A good friend is like a four-leaf clover

Unelmapoikaystävä ei varsinaisesti ollut termi, jota kukaan olisi ihan ensimmäisenä ollut liittämässä Wesleyhinkään. Oli jonkun sortin ihme, että jotenkin juuri hän oli löytänyt itsensä sieltä koreasta kattohuoneistosta. Hän oli ihan totaalisen out of place kaikkien niiden rikkaiden, hienojen ja menestyneiden ihmisten keskellä, joiden aksentistakin paistoi läpi puhdas raha, eikä kasvaminen jossain valtion ylläpitämässä betonihelvetissä. Wes ei voinut kuin useita kertoja päivässä kysyä itseltään, että miten helvetissä tähän oltiin päädytty. Tätä kaikkea yllättävämpääkin oli kuitenkin se, miten hälyttävän tyytyväinen hän siihen kaikkeen oli. Sellainen yleinen iloisuus ei voinut olla enää normaalia.

Wes ei ollut parisuhdetyyppiä, ei ollut koskaan ollut, mutta se ei jotenkin haitannut. Oli kulunut puoli vuotta siitä, kun hän oli viattomin mielin istunut jonkun asianajotoimiston neukkarissa keskustelemassa niiden turvallisuusasioista, ja tismalleen se sama puoli vuotta siitä, kun hän oli tutustunut yhden niistä juristeista asuntoon ja makuuhuoneeseen. Siihen samaan, jonka muhkeassa king size sängyssä hän nytkin makasi, jonka huulet seikkailivat hänen kaulallaan ja sormet tapailivat farkkujen vetoketjua. Muut vaatteet olivat putoilleet matkalla päältä, jättäneet ihan liikaa kertovan vanan eteisestä makuuhuoneeseen asti.

Kun molemmat olivat niin kiinni töissään kun olivat, oli yhteinen aika usein hyvin kortilla. Oli harvinaista luksusta, että voitiin molemmat ottaa edes lounastunnin ajaksi vapaata. Se ei ollut itsestäänselvyys, eikä sitä sellaisena kohdeltu. Wesley ainakin arvosti joka sekuntia sydämensä pohjasta asti, kun painoi kookkaamman miehen selälleen sänkyä vasten ja kapusi sen päälle. Sen paitaa ei ihan saatu vedettyä sen pään yli, kun joku hakkasi ulko-ovea ja rikkoi kerralla sen vaaleanpunaisen, huuruisen kuplan.

Wes olisi mielellään ignooraanut sen äänen kokonaaan ja leikkinyt, ettei kuullut tai nähnyt mitään. Ensin hän yrittikin, veti sitten kuitenkin paidan pois toisen miehen päältä ja yritti painaa huulensa sen omille. Se käänsi kasvojaan sivuun ja vilkaisi ovelle äärettömän epäluuloisena. Wesley tiesi, ettei se voisi vain antaa sen olla. Ei se koskaan osannut. “Go open it”, se äärettömän arvattavasti kehottikin, vaikka Wes parhaansa mukaan yritti kääntää sen huomion muualle. Se joutui kehottamaan vielä toiseenkin kertaan, vähän painokkaampaan sävyyn, ja töytäisemään hänet pois päältään, ennen kun hän oikeasti sai jalat alleen ja farkkujensa vetoketjua epätoivoisesti kiinni nyhtäen sitten suuntasi avaamaan, kuten käsky kävi.

Kasvot punoittivat, hengitys oli aavistuksen liian raskasta ja hiukset sekaisin, vaikka niitä kuinka koitettiin haroa paikalleen. Ehkä oli sen takia hyvä, että oven takana ei ollut mitään viatonta naapurin vanhaa rouvaa lainaamassa sokeria. Se olisi varmaan pyörtynyt jo ihan vain hänen paidattomuutensakin takia. Sitä Wes oli kuitenkin odottanut ennemmin kun sitä, että Jamie olisi vain tunkenut sisään tavaroinensa ja ilmoittanut, että tarvitsi jonkun paikan missä yöpyä. Sille ei sanottu mitään, eikä hetkeen edes liikuttu siitä avoimen oven vierestä, vaikka se oli jo etsimässä ruokaa. “Fucking typical”, hän kuitenkin mumisi itsekseen aavistuksen turhan kovaan ääneen, ja mielenosoituksellisesti heilautti ulko-oven kiinni. “Take your shoes off”, ystävälle piti myös protestoida välittömästi, “you’re getting dirt all over the carpet. Jesus.” Jep - hänkin oli nykyään siisteysfriikki, koska seura teki kaltaisekseen, eikä hän todellakaan jaksaisi kuunnella tunnin mittaista saarnaa aiheesta kovalla työllä ansaittujen tavaroiden arvostaminen.

