You're the high that I can't give up

Olivia's ootd

Olivia oli ollut eilen niin raivostuttavan lapsellisella tuulella, että oli mielenosoituksellisesti jättänyt katoamistemppunsa jälkeen menemättä takaisin Colbyn luokse. Hän oli varannut itselleen hotellihuoneen lähes välittömästi sen jälkeen, kun oli raivoissaan painattanut ulos brunssipaikasta ja kadonnut omille teilleen. Jopa Colbyn yhteydenotot oli kerta kaikkisen loistavasti ignoorattu, vaikka hän oli ne nähnytkin. Miehen soittoyritykselle oli heti näytetty punaista valoa, Snapchatissa lähetetyt kuvat hän oli vain katsonut ja yhteen ainoaan Whatsapp-viestiin hän oli vastannut leave me alone -tyyppisellä raivoviestillä, kun Colby ei ollut vähemmästä uskonut olla hiljaa. Senkin yhden viestin hän oli tainnut kirjoittaa kokonaan isolla kirjaimilla ja raiskannut perään hävyttömästi huutomerkkiä toisensa perään. Kyllä, sellainen kauhukakara-Olivia hänestä kuoriutui silloin, kun jokin asia meni pahasti tunteisiin. Häntä ei ollut edes hävettänyt se lapsellinen purkaus, jonka hän oli järjestänyt, kunnes sitten aamulla hotellihuoneensa sängystä herättyään se koko tilanteen naurettavuus oli iskenyt päin näköä.

Yhtäkkiä olikin alkanut hävettää niin tuhottoman paljon, että Olivian olisi tehnyt mieli lähteä ja erakoitua johonkin Kanadan erämaahan ja asua siellä loppuelämän ajan ilman, että kukaan kuuli hänestä enää koskaan mitään. Hän oli kuitenkin aivan armottoman kiireen kanssa vetänyt eiliset vaatteet ylleen – koska hänen kaikki tavaransa yhä edelleen olivat Colbyn luona –, luovuttanut hotellihuoneensa ja ottanut ensimmäisen taksin, joka oli vastaan tullut, ja kehottanut taksikuskia kuskaamaan hänet niin mahdollisimman nopeasti Colbyn osoitetta kohti kuin suinkin kykeni. Ja lopulta taksikuski oli päätynyt ajamaan muka kaksi kertaa väärään paikkaan, ja Olivialla oli pettänyt kärsivällisyys. Loppumatkansa hän oli päätynyt kävelemään, ja se se vasta olikin ollut hyvä idea.

Colbyn luokse päästyään hän painatti suoraan ulko-ovelle, eikä sen kummemmin edes jäänyt pohtimaan, mitä hän aikoi sanoa pahoitellakseen typerää käytöstään. Hänen oli vain pakko painaa ovikelloa, ennen kuin hän tulisi toisiin ajatuksiin ja katoaisi paikalta. Hän kuuli selvästi jo oven ulkopuolelle, kuinka Puck lähestyi ovea haukkuen, eikä mennyt aikaakaan, kun Colby avasi oven. Olivia yritti saada jonkinlaisen hymyn aikaiseksi, mutta sen sijaan hän päätyi irvistämään vaivaantuneesti ja käänsi kasvonsa hetkeksi maata kohti, kunnes hän sai koottua itsensä ja nosti taas katseensa Colbyyn. ”Hey”, Olivia tervehti syvän huokauksen saattelemana, ”can I come in? I think we need to talk.” Olivia oli ihan varma, ettei mies suostuisi edes puhumaan hänen kanssaan, mutta onneksi Colby ei ollutkaan niin lapsellinen kuin Olivia oli. Miehen siirryttyä oven edestä sen verran, että hän pääsi peremmälle, nainen pujahti sisälle ja sai heti vastaansa villisti häntäänsä heiluttavan Puckin.

Ennen koiran huomioimista Olivia kuitenkin riisui kenkänsä jaloistaan. Sen tehtyään hän istahti lattialle ja levitteli käsiään, jotta saattoi kaapata Puckin syleilyynsä. ”Hey buddy! I missed you so much! Come here!” hän oikein usutti sitä koiraa villiintymään vain entistäkin enemmän, ja pian se pyöri hänen edessään kuin ei olisi lainkaan tiennyt, miten päin sen olisi pitänyt olla. Olivia puolestaan hukutti Puckin suukkoihin ja halauksiin. Tuntui helpommalta ensin huomoida se koira kuin vain saman tien avata suunsa ja pyytää Colbylta anteeksi.

