They say it's what you make, I say it's up to fate

Alessandralla oli ollut aivan helvetin hirveä aamu. Hänen oli ollut pitänyt viettää rentoa lauantaipäivää Olivian kanssa, mutta nopealla aikataululla hänet oli kuitenkin kutsuttu tuuraamaan erästä toista työntekijää. Hemmetin Betsy... Alessandra yritti hokea, ettei ollut kyseisen Betsyn vika, että tämä oli mennyt saamaan flunssan. Aamuyhdeksältä Alessandra oli siis kiireissään soittanut tuttujaan läpi, ja yllättäen vasta sorruttuaan soittamaan äidille, Lucia oli valmis ottamaan lapsenlapsensa siksi päiväksi hoiviinsa. ”Hitsi, että mua ärsyttää. Niin todella ärsyttää”, Alessandra mutisi, kun äitinsä ilmestyi heidän luokseen Bronxiin tarjouduttuaan hakemaan Olivian, niin ettei Alessandran olisi tarvinnut tuhlata aikaa Manhattanille matkustamiseen. Äiti vain myötäili hänen jupinoitaan, mutta kehotti kuitenkin häntä yrittämään hymyillä – eiväthän asiakkaat erityisesti innostuneet pahantuulisesta lippukassan myyjästä. ”Joo joo, ihan sama. Mä tulen sitten hakemaan Olivian kuuden aikaan”, Alessandra mumisi varmistellessaan vielä, että hänellä oli kaikki laukussaan mukana. Hän ei nimittäin aikonut enää poiketa kotonaan, vaan ajaisi suoraan metrolla eläintarhan kupeeseen.

Saavuttuaan metroasemalle Alessandra kuitenkin huomasi pengottuaan laukkuaan, että oli unohtanut kausikorttinsa kotiin. Sinne eteisen peilipöydälle. Niinpä niin, hän oli edellisenä iltana vaihtanut tavaroita toiseen laukkuun; hän oikein muisti, kuinka oli laskenut kortin pöydälle hetkeksi, mutta unohtanut sitten sujauttaa sen tämänpäiväiseen laukkuunsa. ”Fuck!” Alessandran suusta pääsi vaimeana, kun hän lompsi automaatille ostamaan kertalippua. Pahantuulisuus varmasti huokui hänestä kilometrien päähän, kun hän pian laskeutui alas metrotunneliin odottamaan seuraavaa junaa. Nainen katseli junaan päästyään metrotunnelin pimeitä seiniä, kunnes viimein jäi oikealla asemalla pois. Hänen onnekseen ketään tuttua työntekijää ei ollut henkilökunnan pukuhuoneilla vastassa, ensimmäinen tuttu tuli vastaan vasta, kun hän käveli kohti rakennusta, jossa lippukassatkin sujuivat. ”Hei Ale, en tiennytkään, että sä olet tänään vuorossa?” muuan Jonas kysyi hieman ihmetellen, mihin Alessandra lähinnä kohautti olkiaan. ”En tiennyt itsekään”, nainen mutisi laskiessaan eläintarhan logolla varustetun lippiksen päähänsä. Jonas taisi huomata hänen kireän olemuksensa, kun piti pienen tauon.

”No jos pystyt, niin mennäänkö yhtä aikaa lounaalle? Quinn tulee kassalle silloin, kun itse lähden tauolle”, Jonas höpisi, ja Alessandra tiesi, mihin kyseinen nuorimies pyrki. Alessandra oli usein huomannut Jonasin yrittävän hakeutua hänen seuraansa, tai ehkä se oli vain naisen omaa kuvitelmaa... Olihan Jonas ihan söpö, mutta... ”Katsotaan, ehkä”, Alessandra puolittain lupasi, soikin pienen hymyn Jonasille, ennen kuin heidän tiensä erkanivat, ja Alessandra sullottui lipunmyyjän koppiin palvelemaan asiakkaita. Hän yritti olla mahdollisimman positiivinen ja täynnä energiaa, mutta jokaisen asiakkaan jälkeen hän hengähti syvään ja keräsi kaiken reippautensa saada taas uusi, leveä hymy kasvoilleen. Alessandra ei ollut edes huomata, kun eräs tuttu henkilö tupsahti yhtäkkiä hänen lippukassalleen. Hän oli jo aloittaa saman myyntilitanian, kun se toinen henkilö ei puhunut sillä samalla kaavalla, miten asiakkaat yleensä asiansa aloittivat. ”... Hei!” Alessandra päästi ehkä hieman turhankin kimeällä äänellä, kun todella oli tajunnut Ilkayn... ja tämän tyttären? Vei hetken aikaa, ennen kuin hän sai toettua tilanteesta edes hieman. ”Niin, täällähän minä... Ja niin, joo. Yksi aikuinen ja lapsi, siis...” Alessandra takelteli näppäillessään tietokonetta, kunnes pian katseli kuinka liput tulostuivat ulos koneesta.

