This vicious circle has no end

Gabrielle ei oikein tiennyt miten olisi edes ottanut sen koko asian esille. Julian oli suorastaan raivostuttavan hyvällä tuulella heti siitä asti, kun käveli sisään ovista huudellen baby I’m homea ja tiedustellen kuulumisia. Nainen ei ollut varma, eikö se tiennyt osallisuudestaan hänen perhetuttunsa hengenlähtöön, vai eikö sitä vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Hän ei myöskään tiennyt kumpi niistä vaihtoehdoista olisi oikeasti pahempi. He eivät koskaan olleet sopineet, että se pysyisi kaukana hänen perheestään ja kaikkeen siihen liittyvästä, mutta sitä oltiin jotenkin pidetty kirjoittamattomana sääntönä, josta kaikki olivat tienneet. Nyt oli helppo jälkiviisaana todeta, että ehkä Gaby oli ainut joka oli tietoinen niistä kirjoittamattomista säännöistä.

“I’m fine”, Julianille julistettiin kireään ääneen, mikä luonnollisesti teki saman tien hyvin selväksi, että hän ei todellakaan ollut fine. Parempien ideoiden puutteessa Gabrielle kuitenkin myöntyi siihen olueen, koska jos tässä oltiin kaikki pääsemässä hengestään tai lähtemässä maanpakoon, niin sen saattoi ihan yhtä hyvin tehdä humalassa. Olut auttoi kriisissä kun kriisissä, mutta nyt oli pakko myöntää, että siitä olisi vain rajallisesti hyötyä. Tuplaviski olisi voinut olla parempi alku. Tai pullo tequilaa.

Puhelin pistettiin sivuun ja siinä sohvalla noustiin vähän ryhdikkäämpään asentoon, päädyttiin istumaan jalat ristissä ja juuri sen oloisena, että oltiin valmiita käymään joku vähän tärkeämpi keskustelu. Tuntui, että Julianilla kesti puoli ikuisuutta selvitä jääkapille ja sieltä takaisin, eikä se odottelu tuntunut nyt yhtään hyvältä. Hermoja ei rauhoittanut tippaakaan se hiusten silittely ja se yleinen hyväntuulisuus, mikä olisi ehkä joskus toisten tarttunut. Nyt kasvoille oli vaikea taikoa hymyä ihan tyhjästä.

Julian kyseli uudestaan mikä oli vialla, ja Gaby siemaisi siitä oluesta ennen kun avasi suunsa. “William Rowe”, hän sitten lausui hyvin painokkaasti, ja jäi tutkimaan miehen ilmettä sen nimen sanomisen myötä. "He's - was - a Sons nomad. A friend of my brother, and a part of a new liaison with a lot of money behind it. Please tell me you didn't know." Gabrielle vastasi ilmeisesti omaan kysymykseensä ja huomasi toivovansa, että mies ei ihan oikeasti ollut tiennyt niistä yhteyksistä. 

Julian vaikutti oikeasti siltä, ettei tunnistanut sitä nimeä, eikä ollut hetkeäkään osannut epäillä että kyse olisi mistään muusta kun täysin tavallisesta keissistä. Gabrielle ei tiennyt oliko helpottunut vai ei. Se oli parhaimmillaankin vain laiha lohtu, mikä ei oikeastaan vaikuttanut siihen lopputulokseen millään tavalla. Mitä he muka tekisivät, väittäisivät vastaan ja hokisivat, että Julian ei ollut tarkoituksella tappanut yhtä kerholaisista? Dominic ei todellakaan ollut vaikuttanut siltä, että olisi halunnut neuvotella siitä asiasta tai olisi ollut valmis kuuntelemaan minkäänlaisia selityksiä. Sen kanssa oli ylipäätään mahdoton neuvotella yhtään mistään.

Jos Gaby olikin leikkinyt sillä ajatuksella, että ehkä Julian oli tappanut jonkun toisen ja joku oli vain mennyt syyttelyissään sekaisin, niin siitä ajatuksesta oli pakko luopua saman tien. Se osasi kuvailla Rowen vähän turhan tarkasti. “Yeah”, brunette nyökkäsi siihen arpeen, “he was a big drinker back in the day. Got in a lot of fights, and slept around even more. Some girl hit him with a beer bottle. His wife, if I remember correctly.” Tarpeeton fakta jaettiin melkein nostalgiseen sävyyn, vähän kun oltaisiin puhuttu hauskoista muistoista muistotilaisuudessa. Nainen ei ollut ollut sen kanssa kovin läheinen, mutta tunsi nimeltä ja kasvoilta joka tapauksessa. Ja kai se oli kerhon kautta kuitenkin ollut perhettä, ainakin ennen kun oli lähtenyt jaostosta omilleen. Sen jälkeen sitä ei oltu paljon nähty, mitä nyt oltiin pari kertaa oltu töissä kun se oli pistäytynyt baarissa.

