. maaliskuuta 2014Kian & Malia103 North 13th Street, Brooklyn Vuokravarasto oli öisin kylmä ja pimeä. Koko rakennuksesta löytyi vain yksi särisevä, katosta roikkuva sähkövalo, jonka alle oli asetettu yksinäinen tuoli - muita huonekaluja ei näkynyt kymmenien neliömetrien säteellä. Sillä hetkellä kyseisessä tuolissa istui ihminen, sidottuna siihen tiukasti rintakehästään ja jaloistaan, tajuton nuori mies, jonka keho nojasi eteenpäin sen verran kuin solmut antoivat tilaa. Hänen kätensä oli vedetty tuolin selkänojan taakse ja kahlittu käsiraudoilla, mutta kukaan ei ollut vaivautunut peittämään hänen silmiään saati korviaan. Liikenteen äänet eivät kantautuneet syrjäiseen varastoon, ja hiljaisuuden keskellä kaikuivat betonia vasten kalskahtavat askeleet. Malia käveli pimeään varastotilaan toisessa kädessään jakkara ja toisessa pistooli. Nainen oli vaihtanut vaatteensa; kermanvaalean, yökerhoon sopineen mekon sijaan hänen yllään oli rento T-paita, hihoista kääritty musta takki ja farkut. Korottomat, hyväpohjaiset kengät tuntuivat hyviltä Manolo Blahnikeissa karkeloinnin jälkeen. Malia suuntasi määrätietoisesti lampun alle istutetun miehen luokse, ja pysähtyi noin kymmenen metrin päähän tästä laskeakseen kevyen, puisen jakkaran maahan. Hän loi pitkän katseen mieheen ja istui sitten sille, ristien jalkansa ja vetäen tylsistyneenä taskustaan kirkkaanpunaisen tikkukaramellin. Lääkesekoitusten nurja puoli oli, ettei niiden vaikutusaikaa koskaan tiennyt - tuolissa retkottava mies voisi herätä viiden minuutin tai kolmen tunnin kuluttua, jos koskaan. Malia veti hampaillaan värikkään paperin pois tikkukaramellin päältä ja sulki sen huuliensa väliin, heilutellen toisen päälle nostamaansa jalkaa hajamielisesti ja katsellen edessään olevaa miestä uteliain silmin. Kian Lay, 22 vuotta, opiskelija. Hyvä ihminen. Niin hän toisti jatkuvasti itselleen. Hän oli tarkistanut ajan ennen kuin oli lähtenyt autosta. Kello oli noin kaksi yöllä, ja he olivat yhdessä Brooklynin hämärämaineisemmista osista. Malia oli vuokrannut varastotilan väärällä nimellä ja varmistanut, ettei heillä ollut kovinkaan läheisiä naapureita. Hän olisi voinut ampua Kianin saman tien, päättää tämän päivät ja hoitaa keikan helposti ja moitteettomasti päätökseen. Siinä ei kuitenkaan olisi ollut mitään hauskaa - Kianin viimeinen muisto olisi ollut sumuinen näkymä suositun yökerhon baaritiskistä, ja tämä ei olisi koskaan saanut tietää mihin oli joutunut, saatika kenen toimesta. Niinpä Malia vain roikotti Berettaa kädessään, varmistin päällä ja sormi poissa liipaisimelta. Aikaa olisi pitkälle aamuun ja seuraavaan päivään, mutta hän joutuisi suorittamaan työn loppuun ennen auringonnousua. Hän tarvitsisi aikaa siivotakseen tekonsa jäljet perusteellisesti, siirtämään ruumiin ja lopulta hävittämään sen. Järjestö onneksi tuli vastaan kyseisessä asiassa, joten Malian ei tarvitsisi etsiä itselleen jokea, roskakoreja tai teurastajan kirvestä kuten vielä freelancerina toimiessaan. Kianin ruumis olisi uunissa ennen keskipäivää. Malia tarkkaili nuoren miehen piirteitä arvioiden. Sinänsä harmi. Hänellä oli tuntunut olevan älykäs mieli ja hyvä huumorintaju, puhumattakaan komeista piirteistä. Kauniit silmät ja huulet, hyvä kroppa. Se, miksi Kianista oli annettu koskaan tappokäsky, oli Malialle edelleen arvoitus - järjestö oli tuntunut melkein tarpeettoman salailevalta asian suhteen, ja oli jättänyt hänet omien tulkintojensa pariin. Todennäköisesti kyseessä olisi viikatemiehen työssä hyvin rutiininomainen keikka, silminnäkijän tai petturin systemaattista poistoa. Naisen huomiokyky terävöityi, kun hän pian havaitsi pientä liikettä edessään. Se oli lähes huomaamatonta, mutta kuitenkin olemassa. Malia laski tikkukaramellin suustaan ja katseli tarkkaavaisesti Kianin liikahduksia, pieni virne kasvoilleen kohoten. ”Tervetuloa elävien pariin, Lay”, hän totesi. |
|
|
|
Jun 30, 2014 10:11:48 GMT 2
Post by Deleted on Jun 30, 2014 10:11:48 GMT 2
Kuoleman hiljaiseksi, pimeäksi muuttunut maailma alkoi jälleen osoittaa jonkinnäköistä inhimillisyyttä häntä kohtaan; hänen ajatuksensa heräsivät ja tajunnantila terävöityi pikkuhiljaa. Hän kuuli särinää. Jonka paikallisti tulevan yläpuoleltaan pienen mietintähetken jälkeen. Muuten oli hiljaista. Häntä palelsi. Hän oli ollut idiootti kun ei ollut tajunnut ottaa takkiaan mukaan. Vatsassa velloi ikävä tunne, krapula ilmeisesti. Asento, jossa hän oli ei myöskään tuntunut parhaalta mahdolliselta – hän halusi makaamaan sänkyynsä. Erityisesti kädet tuntuivat olevan jossain täysin käsittämättömässä asennossa, jollaisessa hän ei ikimaailmassa nukkuisi. Jostain hieman kauempaa kuului naisääni, muttei hän jaksanut välittää siitä sen erityisemmin - hän nimittäin halusi saada kätensä parempaan asentoon. Hän veti käsiään pois epämiellyttävästä asennosta, mutta jokin nappasi vastaan.
Mikä helvetti..?
Hän käänsi päätään sivulleen ja avasi hitaasti silmänsä.
Hänen kätensä olivat käsiraudoissa. Taasko hän oli ryppyillyt poliiseille ja joutunut putkaan? Ei, poliisit yleensä vapauttivat hänet käsiraudoista heti kun hän oli päässyt putkaan norkoilemaan. Joten hän ei ollut virkavallan hellässä huomassa. Ja kädet eivät näyttäneet olevan ainut ongelma; hänet oli sidottu tuoliin. Niin tukevasti, ettei hän pääsisi muuta kuin taikuudella siitä pois. Eikä hän harrastanut taikatemppuja.
Hän kallisti päätään taakse ja huomasi yllään olevan valon särisevän. Aivan, se jonka hän oli kuullut. Seinät, katto, kaikki näytti tuntemattomalta hänelle. Oliko hän... varastossa? Okei, tästä tuli mieleen ne rikossarjat joita hän oli televisiosta tuijotellut viimeksi teininä. Rikollinen suoritti kidnappauksen ja vei saaliinsa syrjäiseen varastoon, josta kukaan ei varmastikaan löytäisi näitä. Sitten uhria kuulusteltiin tai kidutettiin ja lopulta ammuttiin hengiltä, jos apujoukot eivät ehtineet paikalle ajoissa.
Tämän täytyi olla pilaa.
Vasta kun hän jaksoi nostaa lyijyltä painavan päänsä hartioiden kannateltavaksi, osui hänen silmiinsä hälyttävän tuttu naishenkilö, joka istuskeli omassa tuolissaan, tikkari suussa. Ja silloin hänen tilannetajunsa palasi: Hänet oli kidnapattu. Ja tuo nainen, Malia, oli SE Malia Cassou, josta hänen isänsä oli silloin joskus varoittanut. Kuulemma sen niminen nainen kuului rikollisjärjestö The Commissionin leipiin. Ja luonnollisesti kyseinen järjestö oli hänen isänsä kilpailija ja vihamies.
