|
|
May 12, 2014 13:26:12 GMT 2
Post by Deleted on May 12, 2014 13:26:12 GMT 2
Perjantai 9. tammikuuta 2015, iltapäivä 29 Brimmer Street apt #38, Boston (MA) Sivuhahmoina lapset Laura, Leo ja uusin tulokas Conrad Kulunut kuukausi oli kulunut harvinaisen nopeasti. Vielä puolisentoista kuukautta sitten Oskar oli valmistautunut ex-miehensä hautajaisiin, eikä hänen mieleen ollut mahtunut suurinpiirtein mitään muuta kuin hautajaisiin keskittyminen ja lasten hyvinvoinnista huolehteminen. Oskar oli ollut todella huolissaan siitä, miten Leo ja Laura tulisivat suhtautumaan isänsä kuolemaan, mutta toistaiseksi kaikki oli sujunut olosuhteisiin nähden hyvin. Toki kaksoset vielä edelleenkin kyselivät välillä milloin he lähtisivät Gregin luokse ja kyselivät, missä isä on, mutta suurimmaksi osaksi aikaa kaksoset taisivat sisäistää sen, että Greg tosiaan oli kuollut. Gregin hautajaisia oli vietetty ja vaikka päivä oli ollut surullinen, oli siihen mahtunut myös yksi mahtava uutinen – kesken muistotilaisuuden Raúl oli soittanut ja kertonut, että Jaden synnytys oli alkanut. Vähintäänkin häkeltynein mielin Griffiths-Martinez perhe oli siirtynyt muistotilaisuudesta sairaalaan ja tunteja myöhemmin Jade oli synnyttänyt pojan. Siitä sitten olikin alkanut vähintäänkin mielenkiintoinen kuukausi, sillä heti ensitöikseen Oskarin ja Josén oli pitänyt vauhdittaa naimisiin menoaan, jotta adoptio ylipäätänsä onnistuisi. Naimisiin oli menty vaatimattomasti maistraatissa (isommat juhlat olisivat tulossa tulevana kesänä) ja adoptioprosessi oli laitettu käyntiin. Kaikeksi onneksi uusi pieni tulokas oli saatu lähes samantien heidän mukanaan kotiin ja siitä heidän uusi arki oli alkanut. Laura ja Leo olivat alun mustasukkaisuuden jälkeen innoistuneita uudesta pikkuveljestään ja kieltämättä Oskaristakin tuntui, että nyt kaikki oli suorastaan loistavasti – viimeistään nyt he olivat ihan oikea perhe. Kaikki oli tosiaan alkanut suhteellisen hyvin, mutta heti vuoden vaihteen jälkeen heidän pienelle perheelleen koitti pieni eron hetki. José oli lähes koko syksyn ajan hössöttänyt tulevasta mallikeikastaan, joka veisi hänet aina New Yorkiin asti. Oskar oli tietysti iloinen aviomiehensä (tuntuipa oudolta sanoa niin) puolesta, mutta kyllä häntä hirvitti jäädä viikoksi yksin kotiin lasten kanssa. Varmasti viikko menisi nopeasti, mutta he eivät olleet olleet lähes vuoteen niin pitkää aikaa erossa toisistaan.. José oli kuitenkin lähtenyt ja Oskar oli jäänyt kotiin lasten kanssa, ja rehellisyyden nimissä, tekemistä hänellä oli riittänyt niin paljon, ettei hän ollut kamalasti kerennyt murehtia Josén perää. Syksyllä 5 vuotta täyttävät kaksoset pitivät huolen siitä, ettei Oskar kerennyt juurikaan istahtaa edes rauhassa alas ja aina kun kaksoset rauhoittuivat edes hetkeksi, Oskar oli Conradin kanssa. Conrad oli onneksi vielä niin pieni, että poika lähinnä vain nukkui, mutta kyllä sitä ääntäkin toisesta lähti aina säännöllisesti. Lasten perässä juokseminen oli vielä haasteellisempaa Oskarin kipeällä jalalla – niin, siitä Ruotsissa tapahtuneesta onnettomuudesta oli jo useampikin kuukausi, mutta Oskarin jalka ei ollut entisellään. Hän ei joutunut enää käyttämään kyynärsauvoja, mutta kävely teki edelleen kipeää, eikä hän voinut vielä palata töihinkään. Oskaria harmittikin, että koko tanssikoulu oli tällä hetkellä hiljaiselolla ja pyöri lähinnä kahden sijaisen voimin, mutta minkäs teit, tilanne oli mikä oli. Ja itseasiassa juuri tällä viikolla Oskar oli käynyt lääkärissä jalkansa takia ja lääkärin pitäisi soitella maanantaihin mennessä tilanteesta – Oskar todella toivoi, että jalka saataisiin vielä tavalla tai toisella kuntoon ja hänen ei pitäisi jättää tanssimista. Tänään olisi kuitenkin se päivä, kun José viimein tulisi kotiin, mutta Oskar ei ollut varma, mihin aikaan mies saapuisi Bostoniin. Oli kai José sen jossain vaiheessa kertonut heidän soitellessaan, mutta ei Oskar enää muistanut. ”Se ois kuulkaa teilläkin päikkäriaika, Conradkin nukkuu jo. Ja kun te heräätte, José saattaa ehkä jo olla kotona.” Oskar höpisi Leolle ja Lauralle yrittäessään saada kaksosia nukkumaan. Varsinkin Laura näytti hieman nyrpeää naamaa – tyttö