Alessandra otti vastaan Ilkayn pankkikortin ja syötti sen maksupäätteeseen, kunnes ojensi päätettä miestä kohti. ”No lounastauko kyllä alkaa pian...” nainen myönsi katsellessaan Ilkayn maksavan lippuja. Hieman liian innokkaasti hän tuntui vastaavan miehen seuraavaan ehdotukseen: ”Ei kun voin mä tulla, en mä kyllästynyt ole... Jos te tulisitte vaikka syömään mun kanssani johonkin kahvilaan?” Alessandra ehdotti vuorostaan, sillä olivathan he muutenkin sopineet illallistamisesta... Kai sitä suunnitelmaa voisi hieman soveltaa tähän päivään. Lopulta Ilkay oli pyytänyt häntä soittamaan myöhemmin, ja Alessandra kumartui pienesti katselemaan miehen ja pikkutytön perään, kunnes joutui havahtumaan seuraavan asiakkaan palvelemiseen. Onnekseen lounastaukoon ei kuitenkaan ollut enää kovinkaan pitkä aika, joten hyvin pian Alessandra pääsi jo lähtemään lippukassalta – vasta lähdettyään astelemaan kohti suuntaa, johon Ilkay ja Sarahkin olivat lähteneet, hän tajusi, kuinka oli puoliksi lupautunut lounastamaan Jonasin kanssa. Alessandra kurtisti kulmiaan kaivaessaan kännykän taskustaan, eihän hän nyt sataprosenttisella varmuudella mennyt lupaamaan miehelle mitään. Hän oli jo soittamassa Ilkaylle, kun pitäessään puhelinta korvallaan tajusi miehen ja Sarahin katselevan ihan lähellä apinahäkin asukkaita. Ilmeisesti Ilkay ehti kuitenkin jo vastata, kun Alessandra kuuli miehen äänen linjan toisesta päästä. ”Ei mitään, tässä mä vaan”, Alessandra hymyili puhelimeen, katkaisi puhelun ja asteli Ilkayn ja tämän tyttären luo – ilmeisesti Ilkaykin oli nyt jo kääntynyt ja katsellut ympärilleen. ”Ette te sitten kauas ehtineet”, Alessandra totesi lämpimästi, tervehti vielä Sarahiakin kunnolla, esittäytyikin. ”Mennäänkö me nyt siis syömään johonkin? Tuolla kahvilassa saa ainakin hyviä täytettyjä leipiä... Tuolta taas saa hampurilaista ja muuta vähän raskaampaa. Mulle käy miten vain”, Alessandra ehdotteli osoitellen eri suuntiin eläintarhassa.

Alessandra kuunteli hieman kulmiaan kohottaen, kuinka Sarah oli jo melkein valitsemassa hampurilaislounasta, kun alkoikin selittää siitä, kuinka äitinsä oli haukkunut sellaiset lihottaviksi. Alessandra katseli tuota edessään olevaa alle kymmenvuotiasta melko lailla hämmentyneellä, sillä ei kai tuon ikäisen pitäisi miettiä sellaisia asioita, kuin että lihottaisiko jokin ruoka vai ei. Hän ei voinut olla miettimättä, olisiko Olivia esimerkiksi joskus viiden vuoden päästä samanlainen – jos tosin Alessandralta itseltään kysyttiin, niin ei tosiaankaan! Vaikka hän nyt ei ollutkaan mitenkään mestari keittiössä – ei todellakaan ollut – aikoisi hän kuitenkin jollain ilveellä kasvattaa tyttärestään sellaisen, joka suhtautuisi terveellä tavalla ruokaan ja syömiseen. Äh, Alessandra päätti rauhoittaa mielensä; ei hän nyt rupeaisi ketään tuntematonta ihmistä tällaisen takia tuomitsemaan, mutta pienoinen ihmetys Sarahin puheista oli silti muodostunut. Lounaan suhteen Alessandralle oli kuitenkin se ja sama, mitä hän söisi, joten kun Sarah oli lopulta valinnut täytettyjä leipiä tarjoilevan kahvilan, he ottivat sen paikan suunnakseen. Matkalla kahvilaan Alessandra vilkaisi pari kertaa Ilkayta, muttei sanonut mitään. Toinen kyllä näytti melko normaalilta, mutta jokin miehen olemuksessa viesti kiristynyttä tunnelmaa... Niinpä Alessandra päätti olla hiljaa sen aikaa, että he saapuivat kahvilaan ja pääsivät tekemään tilauksensa. Tottuneesti nainen kassalla alkoi kaivella omaa lompakkoaan esille maksaakseen oman osuutensa, mutta hän ei voinut pienelle hymylleen mitään, kun Ilkay kiirehti tarjoamaan. Alessandra ei missään nimessä halunnut olettaa mitään, mutta ei hän tohtinut alkaa kinaamaankaan maksujärjestelyistä.

