When trouble comes, it's your family that supports you

Oskar ei voinut sanoa olevansa erityisen iloinen Josén päätöksestä pyytää Antonio mukaan heidän muuttopuuhiinsa. José oli perustellut asian niin, että tavaraa oli paljon ja yksi ylimääräinen käsipari taatusti nopeuttaisi hommaa huomattavasti ja olihan José toki oikeassa – muutto Bostonista New Yorkiin ei ollut mikään yksinkertainen juttu ja tavaraa oli oikeasti niin paljon, että apu oli tarpeen. Oskar ei vain kamalasti pitänyt Antoniosta. Tai ei hänellä varsinaisesti ollut mitään henkilökohtaista Antoniota vastaan, kyse oli lähinnä siitä, että Antonio oli Josén eksä, eikä Oskar pahemmin pitänyt siitä, että José oli eksänsä kanssa tekemisissä, vaikka ei hän tietenkään voinut sitä estääkkään – olihan hänelläkin kaksi lasta entisen miehensä kanssa ja vaikka Greg ei enää täällä ollutkaan, mies kuitenkin pysyi heidän puheissaan mukana vähintäänkin viikottain. Oskar oli yrittänyt kuitenkin unohtaa moiset ajatukset muuttokuormaa purkaessaan, vaikka vaikeaa se teki, sillä José tuntui olevan koko ajan Antonion seurassa. Hän kuitenkin yritti keskittyä oleelliseen – he olivat pitkän etsinnän jälkeen löytäneet unelmiensa asunnon Brooklynistä ja tämä asunto oli ihan oikeasti heidän yhteisensä, ei vain jomman kumman entinen koti. Vaikka he olivat olleet jo hyvän aikaa naimisissa ja heillä oli yhteinen lapsikin, nyt Oskarista tuntui, että vihdoin he pääsisivät aloittamaan kaiken puhtaalta pöydältä. New Yorkiin muutto oli todellakin hyvä ajatus, sillä Boston oli alkanut ahdistaa Oskariakin – hän myös tiesi, ettei José ollut alun alkaenkaan ollut erityisen innoissaan kyseistä kaupungista, mutta käytännön syistä he eivät olleet voineet muuttaa aiemmin muualle.

Muutto oli sujunut suhteellisen hyvin tähän mennesä, lapset ja lemmikit olivat hoidossa Josén David-veljellä, kun taas Oskar, José, Antonio ja Roma olivat kantaneet tavaroita muuttoautosta taloon sisälle jo hyvän tovin. Pari kertaa Oskar oli erehtynyt kuuntelemaan tarkemmin Josén ja Antonion juttuja, eikä hän voinut sanoa olevansa järin iloinen, kun José ehdotti jotain yhteistä illanviettoa Antoniolle. Antonio oli kuulunut siihen suostuvan, eikä Oskarille ilmeisesti siihen ollut mitään nokan koputtamista. Jossain vaiheessa José oli kadonnut soittelemaan Daville, mikä tavallaan helpotti Oskaria – toki tekemistä olisi ollut ja David pärjäsi lasten kanssa taatusti, mutta ainakin José malttoi jättää Antonion hetkeksi rauhaan.. Antonio olikin lähtenyt hakemaan lisää tavaroita ulkoa autosta, kun Roma ja Oskar jäivät hetkeksi yksin. ”Kaikki ihan hyvin?” Roma kysyi pienesti hymyillen vietyään ensin jonkun laatikon olohuoneeseen. Hän oli kyllä huomannut, että Oskar oli ehkä hieman poissaolevan oloinen. Oskar hieman hätkähti sitä kysymystä ja nyökkäili vaan päätään, kerkeämättä vastaamaan sen kummemmin, sillä eteisestä kuului espanjankielistä huhuilua. Oskar kurtisti hieman kulmiaan, sillä sen verran hänkin ymmärsi, että joku kutsui Joséa. Pian peremmälle sitten tupsahtikin Paco Martinez, Josén isä, ja kieltämättä Oskar oli vielä enemmän hölmistyneen oloinen kuin hetkeä aikaisemmin. ”Hei.. José on puhelimessa Davidin kanssa, mutta mä käyn sanomassa, että lopettelee sen puhelun.” Oskar sanoi jokseenkin hämmentyneeseen sävyyn, vilkaisten vain Romaakin hieman kummastuneena kadoten sitten makuuhuoneen puolella. Oskar koputti kevyesti oveen, kunnes sitten avasi. ”José, sori, että mä häiritsen, mutta sun isäsi on täällä.”

