There's no more rabbits in my hat to make things right

Joskus kauan sitten Maryn suurin unelma oli ollut saada oma perhe, oma talo ja oma aviomies, mutta nyt jotenkin matkan varrella siitä kaikesta oli tullut vain riippakivi, joka ahdisti naista nurkkaan. Kaikki pienet haaveet olivat kariutuneet, eikä Mary jaksanut enää odottaa että kenties kaikki kääntyisi vielä paremmaksi. Hän oli niin kyllästynyt, niin väsynyt ja turhautunut siihen, että mikään ei sujunut suunnitelmien mukaan, vaan tavalla tai toisella kaikki pilvilinnat romahtivat ja muuttuivat muistuttamaan enemmänkin painajaista. 

Naisen näkemystä synkensi kenties sekin, että Jonah oli ollut poissa viimeisen viikon ja samaan aikaan kumpikin pojista oli saanut vuosisadan flunssan. Ne olivat tukossa, kuumeisia ja kipuisia, eikä Mary voinut tehdä muuta kuin silitellä niiden päätä, antaa kuumelääkettä ja olla läsnä. Oli sanomattakin selvää, että kumpikin niistä oli nukahtanut vanhempiensa sänkyyn jo varhain illalla, eikä Mary ollut raaskinut siirtää niitä omaan huoneeseensa. Sitä paitsi Jonah ei ollut kuitenkaan tulossa yöksi kotiin, joten riittäisiä että nainen itse mahtuisi nukkumaan poikien vieressä. 

Siinä paha missä mainittiin. Mary oli juuri kodinhoitohuoneessa ripustamassa pyykkiä kuivumaan, kun hän kuuli autotallin oven käyvän. Se oli taatusti Jonah, sillä kukaan muu ei kulkenut yleensä autotallin kautta. Siitä huolimatta nainen lähti tarkastamaan kuka tulija oli - ihan vain varmuuden vuoksi. Kuten Mary oli epäillytkin, oli Jonah vihdoin ja viimein palannut kotiin. Luoja ties missä se oli ollut. Marya ei edes kiinnostanut kysyä, sillä mitä se olisi muuttanut? Mies ei ollut läsnä, ei ollut ollut pitkään aikaan. Se vain kävi kotona ja palasi sitten tien päälle aina milloin milläkin verukkeella. Mary oli yrittänyt tapella sitä vastaan, anonut sitä jäämään kotiin ja vedonnut poikiin, mutta mikään ei auttanut. Jossain vaiheessa tuli piste, kun ei vain enää jaksanut.

Mikäli aviomies olisi suvainnut ilmoittaa tulostaan ja he olisivat eläneet aikaa pari kolme vuotta sitten, olisi sitä saattanut odottaa huomattavasti iloisempi näky, mutta nyt se sai vastaansa vaimonsa vain kulahtaneessa valkoisessa t-paidassa ja harmaissa collegeshorteissa. Tummat hiukset oli kiedottu löyhälle, sotkuiselle nutturalle. "Yeah, they sleep in our bed, so you sleep this night on the couch", Mary vastasi peittelemättä turhautuneisuuttaan Jonahia kohtaan, seuratessaan miehen perässä keittiöön. "There's no food. Order something, if you are hungry", nainen huomautti värittömästi, nojautuessaan keittiön ovenkarmiin. Kahden kipeänä olevan lapsen kanssa ei juurikaan huvittanut lähteä supermarkettiin täydentämään jääkaappia. Kukaan ei ollut ehtinyt hätiin juuri sillä hetkellä, joten kauppareissu saisi odottaa huomiseen, ennen kuin Maryn oma äiti tulisi katsomaan poikia hetkeksi. "You could have called. I thought that you are gone for another week", Mary piikitteli miestään tahtomattaankin vähän turhan ilkeään sävyyn. Toisaalta, ehkä Jonah oli sen ansainnutkin - ainakin osittain.

