member rank Porvaristo
Discord name
|
Jun 16, 2014 18:48:28 GMT 2
Post by jenni on Jun 16, 2014 18:48:28 GMT 2
”Äiti, teidän täytyy tulla tänne katsomaan lasten perään”, José Miguel oli soittanut eräänä maaliskuun alkupuolen iltapäivänä töistä kotiin saavuttuaan. Gabriella Martinez oli tietysti hätääntänyt saman tien – oliko Josélla kaikki hyvin, vai oliko Oskarille sattunut jotakin? ”Ei, ei. Tai no hieman”, José oli kiirehtinyt sanomaan, mutta juorunnut sitten pitkät pätkät siitä, kuinka Oskar oli ollut viime aikoina hieman maansa myynyt jalkansa ja tanssijanuransa kariutumisen myötä. ”Aion viedä hänet pienelle lomamatkalle, ja tarvitsemme lapsille hoitajan. Tiedäthän sinä kaksoset, he ovat niin ihania ja kilttejä ja Connie nyt lähinnä nukkuu”, mies ehti perustella juuri ja juuri, kun Gabriella ilmoitti jo suurinpiirtein käynnistävänsä tietokonetta varatakseen lennot Las Crusesista New Yorkiin hänelle ja miehelleen, Josén isälle, Pacolle. Oskar oli kyllä silloin tammikuussa ollut viikonloppumatkan kannalla, mutta jotenkin ne puheet olivat vain jääneet kaiken muun arjen keskellä. Conrad tuntui kasvavan päivä päivältä, puhumattakaan Leosta ja Laurasta. José kävi töissäkin, vaikka välillä tunsikin pienesti huonoa omatuntoa siitä, että Oskar oli kotona, kun hän itse sai välillä pienen hengähdystauon kotikuvioista ollessaan töissä. Ei sillä, etteikö José olisi kotonaan viihtynyt – päinvastoin, mutta tietysti vanhemmatkin kaipasivat omaa aikaa esimerkiksi juuri töiden merkeissä, eikä José tehnyt asiaan poikkeusta. Tuskin olisi Oskarkaan, jos olisi töissä käynyt. Maaliskuussa José oli kuitenkin alkanut tosissaan maanitella Oskaria viikonloppumatkalle New Yorkiin – kohteen hän oli itse lopulta ottanut oikeudekseen valita, sillä muuten he saattaisivat pohtia sitä vielä kesäkuussa. Vanhempiensa lastenhoitoavustakin José kertoi vasta, kun Gabriellalta oli tullut tekstiviesti vahvistuneista lentolipuista. Alun perin José oli kaavaillut Davidia paikalle, mutta ehkä äiti ja isä hanskaisivat homman kahdestaan kolmen lapsen kanssa paremmin kuin David yksinään. ”Voi Cookiepookie, daddy's little cookiepookie”, José leperteli sohvalla istuessaan Conrad sylissään maaliskuussa, perjantai kolmantenatoista. Heidän oli tarkoitus lähteä aivan pian taksilla lentokentälle Oskarin kanssa, ja nyt Oskar jutteli jotain lapsiin liittyvästä Gabriellan kanssa. Paco oli vetäytynyt parvekkeelle katselemaan ulos maisemia. ”Mun tulee sinua kyllä niin ikävä”, José huokasi, ei voinut olla ajattelematta samalla, oliko oikein jättää muutaman kuukauden ikäistä lasta edes viikonlopun ajaksi. Onneksi Conrad ja kaksoset olivat kuitenkin jäämässä tuttuun ja hellään huomaan, ja toisaalta taas José tiesi tämän miniloman tekevän vain hyvää hänelle ja etenkin Oskarille. ”No mitäs sinä luulet?” José kysyi leikkisästi virnistäen, kun Laura oli ilmestynyt heidän viereensä ihmettelemään, eikö miehellä tulisi myös heitä Leon kanssa ikävä. ”Tietysti tulee, prinsessa. Mä olen jo suunnitellut, kuinka täytyy käydä ostamassa teille tuliaiset... Ehei, en varmasti kerro mitä.” José naurahti ja pörrötti sitten tytärpuolensa vaaleita hiuksia. Lopulta hän nousi ylös sohvalta ja antoi pian varovaisesti Conradin äidilleen. Pacokin oli saapunut eteiseen sanomaan heit pojalleen ja Oskarille. Lähtö sujui hieman varovaisesti, sillä kaksosetkin taisivat näyttää jokseenkin orvoilta, kun heidän isänsä teki lähtöä muutamaksi kokonaiseksi päiväksi. Ovesta päästiin kuitenkin ulos ja pian alhaalla kadulla taksin kyytiin. Matka kohti lentokenttää saattoi alkaa. Ruuhkaa ei ollut juuri nimeksikään, joten aika äkkiä he olivat valtatietä pitkin huristaneet Loganin lentoasemalle. José katseli ympärilleen melko uteliaasti, kun sekä lähtöselvitys että turvatarkastus menivät todella joutuisasti. Vasta heidän istuttuaan lähtevien lentojen alueella jossain kahvilassa vapaaseen pöytään, José viitsi alkaa vitsailemaan asiasta. ”Liekköhän ihmiset oikeasti kammoksuu tätä päivää lähteä lentämään?” mies naurahti sekoitellessaan paria maitotilkkaa kahvinsa joukkoon paremmin. ”Siis perjantai kolmastoista, muistitko?” hän jatkoi hivenen huvittuneena, vaikka kieltämättä päivässä oli ehkä jotakin mystiikkaa. Heidän lentonsa meni kuitenkin aivan kuten minä tahansa muunakin päivänä, eikä ainakaan José huomannut matkassa mitään erilaista. Laukkujaan he joutuivat JFK:n lentoasemalla odottamaan ehkä hitusen tavallista pidempään, mutta viimein heidän täyteen ahdetut laukkunsa (siis ainakin Josén sellainen) tupsahtivat esiin matkatavarahihnalle. He nappasivat laukkunsa, ottivat taksin ja hurauttivat hotellille. Vain puolen kilometrin päässä Times Squarelta sijaitseva The Pearl New York oli boutique-hotelli vailla vertaansa, ja ehdottomasti Josén shoppailema valinta. Hän oli luvannut maksaa heidän yöpymisensä, yhdessä he olivat kustantaneet lennot sekä kustantaisivat muun elämisen ja ostokset kaupungissa. Heidän huoneensa oli vähintäänkin samaa tasoa, kuin esimerkiksi jo pelkkä hotellin vastaanottoaula. José kiersi hyvä ettei henkeään haukkoen huoneen lävitse, kävi piipahtamassa parvekkeellakin ennen kuin palasi takaisin Oskarin luo, joka hieman hillitymmin riisui vasta päällystakkiaan yltään. ”Ihanaa että lähdettiin tänne. Mulla on ollut ihan ikävä sun kanssa kahdestaan reissaamista”, José huokaisi hymyillen kietoessaan kätensä Oskarin ympärille ja sulkiessaan tämän lempeään halaukseen. No, ei heidän Euroopan matkastaan ollut kuin juuri ja juuri puoli vuotta, mutta siihenkin aikaan oli mahtunut paljon. Yhteisen lapsen syntymä vain yhtenä suurimpina jutuista mainittuna. ”Ai niin, sanoinko mä jo että huomenna illalla ei tarvitse miettiä illallispaikkaa, vaan mennään Roman luokse syömään. Voi että, mä en malta odottaa että nähdään hänetkin!”
