|
|
Mar 23, 2014 20:14:10 GMT 2
Post by Deleted on Mar 23, 2014 20:14:10 GMT 2
Jännittyneenä Lily seisoi saapuvien kotimaan lentojen terminaalissa. Hän väänsi hermostuneesti käsiään ja tarkasteli vähän väliä avautuvien ovien takaata käveliä ihmisiä siinä toivossa, että tunnistaisi tutut kasvot. Miten pitkä aika siitä oli? Pikainen laskutoimitus ilmoitti vain pari kuukautta, mutta silti Lilysta tuntui kuin olisi kulunut pieni ikuisuus. Niin mistä siis? Tietysti iki-ihanan Connorin näkemisestä. Mies oli Lilylle kuin veli - jonka kanssa hän tosin oli haksahtanut kerran vällyjen väliinkin, mutta ei siitä sen enempää - ja nyt hän odotti innoissaan Connorin saapuvan Phoenixista New Yorkiin. Luoja, riemulla ei ollut rajaa, kun Lily oli kuullut Connorin päässeen opiskelemaan New Yorkiin. Hän saisi vihdoin yhden parhaimmista - ellei jopa parhaimman - ystävänsä lähelleen. Olo New Yorkissa oli ajoittain käynyt hieman yksinäiseksi, kun ei ollut ketään kenelle purkaa sydäntään. Toki Lilylla oli useampikin tuttava kaupungissa, mutta totta puhuen ei ketään, joka olisi tuntenut hänet niin hyvin kuin Connor - eikä varsinkaan ketään, johon hän olisi luottanut yhtä paljon kuin Connoriin. Nyt Lilyn sisällä kupli iloisesti, kun Connorin oli määrä astella esiin liukuovien takaata hetkenä minä hyvänsä. Hän oli niin kaivannut miestä! Ei ollut ketään toista, joka tajusi häntä niin hyvin. Puolikas sana riitti - ja mies ymmärsi häntä heti. Sellaista yhteisymmärrystä Lily ei ollut koskaan kokenut kenenkään toisen kanssa. Välillä tuntui, että Connor olisi lukenut hänen ajatuksensa. Lily sipaisi valtoimenaan olkapäidensä ylitse valuvia vaaleita hiuksiaan ja kallisti päätään. Ei vieläkään. Odottavan aika oli pitkä, niinhän sitä taidettiin sanoa. Eikä Lily todellakaan malttanut odottaa, että pääsisi kierrättämään ystäväänsä ympäri New Yorkia. Heidän olisi käytävä kaikkialla! Ja Connor saisi aivan varmasti suostua miehiseksi näkökulmaksi shoppailukierrokselle. Ideat juoksivat villisti laidasta laitaan Lilyn mielessä siitä, mitä kaikkea he voisivatkaan tehdä Connorin kanssa. Tietysti työ vei Lilyä toisinaan muualle, mutta ei hän nyt koko ajan ollut tien päällä. Heillä olisi kuitenkin rutkasti aikaa toteuttaa kaikki Lilyn suunnitelmat. Naisen ajatukset katkesivat puhelimen pirinään. Hätkähtäen hän kaivoi esille taskustaan uutuuttaan kiiltelevän Samsung Galaxy S4. Entisen puhelimensa Lily oli kadottanut reilu viikko sitten perjantaisen baari-illan päätteeksi - minne lie hävinnyt. Muistikuvia neiti Sutterilla ei juuri ollut kyseiseltä illalta. Hän oli vain herännyt jonkun nousevan Nascar-tähden hotellihuoneesta seuraavana aamuna, eikä ollut löytänyt puhelintaan mistään. Uusi puhelin oli ollut ikään kuin pakko hankkia, eihän siinä muutakaan vaihtoehtoa ollut. Nykymaailmassa ei oikein tupannut pärjäämään ilman puhelinta. Huokaisu karkasi Lilyn huulilta, kun hän kohtasi puhelimen näytöllä vilkkuvan nimen. Spencer - niin tietysti. "Hei, Spens!" Lily tervehti iloisesti siitäkin huolimatta, että olisi mieluummin jutellut kenen tahansa muun kanssa. "Ei, ei. Vasta ensi viikolla. Odottelen tässä Connoria lentokentällä. Hmm... ai jaa. Niin, aivan. On, kaikki on hyvin!" Jokainen puhelu Spencerin kanssa noudatti lähes tulkoon samaa kaavaa; armas isoveli muisti aina, että Lilyn piti olla työkeikalla, sitten mies kertoi Phoenixin kuulumisia ja lopulta varmisteli ainakin kymmenkunta kertaa, että Lilylla oli kaikki hyvin. Spencerin huolehtivaisuus oli hellyyttävää, mutta välillä myös hyvin rasittavaa. Ihan kuin Lily ei olisi osannut huolehtia itse itsestään. Ei hän sentään mikään viisivuotias ollut. Ja vaikka hänellä oli ollut ongelmia aiemmin elämässään, ei se tarkoittanut, että hän palaisi vanhoihin kuvioihin heti, kun silmä vältti. Kieltämättä Lily oli alkanut poiketa kaidalta polulta, mutta hän ei tietenkään myöntänyt sitä kenellekään - vähiten itselleen. "Tule käymään joskus. Kai nyt opettajatkin vapaata