Mary kyllä kuuli Jonahin sanat ja rekisteröi sen väläyttämän hymynkin, muttei reagoinut siihen sen kummemmin. Mies vakuutti ettei ollut nälkäinen, mutta se siitä huolimatta suuntasi jääkaapille - ei kuitenkaan ehkä sen ruoan perässä, ainakaan jos mitään siitä saattoi päätellä, että se sulki lopulta kaapin oven olut kädessään. "No, thanks", nainen totesi vastaukseksi, kun Jonah ilmeisesti kohteliaisuuttaan (tai sen vuoksi että pääsisi heti pois kotoa) tarjoutui kyllä hakemaan ruokaa. Samasta kohteliaisuudesta kuin mieskin, yritti nainen hymyillä perään kiitollisesti, mutta se jäi enemmän tai vähemmän yritykseksi. "My mother will come here tomorrow to watch the boys, so that I get to go the grocery store."

Mary suoristi ryhtiään ovensuussa ja käytti katseensa lattiassa, ennen kuin kohdisti katseensa uudestaan takaisin aviomieheensä. Oli totta, että hän oli aikoinaan ollut enemmän kuin iloinen Jonahin palatessa yllättäen kotiin. Silloin mies oli hukutettu suudelmiin ja sille oli tarjoiltu sen lempiruokaa. Kaukana olivat ne ajat. Mary olisi voinut yrittää tehdä Jonahin olon edes vähän tervetulleemmaksi, mutta miksi? Ei sekään ajatellut heitä - häntä ja poikia - omissa päätöksissään. Se ei kertonut missä päin se liikkui, tai milloin se tulisi kotiin. Mary eli pelkkien arvailuiden varassa ja odotti vain, koska poliisi saapuisi ovelle ilmoittamaan Jonahin päässeen hengestä typerän ryyppyreissun päätteeksi tai jahdatessaan oikeutta pakoilevia idiootteja. "Whatever. Do what you want. It's not like you even care about us anymore", Mary tuhahti kärkkäästi, mulkaisten pahasti aviomiestään ja kiepsahti ympäri aikeenaan suunnata muualle rauhoittumaan ennen kuin tilanne kärjistyisi ilmiriidaksi.

Jostain syystä, ehkä vain purkaakseen väsymystään ja kiukkuaan, nainen kääntyi kuitenkin ympäri. Hän siristi silmiään kiinnittäessään katseensa takaisin Jonahiin. "Oh, by the way. Boys got the flu a week ago. Right after you left. They are both better now, though. Thanks for asking", ja niine hyvineen nainen kääntyi uudestaan, lähtien suuntaamaan askeliaan takaisin kodinhoitohuoneeseen, jossa loputon pino pyykkejä odotti laittajaansa.

Ei yllättänyt, että Jonah ei varsinaisesti kiljunut riemusta kuullessaan anoppinsa olevan tulossa käymään. Ei sillä, että Marynkään vanhemmat olisivat pitäneet miehestä erityisen paljon. Ne olivat aikoinaan varoitelleet menemästä naimisiin sen kanssa, mutta Mary ollut liian itsepäinen, liian nuori ja ennen kaikkea rakkaudesta sokaistunut, että olisi ymmärtänyt miten valtavan virheen oli tekemässä. "She's already coming. I can't cancel it now, but you can go the store. I'll give you a list tomorrow", Mary huokaisi olkiaan huolettomasti kohauttaen. Kai jonkinlainen kompromissi oli pakoillaan, vain ihan yleisen perherauhan vuoksi.

Mary ehkä hoki liiankin usein sitä, ettei Jonah enää välittänyt heistä, mutta siltä hänestä tuntui. Oli tuntunut jo pitkään. Jos poikia ei olisi ollut, olisi Mary lähtenyt jo kauan sitten, mutta nyt siihen avioliittoon oli jääty lähinnä taloudellisen tilanteen vuoksi ja koska Mary uskoi kaikesta huolimatta lasten olevan oikeutettu ehjään perheeseen. Tai, no, miten ehjä perhe he sitten olivat, kun miestä näkyi kotona aniharvoin, oli tietysti eri asia, mutta ei siitä sen enempää.