Voi paska...
Kianin ajatukset heittivät kärrynpyörää yksi toisensa jälkeen. Vatsassa väänsi entistä ikävämmin, tosin se ei johtunut huumausaineesta, jolla hänen filminauhansa oli katkaistu, vaan ahdistuksesta. Jokin hänen mielessään yritti pakottaa hänet panikoimaan, mutta muisti, ettei se ollut ratkaisu. Isä oli joskus opettanut häntä – muiden 'turhien' opetustensa lisäksi -, ettei tällaisessa tilanteessa tulisi missään nimessä hätääntyä vaan kerätä ajatukset ja miettiä kuinka tilanteesta voisi selvitä hengissä pois. Rauhoittuminen vaatikin suuria ponnisteluita häneltä, ennen kuin ajatukset alkoivat pysymään kasassa ja paniikki taantui. Onneksi hän osasi hallita ilmeitään sen verran, ettei ollut missään vaiheessa näyttänyt sen suurempia tunnetiloja kaappaajalleen.
Hän mietti pitkään, miksi oli joutunut kyseiseeen tilanteeseen. Hän ei ollut omasta mielestään tehnyt missään vaiheessa mitään väärää. Ainakaan niin väärää, että hänen peräänsä lähetettäisiin viikatemies. Joten ainut vaihtoehto oli hänen isänsä – Danny ei onnistunut aiheuttamaan näin vaarallisia vaikeuksia hänelle. Isä, joka määräsi tappoja, oli toisinaan itse mukana niissä, suoritti uusille jäsenille seremonioita. Isä, joka oli varmistanut hänen normaalin elämänsä loppumisen silloin, kun hän ensimmäisen kerran sotkeutui 14K Triadin ja toisen rikollisjärjestön veriseen yhteenottoon – järjestön jota ei enää sen jälkeen ollut.
Hänen raivomittarinsa lukemat kohosivat pilviin asti. Miksi, MIKSI hän oli aina se, joka kärsi isänsä töistä? Ei HÄN niitä TEHNYT.
”Kauanko mulla on elinaikaa? Puoli minuuttia? Tunti? 12 tuntia?” hän kysyi, yrittäen samalla hillitä kasvojaan vääristymästä raivoon, vaikka tiesi, ettei kannattanut odottaa paikkaansa pitävää vastausta saati vastausta ollenkaan.
Hänet oli tuomittu.
|
|
|
|
Jul 1, 2014 0:03:27 GMT 2
Post by Deleted on Jul 1, 2014 0:03:27 GMT 2
Oli mielenkiintoista seurata Kianin paluuta täyteen tajuntaan. Miehen ajatusprosessin pystyi melkein näkemään askel askeleelta, aina ensihavahtumisesta ympäristön rekisteröimiseen, lievän paniikin nousemiseen ja koko tilanteen ymmärtämiseen. Malian huulilla karehti kylmä, mutta samalla suorastaan ilahtuneen oloinen virne. Hän oli nähnyt tämän reaktion monta kertaa ennenkin, mutta se ei koskaan lakannut olemasta viihdyttävää. Jokin hiveli hänen draamannälkäänsä niissä tilanteissa, eikä asiaa lainkaan haitannut koko se kliseinen asetelma - pimeä varasto, tuoliin sidottu uhri, kaikki klassiset merkit. Tosin normaalisti Malian sijassa oleva henkilö olisi luultavasti halunnut joko kiduttaa tai saada irti tietoa sitomastaan uhrista. Tummahiuksinen nainen halusi kuitenkin vain- niin, mitä? Leikkiä? Pitää hauskaa? Tappaa aikaa?
Kyllä.
Kian ymmärsi kysyä oikeat kysymykset, mutta Malia taas tiesi antaa väärän vastauksen. Jos hän kertoisi tarkalleen, kuinka pian nuorukaisen loppu koittaisi, pelkkä paniikki voisi saada tämän tekemään hätiköityjä päätöksiä. Ei sillä että hän olisi jättänyt paljoakaan varaa sellaisille - köydet pitivät, ja Malia oli napannut Kianin puhelimen tämän vielä ollessa autossa ja paiskannut sen mäsäksi. Hän oli avannut miehen kauluspaidan napit ja tarkistanut tämän mahdollisen kuuntelu- tai seurantalaitteen varalta. Oli kuitenkin melkein ihailtavaa katsella, kuinka taidokkaasti nuorukainen kasasi itsensä ja selvästi pyrki työntämään puhtaan pelon syrjään. Kian osasi hallita tunteitaan, se oli päivänselvää.
”En tiedä, en ole päättänyt vielä”, Malia vastasi hänen kysymykseensä iloisesti. ”Mutta ehkä puoli päivää, give or take. Enemmän, jos olet nätisti.”
Se oli tietenkin valhe, ja nainen oli varma, että hänen tuleva uhrinsakin ainakin jollain tasolla ymmärsi sen. Malian oli vietävä suunnitelmansa päätökseen suurin piirtein kahdessa, korkeintaan kolmessa tunnissa. Mutta miksi pilata niin ilahduttava hetki niin ikävillä tosiasioilla?
”Näytät siltä, että tiedät hyvinkin, missä olet”, Malia hymyili. ”Tai kenen kanssa. Tämä ei tainnut tulla yllätyksenä.”
Hän jutteli sinänsä lämpimikseen, mutta samalla kierteli tietoisesti asioita, jotka pyörivät hänen omassakin mielessään. Maliaa kiinnosti edelleen, miksi hänet oli palkattu tähän tehtävään. Mitä Kian oli tehnyt joutuakseen siihen tuoliin? Malia löysi yleensä syyn tapolleen jo tiedonkeruuvaiheen aikana, mikäli Commission ei päättänyt kertoa sitä hänelle - tai sitten se paistoi uhrista läpi välittömästi, kuten maksamattomat velat tai täysin väärän henkilön varpaille astuminen. Kian oli kuitenkin jäänyt suureksi kysymysmerkiksi. Malialla ei ollut aavistustakaan, miksi nuori mies oli ajautunut siihen tilanteeseen, eikä hän osannut saatika halunnut sammuttaa uteliaisuuttaan. Järjestö jätti asioita kertomatta vain silloin, kun sillä oli erittäin hyvä syy - tai jos hän oli itse käyttäytynyt huonosti, ja viimeiset kuukaudet Malia oli ollut niin hyvä ja kiltti työntekijä kuin vain kykeni olemaan. Keikkojen puutteella ja sitä kautta käytännössä katsoen työttömyydellä oli saattanut olla osuutensa asiaan.
Nainen kohotti tikkarin vielä kerran huulilleen, purren karamellista palan. Hän katseli Kiania kiinnostunein, suurin silmin, ja odotti hänen reaktiotaan.
|
|
|
|
Jul 1, 2014 1:29:05 GMT 2
Post by Deleted on Jul 1, 2014 1:29:05 GMT 2
Malian vastatessa hänen kysymykseensä, ei hän voinut muuta kuin tuhahtaa ja pyöritellä silmiään epäuskoisena. Eli hän ei tulisi elämään edes puolta päivää. Hänen villi veikkauksensa oli korkeintaan nelisen tuntia, eikä hänen käyttäytymisensä todennäköisesti vaikuttaisi asiaan muulla kuin negatiivisella tavalla. Jos hän alkaisi huutaa kurkku suorana, ampuisi Malia hänet samantien, koska a) tämä ei varmasti jaksanut katsoa häntä paniikin vallassa, ja b) Malian korvat eivät pitäisi hänen aiheuttamastaan melusta – varasto oli sen verran autio, että siellä kaikui ja se vain pahensi asiaa.
”Rehellisesti sanottuna musta ei tunnu siltä, että joku olisi lyönyt mua puulla päähän. Eli ei sinänsä yllättänyt.” hän myönsi etsien hitusen mukavampaa istuma-asentoa, vaikka hänelle ei turhan hyviä vaihtoehtoja ollut suotukaan ja köydet eivät kauheasti antaneet myötä.
