Once upon a time, there was a little princess

Oskarin oli pakko myöntää itselleen, että hänen hermonsa olivat viime aikoina olleet tavallista kireämmällä. Koko kulunut puoli vuotta oli ollut Oskarille raskasta aikaa, sillä ensin hän oli ollut siinä surullisen kuuluissa auto-onnettomuudessa ja lähes heti perään Greg oli kuollut. Oskar stressi sitä, miten lapset suhtautuisivat toisen isänsä kuolemaan ja huolta aiheutti myös töistä pois jääminen ja koko tanssistudion kohtalo, kun kumpikaan omistajista ei ollut paikalla. Juuri kun Oskarista tuntui, että hän oli päässyt edes hieman jaloilleen, oli hänen isänsä kuollut – he olivat vasta päässeet tutustumaan toisiinsa, joten Oskarista todella tuntui, että matto vedettiin jalkojen alta uudestaan ja uudestaan. Toki kuluneeseen puoleen vuoteen oli mahtunut myös hienoja asioita – Conrad oli syntynyt, he olivat menneet Josén kanssa naimisiin ja keväällä he olivat muuttaneet New Yorkiin, ensimmäiseen oikeasti yhteiseen kotiin. Samalla oven avauksella heidän ilokseen (riesakseen) oli ilmestynyt Josén isä Paco, joka ei tuntunut lähtevän kulumallakaan heidän kotoaan pois. Pacolla oli kuulemma jotain kärhämää Gabriella-vaimonsa kanssa, eikä Oskar voinut käsittää, miksi mies ei voinut vain mennä sopimaan ongelmiaan vaimonsa kanssa.

Jotta asiat eivät olisi liian helppoja, oli José alkanut kaveeraamaan entisen poikaystävänsä Antonion kanssa, mies kun asui myös New Yorkissa. Toki Oskar oli yrittänyt hyväksyä kaksikon orastavan ystävyyden, mutta kun Antonio oli raahannut humalaisen Josén eräänä yönä heidän kotiinsa, oli Oskaria alkanut todenteolla ahdistaa. Toki hän luotti Joséen.. Silti häntä ahdisti. Tänään José oli sitten lähtenyt lasten kanssa ulkoilemaan ja kun Pacokin oli poissa jaloista, Oskar päätti käyttää sen ajan hyväkseen siivoamalla. Yleensä siivoamisesta ei tullut mitään, lasten ollessa koko ajan jaloissa ja kai se siivoaminen sitten omanlaistaan terapiaa oli kaikelle tälle hässäkälle. Kamalasti Oskar ei ollut siivousurakkansa aikana kelloa katsellut ja kun ovi yhtäkkiä kolahti sen merkiksi, että José tuli lapsien kanssa kotiin, Oskar vilkaisi kelloa jopa hieman ihmeissään – ei hän ollut edes tajunnut ajankulkua. ”Mitenkäs teillä meni?” Oskar olikin sitten jo mennyt eteiseen vastaan ja kysyi Josélta pieni hymy huulillaan. Sitä hymyä riitti jopa Josén vastaukseen saakka, mutta sen kysymyksen kuultuaan Oskar pudisteli päätään. Muuta mietittävää hän sai onneksi siinä vaiheessa, kun kaksoset alkoivat vaatia itselleen välipalaa ja Oskar lähtikin sitten kaksosten kanssa keittiöön, kun José puolestaan meni ilmeisesti olohuoneeseen Conradin kanssa.

