|
|
Dec 9, 2014 21:24:40 GMT 2
Post by Deleted on Dec 9, 2014 21:24:40 GMT 2
Maanantai 4. elokuuta 2014, iltaHieman syrjäisempi katu Manhattanilla Austin & Bonnie Kiertuetauko. Se oli ainut asia, mikä sillä nimenomaisella hetkellä liikkui Austinin päässä. Silence oli ollut toisella maailmankiertueellaan viime vuoden syksystä alkaen ja kotiuduttu oltiin vasta viime kuun lopussa, joten kovin montaa päivää Austin ei ollut kerennyt kotonaan vielä olla. Austin kyllä rakasti kiertueita ja esiintymistä, mutta kuukausien jatkuva kiertely ympäri maailmaa ei vain ollut pidemmän päälle hänen juttunsa. Uutta kiertuetta ei kuitenkaan ollut tulossa ennen ensi vuoden alkua, joten muutaman kuukauden Austin saisi siltä osin olla rauhassa. Työt eivät kuitenkaan olleet sentään lopussa, sillä työn alla olisi heidän neljäs levynsä, joka pitäisi saada valmiiksi ennen tulevaa kiertuetta. Austin ei ollut oikein vielä itsekkään varma, mistä repisi kaiken ajan ja energian uutta levyä varten – hän kyllä piti työstään, mutta hän vain olisi niin kaivannut lomaa. He olivat paukuttaneet töitä siitä lähtien, kun he bändinsä perustivat ja se alkoi pikkuhiljaa käydä Austinin hermoille. Hän olisi vain kaivannut edes muutaman päivän lomaa ja täydellistä irtiottoa. Olisi suorastaan unelmatilanne lähteä jonnekin ulkomaille yksin, sulkea puhelin, jättää tietokone ja tablettitietokone kotiin ja ihan vain olla yksin omassa rauhassa. Austin kuitenkin tiesi, että hän ei voisi tehdä sitä, sillä huhut lähtisivät saman tien liikenteeseen, jos miestä ei tavoitettaisi parin päivän aikana. Moinen oli Austinista ärsyttävä ajatus, mutta siihen hän oli tottunut. Hän oli ollut julkisuudessa koko pienen ikänsä, hän kyllä tiesi tämän työn ikävimmätkin puolet. Ensimmäiset vapaapäivänsä Austin oli käyttänyt kotona istumalla, tapaamatta ketään. Oli hän puhelimessa sentään suostunut puhumaan, mutta ei hän ollut halunnut nähdä ketään, ei myöskään Tinaa. Hän oli vain kaivannut omaa rauhaa ja hiljaisuutta, sillä hän oli juuri viettänyt kuukausia tien päällä ja hänen seurassaan oli aina ollut muita ihmisiä, joten hän ei vain jaksanut ensimmäisinä vapaapäivinään puhua yhtään ylimääräistä sanaa. Tänään hän oli kuitenkin näyttänyt naamaansa ulkona sen verran, että oli suostunut käymään ensin Tinan ja lopuksi myös siskonsa luona. Kotiin hän oli aluksi ollut menossa taksilla, mutta loppujen lopuksi hän päätti kävellä, ainakin osan matkasta. Austin oli tottunut siihen, että hänen mukanaan kulki aina henkivartija, joka oli mäkättämässä, että Austin ei saisi kuljeskella kaduilla noin vain – ei Austin nyt kulkenutkaan mitenkään ”hei olen Austin Jr Harrington” lappu naamallaan, vaan hän yritti olla mahdollisimman huomaamaton, kyllä hänkin tiesi, että mitä tahansa saattaisi tapahtua. Hän ei kuitenkaan aina jaksanut käyttäytyä samalla tapaa kuin muut julkkikset, hän halusi vain olla kuin kuka tahansa muu ja kuljeskella ympäriinsä miten itseään huvitti. Yleensä Austin kulki suorinta reittiä kotiinsa, mutta tänään hän päätti mennä hieman pidemmän mutkan kautta ja ilmeisesti se oli kannattavaa. Austin oli nimittäin jo kävelemässä kadulta takaisin pääkadulle, kun hän tajusi jonkun istuvan, tai lähinnä