pitää. Mm'mh, tiedetään. No, kuulemisiin!" Puhelu loppui täsmälleen samoihin sanoihin, kuten aina ennenkin. Lily oli jo seonnut laskuissa kuinka monta kertaa hän oli kutsunut veljensä vierailulle, mutta aina Spencer kieltäytyi työkiireisiin vedoten. Tai toisinaan siihen, ettei kehdannut häiritä pikkusiskonsa elämää. Niin, lukuisat puhelinsoitothan viikon aikana eivät häirinneet yhtään. Päästyään eroon veljestään, Lily keskittyi jälleen tiirailemaan väkijoukkoa, joka saapui terminaaliin kukin millaisen laukkuvuoren kanssa. Oli lähes huvittavaa seurata, kun tyylikkääseen pukuun pukeutunut herrasmies veti perässään yhtä, pientä laukkua. Perässä seuraava rouva, joka kovaan ääneen kirosi lentokoneen henkilökunnan ammattitaidottomuutta, lykki eteenpäin vaunuilla ainakin viittä, suurta matkalaukkua. Juuri silloin aulaan asteli nuori mies. "Connor!" Lily hihkaisi innoissaan ehkä turhankin lujaa ja pinkaisi riemuissaan nuorukaista vastaan. Hän kiersi kätensä tiukasti miehen ympärille ja muiskautti suukon tämän poskelle. Jokainen aulassa seisova taatusti luuli heitä pariksi, mutta Lily ei välittänyt muiden ajatuksista tuon taivaallista. "Vihdoinkin", hän henkäisi leveästi hymyillen irroittautuessaan halauksesta ja vetäytyessään inhimillisen välimatkan päähän Connorista. "Mä jo luulin, että sä olet jäänyt koneesta, tai jotain on sattunut. Oon odottanut tässä ikuisuuden!" Veikeä, vitsaileva virnistys kiiri naisen kasvoille, kun hän tarkasteli ystäväänsä. Connor ei ollut kyllä muuttunut lainkaan. Tuskinpa Lily edes olisi huomannut, vaikka mies olisikin. Connor kun oli hänelle aina Connor. "Mulla oli kauhea ikävä!" Lily puuskahti ja halasi miestä uudestaan. Tällä kertaa pidempään, aiempaa hellemmin - eikä luita murskaavalla voimalla. "Mennäänkö?" Lily kysyi, vetäytyessään uudestaan kauemmaksi Connorista. Parivaljakko oli päässyt Lilyn Minin luokse, joka odotti uskollisesti parkkihallissa. He olivat hypänneet autoon ja lähteneet liikkeelle. Päämääränä oli Connorin uusi asunto Bronxissa. "Miten matka meni?" |
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
Mar 28, 2014 15:53:08 GMT 2
Post by jenni on Mar 28, 2014 15:53:08 GMT 2
Sitä Connor ei ollut missään vaiheessa täysin suunnitellut, että hän ihan oikeasti pakkaisi tavaransa ja muuttaisi maan toiselle puolen opiskelemaan. Totta kai Borough of Manhattan Community College vaikutti ainakin internet-sivujensa puolesta mukavalta koululta, mutta totuudenhan näkisi vasta paikan päällä. Connor ei ainakaan ollut sitä kunnolla sisäistänyt, että hän ihan oikeasti voisi päästä sisälle kyseiseen kouluun... Kun hyväksymiskirje oli tullut, oli se ollut aikamoinen sokki, vaikka Writing & Literature -koulutusohjelma kiinnostikin nuorukaista – ja hyvin paljon kiinnostikin! Ei kuitenkaan ollut millään tasolla helppoa kertoa uutista Evalle, tytölle, josta Connor oli viimeisimpien kuukausien aikana oppinut tykkäämään todella paljon, jopa ihastunut tähän. He olivat kuitenkin kohdanneet paljon ongelmia lähinnä Evan perheen puolelta, mikä oli omiaan saamaan Connorin myöhemmin vakuuttuneeksi siitä, että heidän olikin parempi jatkaa omille teilleen. Eva oli mukava, fiksu ja kaunis tyttö; hän löytäisi kyllä itselleen seuraa, sellaista, jonka vuoksi oma perhe ei täysin hyppisi seinille. No, ei Connor kuvitellutkaan, että Evan vanhemmat Jerry ja Samantha olisivat pitäneet häntä jotenkin pimeänä tyyppinä, mutta Evan aiemmat kokemukset sekä heidän nykyinen kolmen vuoden ikäeronsa olivat omiaan sössimään koko jutun tulevaisuuden. Niinpä Connor oli loppujen lopuksi päätynyt ajattelemaan, kuinka Evan oikeasti oli parempi jatkaa ilman häntä, yksinään. Vaikka he eivät olleet varsinaisesti mistään kaveruudesta sopineet, oli Connor silti jättänyt Evan Facebookissa kaverilistalleen, eikä tyttö itsekään ollut ainakaan toistaiseksi Connoria omalta listaltaan poistanut. Se hymyilytti Connoria hieman, mutta ainakaan vielä he eivät olleet keskustelleet siellä sitten viimeisen kerran, kun näkivät.