oli kysellyt koko viikon ajan Josén perään, eikä olisi nyt suostunut nukkumaan ollenkaan, kun tiesi, että José tulisi kotiin tänään. ”Mä luulen, että José tuo teille vähän tuliaisia, mutta ennen sitä teidän pitää nukkua. Ette te muuten jaksa valvoa sitten kun José on kotona.” Oskar selitti ja peitteli vielä kummatkin. ”No kun ei mua nukuta..” Laura yritti vielä, mutta painoi kuitenkin päänsä tyynyä vasten. Oskar jäi vielä hetkeksi istuskelemaan huoneeseen, mutta pian hän sai todeta, että kummatkin nukkuivat kuin tukit. Niimpä hän lähti huoneesta pois ja sulki huoneen oven varovasti. Askeleet johtivat hänen ja Josén makuuhuoneeseen, jossa Conradin kehto oli. Myös porukan kuopuskin oli vielä unten mailla, mutta hetkeksi Oskar jäi katselemaan poikaansa hymyillen. Vuosi sitten he olivat Josén kanssa suunnitelleet yhteenmuuttoa – nyt asuivat yhdessä, he olivat naimisissa ja heillä oli yhteinen lapsi. Oli suorastaan hullua, että asiat olivat ylipäätänsä tapahtuneet näin nopeasti. Nopeista tapahtumista huolimatta Oskar ei kuitenkaan katunut mitään – hän oli aidosti onnellinen. |
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
May 12, 2014 21:35:16 GMT 2
Post by jenni on May 12, 2014 21:35:16 GMT 2
Josén lookVihdoinkin sen aika oli – nimittäin pitkään odotettu matka New Yorkiin! José Miguelille tosiaan oli tarjottu mahdollisuutta tehdä tuttavuutta mallimaailman kanssa, ja vieläpä ihan Isossa Omenassa asti. José oli todennäköisesti kyllästymiseen asti hehkuttanut tulevaa matkaa, ainakin jos olisi Oskarilta kysytty, mutta ilmeisesti Oskar oli kuuliaisesti kestänyt kaikki rakkaimpansa hihkumiset tulevasta matkasta. Reissuun olikin sitten lähdetty melkeinpä heti vuodenvaihteen jälkeen, tosin José oli matkannut New Yorkiin yksinään, kun Oskar oli jäänyt pitämään kotia pystyssä Bostoniin. Olihan se ollut raskasta sanoa hyvästit peräti viikon ajaksi, mutta ikävä hiipui jo lentokoneessa taka-alalle, kun José pääsi seuraamaan lentokoneen pieneltä näyttöruudulta lennon etenemistä. Tuolla jossain häntä odottaa New York City, mies oli koneessa ajatellut hymyssäsuin. Perillä José olisi varmasti intopinkeänä harhaillut itsensä eksyksiin, ellei hänellä olisi ollut rakasta ystäväänsä Romaa apuna. Roman kanssa José olikin viettänyt koko viikon tiiviisti, ja myös itse mallikeikkojen ohella. Varsinaiset kuvaukset menivät mitä mainioimmin; Joséa ja hänen kameran edessä työskentelyään kehuttiin, kehotettiin jopa jatkamaan mallintöitä. Niistä kehuista jos jostakin José vain innostui, ja varsinkin Roma sai kyllästymiseen asti kuulla niistä – vaikka melko pitkälti Roma oli itsekin ollut paikalla kuulemassa niitä samoja asioita. No, naisen onneksi José palaisi pian Bostoniin, jossa uudeksi uhriksi valikoituisi Oskar... Kotiin olikin äärimmäisen mukava palata, totta kai! He eivät olleet paitsi avioituneet reilu kuukausi sitten, vaan myös saaneet ensimmäisen yhteisen lapsensa. Kävipä nimittäin niin, että joulukuun alussa Jaden synnytys oli käynnistynyt ja nainen oli synnyttänyt terveen poikavauvan. Sen pojan he olivat sittemmin nimenneet Conrad Samueliksi, ja voi pojat, kuinka José rakastikaan kyseistä pikkumiestä. (Tietysti myös Leoa ja Lauraa!) Ei hän ollut vielä jokunen vuosi sitten haaveillut isyydestä, mutta nyt kun hän oli ehtinyt siihen ajatukseen Oskarin kanssa totuttautua... Tammikuun yhdeksäs kun lopulta sitten koitti, José hyppäsi aamupäivällä Bostoniin vievään koneeseen ja matkasi takaisin kotiin – sepä sattui olemaan sopivasti perjantai, joten hän pääsisi mukavasti viikonlopuksi kotiin perheensä luo. Perheensä, tuo sana tuntui niin mieltä lämmittävältä, ettei José ollut aina uskoa sitä todeksi. Conradin myötä sen sanan merkitys oli entiseltäänkin kasvanut Josén mielessä, eikä hän malttanut millään istua koko lentoa paikoillaan, kunnes viimein kone laskeutui Bostonin Loganin kansainväliselle lentoasemalle. José oli jo etukäteen pakottanut Oskarin pysymään lasten kanssa kotona; hän pääsisi kyllä aivan hyvin yksinkin taksilla kentältä kotiin, ei siinä tarvittu turhaan lähteä lasten kanssa harhailemaan edestakaisin. Näinpä José sitten tekikin ottaessaan lentokentän saapumisaulan edestä