kököttävän roskiksen vieressä – tarkemmin katseltuaan kyseessä oli joku suhteellisen nuoren näköinen nainen. Austinin henkivartija Trevor ilmeisesti tajusi nuorukaisen ilmeestä, mitä hän oli aikeissa tehdä, sillä mies yritti saada Austinin jatkamaan matkaansa, mutta Austin ei todellakaan aikonut antaa olla vaan hän lähti marssimaan sen tytön luokse. Helvetti, ihan sama, mikä narkkasi kyseessä saattaisi olla, Austin ei todellakaan voisi antaa toisen vain jäädä oman onnensa nojaan! ” Hey there.. Hey, are you okay?” Austin aloitti hieman kauempaa, mutta nainen (vai sittenkin tyttö?) tuntui vain ignooraavan hänet, ei edes vilkaissut hänen suuntaansa. Jokin huoli nosti päätään Austinin mielessä ja hetken hän mietti, oliko tuo tyttö edes hengissä, niin liikkumattomalta toinen näytti.. Trevor yritti komentaa Austinin matkoihinsa, mutta Austin ei antanut periksi – niin todellisuudesta irtautunut hän ei ollut, että jättäisi jonkun pulaan. ” Oh come on, look at her, what is the worst thing she could do? She’s just a kid.” Austin tuhahtikin Trevorille, mennen sitten lähemmäksi tyttöä ja lopulta kyykistyi tämän viereen varovasti. ” Are you okay? Do you need anything..?” Austin kysyi varovasti, koskettaen toista varovasti olkapäähän – huoli heräsi Austinin mielessä väkisinkin, sillä toisella ei ollut edes housuja jalassa, joten mistä sitä tiesi, mitä kamalaa toisella oli jo kerennyt tapahtua aikaisemmn. |
|
member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Jan 3, 2015 20:12:41 GMT 2
Post by nepa on Jan 3, 2015 20:12:41 GMT 2
Eiliset tapahtumat pyörivät koko ajan Bonnien päässä. Hän olisi halunnut unohtaa kaikki ne isänsä sanat, teot, mutta hän ei pystynyt siihen. Ei, vaan hänen ensimmäinen reaktionsa oli lähteä vanhempiensa luota. Ei hän kyennyt moisen jälkeen enää esittämään, että kaikki oli kunnossa. Kuka edes olisi voinut? Kuka olisi voinut unohtaa sen, että oma isä oli raiskannut? Tai ylipäätään kaikki ne epäsoveliaat kosketukset ja puheet? Helvetti soikoon, jo silloin Bonnien olisi pitänyt ymmärtää, että kotoa oli lähdettävä. Silloin hän oli kuitenkin elänyt jossain ihan omassa maailmassaan, onnistunut aina heittämään ne asiat jonnekin mielensä perukoille. Ei kuitenkaan eilisen jälkeen. Hän ei ollut tajunnut ottaa mukaansa kuin rahapussinsa kaikessa siinä hädässä. Bonnie ei edes silloin ollut tajunnut sitä, että hän olisi voinut pyytää apua joltakulta. Hän olisi voinut mennä vaikka jollekin ystävälleen - tai no, ei aidolle ystävälleen, mutta edes jonkun luo kuitenkin. Parhaassa tapauksessa hän olisi myös voinut mennä poliisille. Siellä hän olisi voinut kertoa kaiken, mitä hänen perheessään tapahtui, ja hänellä olisi ollut mahdollisuus saada isänsä vankilaan pitkäksikin aikaa. Bonnie oli kuitenkin liian peloissaan moiseen, ja kaiken lisäksi häntä hävetti ihan helvetisti. Hänestä tuntui, että hän oli jollain tavalla käyttäytymisellään aiheuttanut sen raiskaamisen. Kyllähän Bonnie nimittäin osasi tehdä miehet hulluksi, mutta ei sentään omaa isäänsä. Tosin se isä ei tainnut edes tunnistaa enää tytärtään: ei, koska viina ja huumeet olivat sekoittaneet hänen päänsä lopullisesti. Ei Bonnien isä muuten noin olisi tehnyt. Ei varmasti.