”Onneksi mulla on sentään jonkinlaisia suht-” Hetkinen.. Kelataanpas hieman taaksepäin. Hänen isänsä oli kaiken pahan alku ja juuri joka työskenteli 14K Triadille, Malia kuului The Commissionin riveihin. Molemmat olivat rikollisjärjestöjä ja todennäköisesti niissä pätivät suurinpiirtein samat periaatteet ja säännöt. Ja mitäkö hän ajoi takaa? Sitä, että 14K Triadissa vältettiin toisen järjestön avainhenkilöiden vahingoittamista millään tavalla, samoin näiden perheiden. Hänen isänsä oli yksi tärkeimmistä jäsenistä ja hän tämän poika eli toisinsanoen jos Malia murhaa hänet, ei järjestö pysyisi paikoillaan vaan lähtisi sotajalalle. Ja ensimmäisenä tappolistalla olisi Malia. Isänsä tuntien tämä jahtaisi Maliaa vaikka maailmanääriin jos tarve vaatii. Tämä ei lepää kuin vasta nähdessään toisen kuolleen ruumiin. Ja hän oli melko vakuuttunut siitä, ettei naisella ollut halua kuolla.
Onni tuntui hymyilevän hänelle ja vielä odottamattoman asian ansiosta.
Ärtymys ja raivo laantuivat hänen sisällään ja tilalle saapui huvittuneisuuden rippeitä. Hänen huulensa vääntyivät väkisinkin pieneen virneeseen samalla, kun hän kiinnitti katseensa Maliaan.
”Musta tuntuu, ettei sun kannata käyttää tota muhun ellei sulla ole tarvetta päästä hengestäsi”, hän lausui hitaasti ja nyökkäsi aseen suuntaan.
Ehkäpä hän voisi antaa pieniä vinkkejä Malialle, mitä tuleman piti, jos tämä päättäisi pumpata hänet täyteen lyijyä? Ehkä. Tämä oli hänen ainut oljenkortensa ja toivottavasti se myös toimi, koska muuten hän pääsisi tekemään tuttavuutta matojen ja torakoiden kanssa.
|
|
|
|
Jul 1, 2014 17:58:09 GMT 2
Post by Deleted on Jul 1, 2014 17:58:09 GMT 2
Jokin muuttui. Malian hymy laski hieman, kun hän seurasi entistä tarkemmin edessään istuvan miehen liikkeitä. Hän pystyi näkemään selvän vaihdoksen Kianin koko olemuksessa; viha ja pieni pelko sulivat kylmäksi huvittuneisuudeksi, itsevarmuudeksi. Voitonriemuksi. Pieni virne kohosi miehen huulille, mikä jo sinänsä oli harvinaista hänen tilassaan olevalle henkilölle.
”Musta tuntuu, ettei sun kannata käyttää tota muhun ellei sulla ole tarvetta päästä hengestäsi.”
Malia hallitsi pokerinaamansa, ja varmisti, ettei hänen ilmeensä värähtänytkään Kianin sanojen vuoksi. Samalla hänen mielensä alkoi kuitenkin poukkoilla noin viiteen eri suuntaan, yrittäen lähes epätoivoisesti saada kiinni edes jostakin konkreettisesta. Lopulta hän joutui itse rauhoittamaan itsensä, hengittämään syvään ja viilentämään tunteensa. Joko Kian oli todella keksinyt neronleimauksen ja Malia saisi pian tietää jotain sellaista, mitä ei olisi koskaan halunnut edes ajatella - tai sitten toinen vain bluffasi ja pelasi itselleen aikaa. Kumpikin vaihtoehto oli yhtä mahdollinen. Malia oli nähnyt uransa aikana lukemattomia eri tapoja, joilla ihmiset yrittivät kiemurrella läpi tuomiostaan. Normaalisti nainen ei olisikaan kiinnittänyt ylipäänsä mitään huomiota Kianin vihjaukseen, vaan nauranut ja jatkanut tehtäviään kuten ennenkin. Syy hänen reaktioonsa löytyi miehen olemuksesta - jokin Kianin eleissä, äänenpainossa ja sanoissa kalskahti liian paljon totuudelta.
Malia hymähti ja antoi pienen, ilottoman hymyn kohota pieneksi hetkeksi huulilleen. Hän nousi ylös jakkaraltaan ja käveli rennoin, lähes päämäärättömin askelin Kianin vierelle, pitäen kuitenkin parin metrin etäisyyden. Malia heitti karamellinsa syrjään ja huokaisi kuin uupunut vanhempi löydettyään lapsensa pahanteosta. Hänen hitaat askeleensa kaikuivat rakennuksen seinissä, ja hän pysähtyi Kianin takavasemmalle, aivan tämän näkökentän rajoille. Malia kallisti päätään ja risti käsivartensa, astahtaen vielä noin puoli metriä lähemmäs miestä.
”Enlighten me, Lay”, hän sanoi lähes kyllästyneellä äänellä. ”Mistä moinen tunne? Tiedätkö, edellisellä tyypillä jonka tapoin oli samanlainen ajatus. Ei auttanut häntä silloin.”
Sinänsä Malian sanat olivat totta. Hän ei edes pystynyt enää laskemaan kaikkia niitä uhreja, joilla oli ollut omasta mielestään polttavia syitä, miksi juuri heitä ei pitäisi tappaa. Joskus ne olivat suhteita, joskus perinteisiä ”olen oikeasti ihan hyvä tyyppi” -tarinoita. Aina välillä joku kertoi perheestään, vaimostaan tai miehestään ja suloisista lapsistaan. Silloin tällöin Malialle tarjottiin myös rahaa ja muita rikkauksia, sievoisia summia, jotta hän päästäisi kohteensa menemään. Koskaan hän ei ollut tarttunut tarjoukseen. Rahojaan levittelevä päätyi aina hautaan.
Nainen astui vielä hieman lähemmäs ja harkitsi hetken nojaavansa Kianin tuoliin. Hän pysytteli kuitenkin tietyn etäisyyden päässä. Milloinkaan ei kannattanut aliarvioida kohdetta, varsinkaan sellaista, jolla oli vuosien itsepuolustuskokemus ja tarpeeksi lihasta heittämään hänet tajuttomana Hudson-joen pohjalle. Joskus Malia oli hyvinkin fyysinen uhriensa kanssa, koski heitä, jopa halaili tai ojenteli nenäliinoja niille, jotka purskahtivat itkuun juuri ennen murhaansa. Väkivalta taas oli täysin toinen asia erikseen. Malia olisi toki voinut potkaista Kianin tuolin kumoon, lyödä häntä, katkoa hänen sormensa, painaa neuloja hänen silmiinsä, mutta siinä ei olisi ollut mitään hauskaa. Ja lisäksi mies oli osittain onnistunut yrityksessään, niin paljon kuin Maliaa ärsyttikin se myöntää - hän oli kiinnostunut ja tarttunut tämän tarjoamaan syöttiin.
|
|
|
|
Jul 2, 2014 0:26:48 GMT 2
Post by Deleted on Jul 2, 2014 0:26:48 GMT 2
Kian odotti mielenkiinnolla Malian reaktiota hänen sanomisiinsa, jotka olivat selvästi jollain tavalla päässeet horjuttamaan tätä; vaikka naisen pokerikasvot pysyttelivät samana, tämän silmät kertoivat juuri sen mitä hän oli halunnutkin. Hän oli halunnut saada tämän ajatukset sekaisin ja liikahtamaan sen verran, että tämä osaisi uskoa hänen vihjeensä olevan osa jotain suurempaa paljastusta – mitä se totisesti oli. Asia erikseen, muuttaisiko se Malian mielen.
Hän myhäili hiljaa itsekseen ja virne levisi jokerihymyksi asti.
Malian kiinnostus oli selvästikin herätetty onnistuneesti, sillä tämä lähti liikkeelle. Hän katseli tarkkaavaisena naisen jokaista liikettä; sitä kuinka tämä nousi penkiltään, heitti herkkunsa pois ja seisahtui hänen sivulleen – turvallisen välimatkan päähän, jota tosin kuroi vielä parisen metriä.