taksin. Leveästi hymyillen hän sanoi kuljettajalle osoitteen ja keskittyi sitten katselemaan takapenkin ikkunoista koko ajan tutummiksi ja tutummiksi muuttuvia maisemia. Oli mahtavaa huomata, kuinka hän aina vain tunnisti paikkoja kaupungista. José ei suostunut edes kotitalon alarapun edessä seisoessaan soittamaan Oskarille, että tulisi auttamaan matkalaukkujen kantamisessa – kyllä, hänellä oli mukanaan niin isompi kuin hieman pienempikin vetolaukku. José ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan kaiken matkastaan. Ja New Yorkista! Voi että, kuinka hän olikaan rakastunut kyseiseen kaupunkiin. Josén onneksi heidän alakerran naapurinsa, muuan vanhempi rouva, sattui parahiksi tulemaan ulos rapusta ja jäi ystävällisesti pitämään alaovea hänelle auki. José hymyili kiitosten kera naiselle, kun siirtyi laukkuineen sisälle rappuun. Luojalle kiitos heidän talossaan olevasta hissistä. Niinpä José matkasi hissillä aina oikeaan kerrokseen asti, joutui kuitenkin aikansa penkomaan avainta esiin, kunnes astui sisälle tuttuun asuntoon. Kotiin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, vaan asunnossa oli äärimmäisen hiljaista. Ensimmäinen ajatus tietysti oli, että Oskar oli lasten kanssa käymässä jossain, ehkäpä puistossa. Eihän José kuitenkaan ollut kertonut yllättämistarkoituksessa tälle, koska oikein oli tulossa kotiin. Kuitenkin pian Oskar ilmestyi heidän makuuhuoneestaan ulos, ja hymy levisi Josén kasvoille välittömästi, kun hän käveli päällystakki vielä yllään halaamaan miestään pitkään. Pari suukkoakin he ehtivät vaihtaa, ennen kuin José ylipäätään sai sanotuksi mitään. ”Mä jo luulin, että... Ah, anteeksi!” José aloitti hieman liian kovaäänisesti, sillä Oskar joutui hyssyttelemään – lapset olivat kuulemma päiväunilla - ”luulin jo että te olette ulkona. Ovatko he kauankin jo nukkuneet? Mä haluan nähdä Connien... Hitto, sä et usko miten upea New York oli”, José höpisi, hädin tuskin muistaen, että Oskar tiesi tasan tarkkaan, millainen New York oli. José suukotti vielä kerran Oskaria huulille, kunnes hiipparoi varovaisesti heidän makuuhuoneeseensa. ”Voi että sä olet söpö... Mun tekisi mieli herättää sut, mutta en mä kuitenkaan raaski..” José höpisi Conradin vauvasängyn äärellä katsellessaan pientä tuhisevaa nyyttiä, kunnes raaski palata takaisin Oskarin luo. ”Miten teillä on täällä mennyt?” mies kyseli astellessaan takkiaan samalla riisuen kohti eteistä.
|
|
|
|
May 12, 2014 22:17:50 GMT 2
Post by Deleted on May 12, 2014 22:17:50 GMT 2
Vaikka Oskar olisi voinut katsella rauhassa nukkuvaa poikaansa kuinka kauan tahansa, hän lopulta tuli makuuhuoneesta ulos kuullessaan eteisestä jotain ääniä. Oskar sulki huoneen oven kiinni perästään ja päästessään eteisen puolelle, hän löysi eteisestä mieluisan yllätyksen – José oli palannut kotiin. Oskar ei kerennyt oikein reagoida muuten kuin hymyllä, kun José oli jo halaamassa häntä ja vaihtoivat he pari suukkoakin. ”Shh, lapset nukkuu.” Oskar hieman hyssytti, kun José puhui hänen mielesään liian kovalla äänellä. ”Laura ja Leo nukahti ihan juuri äsken, ei ne ole nukkuneet kuin korkeintaan vartin. Connie on nukkunut jo pidempään, varmaan heräilee pian..” Oskar höpisi, samalla kun José jo aloitti ne New York höpinänsä. ”Mmmh, onhan se. Usko tai älä, mä tiedän.” Oskar ei voinut olla huomauttamatta naurahtaen, Josén kuitenkin jo mennessä makuuhuoneeseen ilmeisesti katsomaan Conradia. Sillä välin Oskar käveli olohuoneeseen, istuutui sohvalla ja nosti kevyesti jalkansa eteensä, hieraisten sitä kevyesti. Jalkaan särki taas ja Oskar tiesi, ettei se ollut hyvä merkki. Oskar hieroi vielä kevyesti jalkaa kuin kuuli taas Josén puheet eteisen suunnasta. ”Ihan hyvin. Kaksosilla on riittänyt energiaa vaikka muille jakaa ja kumpikin olisi niin innoissaan koko ajan hoitamassa Conradia..” Oskar sanoi pienesti naurahtaen, seuraten samalla katseellaan, kun José tuli olohuoneen puolelle. ”Mitenkäs siellä New Yorkissa? Maltoit sentään tulla takaisin, mä jo mietin, että sä jäät sinne..” Oskar sanoi hieman vinosti hymyillen muistellessaan niitä kaikkia puheluita ja viestejä Josén matkan ajalta – mies tuntui tosiaan ihastuneen New Yorkiin.