Bonnie oli yrittänyt pidätellä itkua niin pitkään, kuin suinkaan pystyi. Jostain kumman syystä hänen ensimmäinen reaktionsa oli hypätä metroon ja lähteä kohti Manhattania tapahtuneen jälkeen. Ehkä sen takia, että juuri Manhattanin suunnilla Bonnie vietti suurimman osan aikaansa. Siellä hän tapasi niitä niinsanottuja ystäviään, ja sisimmässään Bonnie toivoikin, että hän saattaisi törmätä johonkin tuttuun siellä Manhattanin kaduilla. Ehkä Bonnie jopa saattaisi lähteä tervehtimään jotakuta ystäväänsä. Niin - niin hän varmasti tekisikin. Ennen metrosta ulos astumistaan nainen asetteli paremmin päällään olevaa ruskeaa nahkatakkia, ja heitti mustan laukun tukevasti olalleen. Kun nuori nainen sitten astui ulos metrosta, tunsi hän yhtäkkiä ahdistuksen aallon ottavan vallan. Hän katsoi niitä kaikkia miehiä, sitä tapaa, jolla osa heistä häntä katsoi. Mitä he aikoisivat tehdä nyt, kun Bonnie oli yksin ilman ketään seuranaan? Neitokainen nielaisi epämiellyttävän palasen kurkustaan, ja lähti lähes paniikinomaisesti kävelemään ulos metrotunnelista. Hän olisi voinut kuvitella, että olo olisi parantunut ulos päästessä, mutta ei: kaikki se tuntui ehkä vielä pahemmalta. Ei helvetti. Bonnien oli päästävä pois. Nyt. Niinpä neitokainen lähti sananmukaisesti juoksemaan eteenpäin, eikä välittänyt helvettiäkään, mikäli törmäsi muutamaan ihmiseen juostessaan. Hänen askeleensa liidättivät hänet Manhattanin syrjäisemmille kaduille, sellaisiin paikkoihin, jossa ei ihmisiä paljoa liikkunut. Nainen tunsi, kuinka hänen henkensä meinasi loppua siitä kaikesta juoksemisesta ja jalatkin olivat jo maitohapoilla, mutta hän ei pysähtyisi. Ei, ennen kuin hän ei enää pystyisi juoksemaan. Kun se sitten tapahtui, tyttö suorastaan tipahti jaloiltaan istumaan. Ja ne kyyneleet.. Ei niitä enää ollut mitään järkeä estellä. Tyttö alkoi vain itkeä, ja loppujen lopuksi hän hautasi päänsä polviinsa, jotka oli nostanut koukkuun.
Ne pari tuntia olivat ehkä kamalimpia ikinä. Bonnie vain itki, niin pitkään, että ei loppujen lopuksi enää edes pystynyt siihen. Hän ei pystynyt edes nukkumaan, koska pelkäsi jonkun tulevan hänen luokseen. Muutama ihminen meni kyllä Bonnien ohitse, mutta kukaan ei vaivautunut edes pysähtymään. Joku nainen, jolla oli lapsi, jopa peitti sen lapsen silmät omalla kädellään Bonnien nähdessään. Jep - huumeita käyttävältä huoralta Bonnie varmaan sillä hetkellä juuri näyttikin. Ei todellakaan ollut hehkeimmillään. Pahinta kaikessa oli kuitenkin se, että Bonniella ei ollut edes housuja jalassa. Nuori nainen ei ihan oikeasti ollut tajunnut pukea edes vaatteita päälleen, kun oli lähtenyt niin kauhuissaan sieltä vanhempiensa luota. Siis juuri huoraksi ihmiset häntä varmaan luulivat. Tyttö oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei edes jaksanut reagoida siihen, kun kuuli jonkun huhuilevan oletettavasti häntä. Huoran palveluita siellä varmaan huhuiltiin. Pian Bonnie jo kuuli sen miehen äänen uudelleen, tällä kertaa lähempää, ja pian hän tunsi kosketuksen olkapäällään. Silloin Bonnie värähti ja käänsi katseensa, joka muistutti peuraa ajovaloissa, sitä miestä kohden. Ja ei saatana. Siinähän oli Austin Harrington ilmielävänä hänen edessään. Normaalisti Bonnie olisi ottanut kaiken irti tästä ilosta, mutta nyt hän ei moiseen pystynyt. Juuri nyt hän taisi olla aidoimmillaan: tai oikeastaan nämä haavoittuvaiset hetket taisivat olla juuri niitä hetkiä, jolloin hän pystyi olemaan aito. "I'm fine, thank you", nainen totesi kadonneella äänellään. Kääntäessään katseensa Austiniin hän huomasi vallan hyvin, että Austin tuijotti hänen paljaita jalkojaan. Se sai Bonnien selvittämään kurkkuaan, ja hän alkoi vetää toppiaan alemmas. Oli se luojan kiitos jo valmiiksi suhteellisen alhaalla, mutta silti.