”Sä taidat tykätä perinteistä”, Alessandra naurahti pienesti heidän pian kävellessään tarjottimet käsissään kohti vapaata pöytää, jonka he olivat bonganneet kassojen luota. ”Meinaan tuota maksamispuolta”, nainen vielä täsmensi, kun he istuutuivat alas. Hän itse jäi pöydän toiselle puolelle, kun Ilkay ja Sarah valtasivat puolestaan toisen puolen. Enimmäkseen he olivat itse syömisen aikana melko vaitonaisia, mikä tosin saattoi johtua Sarahin läsnäolosta. Tyttö olikin ainoa, joka syömisen ohella välillä jotakin höpisi, mutta kun tämä oli saanut syötyä ja istuskeli jo aika malttamattoman oloisena pöydässä, salli Ilkay tyttärelleen mahdollisuuden livahtaa leikkipaikkaan. Taas kerran Sarah mumisi jotain äitinsä mahdollisesta mielipiteestä asiaan, mikä sai Alessandran otsan hienoisesti rypistymään, mutta kohteliaasti hän yritti vain keskittyä lopettelemaan leipäänsä ja välillä siemaisemaan kahvikupistaan. Kun Sarah oli päässyt kuitenkin pian leikkipaikan luo, Ilkay alkoi kertoilemaan entisestään, siis Sarahin äidistä. Alessandran teki jo mieli huomauttaa, että hän ei ollut kovin innostunut kuulemaan tarinoita tästä Susanista tällaisessa tilanteessa... Treffeillä? Sellaisetko nämä nyt sitten olivat, vaikka Ilkaylla olikin tyttärensä mukanaan? Alessandra keskittyi kuitenkin ymmärtäväiseen nyökkäilyyn; tottahan hän nyt Ilkayn turhautuneisuuden ymmärsi, tämä Susan vaikutti aika omituiselta persoonalta. Hänen onnekseen Ilkay sitten tajusikin lopetella sen aiheen puimista siihen, eikä Alessandra voinut kuin naurahtaa pienesti – jopa hieman huojentuneesti. Tietysti hän kannatti tietynlaista avoimuutta parisuhteessa, tai ihmissuhteissa yleensä, mutta ei kai ollut väärin toivoa sitä, ettei mies heti ensimmäisenä avautuisi aiempien suhteidensa kivikoista ja karikoista?

Sen Alessandra nimittäin itse tiesi, että ei aivan heti alkaisi avautumaan esimerkiksi syömishäiriöstään taikka siitä, että tyttärensä isä oli joku oikeastaan aika ventovieras ihminen. Alessandra siemaisi kahvistaan ja käänsi hetkeksi katseensa ikkunasta ulos, kauempana näkyi matelijatalon sisäänkäynti, josta ihmiset menivät sisään ja tulivat ulos... Alessandra katseli hetken aikaa sitä ihmisvirtaa, kunnes havahtui Ilkayn kysymykseen. ”Sori, mä oon vähän väsynyt ja sekaisin päivistä”, nainen naurahti pienesti ja piteli kahvikuppia käsiensä välissä, ”mulla piti tosiaan tänään olla puhtaasti vapaapäivä.” Hän hypisteli toisen käden sormissaan lautasliinaa, kunnes nosti katseensa Ilkayhin, sipaisten kevyesti kasvoille karanneen hiussuortuvan korvansa taakse. ”Niin tosiaan, piti. Piti viettää Ollyn kanssa kivaa vapaapäivää, mutta sitten mut hälytettiin tuuraamaan yhtä toista työntekijää. Ja sitten se kamala lapsenvahdin metsästäminen... Olisi tehnyt mieli...” Alessandra aloitti, mutta ajatteli sitten ettei ehkä viitsinyt melko uudelle tuttavuudelleen tokaista vielä sellaista, kuin hypätä tiikeriaitaukseen tai hukuttautua hyljealtaaseen. Sellaisia latteuksia Alessandra saattoi muutaman nuoren kollegansa kanssa heitellä kahvihuoneessa synkimpinä työpäivinään, mutta olisiko sellainen uponnut Ilkayhin... ”no, jäädä nukkumaan neljän seinän sisälle koko päiväksi. Tai viikonlopuksi.” Alessanda naurahti hivenen. Hän vilkaisi leikkipaikan luona pyörivää Sarahia, kunnes käänsi katseensta takaisin Ilkayhin. Toinen oli kyllä niin... Erilainen, mihin hän tavallisesti huomionsa olisi kiinnittänyt, mutta tavallaan Alessandra ei antanut asian häiritä itseään. Hän oli tykästynyt Ilkayn tapaan puhua siellä netin keskustelupalstalla, mikä oli antanut vain esimakua miehen luonteesta. Ja näin muutaman kerran kasvotusten tavattuna toisen luonne ei vaikuttanut ainakaan yhtään huonommalta, ehkä pikemminkin päinvastoin. ”Entä itse? Viettämässä isä-tytär-laatuaikaa?”