Ennenkuin José kerkesi vastata mitään, Oskar kuuli puhelimensa soivan. Hieman pahoittelevasti Oskar vilkaisi Joséa, nousten sitten pöydän äärestä ja lähti kävelemään keittiöön, jossa tiesi puhelimensa olevan. Näytöllä näkyi numero, jota Oskar epäili lääkärinsä numeroksi. ”Oskar Griffiths.” Oskar sitten vastasikin puhelimeen, kävellen vaistomaisesti ikkunan äärelle. Lääkäri alkoikin sitten puhua ihan pidemmän kaavan mukaan ja Oskar vain kuunteli, nyökkäillen aina välillä päätään tai sanomalla jotain joo tai okein tyylistä välillä ihan vain sen merkkinä, että ilmoitti kuuntelevansa edelleen. ”Sä olet ihan varma? Joo, mä tiedän.. Joo, eiköhän se käy, minä kirjoitan sen kalenteriini ylös..” Oskar sanoi, joutuentodella kokoamaan itsensä, että pystyi puhumaan sen puhelun loppuun asti. Kun puhelu loppui, Oskar laski tyynenrauhallisesti puhelimensa pöydälle, käveli kalenterin luokse ja merkkasi uuden lääkärikäynnin kalenteriin. Hetken hän katseli sitä kalenteria, kunnes käveli olohuoneeseen ja istuutui takaisin sohvalle. José taisi kysyä jotain ja aika ihmettelevä se äänensävy oli, mutta Oskar ei saanut sanottua mitään. Hän vain tuijotti yhtä kohtaa, yrittäen itsekin sisäistää sen, mitä lääkäri oli juuri kertonut. ”Mun jalka ei tule palaamaan entisilleen. Siihen tehdään kyllä vielä uusi leikkaus, mutta se ei todennäköisesti auta mitään.” Oskar lopulta sanoi, nielaistenkin pienesti. ”Mä en voi enää jatkaa opettamista. Mun ura on ohitse.” Oskar sitten päätti puheensa, vieden kätensä kasvojensa eteen hetkeksi. Oskar oli tanssinut niin kauan kuin hän saattoi muistaa – ihan pikkulapsesta saakka. Hän oli tanssinut harrastajana, kilpailijana, opiskelijana, opettajana. Hänen koko elämänsä oli rakennettu tanssimisen ympärille ja nyt yhden onnettomuuden takia se kaikki oli ohi. Oskar ei todellakaan tiennyt, miten jatkaa tästä eteenpäin.
Oskar oli ihan varma, että hän pillahtaisi pian itkuun, joten jollain tapaa hän oli jopa tyytyväinen, kun hän kuuli, että Conrad oli herännyt makuuhuoneessa. ”Mä käyn katsomassa mikä siellä on hätänä..” Oskar mutisi noustessaan sohvalta ylös ja pyyhkäisi samalla nopeasti silmiään. Makuuhuoneeseen päästyään hän nosti kehdossaan itkevän Conradin syliinsä ja alkoi heijailla poikaa kevyesti. ”No mikä se on iskän pienellä hätänä, eikö sua enää nukuttanut? Tuutko sä katsomaan, kuka tuli takaisin kotiin, joo..” Oskar puheli mahdollisimman rauhallisella äänellä Conradille, lähtien sitten kävelemään takaisin olohuoneeseen. José istui edelleen sohvalla ja Oskar jäi vain seisomaan sohvan vierelle Conradia sylissään heijaillen. ”No, ehkä tää on parempi näin. Mä voin olla kotona lasten kanssa ja sä pääset keskittymään sun uraan. Eihän sitä tiedä, jos susta tulee vielä ihan oikeasti malli.” Oskar sanoi, yrittäen kääntää asian positiiviseksi – mielessään hän kuitenkin ajatteli, että hän oli itse niin ikäloppu, että hänellä ei voinut enää työtäkään olla. Se oli ehkä negatiivisesti ajateltu, mutta Oskar kyllä tiedosti tosiasiat – hän täyttäisi tänä vuonna 42 vuotta, ei hänellä varmasti olisi muutenkaan enää ollut kovin monta vuotta tanssijana tiedossa. Nyt hänen uransa päättyisi muutamaa vuotta aiemmin, joten ehkä siihen tottuis. Kun Conrad hieman rauhoittui, Oskar istahti jälleen sohvalle, pitäen katseensa kuitenkin Conradissa. ”Voi meidän unikeko..” Oskar sanoi lempeästi, vilkaisten sitten Joséakin – vaikka Oskar yritti olla niinkuin äskeinen ei vaivaisi häntä, ei hän voinut sille mitään, että kyyneleet kimalsivat edelleen hänen silmissään.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
May 13, 2014 21:40:07 GMT 2
Post by jenni on May 13, 2014 21:40:07 GMT 2
”Ups. Mä ihan unohdin”, José vei kätensä suunsa eteen poikamainen virne kasvoillaan, kun tajusi Oskarin sanoista, kuinka Oskar tosiaan oli asunut vuosia sitten New Yorkissa. Siis asunut – voi että José osasi olla siitä asiasta niin kateellinen Oskarille. Oli kuin hän ei olisi koskaan aiemmin New Yorkissa vieraillut, vaikka totta kai hän oli. Tuo mallikeikka ja muutenkin Roman kanssa tiivis hengailu oli saattanut Josén lähes paikallisen asemaan, eikä hän nähnyt vain sitä tuttua New Yorkia turistin näkökulmasta. Nyt hän oli melkein nähnyt tavallista arkielämää New Yorkissa – tai ehkä José ei vain täysin ymmärtänyt, ettei se nyt aivan päivittäistä arkea kyseisessä kaupungissa ollut. Okei, jossakin sisimmässään José saattoi myöntää itselleen nähneensä New Yorkin kaikesta huolimatta edes hailakan vaaleanpunaisten lasien läpi. Mutta silti, oli miten oli, se kaupunki oli vain vienyt Josén sydämen mennessään. Tai siis hänen sydämensä oli jäänyt New Yorkiin. Kyllähän hän aina oli New York Citystä pitänyt, jopa rakastanut, mutta nyt tunne oli vahvistunut entisestään. ”Meille tulee helppoa joskus viiden vuoden päästä, kun on kaksi ilmaista lastenvahtia katsomaan Connien perään … Ai kamala, hyi ei mietitäkään sinne asti vielä”, José virnisti leikillään, vaikka joutuikin sitten kauhistelemaan ajankulkua. Hän olisi silloin jo lähemmäs 35-vuotias, ja se jos mikä oli h-u-l-l-u-a. Ensin hänen pitäisi selvitä kolmenkympin kriisistä voidakseen kärsiä kolmenkymmenenviiden tuskan.