”Mmm” hän tyytyi hymisemään härnäävästi Malialle. Ei hän nyt voisi paljastaa pomminvarmaa – tai ainakin olevinaan – paljastustaan tuosta noin vain. Hän oli vannonut ettei kertoisi siitä kenellekään, eikä siitä näin ollen tiennyt kukaan muu paitsi hän ja hänen isänsä. Mutta tällaisessa tilanteessa hän teki mitä tahansa pelastaakseen nahkansa, joten salaisuus paljastuisi yhdelle ihmiselle lisää. Vaihtoehtoja hänellä ei juurikaan ollut, sillä hänellä oli vielä elämässään niin paljon tehtävää, ettei hän pystyisi tekemään niitä tunnissa, eikä kuoleminen kuulunut hänen suunnitelmiinsa.
Lyhyen hetken verran hänen olisi tehnyt mieli tehdä niin kuin elokuvissa; maagisesti päästä irti siteistä ja käsiraudoista, pamauttaa Malia kuutamolle, ja lähteä karkuun. Mutta sen realistisuus oli luokkaa miinus nolla. Hän hallitsi tiirikoinnin, mutta se oli yhtä tyhjän kanssa, sillä hän ei omistanut pinnejä, saati käyttänyt sellaisia. Ja todennäköisesti Malia olisi napsinut ne häneltä pois, sillä hänet oli selvästi kopeloitu läpikotaisin, koska hän ei muistanut missään vaiheessa avanneensa kauluspaidastaan enemmän kuin pari nappia.
”Sanooko 14K Triad sulle mitään?” hän kysäisi kuin ohimennen, pitäen katseensa edessään, ”Jos sanoo niin satutko tietämään, ketkä kuuluu U.S.A:n ryhmän ylimystöön?”
Johdattelua, johdattelua. Vaikka järjestöjen arvoasteikko haluttiin usein pitää salassa, kilpailijat osasivat sen siitä huolimatta ulkoa. Eiväthän nämä muuten osaisi välttää tärkeitä henkilöitä.
|
|
|
|
Jul 2, 2014 23:08:17 GMT 2
Post by Deleted on Jul 2, 2014 23:08:17 GMT 2
Kesti hetken, ennen kuin Kian antoi minkäänlaista verbaalista reaktiota. Mies selvästi nautti hetkestä, mikä jo itsessään oli ärsyttävää. Enemmän Maliaa kuitenkin kylmäsi - hän ei osannut olla vihainen, vaan käytti kaiken energiansa pitääkseen ajatuksensa tyynenä ja tunteensa tasaisina. Jos hän päästäisi irti hetkeksikään, pakokauhu voisi ottaa vallan. Niin ei saanut käydä koskaan. Pelko johti hätiköityihin päätöksiin ja virheisiin, virheet taas johtivat kuolemaan. Niinpä nainen pysytteli paikallaan eikä reagoinut mitenkään Kianin merkitsevään hiljaisuuteen. Kun toinen lopulta puhui, hän joutui kuitenkin pakottamaan itsensä tyyneksi jo toistamiseen, ja hengittämään syvään pitääkseen päänsä kylmänä ja päätöksentekonsa yhtä kirkkaana kuin aiemmin. Tällä kertaa hän ei onnistunut yrityksessään läheskään yhtä hyvin.
14K Triad. Totta kai hän tiesi sen nimen, kaikki sen tiesivät. Eri järjestön ja niiden ylimystöjen tunteminen kuului työnkuvaan. Malia ei ollut kuullut heistä hetkeen, ei sen jälkeen kun heidän edellinen pääjohtajansa ajettiin vankilaan, mutta nimet olivat silti piirtyneet hänen mieleensä. Yksi Malian kollegoista oli tapattanut yhden Triadin jäsenen kun hän oli asunut vielä Philadelphiassa, ja mies oli kadonnut jäljettömiin kolme päivää myöhemmin. Häntä ei enää koskaan nähty uudelleen, mutta kaikki tiesivät hyvin, mihin hän oli joutunut ja mitä hänelle oli tapahtunut. Malia toisti Triadin Yhdysvaltojen ylimystön nimet mielessään, ja koko hänen kehonsa tuntui pysähtyvän kun hän pääsi listan loppuun.
Lay.
Miksi hän ei ollut huomannut tätä aiemmin? Kyseinen sukunimi ei ollut varsinaisesti yleinen tällä puolen valtamerta. Kaikki merkit olivat olleet hänen silmiensä edessä, mutta hän ei ollut ymmärtänyt yhtäkään. Nuori mies, jolla oli sinänsä olemattomasta syystä näennäisesti loputon määrä rahaa. Mystinen isä, josta ei saatu tarkempia tietoja kuin liikemies. Tapa, jolla Kian käyttäytyi. Ja etenkin se tapa, jolla koko se keikka oltiin annettu Malialle, jolla hänelle oltiin jaettu tietoja ja käskyjä. Häntä oli pimitetty. Ja nyt hän oli kusessa. Hän seisoi tyhjässä varastorakennuksessa aseen kanssa tyrmättyään ja kidnapattuaan Yhdysvaltojen Triadin ylimystövastaajan pojan. Ei voinut olla totta.
Oli sanomattakin selvää, että mikäli Kian pääsisi tästä yöstä läpi elävänä, ensimmäinen asia jonka hän tekisi olisi hoitaa Malia pois päiväjärjestyksestä. Samoin kävisi, jos nainen tapattaisi hänet - järjestöjen väliset riitaumat eivät olleet pikkujuttu, ja Triad pyyhkisi hänet tieltään hetkessä. Commission ei auttaisi piilottamaan häntä - juuri he olivat asettaneet hänet tähän pisteeseen. Miksi? Hän ei ollut tehnyt mitään, mikä olisi loogisesti aiheuttanut tämän tilanteen. Ei selvästikään ollut pelkkä vahinko, ettei Malialle oltu kerrottu näin suuresta asiasta. Joku halusi tapattaa hänet likaamatta itse käsiään - se ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, mutta sillä hetkellä hänen oli vaikeaa keksiä järkeviä syitä. Hän oli ollut hiljainen useita kuukausia, eikä ollut poikennut ruodusta pitkään aikaan. Miksi juuri nyt? Ja kuka? Antoiko joku käskyjä johdon ohitse?
Hetkellisesti Malia menetti kontrollin. Hänen ei tarvinnut lausua mitään Kianin kysymykseen, he molemmat tiesivät vastauksen. Hän astui ripeästi eteenpäin, Kianin taakse ja pois tämän näkökentästä. Naisen sormet painuivat nuorukaisen hiuksiin, aluksi lähes hellästi, kunnes ne äkkinäisesti tarttuivat löytämiinsä suortuviin ja tukistivat voimakkaasti. Malia kiskaisi Kianin päätä taaksepäin, jotta tämä pystyi näkemään hänet.
”Todista se”, hänen totesi viileästi. ”Tai lupaan tappaa sinut siihen paikkaan.”
Hän tarkoitti sitä, jokaista sanaa ja tavua. Häkkiin ajettu murhaaja oli kaikista karmivin vanki. Hän tarvitsi jonkinlaisen varmistuksen ennen kuin päättäisi seuraavan siirtonsa, jotain, jonka avulla oikeuttaa hallintansa menetyksen. Malia alkoi hitaasti ymmärtää, että olisi pian kuollut, teki mitä tahansa - mutta hän halusi ensin oikeutuksen päätelmälleen. Vaikka hän päästäisi Kianin menemään nyt, vailla pienintäkään naarmua ihossaan, mies luultavasti antaisi hänestä tappokäskyn heti auringonvalon nähtyään. Ja mikäli ihme tapahtuisi ja sekä Kian että Triad tavalla tai toisella päästäisivät Malian pakenemaan, hän ei voinut tietää varmaksi, oliko hänen omakaan järjestönsä enää turvallinen.
Malia irrotti hitaasti otteensa Kianin hiuksista ja antoi kätensä liukua tämän tuolin selkänojalle. Hänen yleensä ilmeikkäät tai tietoisesti tunteita torjuvat kasvonsa valuivat täysin eleettömiksi. Johnny Lay. Malia muisti sen miehen.