|
|
|
Jun 16, 2014 22:15:40 GMT 2
Post by Deleted on Jun 16, 2014 22:15:40 GMT 2
Se oli tainnut olla tammikuun puolella, kun José oli ehdottanut Oskarille, että he tekisivät jonkun yhteisen lomamatkan, ihan vaikka vain viikonlopun aikana. Oskar oli silloin siihen ehdotukseen suostunut, mutta jotenkin se puheenaihe oli sitten sen jälkeen jäänyt. Kotona oli ollut koko ajan melkoinen hulina, kaksoset ja Conrad pitivät tuoreen avioparin kiireisenä ja olihan Joséllakin työnsä. Oskar oli siis lähinnä kotona lasten kanssa, vaikkakin oli muutamaan kertaan pyörähtänyt tanssikoululla. Hän oli palkannut jo oman onnettomuutensa jälkeen itselleen sijaisen ja Gregin kuoleman jälkeen oli ollut pakko palkata toinekin. Koulun toiminta oli kyllä edelleen taloudellisesti kannattavaa ja osasi Oskar yrityksensä paperiasiat hoitaa, mutta jotain puuttui - Oskar olisi niin kaivannut tanssimaan ja opettamaan. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten Oskarin ei ollut auttanut kuin tyytyä osaansa.
Kun Oskar ei saanut tehtyä mitään konkreettista matkalle lähtemisen eteen, oli José laittanut asioihin vauhtia. Matkakohteeksi mies oli valinnut New Yorkin ja olipa hän varannut hotellinkin sekä pyytänyt vanhempansa lastenvahdiksi. Oskarilla ei ollut ollut mitään niin New Yorkia kuin Josén vanhempiakaan vastaan, joten perjantaina 13. päivä he sitten olivat kotonaa odottelemassa taksia lentokentälle ja antamassa viime hetken ohjeita Gabriellalle ja Pacolle - tai siis Oskar niitä ohjeita taisi enemmäb jakaa, José kun keskittyi lasten kanssa höpinään. "Laura varsinkin haluaa kuulla iltaisin aina jonkun iltasadun, mutta hän nukahtaa melkein joka kerta kesken sen tarinan.. Kumpikin nukkuu yönsä ihan hyvin ja päiväunien kanssakaan ei ole yleensä ongelmia, vaikka he väittäisivätkin, ettei muka nukuta." Oskar höpisi Gabriellalle, tajuten kuitenkin, että heidän pitäisi olla jo menossa. Niimpä oli hyvästien aika ja vaikka Oskaria harmittikin jättää lapsikolmikko kotiin, tiesi hän, ettei lapsilla olisi mitään hätää Josén vanhempien kanssa. Taksimatka menikin sitten nopeasti ja ei heillä lentokentälläkään mennyt turhan kauan aikaa lähtöselvityksen ja turvatarkastuksen kanssa. Lähtöön oli vielä aikaa, joten kaksikko oli päättänyt jäädä kahville erääseen kahvilaan. Josén sanat saivat Oskarin ensin hieman kohottamaan kulmiaan, mutta lopulta pieni naurahdus karkasi hänenkin huuliltaan. "En mä kyllä yhtään muistanu. Mut mistäs sitä tietää, kyllähän taikauskoisia riittää."
Heidän lentomatkansa meni kuitenkin hyvin, laukutkin tulivat perille. Ulkona he ottivat heti taksin ja matka meni onneksi nopeasti. Heti hotellille päästyään Oskarin oli helppo ymmärtää, miksi José oli valinnut juuri tämän hotellin - hotelli oli jo ulkoa päin aivan Josén näköinen! Huoneeseensa päästyään José oli heti lähtenyt kiertämään huonetta ympäri, kun taas Oskar otti ensin rauhassa takkinsa yltään, ennenkuin hän käveli edes hieman peremmälle. Kovin kauas hän ei kuitenkaan kerennyt, sillä José oli kävellyt takaisin hänen luokseen ja vetäissyt hänet halaukseensa. "Mmhm, sanoppa muuta." Oskar vain totesi hymyillen. Paljoa enempää hän ei ketennytkään sanoa, José kun oli jälleen äänessä. "Ai, et sä kyllä tainnut sanoa. Mutta kiva nähdä Romaakin pitkästä aikaa." Oskar jatkoi ja hetken aikaa Joséa silmiin katseltuaan Oskar suukotti kevyesti miestä huulille. "No, joko sulla on jo joku suunnitelma, mitä me tänään tehdään? Heti shoppailemaan?" Oskar ei malttanut hieman olla vinoilematta, sillä hän kyllä tunsi miehensä - he varmasti joutuisivat vähintäänkin ostamaan uuden matkalaukun ennen kotiinpaluuta, José shoppailisi taatusti kaikki kaupat tyhjiksi. "Käydäänkö me katsomassa mitään nähtävyyksiä? Me ollaan kyllä kumpikin taidettu nähdä jo kaikki suurimmat nähtävyydet.." Oskar mietiskeli ja tottahan se oli. Oskar oli asunut vuosikausia New Yorkissa ja Josékin oli käynyt kaupungissa niin monesti, että tunnetuimmat nähtävyydet oli jo käyty läpi.