Ennenkuin Oskar ja José kerkesivät tulla takaisin muiden luokse (pitihän heidän nyt vaihtaa vähintäänkin hämmentyneet keskustelut keskenään, kumpikaan kun ei ollut tietoinen Pacon saapumisesta), oli Antonio kerennyt palata takaisin sieltä pihalta. Hän laski kantamansa laatikon eteiseen nähdessään, että joku uusi henkilö oli ilmestynyt eteiseen. Hän vilkaisi Romaa hieman kysyvästi ja oli jo esittelemässä itsensä tuolle miehelle, mutta kun mies kääntyi katsomaan häntä, Antonio tajusi, kenestä oli kyse. ”Sä et taida tunnistaa mua enää?” Antonion huulilta karkasi jokseenkin automaattisesti espanjaksi, hieman naurahtaenkin, Josén isä kun katsoi häntä hieman kysyvänä. ”Antonio, Josén entinen poikaystävä.” Antonio jatkoi ja silloin Pacokin tajusi, että he olivat tietenkin tavanneet ennenkin. ”No mutta Antonio, siitä on varmasti jo vuosia aikaa! Mitä sinulle kuuluu? Minä olenkin sinun äitiäsi ja nuorempaa siskoasi nähnyt moneen kertaan, he sitten ovat edelleen jääneet New Mexicoon, vaikka sinä muutitkin pois.” Paco alkoi heti höpistä varsin tuttavalliseen sävyyn. Paco oli aina pitänyt Antoniosta ja Antonion äidin Luciankin kanssa heistä oli tullut hyviä ystävyksiä Antonion ja Josén seurustelun aikana. Sen kuulumisten vaihtelun aikana Oskar ja Josékin suvaitsivat saapua takaisin paikalle ja lähes automaattisesti Oskaria oli alkaa ärsyttämään, kun hän tajusi, että tottakai Paco ja Antonio tunsivat toisensa – taatusti Paco myös piti Antoniosta, olihan toinen Josén ikäinen ja vieläpä jakoi yhteisen äidinkielenkin. Oskar yritti kuitenkin pitää ilmeensä mahdollisimman neutraalina, ei hän nyt voinut mustasukkailla kuin joku teinipoika. ”No mutta Paco, tämä on kyllä vähän yllätys.. Miten sinä tänne asti olet päätynyt?” Oskar kysyi Pacolta kohteliaasta, joka kuitenkin vain huitoi kädellään ilmaa hieman vähäittelevän näköisenä, ohittaen koko kysymyksen. ”Onko teillä jo kahvinkeitin paikoillaan, pitäähän meidän nyt kahvit juoda!” Paco vaan höpisi, lähtien Antoniota mukanaan raahaten etsimään keittiöstä. Oskar ei voinut kuin pudistella päätään. ”Mä meen katsomaan, paljonko tuolla autossa on vielä tavaroita.” Oskar lähes mutisi, kadoten sitten pihalle – hän ei näköjään saanut tuon kolmikon keskusteluun puuttua, kun ei osannut espanjaa puhua.

Kieltämättä Romankin olo oli hieman vaikea, sillä vaikka hieman espanjaa ymmärsikin, ei hän osannut työntää itseään keskusteluun mukaan. Sitäpaitsi, hänenkin korviinsa kuulosti siltä, että Paco yritti nyt vältellä Josén kysymyksiä ja halusi vain jauhaa kuulumisia Antonion kanssa. Kun José sitten pyysi Romaa sinne kahvin keittoon, Roma vain nyökkäili päätään ja lähes helpotuksesta huokaisten katosi hetkeksi keittiön puolelle. Antonio puolestaan jäi edelleen höpisemään Pacon kanssa (joskin hieman vaivautuneena), kun taas Oskar oli jäänyt sinne ulos auton luokse. Ei hänellä nyt kauaa olisi mennyt napata paria laatikkoa mukaansa, mutta hän ei pitänyt mitään kiirettä sisälle menemisen kanssa. Hän kyllä piti Josén perheestä, mutta toisinaan Martinezeilla oli tapana olla liiankin – Oskar ei tiennyt, miten olisi ilmaissut sen nätisti – perhekeskeisiä. Omat juuret tuntuivat olevan kaikki kaikessa ja se eteläamerikkalainen temperamentti hyppi esiin vuorotellen koko porukalta – no, Davidiltä ehkä ei, ainakin Oskarin silmiin perheen kuopus oli kuin eri perheestä. Koko se perhehössötys sitten vietiin välillä sille asteelle, että varsinkaan Paco ei suostunut puhumaan mitään muuta kieltä kuin espanjaa ja toisinaan Oskarista tuntui, että Paco ei pitänyt englantia äidinkielenään puhuvia yhtä suuressa arvossa kuin espanjankielisiä. No, eihän se varmasti totuus ollut, mutta siltä Oskarista jälleen kerran tuntui.