Kian todella oli isänsä poika.
|
|
|
|
Jul 3, 2014 1:01:19 GMT 2
Post by Deleted on Jul 3, 2014 1:01:19 GMT 2
Hän ei saanut minkäänlaista vastausta kysymykseensä ja siitä pystyi päättelemään vain yhden asian; Malia alkoi hahmottaa, mitä hän ajoi takaa. Hän myönsi itselleen paljastaneen liikaa, mutta toisen härnääminen ei ollut niin nautinnollista, kuin hän oli kuvitellut. Ja mitä enemmän hän paljasti naiselle, sitä todennäköisemmin tästä tuntuisi siltä kuin joku hakkaisi nyrkillä kasvoihin. Ja kovaa. Hän pistäisi Malian kokemaan täsmälleen samanlaiset tunnetilat, jotka hän oli vielä hetki sitten tukahduttaut sisällään. Tämä saisi kokeilla uhrin roolia.
Kian käänsi hitaasti katseensa Maliaan, joka näytti kaivelevan mielensä perukoita. Ilmeisesti tämä yritti selvittää, olivatko hänen puheensa totta vai ei. Ja mitä pidemmälle tämä näytti menevän ajatuksissaan, sitä enemmän tämän pokerikasvojen ilme särkyi. Voitonriemu sen kun vahvistui Kianin sisällä ja hän tuuletti päänsä sisällä. Hän oli hyvin varma voitostaan. Lisäksi naisen kasvoja oli mielenkiintoista seurata, koska hän ei ollut koskaan päässyt todistamaan samanlaista tilannetta kuin tässä ja nyt. Eikä todennäköisesti tulisi kokemaan enää toista kertaa. Oli harvinaislaatuista paljastaa näinkin varjeltu asia.
Eivätkä hänen temppunsa suinkaan loppuneet siihen: Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että häntä etsittiin. Yksi – ja painavin – syy hänen jatkuvaan puhelimensa rämpytykseen ei suinkaan ollut nettiriippuvuus, vaan se, että hän sai isältään säännöllisiä varmistusviestejä, joissa tämä vaati tietää, oliko hänellä kaikki hyvin. Iltaisin puolestaan soitot olivat yleisiä, eikä häneltä ollut mennyt ikinä yksikään ohi – ei edes humalassa. Hänellä ei ollut lupaa sammuttaa puhelintaan, sen akussa täytyi aina olla hönkää, koska se automaattisesti tulkittaisiin, ettei kaikki ollut niin kuin piti. Samoin kuin se, että hänen velvollisuutensa oli vastata tai soittaa isälleen takaisin tunnin sisällä. Ja hän osasi olla melko positiivinen siitä, että Malia oli hankkiutunut eroon hänen puhelimestaan, sillä se ei enää ollut siellä missä piti. Joten häntä osattiin lähteä etsimään.
Malian kadotessa Kianin näkökentästä, pieni ääni hänen päänsä sisällä huusi, ettei hän välttämättä selviäisi tästä hengissä. Aivan hyvin toinen voisi toteuttaa alkuperäisen suunnitelmansa – mistäs hän tiesi oliko toinen niin hullu vai ei? Ääni hiljeni sillä samalla sekunnilla kun sormet upposivat hänen hiuksiinsa. Hän taisi aavistella, mitä oli pian tulossa. Tukistus sai Kianin vääntämään naamaansa, se nimittäin sattui. Samoin kuin se, että hänen päänsä riuhtaistiin taakse ja hän joutui kohtaamaan naisen kasvot. Siitä huolimatta hän sai pidettyä jokerihymynsä kasvoillaan, vaikka siihen olikin sekoittunut kivuntunnetta. Hän vain katsoi toista, vastaamatta tälle mitään. Hän uskalsi jopa tehdä niin.
Kun sormien ote hellitti hänen hiuksistaan, oli peli käännetty kokonaan hänen edukseen. Malia oli osannut yhdistää hänet isäänsä, siitä hän oli 100% varma.
”Miten olisi vaihtokauppa?” hän ehdotti napittaen naista ruskeilla silmillään, edelleen niska ojennettuna taakse, ”Jos päästät mut irti niin lupaan olla heittämättä sua seinään. Niin, enkä riistä sun henkeäsi. Miltäs kuulostaa?”
Hän oli tehnyt aivan tarpeeksi tuttavuutta tuolin kanssa.
|
|
|
|
Jul 3, 2014 18:37:17 GMT 2
Post by Deleted on Jul 3, 2014 18:37:17 GMT 2
Kian selvästikin tiesi saaneensa tilanteessa ylemmän käden. Malia ei muistanut, milloin viimeksi näin olisi käynyt - mutta toisaalta normaalisti olosuhteet olivatkin erilaiset. Yhtä kaikki häntä rasitti paitsi koko käytöksensä epäammattimaisuus, myös tapa, jolla hänen kohteensa melkein nautti tilanteesta - huolimatta siitä, että tämä oli yhä sidottu tiukasti tuoliin. Hän käänsi katseensa pois Kianin silmistä, jotka tarkkailivat häntä edelleen, nyt täysin pelottomina ja varmoina. Malia veti kätensä takaisin sivulleen, valmiina astumaan taaksepäin, kun toinen vihdoin puhui. Vaihtokauppa.
”Jos päästät mut irti niin lupaan olla heittämättä sua seinään. Niin, enkä riistä sun henkeäsi.”
Kianin sanat kuultuaan Malia oli parin sekunnin ajan hiljaa, tuijottaen betonilattiaa täysin tyhjin silmin. Sitten, ilman varoitusta, hän purskahti nauruun. Se oli hallitsematon ja reunoista revitty ääni, joka kuulosti oudolla tavalla melkein särkyneeltä. Hetken ajan hän vain nauroi nojautuen hieman eteenpäin reaktion voimasta, eikä tuntunut kiinnittävän muuta huomiota ulkomaailmaan. Sitten, vähitellen, ääni laantui pieneksi kikatukseksi ja lopulta pieniksi pyrskähdyksiksi. Malia suoristautui ja nosti kätensä hetkellisesti suulleen, hymyillen sen takana yhä leveästi. Hän kiersi tyynin askelin tuolin ympäri, pysähtyen nyt Kianin etuvasemmalle, ja katseli miestä silmät huvituksesta tuikkien.
”Miltä kuulostaa?” hän toisti epäuskoisesti, naurunpyrskähdys lauseen päättäen. ”Sinä todella luulet, että minä vain heitän aseeni menemään ja vapautan sinut tuosta vain? Sinulla ei ole mitään syytä kertoa minulle totuutta, ja pyydät silti minua uskomaan, ettet sinä, Johnny Layn poika ja itsepuolustuksen ammattilainen, koske minuun?”
Malia laski kätensä jälleen tuolin olalle, kallistuen kohti Kiania. Hänen kasvoilleen kohosi jälleen leveä hymy, kun hän tuijotti miestä silmiin.
”Minä olen jo kuollut. Ja sinä olet isäsi poika. Jos sinä et tapa minua, joku Triadista tekee sen puolestasi.”
Ja jos ei Triad, niin sitten Commission. Sitä Malia ei kuitenkaan sanonut ääneen - mitä vähemmän Kian tiesi hänen taustoistaan, sen parempi. Nainen ymmärsi kuitenkin itsekin, että viivytti vain välttämätöntä - hänen täytyisi päästää Kian lopulta menemään, ja yksinkertaisesti toivoa ettei tämä joko rampauttaisi häntä itse tai kutsuisi isäänsä tekemään sitä. Malia oli pinteessä jo nyt, mutta jos hän todella teurastaisi Layn jälkeläisen, hän voisi saman tien ampua itsensä ilman sen suurempia seremonioita, sillä mitään toivoa henkiinjäämisestä ei olisi. Nyt hänellä oli sentään ohut mahdollisuus, mikäli onni osuisi hänen kohdalleen. Commissionissa oli ilmiselvästi joku, joka halusi nähdä Malian kuolleena, mutta hän oli onnistunut välttämään takinkääntöjä ennenkin. Hänen täytyisi vain onnistua uudelleen.
Naisen naurukohtaus sekä leveä, hysteerinen hymy olivat ehtineet jo laantua. Hän hengitti syvään ja vetäytyi kauemmas, vilkaisten kädesssään toimettomana roikkuvaa Berettaa. Kuului kaiussa monistuva naksahdus, kun hän otti aseen varmistimen pois päältä. Täytyi kohdata tosiasiat. Hänelle tarjottiin vaihtokauppaa - se saattoi perustua täysin perättömiin lupauksiin ja johtaa vain pahempaan tilanteeseen, mutta se oli silti parempi vaihtoehto kuin tilanteen pitkittäminen.