Kuten Oskar oli arvellutkin, myöskään José ei ollut niin innoissaan niistä nähtävyyksistä vaan he olivat päätyneet kävelemään Time Squarelle ja olivatåa he niissä vaatekaupoissakin kerenneet käydä. Illan tullen he olivat käyneet ravintolassa syömässä ja Oskarin oli pakko myöntää, että jo se ympäriinsä kävely ja hieman normaalia paremmin syöminen taisi tehdä hyvää heidän suhteelleen - ei heillä ollut mitään kriisiä meneillään, ei sinne päinkään, mutta yhteinen aika vain oli ollut viime aikoina vähissä. Illallisen jälkeen he olivat lähteneet takaisin hotellille, jossa he olivat iltapesujen sun muiden jälkeen päätyneet pötköttelemään sänkyyn ja katselemaan televisiota. Mitään kovin erikoista sieltä televisiosta ei tosin tullut, joten Oskarin ajatukset lähtivät hivenen harhailemaan - tai oikeastaan, ne pöyrivät samoissa aiheissa kuin jo muutamia kertoja aiemminkin, hän ei vain ollut vielä osannut ottaa pohdintojaan puheeksi Josén kanssa. "Tiedätkö, mä oon vähän miettinyt." Oskar sitten aloitti, kääntyen hieman paremmin Josén puoleen. "Miten sä viihdyt nykyään Bostonissa? Tai, onko se sun mielestä sellainen kaupunki, jossa sä haluat asua jatkossakin?" Oskar kyseli, selittämättä heti, mistä on kyse. Tavallaan hän uskoi, että José innostuisi hänen ideastaan, mutta mistä sitä tiesi, sillä José oli jo sopeutunut niin hyvin Bostoniin.. "Mitä mieltä sä olisit, jos me muutettaisiin tänne? Nykiin siis."
Pieni hiljaisuus laskeutui heidän ylleen ja hetken Oskar jo epäili, että José piti sitä ideaa todella huonona. "Me kumpikin pidetään tästä kaupungista ja sä saisit täältä varmasti töitä. Sä voisit myös keskittyä kunnolla niihin sun mallijuttuihin, Roma asuu täällä ja lapsetkin sopeutuisi taatusti, kun ne on vielä niin pieniä..."
|
|
member rank Porvaristo
Discord name
|
Jun 25, 2014 16:18:42 GMT 2
Post by jenni on Jun 25, 2014 16:18:42 GMT 2
José kohautti olkiaan pienen poikamaisen virnistyksen kera, mikä viesti lähinnä hupsista-tyyppistä unohdusta, kun Oskar kertoi, että José ollut tainnut kertoa Roman luona illallistamisesta miehelle laisinkaan. No, Oskar vaikutti kuitenkin ihan tyytyväiseltä asiaan, ja Josékin tiesi tämän tulevan Roman kanssa toimeen varsin mainiosti. Asiassa ei siis ollut mitään valittamista. Kun Oskar alkoi kiusoittelemaan shoppailureissulle pääsemisestä, ei José voinut laittaa vastaankaan. Tietysti hän halusi ostoksille, eikä kellokaan ollut vielä juuri mitään – heillä olisi vielä tänään vaikka kuinka paljon aikaa kierrellä erilaisia putiikkeja ja ostoskeskuksia. José ei ollut mitenkään erityisen innokas nähtävyyksien suhteen tällä kertaa; kuten Oskar oli todennutkin, he olivat kumpikin kolunneet New York Citya sen verran paljon, että tällä kertaa aikaa kulutettaisiin vain shoppailukierrosten merkeissä. Ei ollut mikään yllätys, että ensimmäiseltä sellaiselta kierrokselta mukaan tarttui kotiinviemisiä ainakin kolmen liikkeen ostoskassin verran, ja Josélla oli vaikeuksia asetella ostoksensa edes jotenkin siististi, kun he uuvuttavan ostosurakan ja Times Squaren lähellä käppäilyn päätteeksi päätyivät syömään erääseen melko arvostettuun ravintolaan. Kun yhteinen aika ilman lapsia oli viime aikoina ollut niin kortilla, tuntui kaupoissa kiertely ja ravintolassa rauhassa illallistaminen varsin luksukselta. Varsinkin hieman myöhemmin, kun he olivat päätyneet kaiken sen shoppailun ja illallistamisen jäljiltä takaisin hotellille ja tehneet pikaisesti iltatoimet ennen sänkyyn siirtymistä. José oli käpertynyt peiton alle Oskarin viereen ja suoritti nyt ahkeraa kanavasurffailua. Hotellin laajasta satelliitti-tv-kanavien valikoimasta huolimatta televisiosta ei tuntunut tulevan mitään kiinnostavaa. José ei voinut olla kurtistamatta pienesti kulmiaan, eikä sille mitään, että kevyt, ihmettelevä naurahdus kumpusi hänen huuliltaan, kun Oskar alkoi yhtäkkiä kyselemään hänen viihtymistään Bostonissa. ”Mun mielestäni mä olen sopeutunut ihan hyvin...” José aloitti hieman epäröiden, sillä kerkesi jo ajatella, että Oskar olisi keksinyt jotenkin päästään, että hän ei viihtyisikään kyseisessä kaupungissa. Kun Oskar sitten valoitti hieman – tai siis aika paljonkin – kysymystään, meinasi Josélta päästä kiljaisu. Hänen oli pakko kohottautua hieman paremmin istumaan ja peittää äkkiä suunsa kädellään. ”Me muutettaisiin New Yorkiin?” José suorastaan haukkoi henkeään ja katsoi Oskaria tietämättä oikein miten olla – silmät loistaen vai ihmetyksestä selälleen. Tästä kaupungistahan hän oli viime aikoina vaahdonnut Oskarille niin kovin, kovin useasti. Viime mallireissu New Yorkiin oli avannut Josélle aivan uusia puolia kaupungista... Huh. Oskarin puheissa oli toki pointtinsa – hitsin hyviä sellaisia – mutta silti José vajosi takaisin pitkäkseen sängylle. ”Enpä tiedä... Se ei ollut mitenkään helppoa sopeutua Bostoniin. Mutta nyt tuntuu, että mä alan tuntea sitä kaupunkia jo kodikseni... Ja siellä on Maddykin, me tullaan niin hyvin toimeen. Ja jopa Susan”, José sanoi, jokseenkin murheellisena, viittasi samalla työkaveriinsa ja esimieheensäkin. ”Mutta mä rakastan Nyciä. Ja sinua, tietysti. Damn you, Oskar Griffiths. Miksi sä menit tuollaisia