Oli vaikea sanoa, milloin my kills oli muuttunut täysin normaaliksi keskustelunaiheeksi, mutta se ei herättänyt sen suurempaa tunnereaktiota. Kolme laukausta rintakehään. Gabrielle sipaisia hiuksia pois kasvoiltaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan oluen etikettiä. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että kukaan kenellä oli häneen edes jotain siteitä, oli kuollut sillä tavalla. Että sen ruumis oltiin annettu eteenpäin. Se oli ensimmäinen kerta, kun Julianin työ tuntui oikeasti todellisuudelta, ei vain joltain urbaanilegendalta. Gabrielle ei voinut edes ajatella sitä tilannetta ilman, että oli varma voivansa fyysisesti pahoin. 

“Can we… What'd he do with the body?” hän huomasi kysyvänsä, ja näytti äärettömän huolestuneelta ja vähän surulliselta, “he deserves better than to be buried in someone’s backyard. He was a good guy.” Sen ei todellakaan olisi pitänyt olla päällimmäinen huoli, mutta oli silti. Rowe olisi ansainnut kunnon hautajaiset. Oikean hautapaikan. Ja he olisivat ansainneet mahdollisuuden saattaa sen viimeiselle matkalleen, oli se sitten läheinen ystävä tai ei. Se oli kerholainen joka tapauksessa.

Julian alleviivasi viellä, ettei ollut tienny, ja Gabrielle veti jalat koukkuun eteensä. Mies kysyi, haluttiinko se nyt hengiltä, ja brunette nosti katseensa lattiasta. "Why are you so calm? I don't want to die", hän vastasi, huomattavasti hätääntyneempään ääneen kun oli tarkoitus. Asento tuntui yhtäkkiä äärettömän epämukavalta, joten hän nousi ylös, mutta ei tiennyt mihin olisi siitäkään lähtenyt, jäi ahdistuneena vain seisomaan paikalleen. Gaby ei hetkeäkään kyseenalaistanut sitä, etteikö ihan oikeasti tuijottaisi itsekin seuraavaksi asetta, jos niikseen tulisi. Hän oli nähnyt sen tapahtuvan jollekin muulle ihan liian monta kertaa, eikä todellakaan halunnut kokeilla onneaan. Pakokauhu nosti väkisin päätään, eikä sitä osattu edes peitellä. 

Oli ollut typerä ajatus, että olisi ollut mitään toivoa saada se ruumis takaisin. Sen perään ei sentään jääty itkemään, vaan yritettiin pitää prioriteetit edes suurinpiirtein kunnossa - jos he pääsisivät siitä tilanteesta ehjin nahoin, niin Rowe saisi Gabriellen puolesta lojuakin jonkun takapihalla. Hän tunsi ajatuksesta huonoa omatuntoa, mutta teki mielessään kauppaa silti. Erittäin huonoa kauppaa, koska hänellä ei ollut tarjota vastineeksi omasta turvallisuudestaan yhtään mitään.

Julian oli ehkä ollut jonkin kill listillä ennenkin, mutta Gaby ei. Ei oikeastaan. Hän oli ollut huonoissa, vaarallisissa tilanteissa, mutta äärettömän harvoin joku oli ihan oikeasti uhkaillu häntä itseään. Nytkin se uhkaus oltiin tosin ulotettu koskemaan vain sitä tilannetta, että hän kieltäytyisi jättämästä Juliania rauhaan saman tien. Sitä vaihtoehtoa, että oltaisiin juostu perheen huomiin, ei kuitenkaan oltu edes harkittu. Mies ei pitänyt lainkaan realistisena vaihtoehtona sitä, että Gabrielle pääsisi siinä tilanteessa hengestään. Hän nauroi sille sen ihmettelylle - ei lainkaan ilostuneena, vaan lähinnä turhautuneena, ehkä aavistuksen hysteerisenä.