Bonnie olisi kuvitellut, että Austin olisi lähtenyt tuon vastauksen saatuaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sen sijaan nuorukainen istui edelleen hänen vierellään, ja taas Austinin lähistöllä taisi olla hänen henkivartijansa. Tai ainakin melko tappavalla katseella se kaapin näköinen mies Bonnieta tuijotti. Bonnie vei kätensä puuskaan ja käänsi katseensa uudelleen Austinin puoleen. "Do you happen to have a cigarette?" Hän kysyi varovaisesti. Austin vastasi myöntyvästi ja pian Bonnie sai kun saikin pian tupakan huulilleen. Kohteliasti Austin sytyttikin sen. Bonnie veti ensimmäisen, pitkän hengenvedon sitä myrkkyä keuhkoihinsa, ja puhalsi ulos rauhallisesti. Tämä tosiaan rauhoitti hänen hermojaan. Neitokainen oli edelleen ihan hiljaa, mutta sitten Austin meni kysymään, että mitä hänelle oli tapahtunut. Taisi edelleen katsoa niitä Bonnien paljaita jalkoja. Se sai Bonnien taas kerran tuntemaan voimattomuuden tunnetta, mikä sai hänet lähes itkemään uudelleen. Ensimmäisen poskelle vierineen kyyneleen hän kuitenkin pyyhki pois, eikä hän päästäisi muita edes tippumaan. "Nothing, I'm completely fine", Bonnie totesi ääni väristen. Ei siis kuulostanut mitenkään vakuuttavalta sen vastauksensa kanssa. Luultavasti sen vuoksi Austin sitten ehdottikin, että Bonnie lähtisi Austinin asunnolle. Bonnie kuulemma saisi siellä edes housut jalkaansa. Tyttö käänsi katseensa Austiniin epäluuloisena. Austin saattaisi haluta seksiä, eikä Bonnie todellakaan olisi moiseen valmis heti - ei eilisen jälkeen. Kun Bonnie kuitenkin vilkaisi niitä paljaita jalkojaan, oli hänen pakko nyökätä muutamaan kertaan. "I would like that", Bonnie katsahti silmiin Austinia, joka oli noussut ylös ja tarjosi Bonnielle kättä. Bonnie tarttui siihen ja Austin nosti hänet ylös kohteliaasti.
Bonnie ei voinut koko matkan kuin ihmetellä, että miksi Austin teki tämän hänelle. Tahtoiko Austin julkisuutta? Tahtoiko hän kenties, että Bonnie kertoisi kaikille, kuinka Austin Jr. Harrington meni pelastamaan housuttoman tytön kadulta? Sellaiseen Bonnie ei nimittäin alentuisi. Ei todellakaan. Sitä toista vaihtoehtoa, eli seksiin pakottamista, ei Bonnie myöskään halunnut kokea. Normaalisti hän olisi asiasta innoissaan, varsinkin, kun kyseessä oli Silence-bändin solisti ja kitaristi, mutta nyt häntä vain puistatti koko seksi. Bonnie katsoi Austinia, kun hän availi asuntonsa ovea: ei kyseinen nuorukainen tätä ainakaan hyvää hyvyyttään voinut tehdä. Ehkä. Tai no, ei Bonnie voinut olla siitä varma, koska jotkut saattoivat olla hyväntahtoisia ihan perusluonteeltaan. Ei Bonnie voinut sitä kyllä uskoa noin rikkaasta ihmisestä. Sitä paitsi, Austinin koko helvetin perhekin oli kuuluisa. Luultavasti hänelle oli siis kerrottu, että vieraita ei kannattanut napata mukaan kadulta. Ei varsinkaan narkkarin, stripparin tai huoran näköisiä. |
|
|
|
Jan 4, 2015 18:31:44 GMT 2
Post by Deleted on Jan 4, 2015 18:31:44 GMT 2
Tyttö näytti niin hukassa olevalta, että Austilla ei vain ollut sydäntä jatkaa matkaansa ja lähteä menemään. Hän istuutui varovasti toisen viereen, vaikka toinen oli jo sanonutkin olevansa ihan kunnossa. Austinin mielestä se oli paskapuhetta – toisesta näki kilometrien päähän, että kaikki ei todellakaan ollut kunnossa. Tyttö pyysi häneltä tupakkaa ja Austin kaivoikin housujensa taskusta niin tupakka-askinsa kuin sytkärinsä. Hän antoi yhden tupakan tytölle ja sytytti sen toiselle. Hetken aikaa kumpikin olivat hiljaa, mutta Austin ei vain voinut lakata miettimästä, mitä ihmettä toiselle oli oikein tapahtunut. ”So.. Do you want to tell what happened? Can I help you somehow?” Austin kysyi tytöltä ja ilmeisesti se oli liikaa, sillä toinen näytti aivan siltä, että olisi purskahtamassa hetkenä minä hyvänsä itkuun. Edelleen toinen vakuutteli olevansa ihan kunnossa ja että mitään ei ollut muka tapahtunut, mutta Austin ei vain voinut uskoa. Hän oli varma, että jotain kamalaa oli tapahtunut ja hän ei vain voinut antaa toisen olla. Eipä toinen ollut häntä matkoihinsakaan komentanut, joten Austin ajatteli, että hän voisi ihan hyvin jäädä siihen ja yrittää auttaa toista edes jotenkin.