José oli jo vähällä vastaamassa Oskarin ihmettelyihin siitä, kuinka hyvin hän oli mahtanut matkallaan viihtyä, kun Oskarin puhelin ilmoitti olemassaolostaan alkamalla soittaa tuttua soittoääntään. José oli jo ehtinyt istuutua olohuoneen sohvalle, ja siihen hän jäikin odottelemaan, kun Oskar asteli keittiön suuntaan vastattuaan puhelimeensa. Oskar muuttui äkkiä jokseenkin vakavanoloiseksi, mutta José yritti näyttää siltä, kuin ei parhaansa mukaan yrittäisi kuunnella puhelun kulkua. Sen sijaan mies nappasikin sohvapöydältä jonkin lehden, jota alkoi selailla – siitä tosin juuri mitään ymmärtämättä, kun hän kaikesta huolimatta kuulosteli takanaan keittiössä puhelimeen puhuvaa Oskaria. Tai siis lähinnä kuuntelevaa, toisen puhumiset kun lähinnä rajoittuivat joihinkin tiettyihin täytesanoihin ja -toteamuksiin. Hetken päästä toinen ilmeisesti lopetti puhelunsa ja toden totta, kun José vilkaisi taakseen, hän näki Oskarin astelevan takaisin olohuoneeseen ja istahtavan pian takaisin sohvalle. ”Mitäs se oli?” José kysäisi lempeästi, sipaisikin hellästi miehensä poskea. Oskar oli aikansa hiljaa, mikä sai Josén huolestumaan. Kysyipähän uudestaankin asiaa, tällä kertaa ihmettelevämmin. Jopa huolestuneesti. Viimein Oskar sitten kertoi puhelun syyn; taannoinen auto-onnettomuus jättäisi pysyvät jäljet mieheen, eikä tämän jalka tervehtyisi koskaan täysin ennalleen. Josén ei edes olisi tarvinnut kuulla Oskarin seuraavia sanoja, sillä hän tiesi tanssin olevan miehelle elämääkin suurempi asia. Niin rakas ja tärkeä harrastus, enemmänkin, työ ja harrastus. Ja nyt mies ei voisi sen parissa enää jatkaa.
Conradin itku kuitenkin keskeytti tilanteen, eikä José ehtinyt sanoa mitään. Eikä elehtiäkään, kun Oskar jo ilmoitti käyvänsä katsomassa vauvaa. José vilkaisi hieman turhautuneena miehensä perään, tuntien niin kovaa sääliä tätä kohtaan. Kunpa hän vain pystyisi tekemään jotakin, että Oskar voisi kaikesta huolimatta tanssia. Mutta aikakoneita ei ollut olemassa... Hymy nousi kuitenkin väkisinkin Josén kasvoille, kun hän näki Conradin olohuoneeseen palaavan Oskarin sylissä. José oli jo vähällä ottaa ne Oskarin seuraavat sanat tämän koti-isyydestä ja hänen omasta urastaan mallina jokseenkin syyttelevinä, kunnes hänen onnistui hillitä mielensä. ”Mulla on urani kampaajana...” José mutisi hiljaa, sillä siihen hän aikoi kaikesta huolimatta keskittyä. Hän piti työstään parturi-kampaajana, mallijutut olivat vain mielenkiintoinen ja innostava lisäjuttu. Kun Oskar oli istuutunut takaisin sohvalle Conradin rauhoituttua, José silitteli lempeästi vauvan pientä jalkaa ja katseli tätä pienesti hymyillen, kunnes nosti katseensa Oskariin. ”Ei sun tarvitse esittää vahvempaa mitä oikeasti olet”, José sanoi; tiukasti, mutta kuitenkin lempeästi ja ystävällisesti. ”Mä tiedän, että tanssiminen on sulle iso juttu. Jos ja kun sua surettaa tämä koko juttu, niin sitten surettaa”, mies sanoi, sillä Oskarin silmät kimalsivat selvästi kyynelistä. Hän katseli pientä Conradia, joka oli kyllä hereillä, mutta kuitenkin vielä uninen. ”Sitä paitsi”, José aloitti ja paransi asentoaan sohvalla, kääntyen paremmin Oskarin puoleen, ”aina kun sun tekee kotona mieli tanssia, niin laita levy soimaan niin tanssitaan. Vaikka heti.” José virnisti toispuoleisesti, pieni pilke silmäkulmassaan, sillä ei ehkä ollut sellaisissa paritansseissa mitenkään kovin haka – hänen tanssitaitonsa keskittyivät lähinnä yökerhon tanssilattialla humalassa tanssimiseen; jos sitä edes tanssimiseksi saattoi kutsua. No, ehkä ajatus oli tärkein. ”Mutta mä vaan haluan sanoa, että ethän yritä mun tai Connien tai kaksosten takia esittää vahvempaa kuin olet. Ethän?”