“My brother would kill me in a heartbeat. He ain’t got no choice if Goff tells him to”, nainen vastasi, eikä vaikuttanut yhtään siltä etteikö olisi uskonut sataprosenttisesti omia sanojaan. Puheenjohtajan nimi lausuttiin äärettömän halveksivasti ja myrkyllisesti, mikä kertoi varmaan jotain niistä väleistä. Gabya ei olisi haitannut tippaakaan, jos se olisi vahingossa jäänyt auton alle vaikka saman tien. Se oli hänen kirjoissaan pohjimmiltaan paha ja kaikin puolin mätä, ei todellakaan joku, jonka pillin mukaan oltaisiin haluttu tanssia. “He’s got a gun to Dom’s head. He beat the shit out of him. My family name ain’t doing me any favors right now, I can tell you that much.” Jälleen kerran Gabrielle ei voinut kun toivoa, että edes joku perheessä olisi tajunnut kävelle siitä kaikesta paskasta pois jo aikapäivää sitten. Sellaisesta oli kuitenkin tässä vaiheessa ihan turha edes haaveilla.

Julianin kättä sipaistiin ohimennen, ja puristettiin sitten olutta kaksin käsin. Siitä ei saatu kauheasti lohtua. Julianilta odotettiin jotain taianomaista ratkaisua, mutta sitä ei tullut. Ehkä sekään ei oikeasti tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi kuulunut tehdä. Ikävä kyllä ei tiennyt nainen itsekään. Sen hän kuitenkin tiesi, ettei olisi mitään järkeä lähteä itse sen puheenjohtajan puheille. Niinpä sille ehdotukselle pudistettiin päätä. "Dom didn't seem like he wanted to talk", brunette huomautti vähän katkeraan sävyyn, "what do we do? Pack our shit and fly to Europe? Texas? I'll do Texas. Please?" Se pakeneminen vaikutti kaikista parhaimmalta ratkaisulta. Juliania tapitettiin jälleen kuin peura ajovaloissa, ja odotettiin että se ratkaisisi kaiken. 

Julianin ajatus oli kaunis, mutta Gabrielle ei kovin mielellään olisi laskenut henkeään sen varaan, miten nopeasti mies pääsisi omastaan. Hän luotti siihen monella tapaa, mutta tämä ei ollut yksi niistä. Se osasi ihan varmasti huolehtia itsestään, mutta silläkin olisi rajansa. Heillä ei ollut samanlaisia resursseja kun kerholla, ja siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Joko siitä tilanteesta puhuttaisiin tie ulos keinolla millä hyvänsä, tai kadottaisiin kartalta. Puhuminen oli toistaiseksi pois pöydältä, joten kauheasti vaihtoehtoja ei jäänyt.

Seurasi painostava hiljaisuus, kun molemmat selvästi prosessoivat sitä asiaa. Julian melko rauhallisesti, nainen huomattavasti rauhattomammin. Lopulta molemmat olivat kuitenkin lähdön kannalla. Gabrielle nyökytteli sille vahvistukselle: “I don’t wanna stay here and wait.” Tuntui maailman huonoimmalta idealta vain seistä siellä talossa odottamassa, milloin asiat menisivät pahasti vikaan. Lähtöä ei kuitenkaan pidetty lopullisena ratkaisuna, koska eivät he voisi vuosikausia vain juosta ympäri maata ja piileskellä. Se ei kuulostanut kummoiseltakaan elämältä.

“Just… For a while, at least, right?” brunette varmisti, ja tuntui epäilevän jo sitä omaa varmuuttaankin, “maybe someone will kill Goff. Or maybe they’ll feel like talking a little later. I dunno.” He voisivat ainakin jättää tiedon siitä työnantajasta, lähettää kerhon sen perään ja odottaa että se tilanne rauhoittuisi. Kun kerho saisi jonkun hengiltä, niiden kostonhimo olisi ehkä järkevämmissä mittasuhteissa. Nainen hoki itselleen mielessään, että kuukausi voisi olla hyvä aika. Tai kaksi. Mieli teki myös soittaa äidille ja pyytää sitä vetelemään naruista, mutta hän tiesi, ettei siitä olisi siinä tilanteessa yhtään mitään apua. Jos jotain, niin se kieltäisi lähtemästä ja käskisi jättämään Julianin saman tien oman onnensa nojaan. Saman neuvon olisi varmaan antanut kuka tahansa muukin.