Austin vilkaisi uudestaan tytön paljaita jalkoja – toinen taatusti kuolisi vielä johonkin hypotermiaan, jollei pian pääsisi sisälle. ”I know this maybe sounds weird but do you want to come to my place? I think I’ll have pants for you and it’s a bit warmer there.” Austin sitten ehdotti, olettaen kyllä, että saisi kielteisen vastauksen, mutta ihme ja kumma kyllä toinen suostui. Niimpä kun tyttö oli polttanut tupakkansa, Austin nousi ylös ja tarjosi kättään, jotta toinenkin pääsisi siitä maasta ylös. Trevor vilkaisi Austinia hieman silmiään pyöritellen, kun nuorukainen lähti kävelemään edeltä uuden tuttavuutensa kanssa kohti kotiaan. Kaikeksi onneksi hän ei asunut missään kovin kaukana, joten pian he jo pääsisivät sisälle muiden katseiden edestä pois. Joku ehkä saattaisi kuvitella, että Austin yritti teollaan kiilloittaa julkisuuskuvaansa, mutta siitä ei todellakaan ollut kyse – Austin vain sattui olemaan perusluonteeltaan auttavainen ja empaattinen, ei hän koskaan jättänyt ketään pulaan. Vaikka hän itse olikin suhteellisen onneton ja tyytymätön elämäänsä, hän halusi, että muilla oli hyvä olla ja se koski niin hänen läheisiään kuin tuntemattomia ihmisiäkin. Hänen mielestään kenen tahansa pitäisi auttaa muita hädässä olevia, hänelle oli suorastaan itsestään selvää, että hän oli pyytänyt tytön mukaansa.
Pian he sitten olivat tulleet oikealle kerrostalolle ja matka ylimpään kerrokseen sujui nopeasti. Austin avasi oven ja päästi tytön edeltä peremmälle, Trevoria hän puolestaan vilkaisi suhteellisen merkitsevästi. Trevor asui pari kerrosta alempana, joten mies saisi luvan painua omaan asuntoonsa, Austin ei halunnut, että toinen oli siinä vieressä koko ajan mulkoilemassa hänen vierastaan. ”Just be like you are at home, I’ll go to find the pants for you.” Austin sanoi huolettomasti ja katosi vierashuoneeseensa. Hänen siskoillaan oli suorastaan ärsyttävä tapa jättää tavaroitaan hänen luokseen ja kerrankin siitä tavasta saattaisi olla hyötyä. Austin oli suhteellisen varma, että Mackenzie oli samaa kokoluokkaa tuon vieraan tytön kanssa, joten jos tyttö vain olisi jättänyt jotkut housut tänne, tyttö voisi varmasti lainata niitä. Hetken aikaa Austin penkoi vierashuoneen vaatekomeroa, kunnes löysi sieltä paritkin eri housut, joiden kanssa hän sitten lähti takaisin peremmälle asuntoa. Tyttö löytyi olohuoneesta ja Austin istahti vastapäiselle sohvalle kuin missä tämä istui. ”These are my sister’s jeans but I’m sure she doesn’t mind if you take them.” Austin sitten sanoi ja samassa hän sitten nyökkäili kylpyhuoneen suuntaan, kehoittaen tyttöä sovittamaan housuja siellä. Itse hän nousi siitä sohvalta ylös ja käveli keittiöön. Hän ei ollut varma, oliko hänellä mitään ruokaa valmiina, mutta äkkiäkös hän jotain ruokaa väsäilisi. Ei hän kyllä tiennyt, jäisikö tyttö edes pidemmäksi aikaa hänen luokseen, mutta ainakin Austin yrittäisi tarjota ruokaa toiselle ennen kuin toinen lähtisi mihinkään.