Cecilia-äiti ja isäpuoli James sen sijaan oli paljon helpompi hyvästellä, vaikka tottahan toki Cecilia itkeä vollotti vielä koko matkan lentokentälle. Tai ei aivan, mutta siltä ne kyyneleet Connorista tuntuivat. “Äiti, siellä on Lily heti vastassa minua”, Connor huomautti Cecilialle, kun he olivat nousseet lentokentän parkkipaikalla ulos autosta ja lähteneet astelemaan kohti lähtöselvitysaulan pääovia.”Tunnethan sinä Lilyn. Mulla ei ole mitään hätää”, Connor jatkoi hivenen naurahtaen, vaikka kyllä häntäkin kieltämättä se muutto itärannikolle jännitti. James asteli rennommin heidän vierellään, veti toista Connorin matkalaukkua perässään (toinen oli tietenkin Connorilla itsellään). “Mun täytyy nyt mennä, äiti”, Connor naurahti, kun Cecilia oli aikansa halaillut häntä ennen lähtöselvitysjonoon siirtymistä. “Pidä huoli itsestäsi, ja, ja soitathan heti, kun olet päässyt sinne asunnolle”, Cecilia vannotti Connoria, eikä nuorukaisella ollut muuta vaihtoehtoa kuin nyökytellä hyväksyvästi. “No niin, pidä hauskaa”, James totesi muodollisemmin, kun he halasivat äskeistä miehekkäämmin. “Pidän”, Connor lupasi hieman naurahtaen, kun oli irrottautunut siitä nopeasta halauksesta isäpuolensa kanssa. Tokihan hänellä Jamesiakin tulisi ikävä, olihan mies ollut hänelle kuin oikea isä jo monen vuoden ajan. Cecilia alkoi vielä varmistelemaan, että Connorilla varmasti olisi kaikki tarpeellinen, alkaen passista ja siitä kuuluisasta hammasharjastakin. Jameskin jo vitsaili jotakin, että kunhan Connorilla olisi passi ja oma pää mukana, nuorukainen kyllä pärjäisi. “Entä se avain? Uuteen asuntoosi?” Cecilia huolehti, kun kolmikko oli naurahtanut Jamesin ontuvalle vitsille pikaisesti. “Haemme sen Lilyn kanssa matkalla Bronxiin”, Connor kertoi nopeasti ja vilkaisi jo lähtöselvitykseen mutkittelevaa jonoa. “Cece-kultaseni, Connorin on nyt mentävä”, James jo hoputti avovaimoaan, joka lopulta suostui irrottautumaan kuopuksestaan. James laski kätensä lempeästi Cecilian harteille, ja yhdessä he katselivat, kuinka Connor viimein lipui lähtöselvitykseen jonon hännille.