”Sinä et koske minuun. Saatat olla hyvä lähitaistelija, mutta minä olen itärannikon nopein luoti. Jos näen epäilyttävän liikahduksen, edes yhden, ammun polvilumpiosi sirpaleiksi.”
Malia kohotti kulmaansa ja loi huomattavasti aiempaa tasaisemman katseen Kianin silmiin.
”Onko meillä sopimus?”
|
|
|
|
Jul 3, 2014 20:02:46 GMT 2
Post by Deleted on Jul 3, 2014 20:02:46 GMT 2
Kianin hymy hyytyi Malian purskahtaessa nauruun. Ei sen vuoksi, että hän olisi luullut tämän tulleen hulluksi – vaikka sekin oli hyvin mahdollista -, ehei, häntä alkoi taas pännimään se, etteivät ihmiset vain osanneet ottaa häntä tosissaan. Oliko siinä jotain väärää, että hän ensin avasi suunsa ja ajatteli vasta sitten? Ja ehdotus, jonka oli hän esittänyt, oli huomattavasti edullisempi Malialle kuin hänelle. Joten miksi? Taisi olla vain parempi, että hän teippaisi suunsa kiinni ja avaisi sen vasta sitten, kun oli täysin välttämäöntä. Kianin ilme muuttui kyllästyneeksi, taisipa siinä samalla karata syvä huokaisu huulten välistä.
Miksi ihmiset tuntuivat aina sekoavan hänen seurassaan?
Naista katsottiin kulmat hivenen koholla, hän odotti tämän rauhoittuvan ja sanovan jotain, aivan sama mitä.
”Sinä todella luulet, että minä vain heitän aseeni menemään ja vapautan sinut tuosta vain?” Kian painoi huulensa yhteen – mikä sai hänet näyttämään suorastaan söpöltä - , ja nyökytteli myöntyvästi.
”Sinulla ei ole mitään syytä kertoa minulle totuutta, ja pyydät silti minua uskomaan, ettet sinä, Johnny Layn poika ja itsepuolustuksen ammattilainen, koske minuun?” Lisää nyökyttelyä.
”Minä olen jo kuollut. Ja sinä olet isäsi poika. Jos sinä et tapa minua, joku Triadista tekee sen puolestasi.” Kian nyökkäili myöntyväisen näköisenä Malialle, kunnes tajusi miettiä tämän viimeisintä lausetta uudemman kerran ja äkkiä pudisteli päätään. Tappaminen ei ollut hänen juttunsa. Hän tappaisi vasta sitten kun kokisi olevansa hengenvaarassa; tilanteessa josta hän ei pääsisi pois muuta kuin päästämällä toisen päiviltään. Ja hänen harkintakykynsä mukaan tämä tilanne ei ollut sellainen.
Ympärillä kaikuva naksahdus kuulosti tutulta, aivan liian tutulta, eikä sen aiheuttanut liike ollut yllätys. Malia oli selvästi epäluuloinen häntä kohtaan, mutta miksei olisi. Hän oli jopa joutunut myöntämään itselleen, ettei ollut siitä luotettavimmasta päästä, vielä kun soppaan lisättiin se fakta, että hän kuului Triadiin verisiteiden kautta. Epäluuloisuus oli täysin loogista.
”Joo. Lupaan olla yrittämättä mitään tyhmää. Vannon kautta Triadin ja sitä rataa”, Kian vastasi. Kieltämättä hänen olisi tehnyt mieli napata kiinni Malian kauniista kaulasta ja vääntää sen sijoiltaan, mutta koska tällä oli ase, ei sen yrittäminen ollut viisasta. Hänellä ei ollut kiinnostusta satuttaa itseään, saati menettää henkikultaansa.
|
|
|
|
Jul 3, 2014 23:35:31 GMT 2
Post by Deleted on Jul 3, 2014 23:35:31 GMT 2
Oli naurettavaa (ja samalla hämmentävää), kuinka viattomalta Kian pystyi näyttämään koko sen sananvaihdon ajan. Mies ei vaikuttanut lainkaan henkilöltä, joka oli köytetty tuoliin tai jonka henkeä oltiin vain hetki sitten uhattu. Hän näennäisesti suostui Malian ehtoihin, jotka eivät olleet juurikaan muuttuneet lähtöpisteestään, ja katsoi tätä odottavin silmin. Malia hymähti ja nyökkäsi, astellen jälleen tuolin taakse. Särisevän valon alla ei ollut varsinaisesti helppoa nähdä, mitä teki, mutta hän pyrki tarkentamaan siitä huolimatta koordinaationsa.
Nainen aloitti köysistä. Hän ei viitsinyt edes yrittää solmujen perinteistä aukomista, vaan sen sijaan työnsi kätensä takkinsa taskuun, jossa hänen sormenpäänsä koskettivat kahta esinettä - avaimia ja linkkuveistä. Malia kiskaisi esiin niistä jälkimmäisen, ja heilautti veitsen auki. Hän katseli sen terää ja painoi peukalonsa kokeeksi sitä vasten. Kun pieni, pistävä kipu tuntui hänen ihollaan ja muutama punainen veripisara nousi sen pinnalle, hän totesi tyytyväisyytensä ja siirsi mielenkiintonsa Kianin ympärille kiinnitettyihin köysiin. Niitä oli yhteensä kolme - yksi tukeva, useamman solmun rykelmä pitämässä miestä paikoillaan rintakehästä, kaksi taas tämän molemmissa jaloissa suurin piirtein nilkkojen kohdalla. Malia aloitti rintakehän solmuista, ja alkoi katkoa köysiä veitsellä nihertäen. Tarpeeksi hyvän terän kanssa aikaa ei kulunut kauan, ja pian nainen veti löysät köydet pois Kianin ympäriltä. Tämän keho oli vielä lämmin - se oli hyvä, ainakin Malian kannalta. Hän ei ollut onnistunut aiheuttamaan kylmettymiä. Johnny Lay ei luultavasti olisi järin iloinen, jos tämän poikaa ei palautettaisi entisen veroisena.
Malia vilkaisi ensin Kianin jalkoja ja sitten hänen käsiään, jotka oli kahlittu poliisiraudoin. Parin sekunnin harkinnan jälkeen Malia päätyi siirtymään Kianin jalkojen puoleen ja katkomaan ensin niiden köydet. Aina oli mahdollisuus, että hän saisi tämäkän potkun kasvoihinsa, mutta miehen käsien vapauttaminen ennen jalkoja olisi käytännössä katsoen ollut kuristuskuoleman puhdasta kerjäämistä. Sydän pamppaili hieman nopeammin; kaikki vaistot käskivät vain pakenemaan tai viemään työn loppuun, mutta sillä hetkellä kumpikaan ei ollut järkevä vaihtoehto.
Lopulta Malia nousi ylös vedettyään köydet ensin lattialle. Hän vilkaisi Kianin jalkoja ja sitten tämän kasvoja. Hän melkein avasi suunsa kysyäkseen, tunsiko tämä vielä mitään polviensa alapuolella, mutta esti itseään viime hetkellä. Hän saattoi vapauttaa miehen, mutta se ei asettanut häntä minkäänlaiseen vastuuseen tästä.
Viimeiseksi jäivät käsiraudat. Malia asteli Kianin selän taakse ja samalla sulki linkkuveitsensä työntäen sen takaisin taskuunsa. Hän otti esiin pienen, metallisen avaimen ja kyykistyi miehen käsien tasalle. Hän tarttui kevyin ottein tämän ranteeseen, käänsi sitä hieman ja etsi rautojen lukon. Pieni naksahdus, ja lukitukset aukesivat. Malia veti raudat pois ja suoristautui. Hän otti välittömästi askeleen taaksepäin ja paransi otettaan aseestaan, jota oli joutunut pitämään toisarvoisena köysien irrottamisen ajan.