Oskar havahtui ajatuksistaan, kun näki Josén saapuvan pihalle. Oskar katseli miestään jokseenkin hiljaisena, ei sanonut mitään, kun José itse aloitti puhumisen. Lähinnä Oskar kuunteli Josén höpinöitä, hymyilikin pienesti. Minkäs sille mahtoi, että Oskarilla oli kestämistä jo Antoniossakin ja nyt kun Pacokin oli paikalla, Oskar tunsi itsensä väkisinkin hieman ulkopuoliseksi tuosta porukasta. Lopulta Josén tarjotessa kättään, Oskarkin nousi ylös, mutta sisälle he eivät lähteneet ennenkuin olivat ottaneet pari laatikkoa mukaansa. Sisälle päästyään he saivatkin ensimmäisenä kuulosta Pacon pälätystä ja Oskarin olisi tehnyt mieli kääntyä heti siinä ovella takaisin ulos. Hän kuitenkin meni muiden seurassa keittiöön ja lopulta istahti pöydän ääreen. Kaikkien siinä istuessa José aloitti sitten uudestaan kyselemään, mitä Paco täällä teki. Paco ei tietenkään olisi halunnut puhua vastata saatikka puhua englanniksi ja hän olikin ensimmäisenä taas ahdistelemaan Antoniota jutuillaan. Antonio vain pyöritteli lusikkaa kahvimukissaan, eikä rehellisesti sanottuna uskaltanut vastata, José mulkoili häntä sen verran pahasti. Lopulta Paco sitten suostui vastaamaan ja tietysti ne puheet tulivat miehen suusta espanjaksi. Sen verran espanjaa Oskarkin oli oppinut ymmärtämään, että sai jutun juonesta kiinni edes hieman – sanan sieltä ja toisen täältä. Josén rääkäisy sitten viimeistään sai Oskarinkin ymmärtämään, mitä Paco oli juuri selittänyt.

”Siis.. Sinä olisit jäämässä tänne meidän luoksemme..?” Oskarin oli ihan pakko varmistaa Pacolta, että oli ymmärtänyt asian nyt ihan oikein. Paco kohautteli olkapäitään, näytti niin kovin huolettomalta, että Oskaria alkoi lähes ärsyttää uudestaan miehen käytös. ”Vähäksi aikaa vain.” Paco sai niin huonolla englannilla, että Oskarista jopa tuntui, että mies esitti.. No, ehkä toinen ei sentään ihan niin lapsellinen ollut, mutta jotenkin Oskarista tuntui, että he eivät nyt tulleet yhtään Pacon kanssa juttuun. Oskar vilkaisi vieressään istuvaa Joséa, joka näytti edelleen suorastaan tyrmistyneeltä. ”Onko teillä siis sattunut kotona jotain? Eiköhän Gabriella jo kaipailisi sinua kotiin..” Oskar yritti, mutta Paco ei näyttänyt muuttavan mieltään, oli vain sitä mieltä, että hänen pitäisi jäädä tänne ainakin hetkeksi. ”José, juteltaisiinko hetki?” Oskar enemmän totesi kuin kysyi ja nousi sitten pöydän äärestä ja katosi edeltä keittiöstä pois, heidän makuuhuoneeseensa. Kun Josékin tuli hänen perästään, Oskar sulki oven. ”José, mä tiedän, että sun isäsi on sinulle tärkeä ja tottakai minäkin hänestä pidän. Ei Paco voi silti tänne jäädä.” Oskar sanoikin sitten ihan suoraan ensimmäisenä – heillä oli kotona muutenkin jatkuva show päällä, kun talossa oli heidän lisäkseen kolme lasta ja kaksi lemmikkiä. He olivat juuri muuttaneet New Yorkiin ja kummallakin oli omat työkuvionsa järjesteltävinä, eivät he nyt voineet mitään New Mexicon vierasta rueta täällä passaamaan!

Tilanne ei tuntunut kääntyvän oikein mihinkään suuntaan, sillä Oskarkin tiesi, että heistä kumpikaan ei varmasti osaisi sanoa Pacolle tarpeeksi jyrkästi sitä, että miehen ei pitäisi jäädä tänne. Ja Oskar myös tiesi sen Josén perhekeskeisyyden – José ei taatusti potkaisisi omaa isäänsä heidän kodistaan yhtään mihinkään. ”Okei, jos hän on täällä pari päivää? Mutta ei yhtään sen enempää.” Oskar sitten lopulta ehdotti ja se tuntui kelpaavan Joséllekkin. Kaksikko palasi takaisin keittiöön, jossa Paco oli taas jututtamassa Antoniota, tosin tällä kertaa Romakin oli puuttunut omilla espanjan taidoillaan keskusteluun mukaan – Paco tuntui suorastaan innostueen lisää, kun Romakin ymmärsi espanjan hienouden. Paco ei tuntunut edes kiinnittävän huomiota poikaansa ja Oskariin, kun oli taas niin syventynyt siihen keskusteluun muiden kanssa ja kieltämättä Oskarinkin olisi tehnyt mieli vaan jättää tämä asia Josén hoidettavaksi.. ”Okei Paco, jos sinä olet täällä meidän luonamme pari päivää?” Oskar sitten sanoi ja Paco nyökytteli hurjasti päätään. ”Joo, tottakai, pari päivää, kyllä.” mies nyökkäili päätään ja vakuutteli asiaa lähes epäilyttävän innokkaasti – väkisinkin Oskarin mieleen tuli, että tämä reissu ei jäisi vain pariin päivään.