Connor nielaisi pienesti sanottuaan toistaiseksi viimeisen kerran heit äidilleen ja isäpuolelleen ja nostettuaan kättäänkin hyvästien merkiksi. Hän kääntyi kohti jonoa, asettautui pian sen hännille odottamaan omaa vuoroaan lähtöselvittää itsensä ja laukkunsa koneeseen. Jono liikkui yllättävänkin nopeasti, ja kun Connor hetken päästä oli siirtynyt lähtöselvitystiskiltä vain pienen käsimatkatavaralaukkunsa kanssa kohti turvatarkastusta, hän kääntyi katsomaan sinne, missä Cecilia ja James olivat seisoneet. Kaksikko oli vieläkin paikoillaan, joten Connor heilautti näille kättään ja hymyilikin, sitten hän siirtyi turvatarkastusjonoon, kun huomasi Cecilian ja Jamesin kävelevän hiljakseen ulos lähtevien lentojen hallista. Connor katseli turvatarkastusjonosta sinne, missä äitinsä ja James juuri olivat olleet ja totesi mielessään olevansa nyt oikeasti yksin, matkalla kohti New Yorkia. Sitä hän nimenomaan olikin ja yllättävän pian – turvatarkastuksessa ei kauaa kestänyt, eikä Connorin tarvinnut odottaa kuin kolmisen varttia lentokoneeseen pääsyä. Koneessa hän sai viereensä vanhemman pariskunnan, josta varsinkin vanhempi rouva alkoi höpistä hyvinkin pian niitä näitä Connorin kanssa. Connor tuli mitä mainioimmin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, myös vanhusten, olihan se hänelle tuttua jo kirjastoajoilta. Usein mummelit tulivat kyselemään häneltä, missä mikäkin teos mahtoi sijaita, ja siinä samalla puhuttiin kaikesta muustakin maan ja taivaan väliltä. Eikä pariskunnan kanssa juttelu oikeastaan edes haitannut, sillä Connoria ei ensinnäkään väsyttänyt ollenkaan, ja jollain tapaa hän ei oikein koskaan ollut pystynyt nukkumaan lentokoneessa.
Vaikka lento New Yorkiin sujuikin leppoisasti – lukuun ottamatta muutaman penkkirivin päässä ajoittain itkevää pikkulasta – oli Connor silti enemmän kuin tyytyväinen, kun viimein koneessa kajahti kuulutus laskeutumisen aloittamisesta, ja turvavyövalo napsahti päälle. Lentokoneen laskeutumisista Connor ei korvaparkojensa vuoksi koskaan tykännyt, mutta lopulta koneen pyörät iskeytyivät kiitorataan, mikä toi turvallisuudentunteen Connorille. Ei hän lentämistä pelännyt, mutta tieto siitä, että oli tasaisesti maanpinnalla, oli huojentava. Laukkujaan hän kyllä tuntui saavan odottaa pienen ikuisuuden, mutta ei aikaakaan, kun hän sitten viimein pääsi astelemaan saapumisaulaan. Hän ei pahemmin edes ehtinyt etsiä katseellaan Lilyä, kun blondi oli jo rientänyt halaamaan häntä. Lilyn vastaanotto oli niin lempeä ja lämmin, että Connor ehti jo sekunnin parin ajan ajatella, mitä ohikulkevatkin heistä mahtoivat ajatella, kunnes tajusi pyyhkäistä sellaiset ajatukset mielestään. Mitä sellainen ulkopuolisillekin muka kuului? “Laukuissa kesti tosi pitkään”, Connor naurahti pienesti, kun Lily ilmoitti jo epäilleensä, että hän oli myöhästynyt lennolta. Taas nainen vannoi ikäväänsä, ja Connor sai taas vastata tämän halaukseen. “No, niin mullakin oli sua”, Connor naurahti hiljaisemmalla äänellä, kunnes nyökkäsi Lilyn seuraavalle kysymykselle. Vaikka hyvän ystävän näkeminen pitkästä aikaa olikin ollut huippujuttu, vielä paremmaksi päivän tekisi se, että he löytäisivät hänen uuteen kotiinsa. Tuntuipa hassulta ajatella kyseistä asuntoa kotina! “Mä niin pidän tästä sun autostasi”, Connor totesi melkein heti, kun he olivat saaneet hänen laukkunsa auton kyytiin ja istuutuneet sitten itsekin sisälle. “Se on niin.. Sympaattinen”, nuorukainen jatkoi, kun Lily oli käynnistänyt auton ajaakseen ulos parkkihallista. “Matka meni ihan hyvin, juttelin melkein koko matkan ajan erään vanhemman rouvan ja hänen miehensä kanssa. Meillä oli oikeasti tosi antoisat keskustelut”, Connor virnisti, vaikka ihan tosissaan olikin. He olivat päässeet parkkihallista ulos päivänvaloon. “Muistathan sitten, että käydään hakemassa avain siltä vuokraisännältä? Hän asuu parin korttelin päässä sieltä mun asunnoltani.”