|
|
|
|
May 14, 2014 19:00:01 GMT 2
Post by Deleted on May 14, 2014 19:00:01 GMT 2
Sinänsä José oli ihan oikeassa. Ei kai Oskarin olisi tarvinnut esittää yhtään vahvempaa kuin mitä hän oli, mutta se oli ainut tapa, jolla hän osasi toimia. Hän oli tottunut siihen, että hän oli perheellinen mies, ei hän voinut näyttää omia heikkoja kohtiaan. Olihan José nähnyt hänet ennenkin itkemässä, mutta yleensä Oskar piti tälläiset asiat sisällään, eikä valittanut muiden kuullen. Hän ei halunnut huolestuttaa ketään omalla voinnillaan – José oli joutunut stressaamaan jo ihan tarpeeksi Oskarin onnettomuuden takia. Oskar vain kuunteli hiljaisina miehensä puheita, hymähtäenkin pienesti Josén ottaessa sen tanssimisen puheeksi. ”Joo ja hajottaisin vielä toisenkin jalkani siinä samalla vauhdilla..” Oskar sanoi hieman vaisusti naurahtaen, heijaillen samalla Conradia sylissään. Se pienikin hymy hyytyi kuitenkin pian ja pienesti mies jopa niiskaisi. Ei hän olisi halunnut alkaa itkeä tämän asian takia, sillä eihän tälle nyt vain voinut mitään. Oskarin jalka ei tulisi enää kuntoon ja sen asian kanssa olisi vain opittava elämään. Tavalla tai toisella. ”En en..” Oskar mutisi niihin Josén sanoihin, vilkaisemattakaan kuitenkaan miestä. Niistä Josén sanoista huolimatta Oskar ei voinut olla toivomatta, että mennyttä voisi muuttaa jotenkin – jos he eivät olisi lähteneet sinne Ruotsiin, mitään tälläistä ei olisi koskaan tapahtunut. Oskarin jalka olisi kunnossa ja hänen ei tarvitsisi murehtia tulevaisuutensa takia.
”Mun vaan on.. vaikea ymmärtää tätä.” Oskar sitten totesi hetkellisen hiljaisuuden jälkeen. ”Mä olen tanssinut niin pitkään kuin mä muistan. Mä olin ehkä kaksosten ikänen, kun mä pääsin ensimmäiselle tanssitunnille. Mä olin tosi nuori, kun mä päätin, että mä haluan tanssia työkseni. Kun mä pääsin New Yorkiin opiskelemaan, mä vain haaveilin siitä, miten mulla joskus olisi oma tanssistudio.” Niille muistoilleen Oskar jopa onnistui hymyilemään pienesti, mutta melko vaisuksi se jäi. Niistäkin ajoista oli ikuisuus – Oskar oli muuttanut New Yorkiin 20-vuotiaana, yli kaksikymmentä vuotta sitten siis. José oli ollut silloin alle kouluikäinen.. Pelkkä ajatuskin sai Oskarin todella ajattelemaan heidän ikäeroaan, sillä sitä ihan oikeasti oli paljon. Tottakai Oskar oli sen jo aiemmin tajunnut, mutta kun asioita lähti miettimään tällä tavalla.. ”Mä sain sen tanssistudion ja vielä kaksi vuotta sitten me mietittiin Gregin kanssa, että me perustettaisiin toinenkin koulu, mutta mitä sille tapahtui? Greg on kuollut, mä en voi enää opettaa ja se ensimmäinenkin koulu pitää lopettaa. Miten ihmeessä mä senkin voin tehdä..” Oskar sanoi pienen huokaisun kera. Oskar laski katseensa edelleen sylissään olevaan Conradiin, eikä voinut olla hymyilemättä pienesti – tosin, melko surumielinen sekin hymy oli. Oskar tunsi muutenkin itsensä ikälopuksi, hänen lapsensa olivat niin kamalan nuoria kaikki ja hän joutuisi taatusti jäämään kohta vähintäänkin varhaiseläkkeelle.. Mitä lapsetkin mahtaisivat ajatella, kun hän ei kykenisi enää tekemään töitä? Nauraisivat varmasti itsensä hengiltä. Oskar heijaili Conradia kevyesti, huomaten samalla, että poika oli selvästi taas nukahtamaisillaan. Olihan toinen nukkunut tänään jo paljon, mutta toisaalta, Connie oli vielä todella pieni, vasta kuukauden ikäinen. Kyllähän sen ikäiset nukkuivat paljon.