Hetken aikaa Oskar hääräili keittiössä laittaen kaksosille voileipät sekä jogurttia. Samalla hän kuitenkin kuuli, kuinka José höpisi jotain Conradille olohuoneen puolella. Varmistettuaan, että kaksosilla oli kaikki hyvin, hän menikin sitten olohuoneen ovelle. ”Mitä sä täällä oikein höpiset?” Oskar kysyi pienesti naurahtaen. José kuitenkin pyysi häntä istumaan sinne sohvalle viereensä ja hieman hämmentynein mielin Oskar meni sinne miehensä luokse. José alkoi puhua jostain naisesta, jonka kanssa oli jutellut puistossa, se nainen oli kuulemma ollut raskaana.. Sitä seuraava lausetta Oskar ei kuitenkaan ollut odottanut. ”Sä haluat mitä?” Oskarin oli ihan pakko varmistaa, että hän oli kuullut oikein. Vähintäänkin hämmentyneenä Oskar katsoi ensin niin Joséa kuin Conradiakin, vilkaisi hän jopa keittiönkin suuntaan, josta tosin kuului vain kaksoset juttelu, ilmeisesti kaksikko ei kaivannut vielä isäänsä takaisin. ”Oletko sä ihan tosissasi? Sä haluat meille neljännen lapsen?” Oskar jatkoi sitä kyselyään ja José vain nyökkäili päätään – toinen oli täysin varma siitä, että halusi heille lapsen. Hetken aikaa Oskarista tuntui, että häneltä loppuisi happi hetkenä minä hyvänsä, sillä ei hän todellakaan ollut odottanut mitään tälläistä.

Oskarin onneksi Laura tuntui huutelevan häntä keittiöstä, joten oikeastaan mitään sanomatta Oskar lähti keittiön puolelle. Ei keittiössä onneksi mikään katastrofi odottanut, mutta ainakin Oskar sai hieman miettimisaikaa. Ei hän oikein edes tiennyt, miksi reagoi näin – hän rakasti lapsia ja oli aina haaveillut isosta perheestä. Se haave oli kuitenkin ehkä hieman iän myötä jäänyt, sillä hän ja Greg olivat saaneet kaksosetkin jo niin myöhään. Hänellä oli myös tuoreessa muistissa, miten vaikeaa sijaisäidin löytäminen oli ollut, koko siitä adoptioprosessista puhumattakaan. Conradin kohdalla kaikki oli käynyt huomattavasti helpommin, mutta nyt asiat saattaisivat olla toisin. Ei Oskar enää välttämättä haluaisi lähteä vuosia vievään projektiin, sillä ensinnäkin, heillä oli kolme pientä lasta ennestään ja Oskarillakin alkoi olla jo ikää – hän saattaisi pahemmassa tapauksessa olla lähempänä viittäkymmentä, kun he edes saisivat lapsen! Sivusilmällä Oskar huomasi Josén tulleen keittiöön Conradin kanssa ja Oskar soikin kaksikolla hymyn, mutta melko vaisuksi sekin jäi. ”Pitäisiköhän teidän kahden mennä hetkeksi nukkumaan, mitä mieltä olette?” Oskar höpisi lapsille, mutta mielessään hän ei voinut olla miettimättä, että jos kaksoset saisi edes hetkeksi nukkumaan, he voisivat jutella Josén kanssa siitä lapsiasiasta ihan rauhassa.

Pian José oli jo tuomassa Conradin Oskarille ja mies itse paineli kaksosten kanssa lastenhuoneeseen. Oskaria lähes ahdisti se heidän välisensä hiljaisuus, vaikka toki hän tiedosti, etteivät he voineet puhua tästä aiheesta lasten kuullen. Kaksosilla oli kuitenkin ikää jo sen verran, että he kyllä ymmärtäisivät, jos Oskar ja José alkaisivat yhtäkkiä jutella pikkusiskon tai –veljen mahdollisuudesta. Oskar ei todellakaan halunnut kaksosten vielä tietävän aiheesta yhtään mitään, sillä ei hän tiennyt itsekään, mitä hän asiasta ajattelisi. Toki hän oli itsekin kasvanut useamman sisaruksensa kanssa ja muisti kyllä miten mukavaa oli ollut, kun perheessä oli sisaruksia – siitäkin huolimatta, että heillä oli ollut paljon ikäeroa. Ja olihan se mukavaa nyt aikuisenakin, kun perhe ei rajoittunut pelkästään yhteen tai kahteen henkilöön vaan lähes hänen kaikilla sisaruksillaankin alkoi olla jo perhettä.