Matka JFK:n lentoasemalta Bronxiin kesti puolisen tuntia, minkä aikana Connor ja Lily ehtivät vaihtaa kuulumisia hyvin. Toki puhuttavaa riitti muutenkin, Connor oli oppinut Lilyn seurasta sen, ettei heille kahdelle hiljaisia hetkiä pahemmin syntynyt. “Se taitaa olla tämä talo...” Connor mutisi, kun he olivat kääntyneet luultavasti oikealle, hieman hiljaisemmalle kadulle, etsiessään hänen vuokranantajansa kotitaloa. “Voit odottaa autossa, niin mä käyn hakemassa sen avaimen”, Connor ehdotti Lilylle, minkä jälkeen nousikin pian ulos autosta, kun Lily oli parkkeerannut autonsa kadun varteen. Connor selvitti tiensä oikeaan rappuun, kävi hakemassa avaimen ja palasi pian takaisin (tai oikeastaan hän oli kyllä jäänyt reiluksi kymmenminuuttiseksi juttelemaan vuokraisäntänsä kanssa lähinnä käytännön asioista). “Sori kun kesti, eiköhän lähdetä etsimään oikea talo. Harry sanoi, ettei se ole kovin kaukana tästä”, Connor puuskutti hieman hölkättyään raput alas ja rapun ovelta takaisin autoon. “Muistathan, White Plains Road?”
|
|
|
|
Apr 20, 2014 18:30:29 GMT 2
Post by Deleted on Apr 20, 2014 18:30:29 GMT 2
Lily kohotti kulmiaan epäuskoisesti ja antoi samaan kategoriaan kuuluvan hymyn kaartua huulilleen. Vai että sympaattinen? Jep, jep. Taatusti. "Sanoisit vain suoraan, että säälittävä", Lily naurahti hyväntuulisesti. Ei, naisen äänestä ei kuultanut minkään asteista loukkaantuneisuutta. Hän oli niin tottunut siihen, että sai kuulla vaikka millaista kuittailua autostaan. Ja vaikka Connor olisi haukkunut hänen autonsa aivan pataluhaksi, ei Lily silti olisi osannut olla miehelle vihainen. Connor vain oli niitä ihmisiä, jotka saivat Lilyn aina hyvälle tuulelle. Millä? No, sitä Lily ei oikein itsekään aina tiennyt. Vanha pariskunta ja Connor? Lilyn ei oikeastaan ollut kovin vaikea kuvitella tilannetta. Se sopi Connorille kuin nenä päähän. Hän heitti pelkääjän paikalle istuutuneeseen ystäväänsä uudelleen epäuskoisen katseen, kunnes palautti sen takaisin tiehen ja edellä ajavan auton perävaloihin. "Niin tietysti", Connor oli varmasti kuullut mitä syvällisempiä pohdintoja elämästä. Niin syvällisiä, että Lilyä oikein kauhistutti. Hänen puolestaan lentokoneessa ei tarvinnut keskustella kenenkään muun matkustajan kanssa. Mitä sitä turhaan elämäntarinaansa ventovieraalle avaamaan yhtään sen enempää. "Joo, joo. En mä ole niin typerä miltä näytän", Lily puuskahti huvittuneesti ja kurotti kätensä pörröttämään Connorin hiuskuontaloa. Hölmö mies.
Kuulumisten vaihto kävi kätevästi ajomatkan aikana, sillä kestihän matka lentokentältä Bronxiin puolisen tuntia. Se riitti paremmin kuin hyvin pikakelaukseen siitä, mitä heidän molempien elämässä oli viime aikoina tapahtunut. Lily oli tietysti kertonut kaiken miesseikkailuistaan - kuinkas muutenkaan. Hän jätti tarkoin kertomatta sen, että juhlimisesta oli tullut enemmän sääntö kuin poikkeus hänen elemässään taas kerran. Ei Connorin tarvinnut tietää, että Lily oli suistumassa pikkuhiljaa kaidalta polulta. Lily pälyili tuulilasin takaata taloa, jonka eteen he pysähtyivät. Toivottavasti Connorilla nyt oli oikea osoite... Nainen kääntyi katsomaan ystäväänsä, kun tämä raotti sanaista arkkuaan. "Ai miksi? Ettei sun vuokraisäntä vaan erehdy luulemaan mua sun tyttöystäväksi tai jotain", Lily hymähti ja kohotti kulmiaan kysyvästi. Niinpä niin. Tässähän sitä taas oltiin. "Kuule, Connor! Mä olen nähnyt sut alasti, sä olet nähnyt mut alasti ja me ollaan harrastettu sellaisia juttuja yhdessä, jotka saisi sun äidin posket punottamaan pahemman kerran - en mä nyt ihan niin pienestä hätkähdä, että joku luulee mua sun tyttöystäväksi. Jota, mä en tietenkään ole", se varsin tuttu, ilkikurinen virne kaartui naisen huulille. Oliko Lilyn pakko aina nostaa esille ilta, jolloin he olivat tukevassa humalatilanteessa päätyneet vehtaamaan Connorin kanssa? He olivat sopineet unohtavansa, että mitään ikinä oli tapahtunut. Silti Lilystä oli hauska kiusata ystäväänsä aina, kun sai siihen tilaisuuden.