ehdottamaan”, José tokaisi, mutta hänen huuliltaan karkasi hersyvä naurunpurskahdus. Hän suuteli kevyesti miestään huulille, kunnes vetäytyi taas paremmin omalle puolelleen. ”Mietitään asiaa”, mies lopulta lupasi, kunnes kurottautui sammuttamaan oman puoleisensa yöpöydän valon. Oli aika käydä nukkumaan ja valmistautumaan uuteen päivään heidän minilomallaan. *** Aamu valkeni heidänkin hotellihuoneeseensa hyvin selvästi, sillä aamuauringon säteet ulottuivat huoneen ikkunan verhojen välistä. Suoraan Josén kasvoille. ”Mmh”, mies mutisi ja veti peittoa päänsä yli. Lopulta hän antoi periksi ja vilkaisi kelloaan; se oli viittä vaille yhdeksän. Oskar näytti nukkuvan vielä hänen vieressään. Aamiaista tarjoiltaisiin kello yhteentoista saakka, joten José päätti antaa Oskarin vielä nukkua. Hän päätti nousta hiljakseen sängystä ja hipsiä suihkuun. Suihkussa puheet New Yorkiin muuttamisesta muistuivat taas miehen mieleen, ja ehkä muutama litra vettä kului pelkästään siihen, kun José pysähtyi ajattelemaan ajatusta muutosta. Sen myötä hän tosiaan voisi keskittyä mallikuvioihin... Susan oli aiemmin puhunut, että jollakin tämän ystävättärellä oli New Yorkissa hiussalonki... Ehkä José voisi suhteiden avulla puhua itsensä kyseiseen paikkaan töihin. Vaikka mallihommat kiinnostivatkin, ei hän silti halunnut jättää työtään parturi-kampaajana. Hän astui ulos suihkukopista ja joutui pyyhkimään kädellään huuruiseen peiliin pienen ympyrän, jotta näkisi edes kasvonsa siitä. Kuivattuaan ja ilmeisen tyytyväisenä ulkonäköönsä sinä aamuna, José asteli valkoinen pyyhe lanteillaan takaisin huoneen puolelle. Oskarkin näytti jo heränneen. ”Huomenta...” José virnisti pienesti uniselle Oskarille, kun kekkuloi pyyhe lanteillaan matkalaukkunsa äärellä ja penkoi sieltä itselleen vaatetusta täksi päiväksi. ”Mitäs me keksitään täksi päiväksi – kuudelta vasta pitää siellä Roman luona olla?” mies kyseli, kun pukeutui siinä Oskarin edessä; olivathan he sentään naimisissa, eivät he hätkähtäneet jos näkivät toisen alastoman takapuolen toisen pukeutuessa! Hetken aikaa José käyskenteli huoneessa pelkkä t-paita ja bokserit yllään, kun suki hiuksiaan ja pesi hampaitaan, milloin mitäkin. Lopulta hän vetäisi housut jalkaansa ja istahti sängynlaidalle odottaakseen Oskarinkin olevan valmis lähtemään alas aamiaiselle. ”Mä voin säästää sut shoppailupiinalta tänään”, José lupasi ovelan virnistyksen kera, ”paitsi tuliaiset meidän pitäisi kyllä käydä ostamassa. Että se siitä piinan välttämisestä.”
|
|
|
Jun 30, 2014 21:37:58 GMT 2
Post by Deleted on Jun 30, 2014 21:37:58 GMT 2
Vaikka se New York keskustelu oli päättänyt suhteellisen nopeasti illalla ja he olivat ruenneet ajoissa nukkumaan, Oskar ei ollut meinannut millään saada unta. Ajatus New Yorkista oli iskostunut hänen päähänsä ja hän kyllä tiesi, että Josékin oli innostunut ideasta, mutta ei uskaltanut tarttua siihen työnsä takia. Kyllä Oskar sen ymmärsi – José oli vasta muuttanut Bostoniin ja sopeutunut todella hyvin ottaen huomioon, millainen miehen alku kaupungissa oli ollut. Ei José varmasti haluaisi käydä sitä samaa läpi uudestaan. Kun Oskar oli lopulta nukahtanut, oli hän nukkunut varsin levottomasti, joten ei liene ihme, ettei hän aamullakaan olisi jaksanut herätä millään. José oli noussut jo häntä aikaisemmin ja kun Oskar viimein hieman jaksoi raottaa silmiään, oli José näköjään kerennyt jo käydä suihkussakin. Oskar haroi kevyesti vaaleita hiuksiaan, haukotellenkin pienesti, seuratessaan samalla katseellaan, miten José tuntui sinkoilevan ympäriinsä huoneessa – miten jollain olikin noin paljon energiaa heti aamusta? ”Huomenta..” Oskar mutisi, nousten hieman parempaan asentoon istumaan ja lopulta hän nousi sängystä ylös, hieman käsiään venytellen. ”Äh en mä vielä tiedä, liian vaikea kysymys heti aamusta.” Oskar sanoi pienesti naurahtaen, painellen sitten vuorostaan kylpyhuoneen puolelle pyyhkeensä kanssa – ei hän suihkussa meinannut käydä, mutta kai sitä kasvonsa ja hampaansa voisi pestä.
Oskar oli valitsemassa vaatteitaan laukustaan, kun José ilmoitti, että voisi säästää hänet shoppailulta tänään. Oskar jo meinasi kommentoida, että semmoista ihmettä tuskin tulisi tapahtumaan, kun José jatkoi lähes samalla hengenvedolla, että pitäisihän tuliaiset ostaa. ”Miten mä arvasin..” Oskar naurahti kevyesti, vetäen samalla paitaa päälleen. ”Okei, ehkä me sitten mennään shoppaileaan. Kunhan ei viivytä koko päivää, että keretään sinne Romallekin.” Oskar jatkoi jo virkeämmän kuuloisena kuin aiemmin. Jotta he sitten kerkeäisivät kiertää eilen vielä kiertämättä jääneet liikkeet (ja niitähän riitti..), lähtivät he loppujen lopuksi yllättävänkin vauhdikkaasti hotellilta. Oskar ei ollut järin innokas shoppailija, mutta Josén seurassa hän oli jo moiseen tottunut, eikä jaksanut asiasta valittaa – olihan se välillä ihan kivaakin kierrellä kaupoissa. Kierreltävää sitten riitti tänäänkin, vaikka kuinka kamalasti ja kyllähän he ne tuliaisetkin saivat ostettua. Lapsille tuliaisten ostaminen oli onneksi vielä tässä vaiheessa naurettavan helppoa – lapset osasivat olla iloisia kaikesta saamastaan, toista se olisi taatusti teini-iässä...