Lopulta Oskar oli sitten painellut Conradin kanssa olohuoneeseen ja siellä hän laski pojan sitteriin, toinen kun oli vaikuttanut siltä, että nukahtaisi minä hetkenä hyvänsä. Ja nopeasti toinen tuntui nukahtavankin, joten Oskar saattoi kaikessa rauhassa istahtaa sohvalle ja napata sohvapöydältä jonkun lehden luettavakseen. Enemmän hän kyllä päätyi sitä selailemaan, sillä ei hän osannut keskittyä lukemiseen, kun hän tiedosti koko ajan, että kohta heidän pitäisi osata jutella Josén kanssa. Kun José sitten viimein palasi olohuoneeseen, Oskar nakkasi sen lehden takaisin sohvapöydälle – mitäpä sitä enää turhaan pyörittelemään käsissään. Josén sanat olivat jälleen saada palan Oskarin kurkkuun – miten Josélle nyt yhtäkkiä oli iskenyt tuollainen vauvakuume?

José alkoi sitten selittää asiaansa paremmin ja kyllä Oskar tavallaan ymmärsi. Laura ja Leo olivat kuitenkin niin sanotusti hänen lapsiaan, kun taas Conrad oli aidosti hänen ja Josén yhteinen. Oskar ei kuitenkaan olisi halunnut ajatella asiaa niin, sillä José oli tullut jo aikoja sitten myös kaksosten elämään mukaan ja koska Gregiä ei enää ollut, oli hyvin mahdollista, että kaksoset eivät iän myötä ajattelisi Joséa pelkästään isäpuolena. ”No.. Kyllä mä ymmärrän. Tavallaan.” Oskar sanoi, itsekkin hieman empivänä. ”Kai sä kuitenkin ymmärrät, että vaikka Laura ja Leo onkin minun lapsiani, myös sinä olet heidän elämässään tärkeässä osassa? Tai, mä vain yritän sanoa, että kaksoset tuskin ajattelee sua vain isäpuolena.” Oskar sanoi sitten ajatuksensa ääneenkin. Kaipa José asian tiesi itsekin, mutta Oskar kuitenkin ajatteli, että oli parempi myös mainita asiasta.

”Adoptointi ei myöskään ole mikään helppo prosessi. Conradin kanssa kaikki kävi todella helposti, mutta silloin kun me Gregin kanssa aloitettiin adoptointiprosessi, siitä kesti oikeasti pitkään. Se on uuvuttavaa, vaikka tottakai loppujen lopuksi palkitsevaa. Mä tiedän, että mä sanon tästä usein, mutta mä en ole enää nuori. Enkä minä tiedä, haluanko tai jaksanko minä enää lähteä niin pitkään prosessiin mukaan, sillä.. No, siinä voi kestää vuosia.” Oskar sanoi pienen huokaisun kera. Toki hän oli jo heidän suhteensa alkaessa tiedostanut, että heidän ikäeronsa saattaisi joskus tulla ongelmaksi, mutta ei hän ollut ajatellut, että he olisivat tästä asiasta näin eri mieltä. Vaikka, kaipa sekin olisi pitänyt jo ymmärtää ajat sitten – Oskar kun oli vanhempi ja hän oli täysin tyytyväinen avioliittoon ja kolmeen lapseen, mutta José oli nuori ja halusi taatusti kokea vielä muutakin.