Päämäärällä ei ollut sen suurempaa väliä, ja Vegas toimisi siinä missä Teksaskin. Julianin vaihtoehto tuntui siinä mielessä järkevämmältä, että sen suhteista voisi edes teoriassa olla jotain oikeaa hyötyä, kun taas Gabyn suhteet rajoittuivat baariseuraan, ehkä jonkun sohvalla nukkumiseen tai satasen lainaamiseen. “I don’t know”, nainen joutui jälleen myöntämään, nyt hyvin lannistuneena. “Tell me where. I’ll go anywhere.” Hän tuudittautui edelleen siihen, että Julianilla oli pakko olla olemassa joku hätäsuunnitelma, mihin liittyi New Yorkista katoaminen. Sen suunnitelmaan ei välttämättä sisältynyt toista ihmistä, mutta kai senkin voisi ratkaista lennossa. Julian ramppasi levottomasti ympäriinsä, brunette päätyi palaamaan sohvalle ja ottamaan siitä oluesta pitkän siemauksen. Olo tuntui lähinnä tyhjältä, kauhunsekaisen tyhjältä. Ajatukset tuntuivat pysähtyneen täysin, mikä oli ehkä parempi vaihtoehto kun hysteerinen asioiden liioittelu ja panettelu, mutta ei auttanut luomaan minkäänlaista järkevää suunnitelmaa. 

Gabrielle katsahti kelloa, kun se jäljellä oleva aika tuli puheeksi, vaikka minuutteja ei tietysti laskettukaan. “A day, maybe", hän ehdotti, "he gave me 24 hours. That's all I know." Veli pitäisi ihan takuulla kiinni siitä aikalupauksesta ja antaisi hänelle kaikki mahdollisuudet karata paikalta ennen sitä, mutta asia ei ollut vain sen käsissä. Jos joku päättäisi, että ei odotettaisi niin pitkään, niin sitten ei odotettaisi eikä siinä olisi kauheasti vastaan sanomista. 

Erilainen paniikki nosti päätään, kun Julianilla sitten yhtäkkiä ihan oikeasti oli suunnitelma. Vegas. Gabrielle ei tiennyt Vegasista yhtään mitään. Siellä oltiin kyllä käyty pari kertaa, mutta ei oltu kiinnitetty mitään huomiota siihen, miten ihmiset elivät kasinoiden ulkopuolella. Omat kokemukset rajoittuivat huonoihin motelleihin ja nähtävyyksiin, eikä siitä ollut nyt mitään apua. Hän tiesi, että sielläkin oli normaaleita ihmisiä jotka tekivät normaaleita asioita, mutta ei jotenkin vain käsittänyt sitä koko aluetta kokonaisuutena. Oli kuitenkin varsin selvää, että tällä kertaa ei mentäisi juomaan hienoja drinkkejä ja prameilemaan iltapuvussa.

“Okay. Let’s go to Vegas”, brunette nyökkäsi, "sounds good to me." Se oli parempi suunnitelma kun mikään, minkä hän olisi tähän hätään saanut kasaan. Teksas olisi ehkä ollut hänelle tutumpi ja turvallisempi ympäristö, mutta siitä tutusta ei olisi mitään hyötyä, jos sinne ei menisi tekemään samoja asioita kuin ennen. Jonkun minimipalkkaduunin saisi mistä tahansa, jos niikseen tulisi. Nashvilleenkin oltaisiin voitu lähteä, mutta siinä oli sama ongelma. Sinne oltiin aikoinaan lähdetty vähän samassa hengessä - oltiin vain pakattu tavarat, hypätty Luken pickupiin ja ajettu ilman sen suurempia suunnitelmia. Silloin oltiin paettu lähinnä ajatusta uhasta, ei niinkään oikeaa uhkaa. Silloin asiat olivat tietysti menneet myös pahasti vikaan, mikä ei ollut kovin kannustavaa. Hän ei ollut kovin innoissaan enää koskaan elämässään asumassa autossa. 

Luojan kiitos mies otti siitä tilanteesta kopin, koska Gaby olisi ihan hyvin voinut vuorokauden verran ravata ympäriinsä tekemättä yhtään mitään. Nyt hän joutui vain jäsentelemään kaiken sen tiedon. Pakkaa tavarat ja menoksi, siihen pystyttiin. Kokemuksesta tiedettiin, ettei oikeasti tarvittu yhtään niin paljon tavaraa kun oikeasti kuviteltiin. “I like a man with a plan”, nainen hymähti siihen sotasuunnitelmaan, vaikka se kommentti ei todellakaan sopinut siihen yleiseen tunnelmaan ja koko tilanteeseen. Hän ei tiennyt mikä olisi sopinut, joten sillä mentiin mikä mieleen sattui tulemaan.