Lily istui autossa rattia naputellen, kun Connor vihdoin palasi takaisin. "Eipä mitään", Lily kuittasi miehen pahoittelut ja ohjasi auton jälleen liikenteen sekaan. "Mm'hm", katse harhaili sinne tänne pitkin ympäristöä hakien oikeaa osoitekylttiä.Vihdoin ja viimein parivaljakko onnistui löytämään tiensä Connorin uuden asuintalon eteen. Noustessaan autosta Lily vilkaisi taloa arvioiden. Eihän se nyt hieno ollut, mutta näytti kelpo paikalta elää. Katse kiersi ympäristössä. Niinpä niin, he olivat Bronxissa. "Kannetaanko tavarat sisään?" Lily kysyi, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta vaan kiersi takakontin luukun luokse ja avasi sen, kiskoen ensimmäisen matkalaukun ulos autosta. Oli parempi tarttua tuumasta toiseen, jotta he pääsisivät juhlimaan Connorin uutta asuntoa - olihan Lily varannut mukaan sampanjapullon. "Sähän pakkaat enemmän kuin mä koskaan työmatkoille", Lily huomautti, kun he kapusivat Connorin kanssa rappusia pitkin ylös. "MIten sä löysit tän asunnon?" Itsehän nainen ei ollut pistänyt tikkuakaan ristiin asunnon hankkimisen suhteen. Miksi olisi, kun hänen managerinsä oli hoitanut kaiken hänen puolestaan? Uteliaana Lily katseli ympärilleen, kun he astuivat peremmälle asuntoon. Kaikki ei ehkä ollut uutta ja hienoa, mutta kaikki tarpeellinen näytti siitä huolimatta löytyvän. Tälläisinä hetkinä Lily muisti kuinka erilaista heidän elämänsä Connorin kanssa olivat. Se ei silti estänyt heidän ystävyyttään, ja se jos mikä oli Lilystä hienoa. "Täähän on ihan kiva", nainen kommentoi vilpittömästi, kun he saivat laskettua ensimmäiset Connorin tavarat pienen yksiön lattialle. "Mitäs sitten? Pitäiskö meidän purkaa tavaroita jo, vai haluatko sä jättää sen myöhempään?" Lily kysyi riisuessaan takkia yltään ja antoi tutkivaisen katseensa vaeltaa uudestaan huoneen ympäri.
Paria tuntia myöhemmin Lily ja Connor olivat saaneet tavarat puretuksi. He olivat rojahtaneet istumaan paljaalle lattialle. Ilta alkoi jo hämärtää ulkona, mutta se ei tuntunut kaksikkoa pahemmin haittaavan. Lily oli kaivanut esiin sampanjapullon sekä muoviset mukit. "No niin - kippis!" Lily ojensi toisen mukeista Connorille ja kopautti omaansa kevyesti sitä vasten. "Luuletko sä, että sä tulet viihtymään Nykissä?" Tietysti nainen halusi pitää parhaimman ystävänsä mahdollisimman lähellä itseään. Mikäli Connor viihtyisi New Yorkissa, olisi se vain ja ainoastaan hyvä - no, ainakin noin Lilyn kannalta. "Jos sulla tulee naapureiden kanssa ongelmia, niin kyllähän sä voit tulla mun luokse asumaan", nainen jatkoi, mutta vilkaisi sitten ystäväänsä epäileväisesti ja hymähti hieman huvittuneesti. "Hetkeksi. Tiedä mitä pahoja tapoja sulla on", paraskin puhumaan. Lilyhän se heistä taisi olla, jolla pahat tavat rehottivat niin, että olisi sietänyt hävetä; hän oli sottaisa, huolimaton ja toisinaan jopa piittaamaton, mitä tuli taloudenpitoon. Onneksi siivouspalvelut oli keksitty. Kaksi kertaa viikossa käyvä siivooja sai toisinaan oikein rehkiä elantonsa eteen. Huokaisten Lily nojasi päänsä Connorin olkapäähän. "Musta on kiva, kun sä olet täällä", Lily henkäisi tyytyväisesti. Mitäpä muuta tyttö enää olisi voinut toivoa? Unelmien prinssiä ehkä... Toisaalta Connor oli tietyllä tavalla sitäkin.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
May 13, 2014 19:54:17 GMT 2
Post by jenni on May 13, 2014 19:54:17 GMT 2
Connor katseli autosta näkyviä maisemia, kun he ajoivat sen lyhyen matkan vuokraisännän asunnolta hänen uuden kotitalonsa luo. Mitenkään erityisen esteettisesti viehättävää seutuahan se ei ollut, mutta toisaalta Connorille riitti, että hänellä oli katto päänsä päällä – ainakin näin ensialkuun. Hänen edellinen asuntonsahan oli ollut varsin mukavanoloinen, vaikka sielläkin hän oli luovuttanut asunnon parhaimman huoneen kämppäkaverinsa Lupen käyttöön; tyytyen näin ollen itse vaatimattomampaan huoneeseen, jota myös kopiksi saattoi joku nimittää. ”Jep”, nuorukainen nyökkäsi vähäsanaisen oloisena Lilyn kysymykselle, ennen