Wrong day for a change of heart

Perheestä ei ollut paljonkaan jäljellä. Tommy oli puhunut isälleen viimeksi vuosia sitten, kun se oli kutsunut jouluksi käymään. Kutsuun ei oltu vastattu mitään, mutta oltiin lopulta menty, ihan vain että oltiin saatu löytää se sammuneena sohvalta. Hän oli sammuttanut sen sormiin jääneen, palavan tupakan ja istunut odottamassa, että se oli tullut takaisin tajuihinsa. Se oli ollut vihainen, turhautunut ja ennen kaikkea hukassa, jotenkin täysin irtonainen todellisuudesta ja nykypäivästä. Äiti oli asui edelleen samassa, vanhassa asunnossa, jota ei vain saanut maksettua pois. Sen laskuja makseltiin aina silloin tällöin, jostain käsittämättömästä syystä - ei se ollut tehnyt mitään ansaitakseen sitä apua. Ei siitä saanut automaattisesti mitään palkintoa, että oli tuonut maailmaan pari lasta, joille ei ollut pystynyt tarjoamaan mitään.

Pikkuveli sen sijaan… Se oli hyvä ihminen. Se ihan oikeasti yritti saada asioita kuntoon. Se oli perheessä ehkä se ainut, jota elämä murjoi ilman, että sitä saattoi siitä syyttää. Se oli jäänyt työttömäksi muutamia kuukausia sitten, mikä oli ollut lopun alkua. Sähköt ja vesi oltiin katkaistu jo aikoja sitten, ja lopulta asuntokin oli meinannut lähteä alta. Se ei olisi pyytänyt apua, jos ei olisi sitä oikeasti tarvinnut, joten Tommylla ei ollut ollut mitään aikomusta sanoa sille ei.

Se oli tarvinnut vain viisisataa, että saisi laskut maksettua, eikä joutuisi kadulle. Oma tili oli jo miinuksella, mutta ne rahat oltiin päätetty repiä vaikka omasta selkänahasta. Sieltä ne myös revittiin. Niitä ei saatu kasaan sillä, että oltaisiin rukoiltu ennakkoa jo valmiiksi aneemisesta palkasta. Ylitöitä ei enää siihen hätään ehtinyt tehdä - eikä niistä mitään oikeastaan maksettukaan. Oli ollut kaikista helpointa vain kääntyä vanhojen piirien puoleen. Ei tarvinnut kun soittaa yksi puhelu, ilmestyä paikalle, kiskoa hanskat käteen ja antaa jonkun yrittää päästää itsensä makeshift kehässä hengiltä, niin sai käteen parisataa dollaria kylmää käteistä.

Kotiin oltiin lähdetty voittajana - tyrmäyksellä vähän alle kahdeksassa minuutissa - mutta ei tietysti ihan koskemattomana. Kylkiluu oli varmaan murtunut, jos kivusta ja mustelmista saattoi jotain päätellä, ja silmäkulma oli nirhautunut auki. Se tuntui pieneltä huolelta verrattuna siihen, että ne rahat oltiin saatu lähetettyä. Veli saisi kuukauden lisää aikaa saada asiansa kuntoon, ja Tommy sai jäädä yksin siihen omaan, pieneen asuntoonsa nuolemaan haavojaan. Se oli huonolla alueella, ahdas ja huonosti sisustettu, ei mikään varsinainen turvasatama. Kaikkialla oli työmappeja ja papereita, jotka tuntuivat olevan ainoita henkilökohtaisia esineitä. Ei ollut valokuvia eikä mitään muutakaan.

Mies itse makasi sohvalla pelkät kollarit jalassa ja hautoi sitä turvonnutta, uhkaavasti rupeutuvaa silmäkulmaansa pakastehernepussilla. Töihin hän ei aikonut mennä, vaan nyt jos joskus oli aika vedota johonkin äkisti ilmenneeseen tappotautiin ja jäädä kotiin.