Tyttö sitten tulikin takaisin keittiöön ja Austin ei kamalasti viitsinyt toista tuijottaa, mutta ilmeisesti ne housut olivat olleet ihan hyvät. ”Do you want to eat? I only have pizza but it’s atleast something. You must be hungry.” Austin höpisi, laittaessaan samalla uunia päälle. Hän laittoi myös kahvit tippumaan, vaikkakaan ei ollut ihan varma, halusiko toinen edes juoda mitään. ”Oh, I totally forgot to say my name. I’m Austin.” Austin sanoi täysin neutraalisti – oli ihan mahdollista ja itseasiassa todennäköisestäkin, että tyttö oli jo tunnistanut hänet, mutta Austinin mielestä kuului peruskäytöstapoihin kertoa oma nimensä siitä huolimatta, sillä ei hän voinut olettaa, että joka ikinen tuntisi hänet noin vain. Tyttö suostui itsekin kertomaan oman nimensä – Bonnie. ”Nice to meet you, Bonnie.” Austin sanoi hymyillen, tyrkäten samalla sen pizzan uuniin. Hän otti astiakaapista parit lautaset ja mukit ja kävi asettamassa ne pöydän ääreen. ”Coffee?” Austin kysäisi Bonnielta huomattuaan kahvin jo tippuneen ja myöntävän vastauksen saatuaan Austin kaatoi kahvia kummallekkin ja ojensi toisen niistä mukeista Bonnielle. ”You still don’t want to tell me what happened?” Austin kysyi, hörpättyään ensin hieman kahvistaan. Hän sai kielteisen vastauksen ja Austin vain nyökkäsi päätään. Eipä se hänelle kuulunut, jos Bonnie ei halunnut kertoa. Ei toinen muutenkaan kovin montaa ylimääräistä sanaa ollut vielä puhunut, kaipa toinen sitten saattoi kyseenalaistaa, miksi Austin oli ylipäätänsä pyytänyt hänet tänne. ”Do you have any place to go? I don’t think it’s a good idea to go back to street.” Austin sitten kysyi – jos toisella ei olisi muuta paikkaa niin Austin voisi kyllä majoittaa tytön luonaan. Hänellä oli asunnossaan ihan liikaakin tilaa itselleen, joten kyllä hän voisi Bonnien hetkeksi luonaan majoittaa.
|
|
member rank
Seurapiiriläinen
Discord name
|
Jan 4, 2015 19:39:08 GMT 2
Post by nepa on Jan 4, 2015 19:39:08 GMT 2
Oli ihme, että Bonnie siinä mielentilassa oli ylipäätään lähtenyt Austinin mukaan. Ei silti, koko ajan Bonnie oli kyllä varuillaan, ja hän taisikin vilkuilla Austinia välillä aika epäluuloiseen sävyyn. Silloin tällöin hän matkan varrella veti paitaansa alemmas, koska hän saattoi lyödä vaikka vetoa, että se henkivartija hänen takanaan vilkuili aina välillä hänen jalkojaan. Ei se kyllä varmaan niin mennyt, mutta Bonnie oli ihan tarpeeksi traumatisoitunut hetkeksi aikaa. Pervoa henkivartijaa hän ei siis enää kaivannut mieleensä. Luojan kiitos se henkivartija lähti heidän seurastaan, kunhan he olivat päässeet Austinin asunnolle. Siellä asunnolla tyttö ei kyllä osannut kuin vain ihmetellä kaikkea sitä loistoa, jota Austinin asunnossa oli. Se näytti kyllä ihan miehen asuttamalta, oli se ehkä hieman sekainenkin, mutta hyvin viihtyisä. Bonnie käänsi katseensa Austiniin hänen sanoessaan, että Bonnie saisi olla kuin kotonaan. Pelkkä koti-sana sai Bonnielle kyllä siinä vaiheessa kylmät väreet. Jos Bonnie olisi kuin kotonaan, hän olisi periaatteessa kuin kusi sukassa ja joutuisi pelkäämään jokaista askeltaan. Siis mieluummin Bonnie oli kuin jossain vieraassa paikassa. Rennommalta hänen olonsa tähän asti tuntui kuin mitä kotona, ja se oli osittain aika ihmeellistäkin. Kaiken järjen mukaan Bonnien pitäisi edes hieman pelätä Austinia, sitä, että mitä hän saattaisi tehdä, jos sellaiselle tuulelle sattuisi. Ja kyllähän hän sitä pienessä pääkopassaan vähän mietti. Täytyihän hänellä oli mahdolliset pakosuunnitelmat luotuna!