kuin itsekin nousi ylös naisen autosta. Hän saattoi aivan hyvin aloittaa elämänsä New Yorkissa tällaisella alueella ja sellaisessa asunnossa, mikä tuolla ylhäällä viereisessä talossa odottaisi. ”Mähän olen muuttamassa tänne, Lil”, Connor huomautti pienesti naurahtaen, kun Lily kommentoi hänen tavaramääräänsä auton tavaratilassa. He raahasivat Connorin laukkuja pian sisälle rappukäytävään ja siellä ylös portaita. Matkalla Connor kaivoi vapaalla kädellään asunnon avaimen esiin – voi hitto, heti ensimmäiseksi hänen pitäisi kyllä kiinnittää avain muun avainnippunsa jatkeeksi. ”Ihan netistä vaan. Joku asunnonvälityssivusto se oli”, Connor kohautti olkapäitään hieman jännittyneenä siitä, miltä asunto mahtaisi näin omin silmin nähtynä näyttää. Onneksi siihen vastaukseen saatiin pian vastaus, kun nuorukainen avasi asunnon oven, päästi Lilyn edeltä ja asteli sitten peremmälle itsekin.
Katse vaelteli osittain kalustetussa yksiössä seinältä seinälle, lattianrajaan, pieneen avokeittiöön. Tai mikäpä kyseisessä asunnossa ei olisi ollut pientä, kun se kokonaisuudessaan oli niin pikkuinen. Vaikka toisaalta eipä se Connoria haitannut; pääasia, että hänellä olisi turvallinen paikka nukkua ja muutenkin hengata kampuksella ja kaupungilla pyörimisen lisäksi. Connor vilkaisi hivenen huvittuneesti Lilyä naisen kommentoidessa asuntoa – epäilyttävän vilpittömän kuuloisena. ”Ootko oikeasti tuota mieltä?” Connor ei voinut olla kiusaamatta hieman, ”saa sanoa ihan suoraan, jos tämä on ihan paska.” Connorin oli kuitenkin pudisteltava päätään, leikki leikkinä. Hän laski kantamansa laukun lattialle seinän viereen ja käveli ikkunan luo, jonka sitten avasi päästääkseen raikasta ilmaa sisälle asuntoon. Mukavaa, näkymä suoraan äskeiselle kadulle, johon he olivat jättäneet Lilyn autonkin. Katu ei vaikuttanut järin vilkasliikenteiseltä, joten tuskinpa ulkoa kauheasti kuuluisi meteliä. ”Ei kai sillä niin kiire ole”, Connor kääntyi selin ikkunaan ja katsahti nyt Lilyä, jonka ilme tai jokin ele (ehkä tämän tiedostamatta kuitenkin) sai hänet muuttamaan mieltään – ehkä oli parempi purkaa tavarat saman tien. Muuten ne voisivat jäädä vaikka seuraavaan viikkoon asti laatikoihin. Joskus lomamatkan jälkeen nimittäin kävi niin, että matkalaukku jäi nurkkaan kyhjöttämään ja pölyttymään purkamattomana. ”No hoidetaan se juttu vaan alta pois”, mies lopulta lohkaisi.
Illan jo hämärtäessä kaikki Connorin tavarat oli purettu, ja Lily oli tehnyt taikojaan vetäisemällä samppanjapullon esiin. Nyt he istuivat asunnon lattialla (Connorin pitäisi pikimmiten löytää jostakin kierrätyskeskuksesta edes jonkinnäköinen ruokailuryhmä) ja siemailivat Lilyn tuomista muovimukeista kuplivaa. ”Kyllä mä uskon niin, ainakin nyt mulla alkaa oikeasti kiinnostavat opiskelut”, Connor nyökkäsi hörpättyään mukistaan ja vilkaisi Lilyä hieman hymyillenkin. Oli tosiaan suuri onni, että hän oli päässyt sisälle kouluun ja pääsisi pian aloittamaan opinnot itselleen mieluisalla alalla. ”Ai mulla?” Connor ei voinut olla puuskahtamatta kuullessaan Lilyn seuraavat sanat. Hän tönäisi naista kevyesti käsivarteen, mutta silitti sitä heti perään lempeästi. ”Kiitos ja – mä haluaisin sanoa, että sä olet koska vaan tervetullut tänne, jos on tarvis, mutta siihen tarvitsee varmaan aika suuret ongelmat, ennen kuin sä alkaisit täällä punkata, vai?” Connor naurahti ja joi mukillisensa loppuun. Sitten hän hymyili pienesti kuullessaan Lilyn sanat, kiersi kätensä lempeästi toisen selän taakse tuntiessaan tämän pään olallaan. ”Kiitos itsellesi, kun tulit auttamaan mua tänään”, hän sanoi. Oli tosiaan onni, että Lily asui New Yorkissa. Connor ei tiennyt kaupungista ketään, koko muu perhekin oli jäänyt Phoenixiin. Lily oli ainut, kenet hän tunsi. Connor ei kuitenkaan aikonut jäädä sellaiseksi, joka takertuisi vain ja ainoastaan Lilyyn kuin johonkin takiaiseen – kyllä hän yrittäisi muodostaa ihmissuhteita koulussa. Opinnot alkaisivatkin pian, joten kovin kauaa hänen ei tarvitsisi niitä enää odottaa.