Oluesta siemaistiin viimeistä kertaa, ennen kun asetettiin se sivuun ja tunnollisesti lähdettiin sitten kasaamaan niitä tavaroita. Kaapista löytyi Ralph Laurenin putkikassi, mikä tuntui ehkä tarpeettoman hienolta tähän hätään, mutta ajoi asiansa. Pakkaaminen aloitettiin tärkeimmistä - ysimillinen, lompakko, farkut, huppari, tennarit. Hän olisi luonnollisesti raahannut enemmän kun mielellään mukanaan koko sen järjettömän vaatevarastonsa, mutta luopui ideasta suosiolla. Ennenkin oltiin pärjätty ilman. Olkoonkin, että mukaan tulevien vaatteiden määrä siitä vielä kasvoi, kokonaisuus pidettiin äärettömän siedettävänä. Koko se prosessi oli kuitenkin ahdistava, kuten ymmärtää saattoi. Asiaa ei auttanu se, että vilkuiltiin puhelinta melkein pakkomielteisesti parin minuutin välein jonkunlaisen päivityksen toivossa. Sitä ei tullut. 

Kuten odottaa saattoi, Gabriellella meni siinä pakkamisprosessissa pidempään. Kun sen jännityksen ja stressin keskellä ajatukset eivät tuntuneet kulkevan normaalisti, oli vaikea muistaa joku puhelimen laturi tai mikään mukaan, mikä ei saman tien sattunut silmiin. Koska ei kuitenkaan oltu vielä tässä vaiheessa tulipalokiireessä tai hengenhädässä, voitiin niitä jokapäiväisiä asioita onneksi käydä vähän rauhallisemmin läpi. Julianin pakkaamista seurattiin myös sivusilmällä, ja sillä tuntui olevan se(kin) paljon paremmin hanskassa. Se tuntui keskittyvän hengissä selviämiseen vaikka sen ensiapulaukun kautta, kun brunette mietti vielä kahtien tennareiden välillä. Oli hyvä tietää, että ainakin toinen heistä oli todennäköisesti pakannut jotain oikeasti tarpeellista.

“Yeah, I… Yeah”, Gaby lähinnä mumisi, kun Julian lopulta kysyi siitä etenemistä. Hän ei ollut lainkaan varma, mutta se ei hyödyttäisi ketään, jos hän päättäisi purkaa sen koko sisällön uuteen kertaan ja aloittaa alusta. Laukun vetoketju vedettiin kiinni, ja se tuntui äärettömän lopulliselta. Tuntui muutenkin oudolta olla taas kerran vain lähtemässä. Ajatuksella oltiin aina toisinaan leikitty, mutta ei pitkään aikaan oltu uskottu, että tähän tilanteeseen vielä oikeasti päädyttäisiin. Elämä oli ollut aika hyvin kasassa - oli työ, kiinteä lähipiiri, perhe, talo. Oli kaikki, mitä oltiin tarvittukin. Nyt edessä oli lähinnä järjettömän pitkä ajomatka, ja sitten määrittelemätön tuntematon ja täysin uusi kaupunki. Kai se ahdistus ja haikeus oli parempi kun puhdas paniikki ja hysteria, mikä sekin oli edelleen ihan todellinen vaihtoehto. Nyt oli vain helpompi pysyä rauhallisena, kun oli jotain konkreettista mihin keskittyä. 

Hiukset sipaistiin korkealle ponihännälle ja laukku heitettiin olan yli. Puhelin kädessä sitten seurattiin Juliania sinne olohuoneen puolelle, ja katseltiin sitä asuntoa melkein yhtä haikeasti. "I know", miehelle huokaistiin apeasti sen sanojen myötä, laskettiin käsi sen alaselälle ja nojattiin pää sen olkapäätä vasten. "We'll come back, though, right?" lisättiin vähän hiljempaa, koska siihen ajatukseen oli helpompi takertua. Oltiin vain menossa lyhyelle matkalle. Ei mitään sen ihmeellisempää. Julianilla oli enemmän kun syytä olla huolissaan siitä, että joku polttaisi sen talon maan tasalle. Gabriellella oli jo valmiiksi huono omatunto.