Bonnie vilkaisi Austinia, joka antoi hänelle käteen farkut - ihan helvetin arvokkaat sellaiset. "Thank you", Bonnie kiitti jopa hieman häkeltyneeseen sävyyn. Pitikö hänen nyt ihan tosissaan miettiä hänen miehet ovat sikoja -elämänkatsomustaan uudelleen, kun Austin ei toistaiseksi ollut tehnyt pienintäkään elettä siihen suuntaan, että haluaisi Bonniesta jotain? Sen sijaan Austin vaikutti haluavan ihan vain auttaa. Tyttö jäi katsomaan vähän pidemmäksikin aikaa Austinia, koska hän nousi ylös ja lähti keittiöön. Ellei Bonnie väärässä ollut, niin ehkä pieni hymynkarekin nousi hänen huulilleen siinä vaiheessa. Ei saatana - miksi. Tyttö pudisti päätään, pörrötti hieman hiuksiaan ja siirtyi kylpyhuoneeseen, jossa alkoi pukea niitä mustia farkkuja päälleen. Ei Bonnie voinut kuin todeta itsekseen, että ne oikeasti näyttivät jopa hyviltä hänen päällään. Hän vilkuili itseään peilistä, ja siinä samassa huomasi, että peili hänen edessään oli peilikaappi. Liian uteliaana ihmisenä Bonnie vilkaisi ympärilleen, ennen kuin avasi ne ovet ja näki siellä hienoja koruja. Ne eivät selvästikään olleet Austinin, mutta luultavasti hänen pikkusiskonsa tai sitten mahdollisen tyttöystävän. Bonnien olisi tehnyt mieli ottaa ne korut mukaansa, mutta ei hän kehdannut tehdä niin - ei ainakaan vielä. Moisesta Bonnie jäisi nimittäin kiinni. Loppujen lopuksi hän lähti kylpyhuoneesta keittiöön, jossa Austin näytti leikkivän jotain kodin hengetärtä. Siis ihan oikeasti... Mitä helvettiä. Kukaan ei koskaan ollut ollut Bonnielle näin kiltti ilman taka-ajatuksia. Bonnie nosti katseensa Austiniin, ja huomasi taas jääneensä tuijottamaan nuorukaista epäuskoisena. Ei tämä voinut edes olla totta. Hitto soikoon, ei Austin varmaan edes tekisi näin, jos tietäisi, millainen lortto Bonnie oikeasti oli.
"Yeah, pizza is good", Bonnie heitti ja tapaili jotain hymyä muistuttavaa huulilleen. Ei hän kuitenkaan jaksanut kovin kauaa hymyillä. Sen sijaan hän katseli hämmentyneenä Austinia, joka juoksenteli sinne tänne. Loppujen lopuksi esitteli itsensä. Tyttö rykäisi hieman. Kertoisiko hän tietävänsä Austinin? Ei - ei se kuulostanut oikealta. Ehkä hän olisi vain kommentoimatta mitään. Paitsi oman nimensä tietenkin, herranjumala. Bonnie oli ollut vähän liiankin pitkään hiljaa, ja lopulta hän naurahti kevyesti. "Well you probably want to know my name too", tyttö jopa hymyili hetken aikaa. "I'm Bonnie." Hän katsoi Austinia, kun hän heitti, että Bonnieen oli kuulemma oikein mukavaa tutustua. Niin varmasti olikin, kun Bonnie vaikutti ihan normaalilta. Jos Austin tietäisi, millainen Bonnie oli normaalisti, hän varmaan haluaisi heittää Bonnien kadulle saman tien. Tyttö havahtui ajatuksistaan, kun Austin tajusi kysyä, että tahtoiko Bonnie kenties kahvia. "Sure", hän kohautti olkiaan. Kunhan Bonnie oli päässyt pöydän ääreen istumaan, Austin jo ojensi hänelle sen kahvikupposen. Tyttö puhalsi mustaa kahvia siinä kupissa, vaikka olisikin jo halunnut päästä juomaan sitä. Hän meinasi vetää ensimmäisen siemauksensa väärään kurkkuunkin siinä vaiheessa, kun Austin taas meni kysymään, että joko Bonnie kertoisi ongelmistaan. "I'd rather pass that question", Bonnie heitti ja joi kahvia uudelleen. Austinin seuraava kysymys sai Bonnien varmaan entistä hämmentyneemmäksi. "I think I'll handle myself from here", tyttö yritti vakuutella.