Olivia rapsutteli kaikessa rauhassa kimpussaan hääräävää Puckia, kunnes Colby avasi suunsa. Hän käänsi katseensa mieheen selvästi häpeissään ja raapi nyt vuorostaan vaivaantuneesti päätään. No sehän tästä nyt olisikin vielä puuttunut, jos hän olisi eilen vain päättänyt lähteä takaisin New Yorkiin ensimmäisellä lennolla, mikä sinne lähti. ”I'm not like that. I would never do such a thing”, Olivia yritti kuitenkin puolustella itseään, vaikka rehellisesti sanottuna hän olisi varmasti sellaisenkin tempun saattanut aivan hyvin tehdä, jos häntä olisi vain ärsyttänyt tarpeeksi. Onneksi mies ei kuitenkaan ollut tosissaan, eikä Oliviakaan lopulta voinut olla virnistämättä huvittuneesti. ”Yeah, sure”, hän vastasi hymyillen ja nousi ylös lattialta Puckin rynnistettyä Colbyn perään. Siitäkin huolimatta se aina kävi varmistamassa, että Olivia seurasi, eikä nainen voinut olla naurahtamatta. Niinä muutamana päivänä, joina hän oli jo Colbyn nurkissa oleskellut, Puck oli tuntunut ottavan Olivian silmätikukseen. Oli ihan sama, mihin hän käveli, koira seurasi perässä aina ja poikkeuksetta.

Keittiössä Colby tutkaili jääkaappiaan ja heitteli hänelle erilaisia juomavaihtoehtoja lopulta tiedustellen, mitä hän halusi. Jo pelkkä oluen mainitseminen sai naisen nyrpistämään nenäänsä, mutta hän antoi nyrpeän ilmeensä kadota kasvoiltaan välittömästi huomatessaan Colbyn vilkaisevan häntä olkansa ylitse. ”I hate beer. Don't you remember that?” hän kysyi hymähtäen. ”Let's open those champagne bottles. Yes, you heard right, both of them”, Olivia sanoi suorastaan vaativalla äänellä. Hän voisi juoda toisen ja Colby puolestaan toisen. Pitihän nyt jollakin tavalla juhlistaa sitä, että Olivia oli vihdoin tullut järkiinsä ja unohtanut vihanpitonsa. Ei siinä ehkä vielä oltu ihan sovintoon päästy, koska nainen ei ollut saanut suutaan aukaistuksi pahoitellakseen, mutta sen hän ennättäisi kyllä hoitaa heti seuraavaksi.

”No, I'm not mad anymore. I'm so sorry! I acted like a fucking... evil bitch”, hän huokaisi ja oli oikeasti aidosti pahoillaan. ”I don't know what was wrong with me. I just... I... I'm sorry”, nainen pahoitteli jo toistamiseen. Tunnelma oli aina siihen asti jotenkin käsittämättömän vakava ainakin hänen puoleltaan, ennen kuin hän naurahti Colbyn puhuessa lähettämästään snäpistä. ”That picture of you was so horrible that I almost cried my eyes out of my head”, hän tokaisi muka vakavissaan, ”just kidding. You were so cute. You should send me more pics like that.”

”No, thank God, I haven't! Maybe they haven't even seen that article. Or maybe Abby and Charlie are planning to send me to the convent, donno. Let's hope for the best that they don't know anything”, Olivia tokaisi päätään puistellen. Kenestäkään ei onneksi ollut kuulunut yhtään mitään, ja nainen syvästi toivoi, että asia pysyikin niin. Hän ei kaivannut saarnoja yhtään keneltäkään. ”Jesus Christ! Are you kidding? What did they say?” hän huokaisi epätoivoisesti, kun vasta sitten tajusi kaikelta puhumiseltaan, että Colby oli maininnut joukkuekavereidensa udelleen siitä artikkelista. ”Are they planning our wedding too?” Olivia ei voinut olla kysymättä.