Nainen katseli Kiania tarkkaavaisesti ja valmistautui paitsi painamaan liipaisinta, myös juoksemaan henkensä edestä. Ne kaksi olivat hänen parasta puolustustaan - jos Kian saisi koskaan otteen hänestä, peli olisi täysin menetetty.
”No niin, minä tein osani”, Malia totesi. ”Sinun vuorosi.”
|
|
|
|
Jul 4, 2014 0:21:36 GMT 2
Post by Deleted on Jul 4, 2014 0:21:36 GMT 2
Vaikka sopimus ei tuntunut olevan millään tavalla Kianille hyödyksi, oli siitä – yllättävää kyllä - enemmän hyötyä kuin uskoisikaan. Hänen jalkansa olivat nimittäin turta, kylmyydestä tai sitten puutumisesta, hän ei osannut päättää kumpi oli kyseessä. Köydet hankasivat inhottavasti niin rintakehää, kuin myös jalkoja vasten, vaikka hänelle oli jäänyt parisen senttiä liikkumavaraa. Puhumattakaan käsiraudoista jotka hiersivät ranteissa. Hän olikin melko vakuuttunut siitä, että saisi hiertymät muistoksi tästä yöstä. Vartalo suorastaan huusi päästä liikkumaan ja venyttelemään. Eikä tietenkään unohdeta hänen persettään joka oli puutumisen partaalla. Hän oli aina ollut huono istumaan – vaikka syynä olikin malttamattomuus, eikä puutuminen.
Viimeinkin Malia alkoi aukoa hänen köysiään, yksitellen. Ensin kyytiä sai rintakehän vangitsija, joka tippui lattialle. Kianista tuntui siltä, että hän pystyi vihdoinkin hengittää. Niinpä hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja päästi ne sitten ulos. Ah, ilmaa... Tosin kylmää sellaista.. Miten hän voi olla niin aasi, ettei osannut ottaa takkiaan mukaan? Yleensä hän kantoi sitä lämpötilasta huolimatta mukanaan – ellei sitten puhuttu 25 lämpöasteesta. Ja juuri tänään hän oli jättänyt sen kotiin.
Hieno homma, Sherlock.
Seuraavaksi lähtivät jalkojen köydet. Hän istui kiltisti, lähes liikkumatta, paikoillaan ja katseli ympärilleen uudemman kerran. Kolkko paikka, ei hän muuta voinut todeta.
Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä avautuivat käsiraudat, jonka johdosta Kian veti kädet syliinsä. Hän hieroi ranteitaan, tunnustellen kuinka kipeät ne mahdollisesti voisivat olla seuraavana päivänä. Ehkä hän selviäisi siitä. Eiköhän mikä tahansa ollut helpponakki hänen henkensä rinnalla.
Kian oli hyvinkin tietoinen siitä, että Malia seisoi hänen takanaan, valmiina ampumaan jos hän tekisi jotain typerää, joten hän nousi tuoliltaan hitaasti, jonka jälkeen venytteli vartaloaan. Sattuipa hän kurkkaamaan vielä paitansa alle tarkistaakseen vauriot – tiedä mitä Malia oli hänelle sillä aikaa tehnyt, kun hän oli tollut tajukankaalla. Mitään mainittavaa ei siinä valossa pystynyt näkemään, joten hän jätti asian sikseen, ja kääntyi rintamasuunta Maliaa kohden.
”Sä taisit hankkiutua eroon mun puhelimesta?” Se ei oikeastaan ollut edes kysymys, vaan olettamus, koska puhelinta ei näkynyt eikä kuulunut missään.
”Muuten hyvä suunnitelma heittää se menemään, mutta sen takia mua on osattu lähteä etsimään.” hän sanoi ja katsoi toista merkitsevästi suoraan silmiin.
”Katsos kun isä osaa olla huolissaan musta ja jos en soita sille takaisin tunnin sisällä niin mua lähdetään etsimään kissojen ja koirien kanssa. Ja jos puhelin on kiinni niin se automaattisesti tarkottaa sitä, että olen ongelmissa.”
Olipas kilttiä häneltä selvittää hieman tilannetta Malialle. Okei, ei hän sitä kiltteyttään tehnyt, hän halusi saada toisen hikoilemaan.
|
|
|
|
Jul 4, 2014 21:32:42 GMT 2
Post by Deleted on Jul 4, 2014 21:32:42 GMT 2
Puhelin. Se oli ollut ensimmäisiä asioita, joita Malia oli hoitanut. Tällä hetkellä se oli palasina jossain 13. kadun ja Gansevoort Streetin kulmassa, piilotettuna ohikulkijoiden katseilta, täysin vailla elonmerkkejä. Nykyään käytännössä katsoen kaikkien puhelimissa oli GPS, eikä hän voinut riskeerata reittitietojen johtamista suoraan varastorakennukseen Brooklyniin. Malia ei ollut kuitenkaan ajatellut, että hänen täytyisi varautua mihinkään muuhun; eihän juhlimiseen taipuvan nuorukaisen puuttumista edes huomattaisi ennen aamua, ja silloin työ olisi jo hoidettu ja ruumis hävitetty. Kukaan ei koskaan saisi tietää, mitä kuin jäljettömiin kadonneelle opiskelijapojalle oli käynyt. Kianin taustat kuitenkin muuttivat kaiken, ja tilanteen vakavuus alkoi valjeta pienissä osissa Malialle. Tavallisessa tapauksessa hänen jälkiään tuskin olisi saatu selville, mutta Triad tiesi kaiken, mitä siinä kaupungissa tapahtui. Heillä oli silminnäkijähavaintoja - milloinkaan muulloin Malia ei olisi huolehtinut niistä, sillä hän osasi pysyä valokeilan ulkopuolella ja piilottaa itsensä tarvittaessa, eikä virkavalta tuntenut häntä juuri lainkaan. Alamaailma kuitenkin tunsi. Asiaa vaikeutti vielä enemmän se, että Triad oli luultavasti ollut liikekannalla jo tunteja, siitä lähtien kun Kianin puhelimen signaali oli katkennut. Häntä etsittiin, eikä tämä piilopaikka pysyisi turvallisena enää kauaa.
Malian ensireaktio oli yksinkertainen: hänen täytyisi paeta. Jos hän nousisi vuokraamaansa autoon ja painaisi kaasua, niin hän voisi ehkä ehtiä tarpeeksi kauas. Se, mitä sen jälkeen tapahtuisi, oli kuitenkin täysin auki - Malia ei halunnut jättää New Yorkia, eikä hän voinut luottaa siihen, että Kian maagisesti unohtaisi sen faktan että hän oli kidnapannut ja uhannut tappaa tämän ja lepyttelisi isänsä munkin rauhanomaisin elkein. Ei, pelkkä pakeneminen ei ollut vaihtoehto. Sitä paitsi Kian vaikutti niin pirulliselta tapaukselta, että luultavasti keksisi Malialle vielä jonkin ylimääräisen koston, jos hän jättäisi miehen yksin ja kylmissään brooklynilaiseen varastorakennukseen. Triad varmaan kidnappaisi hänet vastaiskuna ja leikkaisi irti hänen varpaansa tai jotain muuta yhtä riemastuttavaa.
Naisen ajatukset siirtyivät eteenpäin. Hänellä oli mukanaan puhelin - ei tietenkään omansa, sen ottaminen mukaan keikalle olisi ollut vielä typerämpää kuin tunnetun mafiapomon pojan kaappaaminen. Sen sijaan Malialla oli autossaan prepaid, joka salli anonyymiyden ja helppouden. Oli ohut mahdollisuus, että jos hän saisi Kianin soittamaan isälleen kyseisestä puhelimesta, koko kaaos pystyttiin vielä perumaan. Tietenkin todennäköisyys suunnitelman onnistumiselle oli minimaalinen - kaapatun laittaminen soittamaan läheisilleen oli yksi vanhimpia temppuja, mitä oli, ja Triad olisi hyvin vaikea vakuuttaa. Lisäksi Kianin itsensä saaminen edes tarttumaan puhelimeen tai sanomaan mitään muuta kuin sijaintinsa ja avunpyynnön olisi ongelma itsessään - miehellä ei ollut mitään syytä auttaa Maliaa, päinvastoin, eikä Malialla ollut asemassaan mitään tarjottavaa tai uhattavaa. Vai oliko?