”Pitäisikö meidän lähteä syömään? Onko sulla nälkä?” Connor kaivoi hetken päästä älypuhelimen taskustaan ja alkoi selata sillä lähellä sijaitsevia paikkoja. ”Olin kyllä näkevinäni jonkin aasialaisen ravintolan tuossa matkalla, tässä ihan vieressä... Voitaisiin tietenkin käydä sieltä hakemassa noutoruokaa. Vai onko sulla nälkä?” Nuorukainen kampesi itsensä ylös lattialta tukeutumalla toisella kädellään lattiaan ja katseli sitten lattialla vielä istuvaa Lilyä. Nälkä kuulemma oli jo jonkinlainen, joten Connor nappasi keittiön työtasolle aiemmin lykkäämänsä lompakkonsa. ”Tai hei, mä menen. Se oli ihan tuossa, varmaan naapuritalossa. Odota sä sillä aikaa täällä, kyllä mä osaan valita jotain, mistä sä pidät”, mies selitti selatessaan rahojaan, mutta todetessaan kuitenkin samalla, kuinka voisi aivan hyvin maksaa kortillakin. Viimein hän hylkäsi hetkeksi Lilyn uuteen kotiinsa, kun itse paineli ulos asunnosta, hölkkäsi raput alas ja sitä myöten ulos kadulle. Hetken aikaa Connor tähyili ympärilleen, kunnes paikallisti aiemmin bongaamansa aasialaisravintolan (se osoittautui hetken kuluttua thaimaalaiseksi). Jonoa ei ollut nimeksikään, eikä Connor osannut heti sanoa, olisiko se merkki jostakin. Ravintola oli kuitenkin sisältä ihan siistinoloinen, joten toivottavasti ruokakin maistuisi hyvältä. Tosin Connorilla olikin hirveä nälkä, ja hän tiesi, että melkeinpä mikä tahansa menisi täyttämään sen nälän. Aikansa tiskin yläpuolella olevia ruokalistoja tutkittuaan Connor pääsi tekemään tilauksensa. Maksettuaan hän jäi norkoilemaan johonkin pöytään ja odottamaan annosten valmistumista. Connor istui ikkunapöydän ääressä ja samalla, kun hän selasi jotakin aikakauslehteä, hän katseli vähän väliä ulos ikkunasta kadulle. Tätäkin katua hän tulisi tallaamaan ainakin seuraavat pari vuotta – jo se ajatus tuntui hassulta. Puhumattakaan siitä, että hän oikeasti oli New York Cityssä!
”Lillyyy”, Connor huhuili takaisin asuntoonsa päästyään, kädessään thaimaalaisravintolan läpikuultava kassi, jossa kaksi pahvista kastikekippoa ja kaksi niin ikään pahvista kippoa lisukkeille. Hän huohotti pienesti jouduttuaan taas kävelemään muutaman porrasvälin verran. Edellisessä asunnossa Phoenixissa ei ollut ollut niin jyrkkää rappukäytävää, joten tässä olisi pientä totuttelemista... Vaikka toisaalta Connor olikin pitänyt itseään edes kohtuullisen hyväkuntoisena kaverina. Ainakin siihen nähden, kuinka paljon hän käytti aikaa liikuntaan. Ilmeisesti hänen oli kuitenkin tehtävä pian tuttavuutta alueen lenkkeilymahdollisuuksiin... Jos hän viitsisi niin hulluksi heittäytyä. ”Toivottavasti nämä kelpaavat”, Connor naurahti löydettyään Lilyn eteisen kulman takaa peremmältä asunnosta. ”Milloinkas sä ajattelit pitää mulle jonkinnäköisen Nykin sightseeingin?” hän kysäisi leikillään, kun he availivat pahvikippoja ja aloittelivat syömään.
|
|