”Tää unikeko se vaan jaksaa nukkua..” Oskar sanoi pienesti naurahtaen, katsellen sylissään kaikessa rauhassa nukkuvaa Conradia. Todellisuudessa Oskarilla oli kyllä naurut vähintäänkin vähissä, sillä rehellisesti sanottuna, hän ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Tällä hetkellä kaikki näytti epävarmalta ja vaikka Oskar olikin päässyt viimein naimisiin rakastamansa miehen kanssa ja kaikki oli näennäisesti hyvin, työasia vaivasi häntä enemmän kuin hän ehkä koskaan suostuisi myöntämään. ”Mä en ihan oikeasti José tiedä, mitä mä teen. Se, että multa lähtee käytännössä katsoen koko mun elämäntyö alta.. Mitä ihmettä mä muka enää voin tehdä? Mä olen liian vanha mihinkään uutenkaan ammattiin.” Ja sieltä se sitten oli tullut – ei Oskar sitä asiaa yleensä ottanut puheeksi, mutta kaipa hänkin osasi myöntää ääneen sen tosiasian, että hän ei ollut enää nuori. Hän täyttäisi tänä vuonna 42 vuotta ja Oskarin mittapuulla se oli jo paljon, ottaen huomioon, että José ei ollut vielä edes kolmeakymmentä. Josélla olisi vielä aikaa vaikka ja mihin, mutta Oskarilla ei välttämättä enää ollut. Ne ajatukset saivat Oskarin jopa hieman surullisen oloiseksi ja niimpä hän nousi siitä sohvalta ylös. ”Mä vien Connien takaisin nukkumaan..” Oskarin sitten sanoi, eikä sitten sen kummemmin edes vilkaissut Joséa, vaan livahti takaisin heidän makuuhuoneeseensa.
|
|
member rank
Porvaristo
Discord name
|
May 16, 2014 21:27:50 GMT 2
Post by jenni on May 16, 2014 21:27:50 GMT 2
José ei täysin ymmärtänyt Oskarin vastausta, vaikka tiesikin, ettei satunnainen valssailu hänen kanssaan toisi täysin Oskarille sitä tanssin iloa, mitä hän esimerkiksi tanssikoulun vetäjänä sai tanssimisesta. Mutta ei kai sellainen satunnainen musiikin tahdissa liikkuminen kotona jalan tilaa pahentanut... Kuitenkin José ymmärsi Oskarin puheet siitä, kuinka mies puhui tanssimisen olleen kuin koko elämänsä. Hänen kuitenkin teki mieli ihmetellä, että miksi koulu pitäisi kokonaan lopettaa. Eikö Oskar tosiaan voisi keskittyä edes taustalla pyörittämään liiketoimintaa tanssikoulullaan? Palkkaisi opettajia, toimisi johtavassa asemassa näille. José ei kuitenkaan sanonut niitä ajatuksia ääneen – ei halunnut ainakaan vielä, kun asia oli selvästikin liian arka Oskarille. Ilmeisesti mies ei tuntunut haluavan olla tekemisissä tanssikoulunsa kanssa ellei itse voinut osallistua sen toimintaan tanssimalla itsekin. José vain naurahti hivenen vaisusti, kun Oskar yritti vaihtaa puheenaihetta Conradin hyviin unenlahjoihin. ”Connie on täydellinen lapsi”, hän vain pienesti hymyili ja katseli poikaansa hymyssäsuin, tietysti heidän poikansa oli mitä täydellisin. Pian Oskar kuitenkin taas palasi äskeiseen aiheeseen, ja nyt Josén jo teki mieli lausua äskeiset ajatuksensa ääneen. ”No hei, etkä ole. Et sä ole mikään kuusikymppinen, Pookie”, hän huomautti sipaisi sitten kevyesti Oskarin poskea. Toisinaan hän käytti tuota hellittelynimeä Oskarista, vaikkei toinen tainnut sitä kauheasti arvostaa... José kuitenkin tykkäsi keksiä ihmisille sellaisia lempinimiä. Conradkin oli joskus Cookie!
Oskar ehti kuitenkin taas liueta paikalta, kun mies ilmoitti vievänsä Conradin takaisin makuuhuoneeseen nukkumaan. José vilkaisi hieman harmissaan miehensä perään ja valui syvemmälle sohvan syövereihin, vei hetkeksi kädet kasvoilleen ennen kuin itsekin nousi ylös, raskaan huokaisun kera. Pitäisikö hänen yksinkertaisesti odottaa seuraavaan päivään, sillä nyt tuntui siltä, kuinka Oskar ei edes haluaisi tulla vedetyksi ylös epätoivon suosta? Kun Oskarilla tuntui kestävän, José asteli keittiön puolelle ja alkoi hiljakseen laitella tiskipöydälle jääneitä likaisia astioita astianpesukoneeseen. Siinä touhutessaan José huomasi syrjäkarein Oskarinkin tulleen takaisin, mutta päätti silti tehdä askareensa loppuun asti, ennen kuin lopulta siirtyi Oskarin viereen keittiön pöydän ääreen. ”Sä et ole vielä mikään kuusikymppinen”, José toisti aiemmat sanansa ja laski kätensä Oskarin selälle lohduttavasti. Hetken aikaa he olivat vain hiljaa, kunnes José rikkoi taas hiljaisuuden. ”Silloin kun mä opiskelin, niin meidän ryhmässä oli eräs Helen. Hän oli yli viidenkymmenen, etkä sä ole vielä lähelläkään sitä ikää”, mies kertoi mahdollisimman rohkaisevan kuuloisesti. ”Sikäli mikäli mä oikein muistan, niin nyt tällä Helenillä on Floridassa oma kampaamo. Että... Mä haluan vaan sanoa, että jos sä vaan haluat vielä tehdä jotain, niin se ei ole vielä myöhäistä. Sitä paitsi, mikset sä voisi keskittyä pyörittämään tanssikoulua bisnesmielessä? Mä tiedän, että itse tanssiminen on sulle tärkeää, mutta mä tiedän myös, että sulla olisi kykyjä myös liiketoiminnan pyörittämiseen. Ihan varmasti olisi.”