Oskarin ja Josén lopetellessa shoppailureissuaan hieman toisessa suunnassa Manhattania oli vauhti päällä. ”Mitä mä sulle aiemmin sanoin, José ja Oskar tulee tänne kuudelta? Miks mä en ole varma, että sanoinko mä Josélle aiemmin, että viideltä vai kuudelta..” Roma murehti kävellessään kirjaimmellisesti ympäri asuntoaan yrittäen samalla laittaa korvakorujaan korviinsa. Antonio sen sijaan kuunteli ystävänsä höpinöitä hieman huvittuneena ja pudisteli vain päätään. ”Rauhoitu. Täällä on sitäpaitsi kaikki ihan hyvin, mene nyt vain laittamaan ne hiuksesi niin mä vielä katan sen pöydän sillä välin.” Antonio naurahti kevyesti. Roma vain vilkaisi ystäväänsä, kohautti olkapäitään ja katosi kylpyhuoneeseen – hänen oikeasti pitäisi rauhoittua, ei tänne olisi tulossa kuin José ja Oskar. Mutta kun koko asunto oli niin sekaisin, Roma ei ollut viime aikoina juuri kerennyt tehdä muuta kuin käydä kotona kääntymässä ja vaihtamassa vaatteensa, ei hän ollut kerennyt siivota. Töitä oli ihan liikaa ja heti alkuviikosta hän olisi lähdössä taas Milanoon. Kaikki aika meni ympäriinsä juoksenteluun, eikä mitään omaa aikaa tuntunut olevan – senkin takia Roma halusi tämän illan onnistuvan. Siitä päästiinkin sitten seuraavaan jännityksen aiheeseen – miten José, Oskar ja Antonio tulisivat toimeen keskenään? Toki hän oli maininnut, että myös Antonio oli paikalla ja hän oli varma, että miehistä tulisia ystäviä, mutta kun silti häntä jännitti niin kovin.
Roma kerkesi saada itsensä valmiiksi ja jännityksensä ainakin jotenkin kuriin, kun hän kuuli ovikellon viimein soivan. ”Onko se kello jo noin paljon?” Roma älähti kylpyhuoneesta ja lähti sitten kävelemään vauhdilla eteiseen. ”Mooi!” Roma sanoi leveästi hymyillen oven avattuaan ja halasi niin Joséa kuin Oskariakin. ”Kiva kun tulitte, yrittäkää vaan olla välittämättä tästä kaaoksesta, mikä täällä vallitsee.. Mä en ole kerennyt siivota täällä kunnolla..” Roma möläytti heti ensimmäisenä, kävellen samalla peremmälle, etsien Antoniota katsellaan – minne sekin mies nyt kerkesi livahtaa, tulisi esittäytymään.. Antoniokin sitten ymmärsi, että olisi ihan kohteliasta tulla eteiseen, mutta sinne päästyään ja Roman vieraat nähdessään, hän tunsi jäätyvänsä samantien – ja niin taisi käydä Joséllekin, sen verran hämmentyneinä kaksikko tuijotti toisiaan. Oskar kurtisti hieman kulmiaan nähdessään, miten hämillään José ja Antonio olivat ja kiinnittipä Romakin huomionsa kaksikon käytökseen. ”Tunnetteko te jostain..?” Roman oli jo ihan pakko kysyä, kun kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Antonio sitten lopulta rykäisi pienesti ja nyökkäsi jopa päätäänkin. ”Joo.. Tunnetaan. - Me ollaan seurusteltu aiemmin.”
|
|
member rank Porvaristo
Discord name
|
Jul 13, 2014 20:16:59 GMT 2
Post by jenni on Jul 13, 2014 20:16:59 GMT 2
Aivan pelkäksi tuliaisten haalimiseksi se ostosreissu ei jäänyt, sillä José ei voinut olla sortumatta myös itselleen tulevien ostosten ostamiseen. Tietysti he saivat saavutettua tavoitteensa eli ostettua lapsille tuliaiset, mikä ei tosin ollut mukuloiden nuoresta iästä johtuen kovinkaan vaikeaa. José pisti kuitenkin parastaan ja pyrki täydellisyyteen naperoiden lahjojen suhteen, joten aivan ensimmäisestä lelukaupasta he eivät vielä löytäneet kaikkea haluamaansa – tai lähinnä Josén mielikuvien mukaisia tuliaislahjoja. Kun sopivat tuliaiset oli kuitenkin löydetty, heidän oli suunnattava kiireen vilkkaa takaisin hotellille valmistautumaan iltaa varten. No, ei lelukaupoissa kiertely aivan niin kauan ollut vienyt aikaa, sillä he ehtivät hetken aikaa levähtääkin huoneessa ennen kuin ottivat suunnakseen Roman kotiosoitteen. ”Mikä sen Roman ystävän nimi oikein oli?” José mietiskeli ääneen, kun he poistuivat laittautumisen jälkeen hotellihuoneestaan ja kävelivät kohti hissiaulaa.
José ei millään meinannut saada kyseisen miehen nimeä päähänsä vielä taksissakaan, eikä Oskarkaan tuntunut muistavan sitä. Lopulta hän kuitenkin päätti jättää asian sikseen – selviäisihän tuo joka tapauksessa viimeistään siinä vaiheessa, kun he pian saapuisivat Roman asunnolle. Viitisen minuuttia yli kuuden mieskaksikko lopultakin nousi ylös taksin kyydistä oikean talon kohdalla ja lähti kipuamaan rappukäytävää ylöspäin oikeaan kerrokseen, ja jo hetken kuluttua José soittikin ovikelloa. José katseli ympärilleen rappukäytävässä, vilkaisi pikaisesti Oskariakin hymyillen, kunnes lopulta aukenevan oven takaa paljastui Roma. José piti ystävätärtään halauksessaan tutun pitkän tovin ennen kuin soi Oskarillekin mahdollisuuden tervehtiä naista. Samalla José kuikuili ympärilleen, tunsi nenäänsä maittavan ruoan tuoksun, joka levisi ilmeisesti keittiön suunnalta ja mietti, missä se kyseinen miekkonen, josta Roma oli aiemmin maininnut, mahtoi lymyillä. Vai eikö toinen ollutkaan vielä tullut?