Oskarin teki oikeasti vaikeaa katsella Josén ilmeitä siitä aiheesta puhuessa, sillä hän näki, miten toista oikeasti satutti ajatus siitä, että neljättä lasta ei välttämättä heidän perheeseensä olisi tulossa. Ei Oskar sitä nyt täysin mahdottomana ajatuksena pitänyt – kovin epätodennäköisenä vain. Laura ja Leo olivat hädin tuskin viiden, Conrad oli alle vuoden. Mahtuisiko tähän porukkaan muka vielä yksin pieni ihminen lisää? Josén mielestä varmasti mahtuisi, mutta Oskar uskalsi olla aiheesta hieman eri mieltä. Tottakai hän rakasti joka ikistä lastaan ja hän oli aina pitänyt perhettä elämän tärkeimpänä saavutuksena, mutta silti.. Hän ei vain tiennyt, olisiko hänestä taas siihen samaan adoptiorumbaan. José ei varmasti nähnyt asiaa samalla tavalla, sillä Conrad oli tullut heille niin helposti – ei heidän ollut tarvinnut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin muutamat paperityöt ja hakea vauva sairaalasta kotiin.

Hetkeksi José tuntui unohtavan sen aiheen, mutta sen sijaan toinen oli jo miettimässä, miten Oskar lopettaisi oman ikäkriiseilynsä. Oskar naurahti pienesti toisen ehdottaessa ties mitä benjihyppyjä, mutta lopulta hän vain nappasi hieman kauempana sohvalla istuneen Josén kainaloonsa ja suukotti tätä kevyesti huulille. ”En minä mitään benji-hyppyä kaipaa, usko pois.” Oskar totesi hieman huvittuneeseen sävyyn. Kyllä Oskarkin tiedosti, että hänen jatkuva valittamisen oli varmasti rasittavaa Josén korville, mutta Oskar oli täysin varma siitä, että José valittaisi tuplasti enemmän kuin mitä Oskar valitti nyt. ”Enkä minä myöskään sano, että se neljäs lapsi olisi ihan täysin pois suljettu ja mahdoton ajatus, koska ei se nyt niinkään mene. Meidän vain pitää miettiä tätä asiaa kunnolla.” Oskar sitten sanoi, hetken aikaa asiaa harkittuaan – ei hän turhia toiveita halunnut Josén mielessä herättää, mutta ei myöskään lytätä tämän haaveita saman tien vain oman ajatusmaailmansa takia.

Hetken aikaa Oskar vain silitteli kevyesti Josén toista kättä, pitäen samalla katseensa sitterissään edelleen tyytyväisesti nukkuvassa Conradissa. Poika nukkui kaikessa rauhassa ja kieltämättä toinen näytti siinä niin suloiselta, että Oskar ei voinut olla miettimättä, voisiko hän olla oikeasti niin julma, että niin sanotusti riistäisi Josélta mahdollisuuden toiseen yhteiseen lapseen. Vaikka Oskar olikin hetkeä aikaisemmin sanonut ihan muuta, oli hänen pakko miettiä tätä toiseltakin kannalta – siitä kai avioliitossa oli kyse, päätöksiä tehtäisiin yhdessä, ei pelkästään toisen mielipiteiden pohjalta. ”Ehkä me voitaisiin miettiä eri mahdollisuuksia.” Oskar sitten suostui lopulta sanomaan. ”Jos me saataisiin vaikka vuodenkin sisällä neljäs lapsi, kaksoset olisivat jo lähemmäs 6-vuotiaita ja Conradkin jo yli vuoden. Ehkä.. Ehkä siinä olisi vielä ihan hyvä mahdollisuus kasvattaa yksi lapsi.” Oskar sanoi, pyöritellen asiaa mielessään – niin, kaksoset eivät enää tarvinneet ihan joka hetkistä huolen pitoa ja vuoden päästä Conradkin olisi jo vanhempi. Oskar käänsi katseensa takaisin Joséen Conradista ja hymy palaili hänen kasvoilleen. ”En minä voi kieltää sinun haaveitasi vain oman ajatusmaailmani takia – ja voisihan se toinen yhteinen lapsi olla hyvä lisä meidän perheeseen.” Oskar sanoi pienen hymyn kera.