José tarkkaili Oskarin reaktiota, sillä se olisi voinut olla ihan mitä vain. Häntä oli ihan oikeasti arveluttanut niiden sanojen lausuminen, mutta toisaalta ei hän olisi niitä voinut pidätelläkään. Tosin kuten hän oli epäillytkin, hän ei saanut Oskarilta mitenkään kovin monipuolista vastausta. Ei selkeää harkintaan laittamista, muttei myöskään ehdotonta kieltäytymistäkään. José huokaisi pienesti, silitteli sitten Oskarin selkää ja lopulta halasi tätä pitkään. ”Voi sua... Mä oon niin pahoillani sun puolesta”, mies mutisi halauksen lomassa, ei osannut kuvitellakaan, miltä tuntuisi, jos hän ei itse jostakin syystä voisi tehdä töitä parturi-kampaajana. Jos vaikka käsien toimintakyky ei jostain syystä enää pelaisikaan... José ei viitsinyt edes ajatella asiaa sen tarkemmin. ”Sä tarvitsisit nyt jotakin muuta ajateltavaa. Lähdetään vaikka johonkin viikonloppumatkalle. Pyydetään David tänne Roman kanssa katsomaan lapsia”, José ehdotti sen enempää asiaa miettimättä, naurahtikin pian mainittuaan Davidin ja Roman. ”Mennään vaikka New Yorkiin – mulla on niin ikävä sinne jo nyt! Ihan hassua, mä olen käynyt Nykissä vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt mä näin sen kaupungin jotenkin ihan eri perspektiivistä... Ja se oli ihan erilainen. Avautui ihan uudella tavalla.” José vetäisi pöydän toisella puolen lojuneen tablettitietokoneen eteensä ja tutkaili karttasovelluksen avulla Yhdysvaltain karttaa. ”Tai käydään vaikka New Jerseyssä... Tai tehdään pikavisiitti Torontoon.” Nyt kun José oli saanut päähänsä jonkin lyhyen viikonloppumatkan, hän ei ollut saada ajatusta mielestään...
|
|
|
|
May 16, 2014 21:58:22 GMT 2
Post by Deleted on May 16, 2014 21:58:22 GMT 2
Conradin laskeminen kehtoon oli nopeasti tehty, mutta Oskar ei vain halunnut vielä palata takaisin olohuoneeseen. Hän tiesi, että José tarkoitti vain hyvää kaikilla niillä puheillaan, mutta Oskar ei vain osannut suhtautua tähän asiaan vielä kovinkaan positiivisesti. Hänen koko elämäntyönsä oli juuri valunut hukkaan ja hän oli jo ikäloppu – mitä hän muka enää tekisi? Oskar jäikin norkoilemaan huomattavasti tarkoitettua pidemmäksi aikaa makuuhuoneeseen ennenkuin viimein palaisi Josén luokse. Mies tosin oli siirtynyt jo keittiöön ja Oskarkin sitten istahti keittiön pöydän ääreen, vaisun oloisena tosin. José ilmestyi siihen hänen viereensä nopeasti ja alkoi höpistä jostain omasta opiskelukaveristaan ja tämän nykyisestä yrityksestä. Oskarin olisi tehnyt mieli huomauttaa, ettei häneltäkään puuttunut enää kuin kahdeksan vuotta siitä viidestäkympistä, mutta juuri ja juuri hän sai pidettyä suunsa kiinni. Lopulta hän kuitenkin kääntyi katsomaan Joséa, mutta mitään kovin ihmeellistä hän ei saanut sanottua niihin miehen sanoihin. ”Äh, en mä tiedä..” Oskar vain mutisi Josén ehdotettua, että Oskar voisi ihan hyvin jatkaa bisneksen pyörittämistä, vaikka joutuikin lopettamaan opettamisen. Kyllähän Oskar jo nyt pyöritti sitä koulua myös bisnesmielessä, mutta ei se ollut sama asia, ei sinne päinkään. Hieman yllättäen José sitten vaihtoi puheenaihetta positiivisempaan suuntaan. José tuntui innostuvan siitä viikonloppumatkaideasta niin paljon, ettei Oskar voinut kuin hymyillä – väkisinkin häntä hymyilytti kuunnellessaan Josén innostusta. Toinen oli vielä niin nuori ja niin intoa täynnä – ei Oskar ollut ollut sellainen enää vuosiin. Hänestä oli tullut vain tylsä ja tavallinen, nyt myös työtön. Työtön luuseri, joka ei pystyisi tekemään enää sitä, mitä eniten rakasti. ”Viikonloppumatka kuulostaisi kyllä ihan hyvältä.” Oskar lopulta myönsi, haukotellen tosin sitten pienesti. ”Mietitään sitä myöhemmin, jooko? Musta tuntuu, että mäkin tarvitsen nyt pienet päiväunet..” Oskar sitten sanoi ja vastalauseita kuuntelematta hän nousi pöydän äärestä ja yhtä nopeasti katosi takaisin makuuhuoneeseen. Vaikka José tarkoittikin hyvää, Oskar halusi nyt olla hetken aikaa yksin ja murehtia tätä asiaa omassa päässään.
|
|