Vaikka parisuhteessa oltiinkin tietysti avoimena, tuomitsematta, mitään peittelemättä ja sitä rataa, niin Wes ei suoranaisesti hyppinyt riemusta sen tilanteen johdosta. Häntä ei ollut yhtään haitannut pitää tätä osaa elämästään selkeästi erillään arjestaan, kadota ehkä vähän kartalta ja nauttia hetken siitä uudesta tilanteesta omassa rauhassaan. Jamiessä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta se.. Se sopi tähän ympäristöön vielä huonommin kuin Wes. Hän ei oikein itsekään tiennyt, häpesikö vanhinta ystäväänsä vai sitä nykyistä elämäänsä, mutta joku siinä tilanteessa sai hänet tuntemaan olonsa äärettömän epämukavaksi. Eikä vain se, mitä oltiin jouduttu jättämään kesken, että oltiin päästy avaamaan ovi ja tukemaan sitä tunkeutumisoperaatiota.

Jamie oli nyt kieltämättä luonnollisin häpeämisen kohde, kun potki protestoiden ne kenkänsä pitkin seiniä. “Seriously”, Wes toisti sen perässä ja pyöritteli itsekin silmiään sille sen dramaattisuudelle. “It cost a lot of money. You and me together couldn’t even afford to get it cleaned”, hän perustelikin, eikä voinut itselleen mitään, kun kävi muka matalaa profiilia pitäen siivoamassa ne kengät fiksumpaan paikkaan, kenkätelineeseen eteiseen. Siitä ei maristu ääneen, mutta pureskeltiin kyllä alahuulta sen oloisena, että oltaisiin haluttu.

Vaikea siinä oli kauheasti kehdata valittaa ääneen, kun Jamie hyvin koruttomasti ilmoitti, että Stacy oli historiaa. “I’m sorry. That sucks”, Wes sanoi myötätuntoiseen sävyyn, vaikka ei juuri nyt ollut ihan varma, että kuka hitto Stacy edes oli ja miten pitkään se oli ollut kuvioissa. “Did you deserve it?” Hän kuitenkin kysyi aavistuksen uteliaana perään, koska ei mahtanut itselleen mitään, ja koska ystävä ei oikeasti vaikuttanut erityisen murtuneelta. “We’re good”, miehen piti mumista omiin parisuhdekuulumisiin, koska oli Jamie murtunut tai ei, niin ei kai omaa onnea silti tarvinnut hieroa sen kasvoihin.

Sitä hienovaraisuutta kyllä melkein kaduttiin, kun se jätti banaaninkuoriakin pöydälle. Wes siivosi ne roskiin hiljaa ja nopeasti, ennen kun kädet puuskassa maleksi toisen perässä olohuoneen puolelle, ei viitsinyt edes istua alas. Se oli jo heittäytynyt sohvalle maailman omistajan elkein, eikä hän voinut kuin vilkuilla olkansa yli kohti makuuhuonetta. Siinä olisikin edessä helvetin mielenkiintoinen keskustelu. Sitä mietittiin, kun Jamie keskeytti epämääräisellä kysymyksellään. “Do what?” Hän kysyi ja käänsi katseensa kunnolla sen suuntaan kulmiaan vähän kurtistaen. “No”, Wes muuttui sitten kerralla varautuneeksi, kun selkeästi odotti, että Jamiellä olisi seuraavaksi muitakin pyyntöjä kuin vain yöpaikka, “No. I don’t. Nah. ”

Sen maton pesettäminen maksaisi varmaan enemmän, kun mikä aikoinaan oli ollut kuukauden ruokabudjetti. Niistä ajoista oltiin tultu pitkä, pitkä matka, mutta kieltämättä Wesleytä vähän ahdisti se, miten järjettömän paljon rahaa tähän asuntoon ja sen sisustamiseen oltiin syydetty. Se oli kaikin puolin tarpeetonta, eikä hän ainakaan osannut nopealla vilkaisulla kertoa, että oliko joku ruukku maksanut kympin vai tonnin. Tietysti saattoi olla, että vika oli vain hänessä ja hänen kehittymättömässä maussaan kalliisiin asioihin.

Ei ollut yllättävää, että Jamie oli käynyt vieraissa, eikä ollut yllättävää että Stacy oli siitä loukkaantunut. Wes ei voinut lähteä tuomitsemaan, koska se olisi tehnyt hänestä vain entistäkin tehopyhemmän, joten tyytyi vain tuhahtamaan etäisen huvittuneena. “Shocker”, hän kommentoi sitä naisen reaktiota - tai ehkä Jamien käytöstä. Kuka tiesi. “You ought to stop pissing people off”, hän sitten ehdotti, koska itse oli tietysti itse pyhimys eikä olisi ikinä edes harkinnut kenenkään tunteiden loukkaamista.

