Busy is a drug that people are addicted to

Junior olisi voinut katsella hirsihuvilan terassilta avautuvaa näkymää aamusta iltaan kyllästymättä. Vaikka hän olikin kotoisin Kanadasta ja viettänyt kaikki lapsuutensa kesät ja osin talvetkin isovanhempiensa ja serkkujensa kera Banffissa, ei hän vieläkään ymmärtänyt täysin kuinka kaunis maisema todellakin oli. Terassin avoimista ovista kantautui Destinyn huhuilu ja Jun seurasi ääntä huvilan olohuoneeseen. Desin kasvoilla karehtiva ilme ei luvannut hyvää, joten Jun odotti varauksella mitä tällä oli sanottavana. ”Oh, really?” Ainoat sanat jotka mies sai suustaan asian kuultuaan. ”So this is how much they respect the few days we can take off, huh?” Junioria suututti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Häiden jälkeen kaikki oli ollut aikalailla ruusuilla tanssimista, eikä häämatkan keskeytyminen nyt todellakaan istunut kuvaan. Samalla Jun tiesi kuitenkin varsin hyvin, ettei Destiny voinut asialle mitään. Olisi miehen itsekin pitänyt lähteä ensimmäisellä mahdollisella lennolla takaisin New Yorkiin, jos hän olisi saanut puhelun joukkuejohdolta. Jun ei kuitenkaan nyt ollut se, jonka takia loma keskeytyi ja paha mieli oli helppo vierittää sen ainoan ihmisen niskoille, joka samassa tilassa oli.

Suu tiukaksi viivaksi puristettuna mies vetäisi olohuoneen pöydällä lojuvan hupparinsa päälleen ja rojahti sohvalle. Kännykkä ei ollut pahemmin käteen eksynyt vauhdikkaan päivärytmin ohessa, mutta nyt Jun keskittyi siihen täysin. Asiasta olisi pitänyt puhua. Tottakai. Hän tiesi itse varsin hyvin olevansa suorastaan naurettavan lapsellinen, mutta suuttumus oli niin suurissa lukemissa, että Jun tiesi huutavansa jos tästä kehkeytyisi riita. Eikä hän halunnut huutaa tai pahoittaa Desin mieltä entisestään. ”I booked you a flight from Calgary leaving tomorrow morning, I can drive you there”, Jun tokaisi sävyttömällä äänellä katsomatta edes Desiin päin. Ei hän oikeastaan edes tiennyt mikä häntä eniten suututti. Yhteisen matkan keskeytyminen, yksin jääminen vai muistutus siitä, että paluu arkeen oli edessä joka tapauksessa pian.
Ajomatka keskeltä kansallispuistoa Calgaryyn kesti reilut pari tuntia ja se alkoi varsin hiljaisissa merkeissä. Junior keskittyi pelkästään ajamiseen, vaikka tunsi tien paremmin kuin hyvin. Mies oli kaikin mahdollisin keinoin vältellyt puhumista koko edellisen illan ja avannut suunsa vain suoriin kysymyksiin vastatakseen, ja sanoakseen hyvää yötä. Aikainen lähtö aamulla unettoman yön jälkeen ei suoranaisesti parantanut lähtökohtia keskustelulle, sillä Juniorin pinna oli väsymyksen takia entistäkin kireämmällä. Totta kai hän halusi olla vaimonsa tukena tämän ammatissa, mutta jotenkin äkkilähtö vain sai miehen mielen matalaksi. Omalta osaltaan hän yritti kuitenkin edes jotenkin osoittaa ymmärtävänsä varaamalla lennot ja lähtemällä itse viemään Destinyä lentokentälle. Ei heidän välilleen mitään ilmiriitaa asiasta ollut vielä syntynyt, mutta tunnelma autossakin oli niin räjähdysherkkä, että Jun pelkäsi tosissaan pääsisivätkö he tappelematta lentokentälle asti. Jun ei tiennyt mitään raskaampaa, kuin erossa olemisen keskellä riitaa. Samassa tilassa asia olisi ollut pakko käsitellä, mutta toisaalta tuhannet kilometrit heidän välissään saattaisivat myös osaltaan tuoda järkeä miehen omaankin päähän ja rauhoittaa tilannetta.