Sometimes dreams fall like rain

Tuiki tavallinen perjantai. Tai niin Whitney halusi uskoa. Hän oli nimittäin myynyt muutaman talon aivan älyttömään hintaan, jonka välityspalkkiokin tulisi hänelle olemaan sen mukainen. Tätä päivää pystyi melkeinpä sanoa hyväksi perjantaiksi, sillä vihdoin, monen kuukauden jälkeen Whitney alkoi vihdoin tuntea edistyvänsä elämässä. Hän saisi lainojaan maksettua ja uudet tuulet New Yorkissa tosissaan virkisti koko perheessä. Whitney oli tosissaan tehnyt elämänsä yksiä suurimpia päätöksiä ja se oli onneksi kannattanut. Hän oli päässyt ajoissa kotiin ja putsannut koko talon lattiasta kattoon. Viimeiseksi hän oli alkanut valmistamaan ruokaa, joka valmistui sopivasti illalliseksi.

”Tytöt, tulkaa syömään.”, Whitney huikkasi keittiöstä, samaan aikaan kun kattoi pöytää tyttäriään varten. Mitään ei kuulunut hetkeen, kunnes lauma rymisteli portaat alas keittiöön. Whitney nosti nyt lasagnen pöydälle ja vilkaisi tyttäriään – huomaten erään puuttuvan. ”Missähän Avalyn on…”, Whitney puheli lähinnä itsekseen. Ruuan laskettua pöytään, nainen suuntasi portaiden alapäähän. ”Ava, tule syömään, muut odottavat jo.”, Whitney huikkasi, josta huolimatta yläkerrasta ei vieläkään kuulunut mitään. Ehkä toinen ei vain kuullut. Whitney oli jo lähdössä yläkertaan, mutta Emily ehti avata suunsa. ”Äiti, Ava ei ole kotona…”, Emily sanoi hiukan varovaisesti, jolloin Whitneyn katse kääntyi salamana tyttöön. ”Mitä?!”, Whitney älähti kauhistuneena. Eikö tyttö ollut tullut koulusta kotiin? Minne toinen oli sitten jäänyt, jos hän ei ollut kotona! ”Missä hän sitten on?!”, Whitney kysyi kauhistuneena, palattuaan takaisin keittiöön tyttäriensä luokse, joista jokainen vain kohautti hartioitaan. Herran jumala, oliko pienokaisensa yksin jossain New Yorkin keskustassa harhailemassa! Tai pahempaa… Whitney loi jo kauhukuvia mielessään, samaan aikaan kun huolestuneisuus nosti päätään. Tytötkin huomasivat äitinsä kasvoilla paistavan epätietoisuuden, jolloin he nousivat myös pöydästä ja tulivat äitinsä luokse eteiseen. ”Kyllä me löydetään Ava, me autetaan.”, Brianne sanoi lohduttavasti ja nyökkäsi siskonsa mukaan. Whitney tunsi itsensä lamaantuneeksi, mutta hänen oli itsekin tehtävä jotain.

Hetken Whitney jäi niille sijoilleen miettimään mitä tekisi, tai mistä aloittaisi etsinnät. Tytöt selvästikin lähtivät etsimään perheen nuorinta lähialueilta. Lopulta Whitneykin sai vedettyä takin niskaan ja kengät jalkaan, ennen kuin lähti kiireellä naapuriin. He olivat viime aikoina olleet Javierin kanssa varsin paljonkin tekemisissä, Mayankin oltua heillä ja Avalynin oltua Javerin luona. Javierin oven taakse päästyä Whitney huomasi käsiensä tärisevän pelosta, koputtaen lopulta oveen ja jääden näin odottelemaan naapurinsa saapumista ovelle. Whitneyn ei auttanut muu kuin toivoa, että Javier olisi kotona, sillä hän ei tiennyt miten muuten pitäisi ajatuksensa kasassa. Vihdoin ja viimein ovi aukesi ja sen takaa paljastui Javier. ”Avalyn on kadonnut, hän ei ole tullut koulusta kotiin.”, Whitney ilmoitti heti ensitöikseen miehelle kauhuissaan. ”Tytöt lähtivät etsimään häntä tästä lähiseuduilta mutta… Mä en tiedä mitä mä teen.”, nainen sai lopulta puserrettua suustaan ulos. Kyyneleetkin alkoivat pian tehdä tuloaan. Luoja missä hänen pienokaisensa oikein oli!