Vaan olipa hyvinkin. José ei kauaa ehtinyt olla siinä luulossa, etteikö mies olisikaan vielä tullut, kun erittäin tuttu kasvo menneisyydestä asteli heidän luokseen eteiseen. Antonio González. Hänen ensirakkautensa lukioajoilta. Mutta mitä hittoa Antonio oli mennyt tekemään itselleen? Ilmeisesti Roma ja Oskar huomasivat sen pistävän tunnelman, sillä Roma ehti jo kysyä, tunsivatko José ja Antonio toisensa. Jälkimmäinen sitten vastasikin – kertoi oikeastaan koko totuuden. José olisi voinut kysyä heti perään, että todellako he seurustelivat, niin eri näköinen Antonio oli. Ehdottomasti kuitenkin tunnistettavissa, mutta teini-ikäisellä Antoniolla oli ollut lyhyet hiukset. He olivat olleet kovin samanoloisia ja -näköisiä, vaikkakin luonteeltaan niin erilaisia. Nyt Antoniolla oli kuitenkin ainakin puoleenselkään ulottuvat hiukset. ”Mitä... Mitä sä olet tehnyt hiuksillesi?” Josélta pääsi tahattomasti, hän ei yksinkertaisesti voinut lipsahdukselleen mitään. Parturi-kampaajana hän näki kaikenlaisia hiuksia, mutta Antonion kutrit olivat yksinkertaisesti aika, niin no, sanalla sanoen karseat.
José ei saanut kysymykselleen mitään raikuvia suosionosoituksia, vaan pikemminkin mies huomasi muiden katsovan häntä hieman oudoksuen. Tai pikemminkin hämmästellen, ihmetellen. Antonio näytti vähän kiusaantuneelta. Oskarin paikalle olisi voinut yhtä hyvin sijoittaa kysymysmerkin, kun José vilkaisi miestäänkin. Romasta hän ei oikein ottanut selvää. ”Me seurustelimme... High schoolissa”, José viimein vahvisti Antonion sanat ja katseli nyt Antoniota arvioiden. ”Siitä on kyllä ihan hirveän pitkä aika. Pieni ikuisuus! Mitä sinä olet oikein tehnyt sen jälkeen, kun lähdit New Yorkiin?” José kysyi nyt jo astetta pehmeämmin. Vaikka Antonion nykyiset hiukset olivatkin aivan hirveät, olivat he silti eronneet sovussa ja ystävinä, mutta yhteydenpito oli kuitenkin vuosien saatossa hiipunut. José tunsi palavaa halua hakea Roman keittiösakset ja napsaista Antonion hiuksista ainakin kymmenen tuumaa pois, mutta hän hillitsi itsensä. ”Ja miten ihmeessä te tunnette?” mies ei voinut olla jatkamatta ja osoitteli sormeaan hämillään Antonion ja Roman välillä.
|
|
|
Jul 14, 2014 18:05:26 GMT 2
Post by Deleted on Jul 14, 2014 18:05:26 GMT 2
Tokihan Oskar ja José olivat entisistään jutelleet, kyllä Oskar tiesi tasan tarkkaan, että José oli seurustellut jonkun Antonion kanssa joskus miljoona vuotta sitten, mutta ei Oskar ollut ajatellut, että hän joutuisi vielä tilanteeseen, jossa tapaisi miehensä entisen poikaystävänsä. Oskar ei todellakaan olisi halunnut joutua tälläiseen tilanteeseen ja nyt hän ei osannut kuin seisoa paikoillaan yhtenä kysymysmerkkinä – kukaan muukaan ei tuntunut sanovan mitään, joten ei Oskarkaan osannut mitään järkevää tai tilanteeseen sopivaa sanoa. Hiljaisuus tuntui jatkuvan, kunnes José kommentoi jotain eksänsä hiuksista – Antonio jopa hieman vaivaantui siitä kysymyksestä, vaikka toisaalta hän ei ollutkaan yllättynyt, että José oli heti puuttunut asiaan. Antonio oli muuttunut hyvinkin paljon sen jälkeen, kun oli muuttanut kotiseuduiltaan pois, todennäköisesti José ei olisi edes tunnistanut häntä, jos he olisivat vain kävelleet kaupungilla toisiaan vastaan. Viimeinkin José sitten sai jälleen suunsa auki ja tällä kertaa mies ei kuulostanut ihan yhtä kauhistuneelta kuin hetki sitten. ”Aloittanut kouluun, valmistunut, aloittanut työt. En mitään ihmeellistä.” Antonio vastasi tyypilliseen tapaansa lyhyesti, vaan ei suinkaan tylysti - hän ei ollut todellakaan samanlainen papupata kuin José (tai Roma), hän piti enemmän hiljaisuudesta.
Sille Josén kysymykselle Roma sitten tyrskähti ääneen. ”Sori. Mä vaan.. Se on aika hauska tarina.” Roma lähes hihitti muistellessaan hänen ja Antonion ensitapaamisesta – Luoja, siitäkin oli jo kamalan pitkä aika. ”Mennään tuonne ruokailuhuoneeseen, ruoka on ollut valmista jo ties kuinka kauan, mä voin kyllä kertoa sen tarinan samalla.” Roma myhäili ja nyökkäsi päällään peremmälle asuntoon, odotellen sitten, että hänen vieraansa kävelivät edeltä peremmälle ennenkuin sitten itse lähti perässä. Kaikki menivät ruokailuhuoneeseen ja istuutuivat pöydän ääreen – kaikki paitsi Roma, joka oli päättänyt ottaa emännöinnin ihan tosissaan. ”Noniin, ottakaa vaan sitä ruokaa ja syökää kans kunnolla, mä tein ruokaa ihan kamalan määrän.. - Kai kaikki ottaa viiniä?” Roma hössötti ja oli jo säntäämässä takaisin keittiöön. Oskar ei osannut kuin istua hieman orpona paikoillaan. Vaikka hän ei normaalikkaan ollut kamalan puhelias, nyt hän tunsi olonsa tavallistakin vaisummaksi, sillä koko tilanne oli ihan älyttömän outo – eikö José oikeasti ollut yhtään ihmetellyt, kun Roma oli puhunut jostain Antoniosta? Tai eikö Antonio ollut tajunnut, että kyseessä oli sama José Miguel kuin hänen eksänsä? Viimein Roma palasi takaisin ruokailuhuoneeseen avatun valkoviinipullon kanssa ja kaatoi juomaa kaikille. ”Niin.. Se meidän tapaaminen.” Roma aloitti, kaataessaan vielä viiniä viimeisenä itselleen, ennenkuin malttoi istua alas. ”Me oltiin Andrew'n kanssa yhdessä baarissa joku muutama vuosi sitten, se taisi itseasiassa olla ennenkuin me tutustuttiin Josén kanssa.” Roma sanoi, vilkaisten sitten hieman mietteliäänä niin Joséa kuin Antoniotakin. ”No jokatapauksessa, tämä meidän Antonio luuli, että Andrew on miehiin päin ja tuli yrittelemään häntä.” Roma sitten naurahti – hänen ja Andrew'n erosta alkoi olla jo sen verran aikaa, että hän pystyi puhumaan ex-poikaystävästään tähänkin sävyyn. ”No, se nyt päättyi niin, että mäkin puutuin puheeseen ja loppujen lopuksi me tultiin Antonion kanssa niin hyvin toimeen, että me nähtiin sitten toisenkin kerran ja siitä lähtien me sitten ollaat oltu ystäviä.”
