You are the one I was meant to find

Koko kevät oli pitkälti mennyt rasitusmurtumaa parannellessa, eikä Dallasiinkaan muuton jälkeen oltu astuttu jäälle. Uuteen kaupunkiin kotiutumisen myötä oltiin kuitenkin tavattu uusia ihmisiä, saatu uusia ihmisiä ja tavattu uudet valmentajat, joiden kanssa Karlien oli tarkoitus aloittaa yhteistyö, kun jalka alkaisi olla parantunut. Se odottelu kuitenkin aiheutti suurta tuskaa, sillä lääkäri oli vielä kehottanut tyttöä odottamaan muutaman viikon, ennen kuin lähtisi kokeilemaan puolikuntoisella jalalla luistelua, eikä Karlie ei ollut tottunut olemaan näin kauan poissa jäältä. Onneksi päivät Dallasissa oli saanut muunlaista täytettä, kun Karlie oli saanut ystäviä muista luistelijoista, joiden kanssa oli pyörinyt kaupungilla, käynyt elokuvissa, syömässä ja joskus katsomassa heidän harjoituksiaan hallilla. Se istuminen hallin katsomossa ei toisaalta helpottanut sitä pohjatonta ikävää, jota tyttö tunsi luistelua kohtaan. Karlie olisi oikeastaan tehnyt mitä vain, että olisi saanut kiskoa luistimet jalkaan sillä sekunnilla ja hypätä jäälle Kai ne tytön uudet ystävät olivat huomanneet sen Karlien alkuloisuuden, sillä vajaa muutama viikko sitten he olivat raijanneet tytön mukaan niihin kekkereihin, josta joku tunsi jonkun ja joku jonkun, joka oli kutsunut heidät sinne.

Ei siinä oikein vastaankaan viitsinyt laittaa ja siitä löytyikin varsin hyvä tapa saada ajatukset aivan toisaalle. Kyseinen ilta olikin saanut aivan erilaisen käänteen, kun Karlie oli törmännyt Nolan Belliin. Pojan kanssa oli jaettu yhteinen muki, juteltu ja vähän lisää juteltu, jonka lomassa he olivatkin sitten siirtyneet olohuoneeseen jatkamaan keskustelua. Karliella oli kieltämättä hiukan hatarat muistikuvat siitä illasta, mutta hyvin vahvasti mieleen oli jäänyt se suudelma, jonka oli vaihtanut Nolanin kanssa. Omaksi yllätyksekseen Karlie oli tehnyt itse aloitteen ja se olikin oikeastaan laittanut tytön pasmat niin sekaisin, että oli paennut paikalta. Seuraavana päivänä sitä oltiinkin sitten kärsitty pahemman luokan krapulasta ja tunnettu valtavaa morkkista tapahtuneesta. Karlie ei ollut sellainen tyttö joka kävi suutelemassa jokaista vastaantulevaa poikaa. Jokin siinä pojassa oli van kolahtanut ja sitä suuremmalla syyllä Karlie suoraan sanottuna häpesi omaa käytöstään. Abby oli kaiken lisäksi jankuttanut puolet elämästään siitä, ettei jääkiekkoilijoihin kannattanut sekaantua millään tavalla. Tosin hyvä siskonsakaan oli mitään sanomaan, kun seurusteli yhden sellaisen kanssa.

Maanantaina lääkäri oli vihdoin ja viimein antanut luvan harjoittelulle ja sen myötä oltiin sovittu valmentajien kanssa ensimmäinen harjoittelupäivä samalle päivälle. Hallille oltiin saavuttu hyvissä ajoin ja valmentajat olivat ilmestyneet sopivasti paikalle, kun luistimet oli saatu kiskottua jalkaan. Kahden tunnin harjoitukset olivat kuitenkin osoittautuneet raskaammiksi mitä Karlie oli muistanut niiden olevan. Hän oli aivan rapakunnossa, mutta siitä huolimatta harjoituksien jälkeen, Karlie oli jäänyt hallille vielä harjoittelemaan omatoimisesti, laittanut kuulokkeet korvilleen ja sulkenut muun maailman ympäriltään. Siinä tehtiin itseasiassa niin hyvää työtä, että korvissa pauhaava musiikki peitti kaikki äänet alleen, eikä Karlie huomannut saavansa seuraa jäälle. Sen sijaan Karlie haki vauhtia hyppyynsä, laskeutui tasaisesti, mutta ei onnistunut kuitenkaan hidastamaan vauhtiaan, vaan kirjaimellisesti törmäsi johonkin – tai johonkuhun. ”Uh!”, jäälle pyllähdettiin puuskahtaen ja sen myötä irvistettiin sille vihlovalle kivulle. ”Oh shit, I’m sorry! I didn’t know…”, Karlie aloitti pahoittelunsa, eikä aluksi luonut silmästäkään törmääjään, vaan yritti keräillä itsensä jäältä ylös. Vasta kun Karlie kampesi itsensä ylös ja pudisteli housujaan jäähileestä, hän vilkaisi ensimmäisen kerran kunnolla törmäyskohdettaan. Nähdessään Nolanin seisovan edessään, tytön sisällä muljahti ikävästi. Sitä tunnetta ei kuitenkaan päästy kasvoille asti, vaan sen sijaan tyttö naurahti vaivaantuneena. ”Uh, hey. It’s you”, tyttö sai soperrettua suustaan, hieraisten samalla niskaansa hiukan nolostuneena, kun katseensa painui hetkeksi alas. Kuivaa kurkkua nielaistiin vaikeana, mutta lopulta hän nosti katseensa takaisin Nolaniin ja onnistui loihtimaan kasvoilleen toispuoleisen hymyn. ”What are you doing here? It’s off-season…”, hän naurahti ja vei kätensä puuskaan rinnalleen, silmäillessään hiukan jopa uteliaana Nolania. Sen verran Karliekin tiesi, että kesät olivat jääkiekossa off-season aikaa, eikä silloin varsinkaan maanantai aamupäivästä, saati sitten aamusta kirmattu heti herättyä jäille.