Koska mies oli selvästi jäämässä siihen sohvalle asumaan, kyllästyi Weskin lopulta vain seisoskelemaan siinä kuin idiootti ja odottamaan siltä jotain järkevämpää selitystä, jota ei selvästi ollut tulossa. Hän noukki itselleen kasuaalisti t-paidan lattialta, siitä paikasta mihin se oltiin pudotettu vain muutamia minuutteja ennen kun Jamie oli päättänyt tulla häiritsemään, ja kiskoi sen päälleen, ennen kun istui itse saman sohvan toiseen päähän. “I still got a job, if that’s what you’re asking”, hän korjasi samalla ja näytti hyvin närkästynyttä naamaa sille nörttikommentille.

“Your stuff.. That I don’t do. Not here”, piti kuitenkin alleviivata perään, ihan vain siltä varalta, ettei Jamie ollut jo tunnistanut tätä täysin kerhovapaaksi alueeksi. Syykin oli selvä, ja juuri sen perään Jamie seuraavaksi kyseli. “Nate? Probably in a shower”, Wes summasi ja vilkaisi jälleen kohti yhteistä makuuhuonetta ja sen suljettua ovea. Kai se oli jo luopunut kaikesta toivosta ja päättänyt vain saada itsensä taas edustuskuntoon. “I think he’s heading back to work, though”, Wes pohti ääneen, “not gonna stay here to entertain your ungrateful ass.” Samalla hän mietti ohimennen, oliko Jamie koskaan nähnyt sitä edes vilkaukselta, ja tuli siihen lopputulokseen, että ei - kai hän oli sen verran hyvin pitänyt huolta siitä, etteivät niiden polut vahingossakaan olleet ristinneet. Syitä sille oli useita.

“Sure. Neither do I”, Wes kohotti merkitsevästi toista kulmaansa. Isoin ero heidän välillään taisi olla se, että Jamie ei vain voinut nähdä itseään koskaan tekemässä mitään väärää ja käyttäytyi, kun ihmisillä ei olisi ollut mitään syytä ärsyyntyä tai olla tolaltaan. Wes sentään tiedosti itsekin, jos oli mennyt liian pitkälle, ja suurimman osan ajasta oli samaa mieltä siitä, että oli ansainnut ne mahdolliset seuraukset. “Yeah, yeah, you’re right. It’s all her fault. Always”, mies nyökytteli muka myötätuntoisena nyt sillekin, että naisen vikahan se oli, jos se ei halunnut jakaa.

Jos nyt ihan rehellisiä oltiin, niin Wes olisi varmasti halutessaan ollut erinomainen wingman, eikä vain siksi, ettei yrittänyt samoille apajille. Hän ei vain halunnut, eikä hän yleensä tehnyt asioita, jotka eivät sattuneet huvittamaan. Paitsi kävi töissä, vaikka joskus toimistolla yllätti itsensä miettimästä yksityiskohtaisesti, että kuinka nopeasti pääsisi hengestään jos puukottaisi itseään kynällä silmään. Se oli hänen tapaansa pitää yllä edes jotain normaaleja kulisseja ja leikkiä yhteiskuntakelpoista, vastuuntuntoista kansalaista. “Lucky me”, hän märehti nytkin ääneen niihin töihin ja ignoorasi sitten Jamien mökötyksen siitä seuraavasta kommentista, keskittyi sen sijaan potkimaan sen jalat muka hienovaraisesti alas sohvapöydältä.

Yleensä Wes ei pistänyt pahakseen vanhojen ystävien näkemistä, mutta kieltämättä nyt se ajoitus ärsytti. Sitä ei edes yritetty peitellä, eikä siinä se Jamien vinoilu yhtään auttanut. “I wish”, sille vain sanottiin takaisin enemmän tai vähemmän murhaavaan sävyyn. Jamie paasasi kiitollisuuden osoittamisesta omalla tavallaan ja Wes mietti sitä, että hän olisi ainakin osoittanut huomattavasti enemmän kiitollisuutta juuri nyt, jos olis saanut edes vartin enemmän yksityisyyttä. Edellisestä kerrasta oli kulunut päiviä. Se ei kuulostanut kovin dramaattiselta, mutta tuntui siltä.