”Loistavaa”, nainen sanoi kuivasti. Hänen mielensä laukkasi jatkuvasti, mutta hän piti ilmeensä niin tyynenä kuin mahdollista. Luoja tiesi kuinka paljon tyydytystä Kian sai siitä asemasta. ”Eli toisin sanoen isukkisi ja samalla koko osavaltion järjestön jäsenet etsivät sinua juuri nyt. Ja kun he löytävät sinut, he myös tappavat sen, joka on sinut vienyt. Piristävää.”
Malia mutristi huuliaan hetkellisesti, kallistaen päätään ja näyttäen pohtivalta. Sitten hän kohotti taas katseensa Kianiin ja väläytti tälle hymyn. Ei ollut tarvetta teeskennellä minkäänlaista tunnetta ilmeen yhteydessä, he molemmat tiesivät, minkälainen tyhjyys sen takana odotti. Kianilla oli sillä hetkellä tilanteessa kaikki valta, ja tämä selvästi myös tiesi sen - ja piti siitä. Miksei Malia antaisi miehen nauttia siitä hetken? Sehän kuului vain hyviin käytöstapoihin.
”No, Lay, kerro toki. You’re the man of the hour. Kuinka haluat toimia? Luovuttaa minut isällesi? Vai kenties ampua minut itse?”
Malia kurtisti kulmiaan.
”Ellen sitten olisi ensimmäinen tapposi. Voi, kerro että olisin. Rakastan ensimmäisenä olemista.”
|
|
|
|
Jul 5, 2014 23:23:28 GMT 2
Post by Deleted on Jul 5, 2014 23:23:28 GMT 2
”Luonnollisesti”, Malialle vastattiin lyhyesti. Ja todennäköisesti Malia hoidettaisiin päiviltä mahdollisimman lyhyttä kaavaa seuraten. Kian ei tunnustanut pitävänsä ajatusta maailman parhaimpana. Suoraan sanottuna hänestä se oli perseestä. Hän ei osannut nähdä, mitä hyötyä siitä hänelle olisi, jos Malia kidutettaisiin kuoliaaksi. Vaikka tämä oli napannut hänet, ajatellut tappavansa, ei hän toivonut kenellekään sellaista kohtaloa. Ja mitään pahaa ei loppujen lopuksi ollut päässyt tapahtumaan. Kyllä, Kian halusi kostonsa Malialle, mutta ei tällä tavalla. Ja kun isä saapuisi, hänen puheistaan ei olisi mitään hyötyä.
Hän painoi kulmiaan kurttuun Malian puhuessa siitä, miten hän aikoisi tappaa tämän. Mikä särähti ikävästi hänen korviensa välissä. Hänellä ei ollut aikeita tappaa tätä. Se oli selvää.
”Vaikka satun olemaan Triadin ylimystöön kuuluvan poika, se ei tarkoita sitä, että tykkäisin tappaa ihmisiä. Tai että ajattelisin samalla tavalla.” Kian sanoi ja työnsi kädet housuntaskuihinsa. Sormet tuntuivat palelevan, vaikka hän ei ollut mikään vilukissa.
Hän siirsi katseensa maahan ja yritti ajatella.
Hän halusi pois tästä koko tilanteesta. Hänellä oli kylmä, häntä väsytti, hän ei halunnut nähdä verilöylyä. Kian tiesi keksivänsä muun, paremman keinon kostaa Malialle, kun sen aika koittaisi. Joten hänen oli jollain ilveellä onnistuttava pysäyttämään isänsä ja iso lössi järjestön sotilaita. Mutta miten? …. Hmm...
”Tehdään toinen diili: Annat mulle puhelimen ja käännytän Triadin takaisin. Ja siitä hyvästä mä saan kostaa sulle juuri sellaisella tavalla kun haluan. Johon ei kuulu tappaminen, call?” hän ojensi kättään Maliaa kohden ja katsoi tätä haastavasti silmiin. Nyt täytyisi toimia nopeasti, sillä ryhmärämä olisi todennäköisesti minä hetkenä hyvänsä perillä.
Niin ja yksi, mielen perälle haudattu, syy haluun säästää Malian henki oli myös se, että Kian jollain kierolla tapaa piti tästä. Mutta hän karkotti sen ajatuksen mielestään.
|
|
|
|
Jul 6, 2014 1:10:26 GMT 2
Post by Deleted on Jul 6, 2014 1:10:26 GMT 2
Ainakin jokin näytti purevan Kianiin - manipulaatio, edes jonkinlainen, palkitsi silloin tällöin. Oli tosin ollut jo jonkin aikaa selvää, ettei mies ollut kiinnostunut Malian tappamisesta, ainakaan suorilta käsin. Nuorukainen reagoi Malian sanoihin omalla tavallaan jopa vahvasti, ja alkoi samalla liikahdella lähes epämukavasti. Naisen ote aseestaan tiukentui, kun Kianin kädet katosivat tämän taskuihin, mutta löystyi muutama sekunti myöhemmin, kun ne eivät näyttäneet vetävän esiin mitään. Hän oli jättänyt rekisteröimättä, että nyt todella oli maaliskuinen yö New Yorkissa, eikä lämpötila ollut varsinaisesti viileissä rakennuksissa vähäisissä vaatteissa lymyävien puolella. Malia mittaili entistä kohdettaan katseellaan, ja yritti löytää merkkejä paleltumista tai hypotermiasta. Hän oli usein hieman huolimaton uhriensa säilytysvaiheessa, nämähän kuolisivat kuitenkin myöhemmin - miksi siis vaivautua hoitamaan pikkuasioita, kuten sopivaa ruumiinlämpöä.
Kianin seuraava tarjous sai Malian käytännöllisen ajatuskulun seisahtumaan. Se oli ainakin ratkaisu - jossa taas oli täysin omat riskinsä. Malia tiesi, ettei voinut vieläkään luottaa sataprosenttisesti edessään seisovaan mieheen, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Lisäksi sanat saan kostaa sellaisella tavalla kun haluan eivät varsinaisesti saaneet häntä hyppimään riemusta. Ilmeisesti kuolema oli rajattu pois kyseisen koston mahdollisuuksista, mutta se ei tarkoittanut, etteikö se tulisi sisältämään kipua tai potentiaalista rampautumista.
Se oli kuitenkin parempi kuin Triadin saapuminen. Malia puri huultaan ja yritti saada jonkinlaista ymmärrystä Kianin kasvojen ilmeistä. Kello tikitti, heillä ei ollut enää paljoa aikaa. Kun mafia ehtisi paikalle, minkäänlainen verbaalinen kontakti ei enää tulisi toimimaan.
”Hyvä on”, hän sanoi ja ojensi kätensä eteenpäin, kätellen Kianin omaa pehmeästi. Miehen iho oli selvästi viilentynyt. ”Minulla on puhelin autossa. Ja lämmitys.”
Malia nyökkäsi varaston oville päin.
”Herrasmiehet ensin.”
Hän johdatti Kianin metallisille oville, ja nosti ne vivusta ylös. Ulkona oli säkkipimeää, eikä syrjäiseltä kujalta kuulunut epäilyttäviä ääniä. Malia yritti totuttaa silmänsä hämärään mahdollisimman nopeasti ja kosketti samalla kevyesti sormenpäillään aseensa liipaisinta. Hän ei halunnut joutua keskelle väijytystä.
”Kujan päässä.”
Vuokrattu auto oli musta, luultavasti lähemmäs kymmenen vuotta vanha malli. Malia oli valinnut sen juuri sen neutraaliuden vuoksi - samannäköisiä autoja liikkui tälläkin hetkellä pitkin kaupungin katuja lukemattomia, mikä vaikeutti tunnistamista, eikä kulkuneuvossa ollut mitään huomiota herättävää, mikä olisi pistänyt tavallisen todistajan silmään. Malia avasi sen ovet ja vilkaisi takapenkille, jolla Kian oli maannut vielä muutama tunti sitten. Hän hymähti ja vilkaisi entistäkin kylmettyneemmän näköistä miestä.
”Istu etupenkille, saat puhelimen kohta.”
|
|