Vaikka Alessandra sinänsä olikin oman tyttärensäkin myötä sinut lasten seurassa toimimiseen, tuntui hänestä silti, että ilman Sarahin läsnäoloa he voisivat olla vieläkin vapautuneemmin. Nyt Ilkay pakostakin kiinnitti välillä huomiotaan tyttäreensä – mikä ei tietystikään ollut huono asia, päin vastoin. Tosin kyllä paikka ja aikakin vaikuttivat asiaan... Alessandran työpaikalla sijaitseva kahvila, Alessandra työasussaan... Tummanvihreä työasuun kuuluva t-paita ei kauheasti pukenut häntä, ja mieluusti hän olisi enemmänkin laittautuneempi Ilkayn edessä. ”Pitäisikö meidän sopia, että mentäisiin jonain päivänä ihan varta vasten vaikka syömään?” Alessandra kysyi, tahtomattaankin hieman epävarmasti. Toisinaan epävarmuus ja huono itsetunto puski esiin, vaikkei Alessandra niin olisi tahtonutkaan. ”Tai jos te haluatte tulla Sarahin kanssa joskus käymään mun ja Ollyn luona, sekin sopii...” nainen jatkoi kiireesti, kuin turvautuen lasten läsnäoloon – ehkä Ilkay siinä tapauksessa suostuisi herkemmin.

Alessandra nyökkäili hymyillen, kun Ilkay tarjoili eri vaihtoehtoja. Hän ja Olivia Ilkayn ja Sarahin luokse; mies ja Sarah hänen ja Olivian luokse... Alessandra tunsi jonkin viiltävän omantunnonpistoksen, kun hän tajusi ajattelevansa, kuinka mukavaa olisi tavata Ilkay ilman lasten läsnäoloa. Se tuntui jotenkin petolliselta omaa tytärtään kohtaan, vaikka toisaalta hän yrittikin hokea mielessään, että oli ihan okei haluta säilyttää myös oma elämänsä, vaikka äitinä olikin jollekin. ”Mä en.. Mä en muista tarkalleen”, Alessandran oli pakko tunnustaa, kun Ilkay uteli hänen seuraavan viikon suunnitelmistaan. Nopeasti nainen kuitenkin päätti oikaista itseään ja puheitaan, jouduttuaan tosin ensin turvautumaan pikaisen kahvisiemaisun tuomaan turvalliseen lisäaikaan. ”... Mutta muistaakseni mulla on ainakin muutama aamuvuoro, jolloin loppupäivä on tietystikin vapaa”, nainen sanoi ja hymyilikin nyt äskeistä leveämmin. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta mietti, että saisi kyllä hankittua Olivialle hoitajan illallistreffien ajaksi. Huomaamattaan Alessandra oli ajatellut tulevaa illallista Ilkayn kanssa treffeinä, ja kun hän sen tajusi, tunsi hän poskiensa helottavan. Hän ei voinut muuta kuin toivoa, ettei Ilkay tajunnut asiaa. Alessandra nosti katseensa paremmin Ilkayhyn, ja heidän katseensa kohtasivat intensiivisemmin. Se kuitenkin keskeytyi, kun Ilkayn huomio kiinnittyi pöydän luokse tulleeseen Sarahiin. Tyttö halusi jo lähteä pois, mikä sai Alessandrankin vilkaisemaan puhelimensa näyttöruudulta kelloa. ”Eiköhän me lähdetä”, Alessandra vain hymyili lempeästi Sarahille, kunnes nousi pöydän äärestä, aseteltuaan ensin lounaasta jääneet jätteet tarjottimelle.