Ääni vaihtui vähän kellossa, kun Jamie otti sen jäämisen uudestaan puheeksi. “I can ask -“ Wes aloitti vähän varautuneesti, ja juuri samaan aikaan se makuuhuoneen ovi kävi. Hän ponnahti ylös siitä paikaltaan ilman mitään järkevää syytä ja ihan liian nopeasti, millä voitti olohuoneeseen siirtyvältä, vähän pidemmältä mieheltä hyvin epäluuloisen katseen. Se ei näyttänyt siltä, että olisi juuri kävellyt ulos suihkusta, vaan että olisi käyttänyt laittautumiseen pidemmänkin aikaa, napitti vaalean kauluspaidan ylimpiä nappejakin jotenkin täydellisen kasuaalisti ja tyylikkäästi. Joskus Wes toivoi, että olisi voinut omaksua siltä edes ihan murto-osan siitä tietynlaisesta eleganssista, mitä hän ei vain kuollakseenkaan pystynyt esittämään.

Tai siitä tavasta, millä se näytti olevan täysin kotonaan ihan kaikissa tilanteissa. Nytkin se vain kätteli Jamietä, kun koko tilanteessa ei olisi ollut mitään outoa. Esittäytyi Nathaniksi, silitti sitten ohimennen Wesin hiuksia ja kysyi, halusiko joku kahvia. Kommentoi se ohimennen ja vähän hiljaisempaan, aavistuksen huvittuneen sävyyn "didn't know you had any friends", ennen kun siirtyi sinne keittiöön. 

Koska suhde oli alkanut ehkä vähän kyseenalaisissa merkeissä, se oltiin pidetty salassa. Kun sille tielle oltiin kerran lähdetty, oli sille ollut helppo myös jäädä. Wesleyllä ei yleensäkään ollut tarvetta levitellä omia asioitaan kaikille, mutta kieltämättä hänkin oli nyt ollut kuluneiden kuukausien aikana asiasta harvinaisen hiljaa. Ei Nathanin takia - sitä hän olisi voinut esitellä vaikka koko maailmalle ilman, että olisi koskaan joutunut tuntemaan ripaustakaan häpeää. Kai hän ennemmin pelkäsi, että se pettyisi häneen kun tajuaisi, ettei hän ehkä ollut ihan se kiiltokuva poster boy, jona oli itsensä onnistunut myymään. Hän oli siihen suhteeseen nyt liian tyytyväinen, että olisi halunnut riskeerata sitä millään tavalla.

Jamien ilmestyminen tuntui jotenkin siltä, kun oikea elämä olisi vuotanut haavemaailmaan. Wes ei pitänyt siitä, mikä näkyi siinä kireydessä. Kellään ei ollut syytä ajatella asiasta yhtään sen enempää suuntaan tai toiseen ja silti hän melkein odotti, että jollain vain napsahtaisi. Ilman mitään syytä. Että Nathan jostain syystä vain pyytäisi heitä molempia häipymään ja koko homma olisi sitten tässä. Ei se niin kuitenkaan tehnyt, ei näyttänyt edes mitään merkkejä siihen suuntaan. Wes seurasi sitä kättelyä silti äärettömän varautuneena, mutta väläytti Natelle perään aurinkoisen, äärettömän teeskennellyn hymyn.

“Don’t push me, jerk”, muuttui ääni kellossa, kun fyysistä kontaktia otti Jamie eikä Nate. “I might just like it and we don’t wanna make anyone jealous now do we”, Wesin oli kuitenkin pakko vinoilla perään. Se ei varsinaisesti ollut vale, mutta äänensävy oli ehkä tarpeettoman flirttaileva ja haastava. Senkin saattoi kai kuitata jonain coping mekanismina, koska hän ei varsinaisesti pitänyt siitä, miten Jamiekin suuntasi kohti keittiötä. Koska se meni, Wesleynkin oli pakko, koska ei hän nyt todellakaan ollut jättämässä niitä kahdestaan. Luoja ties mitä salaisuuksia ne seuraavaksi vaihtaisivat keskenään.

Nate oli onnellisen tietämätön siitä Wesin sisäisestä kriisistä, kun tunnollisesti pisti kahvia keittymään kolmelle ihmiselle. Se oli jotain ruotsalaista, tummpaahtoista merkkiä, mitä olisi takuulla saanut jostain järjettömän kalliista kahvilasta, missä leivokset olivat teelusikan kokoisia. “Just through work”, mies summasi juuri sopivan epämääräisesti heidän ensitaapamistaan. Jamie tarjosi apua, vaikka kahvinkeitto nyt oikeastaan oli yhden ihmisen homma. “It’s alright. I seem to have all the bases covered here”, Nathankin huomautti, pisti kannun paikalleen ja painoi sen keittimen päälle. "So how long are you . staying?" se tiedusteli perään rentoon sävyyn ja kävi hakemassa itselleen vesilasin, leikki ettei huomannut miten levottomasti Wes pyöri keittiön ovella ilman mitään järkevää missiota.