Roman tarinoinnin jälkeen tunnelma tuntui muuttuvan vapaammaksi ja Oskarkin puuttui jälleen muiden puheisiin mukaan. Antonio ei loppujen lopuksi tuntunut hullumalta tyypiltä, toinen ei vain ollut järin puhelias. Kyllä toinen selvästi muiden puheisiin keskittyi ja kuunteli tarkkaavaisesti, mutta mies ei itse juurikaan sanonut mitään. Lopulta juttutuokio keskeytyi, kun Oskar kuuli puhelimensa soivan. ”Anteeksi, mun on varmaan pakko vastata, jos vaikka lapsilla on joku hätänä..” Oskar pahoittelikin noustessaan pöydästä ylös. Hän haki eteisestä puhelimensa, katsoi hetken aikaa outoa numeroa hieman kummastuneena ja lopulta vastasi. ”Oskar Griffiths. - Ja, det är jag.. Ja, han är min far..” Oskar aloitti vähintäänkin kummastuneena, mutta kuunteli, mitä puhelimen toisessa päässä sanottiin. Se, mitä hän kuuli, meni häneltä ainakin puoliksi ohitse, mutta Oskar kyllä pystyi erottamaan osittain sanoja puheen seasta – hänen isänsä oli saanut sydänkohtauksen, eikä ollut selvinnyt. Puhelimen toisessa päässä pahoiteltiin tilannetta ja kyseltiin, oliko Oskar Ruotsissa. ”Nej, jag är inte i Sverige just nu..” Oskar sai vaivoin sanottua. Puhelimen päässä vielä pahoiteltiin asiaa ja pian puhelu sitten päättyikin. Oskar jäi tuijottamaan puhelintaan puhelun loputtua, osaamatta oikein tehdä mitään. Hänen isänsä oli saanut sydänkohtauksen. Hänen isänsä oli kuollut. Oskar oli juuri saanut tutustua isäänsä, nytkö hänen oikeasti pitäisi lentää jälleen Ruotsiin, tällä kertaa hautajaisia järjestämään? Oskar tiesi, ettei Erikillä ollut kuin hänet ja Miles – heidän olisi pakko lentää Ruotsiin mahdollisimman pian. Oskar laittoi puhelimensa takaisin takkinsa taskuun ja palasi muiden luokse ruokailuhuoneeseen, mutta hänen koko olemuksensa oli muuttunut – hän oli taatusti valkea kuin lakana. Roma olikin se, joka huomasi asian ensimmäisenä. ”Oskar? Onko kaikki hyvin?” Roma kyseli huolestuneena ja siinä vaiheessa Oskar kohtasi myös Josén katseen. ”José.. Tulisitko sä käymään täällä?” Oskar sai hädin tuskin sanottua ja edeltä hän lähti kävelemään takaisin eteiseen.
Varsin nopeasti José tulikin sitten hänen luokseen, mutta alkuun Oskar ei saanut sanottua mitään, ei, vaikka José yritti kysellä, mitä oli tapahtunut. ”Mulle soitettiin Malmön sairaalasta, Ruotsista.” Oskar sanoi, joutuen rykäisemäänkin pienesti – miten tästä oli näin vaikea kertoa? ”José, mun isä on kuollut. Hän sai joitakin tunteja sitten sydänkohtauksen, eikä asialle voitu tehdä mitään. Hän on kuollut.”
|
|
member rank Porvaristo
Discord name
|
Jul 20, 2014 14:25:14 GMT 2
Post by jenni on Jul 20, 2014 14:25:14 GMT 2
José kurtisti kulmiaan, kun Roma ei suostunut saman tien kertomaan ensikohtaamisesta Antonion kanssa, vaan lähinnä hihitteli itsekseen. Roma ilmoitti vain, että voisi kertoa tarinansa samalla, kun he söivät, joten kun koko porukka alkoi tehdä siirtymistä ruokailutilan puolelle, José vei kätensä hellästi Oskarin selälle seisottuaan tästä hieman taaempana ja käveli lopulta miehensä perässä itsekin ruokapöydän ääreen. Kun illan emäntä paineli hakemaan viinipulloa keittiön puolelta, miehet istuutuivat alas pöydän ääreen ja kieltämättä tunnelma oli hieman vaivautunut. Oskar taisi tuntea olonsa aika orvoksi, tai siltä mies ainakin näytti, kun taas José huomasi katselevansa Antoniota kulmiensa alta. Nuo hiukset... Ne tosiaan olivat aika järkyttävät, eivätkä olleet yhtään sen Antonion tapaiset, millaisena José oli oppinut tuntemaan kyseisen miehen. Tai lähinnä pojan – teini-ikäisinähän he olivat viettäneet aikaa yhdessä, jopa seurustelleet.
Roma palasi pian pöytään ja he saivat ruoka-annostensa kyytipojaksi kaikki sitä valkoviiniäkin. Nainen salli viimeinkin muille kunnian kuulla tarinansa, joka kieltämättä vapautti tunnelmaa huomattavasti. Enimmäkseen äänessä olivat kuitenkin José ja Roma, sitten Oskar, mutta Antonio tuntui säilyttäneen luonteensa samanlaisena, vaikka hiuksensa olikin mennyt tuolla tavalla pilaamaan. José yritti harva se hetki toitottaa itselleen mielessään, kuinka Antonion hiukset olivat ihan hyvät, eikä niitä tarvitsisi leikellä keittiösaksilla lyhyiksi, mutta tiukkaa se teki... Erittäin. ”Tämä on aivan ihanaa”, José ehti kommentoida jossakin vaiheessa Romalle, kun ruokailu- ja juttuhetken keskeytti tuttu soittoääni. José tunnisti sen saman tien Oskarin puhelimeksi, ja vilkaisi miestään hieman kummissaan. He olivat kyllä aiemmin soitelleet hänen äitinsä kanssa, eli tuskin mitään kuulumisia haluttiin Bostonin suunnalta vaihtaa, ja sitä paitsi he olivat kertoneet Gabriellalle illallistavansa sinä iltana Roman luona.