Ei se vakuuttelu kyllä ollut läpi mennyt. Austin nimittäin oli heti lukenut rivien välistä, ja oli ehdottanut, että Bonnie jäisi edes yhdeksi yöksi hänen luokseen - he voisivat katsoa tulevaisuutta myöhemmin. Bonnie oli mennyt suostumaan siihen, ja loppujen lopuksi he olivat vain syöneet pizzaa keskenään. Silloin tällöin he olivat jotain keskustelleet, ja Austin oli saanut Bonnien rentoutumaan sen verran, että hän pystyi jopa nauramaan. "Do you, uhh, want me to pay you or something?" Bonnie kysäisi, kun hetkellinen hiljaisuus oli laskeutunut heidän välilleen. Austin oli suurin piirtein järkyttynyt siitä kysymyksestä ja teki harvinaisen selväksi, ettei tarvinnut mitään hyvityksiä tästä. Silloin Bonnie oli jäänyt tuijottamaan Austinia pitkäksi aikaa - varmaan häiritsevänkin pitkäksi aikaa. "You're weird", Bonnie heitti. Naurahti pian. "In a good way. No one's been this nice to me, like, ever. Usually people want something from me if they're this nice", Bonnie päätti selittää, mutta se oli ainut asia, mitä hän suostuisi Austinille kertomaan. |
|
|
|
Jan 4, 2015 20:56:02 GMT 2
Post by Deleted on Jan 4, 2015 20:56:02 GMT 2
”Are you sure? I really don’t want to find you again from the same place.” Austin sanoi ihan suoraan Bonnien vastauksen kuultuaan. Hänen mielestään ei todellakaan näyttänyt, että tytöllä oli asia hallussaan ja vaikka toinen kovasti vakuuttelikin, että pärjäisi kyllä yksin, Austin ei siihen jaksanut ihan samalla tavalla uskoa. Okei, hän ei tiennyt, mitä toiselle oli tapahtunut, mutta se nyt oli ihan varmaa, että ei toisella kaikki voinut olla hyvin, kun toinen oli löytynyt yksin itkemästä jostain pimeältä kujalta ilman housuja. Austin ei todellakaan halunnut, että Bonnie päätyisi samaan jamaan uudestaan, joten jos hän pystyisi mitenkään toista auttamaan, hän taatusti tekisi sen. ”Okay, how about you stay tonight here and tomorrow we’ll think about something else? I’m sure we’ll find a place to stay. I have guestroom where you can sleep.” Austin ehdotti ja yllättäen Bonnie sitten suostui siihen ehdotukseen. Sen ehdotuksen jälkeen Austin tajusi hakea pizzan uunista ja pian kaksikko oli sitten jo syömässä kaikessa rauhassa omaa annostaan. Bonniekin näytti jopa jo hieman iloisemmalta, ainakin toinen oli selvästi jo hymyillyt ja nauranut, mikä sai Austininkin hyvälle tuulelle. Hän ei tuntenut Bonnieta millään tavallaan, mutta toinen vaikutti niin hukassa olevalta, että Austin tuli väkisinkin hyvälle mielelle ajatellessaan, että hän oli ehkä onnistunut auttamaan toista jotenkin. Harvemmin Austin muita oli onnistunut auttamaan, joten kerrankin hän tunsi, että oli onnistunut elämässään edes jossain – jossain semmoisessa siis, jolla oli jotain merkitystä, musiikkijuttujaan hän ei osannut sellaiseksi laskea.
Lopulta keskustelu meni siihen, että Bonnie kysyi, halusiko Austin hänen maksavan jotakin. Nopeasti Austin pudisteli päätään. ”Of course not. I’ll have more than enough space in here for a guest and I really don’t you to sleep at streets.” Austin sanoikin ihan suoraan. Hänellä todellakin oli tilaa asunnossaan, jopa ihan liikaakin, joten kumpikin saisi kyllä olla omissa oloissaan, jos Bonnie ei hänen seuraansa kaivannut tämän enempää. Sen vastauksen jälkeen Bonnie jäi tuijottamaan Austinia turhankin pitkäksi aikaa – hetkeksi Austin jopa laski katseensa siihen kahvimukiinsa, mutta katseensa takaisin nostaessaan Bonnie katsoi häntä yhä. You’re weird. Austin naurahti kevyesti ne sanat kuultuaan. Mitään hän ei vastannut, kun Bonnie jo selitti asiaa enemmän. ”Well, I like being nice to others.” Austin vain sanoi pienesti hymyillen, nousten sitten pöydän äärestä. ”Do you want more pizza?” Austin vaihtoi puheenaihetta ja pian hän oli kiikuttanut pöytään vielä yhdet palat kummallekin – ehkä heidän tapaamisensa oli hieman outo, mutta ainakin tältä erää kaikki oli sujunut hyvin.
|
|