Jonahin puolusteleva sävy oli omiaan ärsyttämään Marya, mutta nainen oli valmis antamaan sen olla, kunnes mies painokkaaseen sävyyn kehoitti häntä menemään nukkumaan. Se oli kuin viimeinen naula arkkuun. Se työnsi naisen reunan ylitse siihen turhautumisen kuiluun, joka oli hitaasti, mutta varmasti nakertanut tietään naisen sisällä. "You don't tell me what to do!" Nainen sähähti, kääntyen ympäri taas kerran. Raivo ja vuosien patoumat purkautuivat yhdessä hetkessä ulos miehen nähtäväksi. Mary melkein tunsi miten hänen koko kehonsa tärisi, sillä niin vihainen hän oli. "I am your wife, for Christ sake! I have the right to know when you come home. Or when you even imagine you're able to come home. And if you can't or don't want to tell me where you are, try to pretend that you are a father who cares about his sons. Because during the past week you haven't asked even once how are the boys. You haven't called and wanted to talk to them", mitä pidemmälle Mary pääsi, sitä kiihkeämmäksi hänen äänensä muuttui. Totta kai häntä ärsytti se, ettei Jonah edes yrittänyt olla isä, jonka ne heidän sängyssään nukkuvat pojat ansaitsivat. 

"And do you have to?" Mary henkäisi kyllästyneesti, osoittaen oikealla kädellään oluttölkkiä kohti, jonka Jonah hylkäsi tiskialtaaseen. "Is it so bad to be sober with us? You know what my mother thinks about your drinking."

"Thanks", nainen henkäisi ehkä jopa vähän helpottuneen oloisena. Ei ruokakaupassa juokseminen yksinkään mikään nautinto ollut, joten vastuu siitä delegoitiin enemmän kuin mielellään eteenpäin. Ja saisipahan Jonah jotain tekemistä sen sijaan, että makaisi vain sohvalla televisiota tuijottamassa.

Ehkä sille keskustelulle olisi ollut aivan oma paikkansa ja aikansa, mutta kun asioita hautoi tarpeeksi pitkään, ne vain tapasivat purkautua jossain täysin sopimattomalla hetkellä. Tietysti loukkasi kuulla, että Jonah selviytyi heidän seurassaan vain alkoholin voimalla. Se näkyi selvästikin ulospäin, että Mary otti itseensä miehen sanoista. Estääkseen itseään purskahtamasta itkuun pureskeli Mary alahuultaan ja loi katseensa lattiaan. Kädetkin vedettiin rinnan päälle puuskaan kuin jonkinlaiseksi henkiseksi muuriksi. "If you were sometimes at home, our conversation might be different", nainen huomautti peittelemättömän loukkaantuneena ja vilkaisi Jonahia kulmiensa alta. Ehkä Jonahin läsnäolo ei ollut se perimmäinen ongelma, sillä kyllä Mary tiesi perheitä, joissa jompikumpi vanhemmista oli paljon poissa ja ne olivat jollain ilveellä silti onnellisia. Tai ainakin ulospäin ne antoivat sellaisen kuvan. "But no... You're always gone and when you are home, you don't even try", syyllistävä sävy kuvastui selvästi lävitse naisen äänestä. Toki hänessäkin oli vikaa, mutta oli paljon helpompi sysätä syy jonkun muun niskoille. 

Ja sitten Jonah ehdotti lähtevänsä. Se suututti entistäkin enemmän. Miksi se ei voinut kuunnella kerrankin? Miksi se ei voinut ymmärtää, että heidän pitäisi tehdä jotain ennen kuin kaikki murenisi käsiin? Jos yhdessä elämisestä ei tulisi mitään, niin pitäisi heidän sopia asiat edes poikien vuoksi. Järki tuntui kuitenkin paenneen päästä siinä tilanteessa, sillä sen sijaan että Mary olisi yrittänyt rauhoittaa tilannetta sähähti hän vain miehelle ulko-ovea osoittaen: "Just fucking go if you want to! I hate you so much that I don't even care what you do. Me and boys do just fine without you!" Miksi ihmeessä he olivat koskaan edes avioituneet? Se oli ainoa ajatus, joka myllersi Maryn päässä sillä hetkellä.