Kun Oskar oli poistunut soivan puhelimensa kanssa paikalta, José yritti alkuun jatkaa jutustelua Roman ja Antonion kanssa, mutta toisella korvallaan hän pakostikin jäi kuuntelemaan, kuinka Oskar selvästikin puhui ruotsiakin puhelimeen. Josén otsa rypistyi hieman, mutta hän yritti keskittyä tekemään selvää annoksestaan. Hetken kuluttua Oskar palasi takaisin, mikä sai Josén käännähtämään tuolillaan ympäri – he kun olivat istuneet selin oviaukon suuntaan. Roma ehti kysyä ensin varsin kalpealta mieheltä, oliko kaikki kunnossa, kunnes Oskar sai pyydettyä Josén mukaansa eteiseen. José vilkaisi pahoittelevasti ensin Romaa ja sitten myös Antoniota, pyyhkäisi kevyesti suupieliään lautasliinaan ja nousi lopulta ylös, käveli huolestunut ilme kasvoillaan miehensä perässä eteiseen. ”Oskar, mikä on? Mitä on tapahtunut?” José kysyi päästyään kulman taakse muiden katseilta piiloon. Lopulta Oskar sai sanotuksi jotakin, mitä José ei olisi osannut arvata kuulevansa. Ei tänään, ei tällaisena hetkenä.
Ensimmäinen asia, minkä José kykeni tekemään, oli yksinkertaisesti halata Oskaria. Pitkään. Tällaiset asiat olivat aina vaikeita asioita; mitä sanottiin toiselle, joka oli juuri menettänyt vanhempansa? Oskar kuulosti jotenkin viileältä, mutta ehkä se oli miehen tapa suhtautua asiaan ensijärkytyksenä. Kertoa niin kuin asiat olivat. Niin, että ne varmasti menisivät omaankin tajuntaan. Ei voinut olla helppoa uskoa sellaista asiaa. Varsinkin, kun tiesi Oskarin ja tämän Erik-isän yhteisen historian – yhteisen, mutta lyhyen historian. ”Voi Oskar... Minä en tiedä mitä sanoa”, José mumisi halauksen yhteydessä ja oli sitten kuulevinaan jonkun nousevan ylös, ilmeisesti tullakseen eteiseen. Niinpä José irrottautui kevyesti Oskarista ja asteli juuri sopivasti ruokailutilan oviaukolle Romaa vastaan. ”Pahoin pelkään, että meidän on lähdettävä”, José sanoi ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli murtuneen näköistä Oskaria. ”Hänen isänsä... Erik”, hän jatkoi vaimeasti, ”Erik sai sydänkohtauksen, eikä selvinnyt.”
Kuten José olikin arvellut, Roma tuntui hätääntyvän kuulemastaan kovasti. José nosti hieman käsiään, piteli hellästi kiinni Roman käsivarsista. ”Meidän olisi varmasti parasta lähteä Oskarin kanssa takaisin hotellille... Anteeksi, kaikki tämä vaiva, minkä sä olet nähnyt... Voi Roma”, José sopersi, nyt jo huultaan purren itsekin. Kyyneleet olivat kohonneet hänen silmiinsä, kun hän veti päällystakkia ylleen ja auttoi sitten Oskariakin pukeutumaan. Antoniokin oli tullut paikalle, mutta toinen näytti katselevan vaitonaisena keittiön ovensuulta heitä.
|
|
|
Jul 20, 2014 17:09:30 GMT 2
Post by Deleted on Jul 20, 2014 17:09:30 GMT 2
Oskar kiersi kätensä kevyesit Josén ympärille ja painoi päänsä tämän olkapäätä vasten. Hän oli niin kiitollinen siitä, että José vain oli siinä – ei nyt tarvittu mitään sanoja, Oskarille riitti ihan jo se, että hän tiesi Josén olevan läsnä. Josén sanoihin Oskar ei kerennyt oikeastaan reagoida mihinkään, sillä Roma alkoi pikkuhiljaa huolestua siitä, mitä tapahtui ja hän oli tullut eteisen oviaukolle. ”Onko teillä kaikki hyvin..?” Roma kysyi Josélta ja Oskarilta, jotka kieltämättä näyttivät kummatkin vähintäänkin järkyttyneiltä. José sitten kertoikin mitä oli tapahtunut ja täysin vaistomaisesti Roma vei kätensä suunsa eteen – ei voinut olla totta. Vastahan Oskarin ex-mies oli kuollut, nytkö miehen piti heti perään kokea vielä tämäkin. ”Voi ei, mä olen todella pahoillani.” Roma sanoi ja ne sanat tulivat niin sydämestä kuin vain saattoivat tulla – José oli hänen paras ystävänsä ja Oskaristakin oli tullut hänelle tärkeä, joten tottakai hän tämmöisenä hetkenä oli huolissaan kummankin jatkamisesta. ”Äh, älä sitä murehdi. Me kyllä keretään tavata vielä uudestaankin.” Roma sanoi samantien Josén alkaessa pahoitella heidän lähtöään. Antoniokin saapui paikalle, mutta kuten yleensäkin, hän otti jälleen sen tarkkailijan roolin – kyllä hän kuunteli, mitä muut puhuivat, mutta tälläisenä hetkenä hänestä oli parempi, että hän pysyisi hiljaa. ”Soita mulle myöhemmin? Tai sitten kun kerkeät, jooko? Että mä tiedän, että teillä on kaikki hyvin?” Roma vielä varmisteli Josélta ennenkuin kaksikko sitten lähti pois. Vielä rappukäytävään päästessään Oskar oli suhteellisen vaitonainen, mutta kun he olivat päässeet hissillä alakertaan, kyyneleet pääsivät karkaamaan hänen silmistään. ”Mä en voi uskoa tätä, mä en vaan..” Oskar sanoi hiljaa ja ilmeisesti Josékin ymmärsi, ettei Oskar ollut vielä valmis lähtemään ulos ihmisten joukkoon. Oskar yritti koota itsensä, räpytellä silmiään, olla itkemättä, mutta hän ei voinut olla tuntematta katkeruutta – mitä ihmettä hän oli tehnyt elämässään väärin, kun ensin hänen elämästään vietiin Greg ja nyt heti perään hänen isänsä? Maailma tuntui juuri sillä nimenomaisella hetkellä pahalta ja epäreilulta paikalta.
|
|