Tarjotinpalautuspisteen kautta he sitten poistuivat kahvilasta, ja ulos mennessään Alessandra huikkasi kiitokset ja moikat eräälle työn ohessa tutuksi tulleelle tarjoilijalle kassan takana. Hän huomasi, että heistä kumpikaan – hän itse tai Ilkay – ei tuntunut pitävän erityistä kiirettä, vaikka tietysti hän itse katseli välillä kelloa, ettei tulisi saamaan huutoja myöhästymisestä. Joku työntekijöistä kuitenkin odotti omaa vuoroaan lähteä lounastamaan, ja varsinkin eräs Brianna-niminen nainen oli harvinaisen kipakka tapaus ja tulistuisi taatusti, jos Alessandra erehtyisi tulemaan vähänkään myöhässä päästämään tämän lounaalle. ”No, ei nyt ihan vielä. Mutta kohta”, Alessandra sitten naurahtikin kuultuaan Ilkayn kysymyksen takaisin sorvin ääreen paluusta. Ainahan hän voisi Briannalle todeta, kuinka kahvilassa oli ollut pitkät jonot. Eivät he sentään saaneet niissä ohitella, vaikka henkilökuntaa olivatkin. He olivat saapuneet mangustiaitauksen luokse, ja siitäkös Sarah näytti innostuvan todella. Alessandran oli pakko myöntää, että mangustit vaikuttivat hänestäkin aika vekkuleilta kavereilta, joiden touhuja hän oli itsekin toisinaan pysähtynyt katselemaan eläinpuistossa liikkuessaan. Alessandra hymyili pienesti kuultuaan Ilkayn sanat. Siinä missä hän itse oli juuri ajatellut, kuinka mukavampaa olisi tavata kahden kesken ilman lapsia, Ilkay näytti ottavan huomioon kaikki vaihtoehdot. ”Kyllä mä varmasti saan Ollylle hoitajan, en usko, että siinä on mitään ongelmaa...” nainen kielsi, vaikka tiesikin, että suurin ongelma periaatteessa olikin se, kenen hoiviin hän itse soisi tyttärensä hoitoon illallisen ajaksi.

Ilkayn sanat olivat mukavaa kuultavaa, eikä Alessandra ollut tajuta heti vastata niihin mitenkään. Hyvä, ettei hän vain hymyillen katsellut vuoroin miestä ja vuoroin mangusteja tapittavan Sarahin touhuja. ”Niin... Jossain puolueettomalla maaperällä”, nainen naurahti hieman väkinäisesti, ihmetteli saman tien miksi oli mennyt sellaisen asian letkauttamaan. ”Siis... Niin. Niin mustakin olisi mukavaa tutustua suhun paremmin”, Alessandra huomasi änkyttävänsä hieman eikä tosiaan tiennyt, miksi ihmeessä. Ilkay oli vetää häneltä jalat alta, ja Alessandra tunsi itsensä joksikin teinitytöksi, vaikka hän oli – hitto vie – pian kaksikymmentäkuusivuotias! Kun juttu Seanin kanssa oli tapahtunut, hän oli ollut vain 22-vuotias... Siinä oli neljän vuoden iso ero, kun Alessandra ajatteli asiaa näin jälkikäteen. Siihen väliin mahtui yksi liki kolmivuotias pikkutyttö. Okei, Alessandra ei antanut itsensä ajatella enempää Seania... Ei enää koskaan Ilkayn seurassa. Hän oli varma, ettei Ilkay voisi koskaan olla niin idiootti ja lapsellinen, mitä Sean oli. Ilkay ei ottaisi haluamaansa ja katoaisi sitten kokonaan Alessandran elämästä, kantamatta vastuuta. ”Olisi mukavaa tutustua paremmin suhun”, Alessandra kuuli sanovansa, mutta joutui sitten kallistamaan hieman päätään. ”Sanoinko mä sen jo...” hän naurahti pienesti, hivenen vaivautuneesti. Hän haroi kevyesti hiuksiaan ja siirsi niitä pois otsalta ja silmiltä. ”Jos vaikka laitan tekstiviestillä sulle niistä mun työvuoroistani, niin sovitaan sitten jokin kummallekin sopiva ilta?”