I'll be there till the day we die

Kulunut kesä oli ollut varsin kummallinen. Jo kevään aikana, huhtikuussa, Sydney oli pakannut tavaransa New Yorkissa ja ilmoittanut Blakelle lähtevänsä Doveriin. Hän ei enää jaksanut katsella poikaystävänsä touhuja, kun toinen läträsi alkoholin ja huumeiden kanssa. Ennen lähtöään Sydney oli paljastanut Blakelle olevansa raskaana, mutta se oli ollut vain tietoisku toiselle, ei se ollut muuttanut hänen mieltään Doveriin lähdöstä. Silloin vielä samana iltana nainen oli sitten noussut New Hampshireen lähtevään junaan, ja lähemmäs keskiyötä hän oli sitten viimein päässyt perille. Henry-isä oli ajanut todennäköisesti tulipalokiireen lailla Doverin asemalle, kun Sydney oli soittanut isälleen ja pyytänyt tätä hakemaan hänet. Sydney oli saanut pidettyä itsensä kasassa koko juna- ja automatkan vanhempiensa kotitalolle asti, ja vaikka ensikohtaaminen isän kanssa oli vähällä saada hänet murtumaan, lopullinen murtuminen tapahtui kuitenkin vasta Sydneyn päästyä sisälle lapsuudenkotiinsa. Äiti Lindakin oli astellut unenpöpperössä aamutakkisillaan alakertaan, kun Sydney oli puhjennut kyyneliin väsyneenä matkustamisesta ja väsyneenä… No, kaikkeen.

Ensimmäinen viikko kotona meni aika lailla kuin sumussa. Sydney oli kertonut vanhemmilleen, kuinka Blake oli pettänyt häntä toisen naisen kanssa. Se ei tietenkään ollut totta, mutta hän oli ajatellut, kuinka Henry ja Linda ottaisivat sen paljon paremmin kuin päihteiden kanssa sekoilemisen. Sydney itse oli ensimmäisen Big Brother -kautensa jälkeen erehtynyt sekoilemaan oikein urakalla päihteillä, joten vanhemmat eivät taatusti katsoisi hyvällä, jos Sydney olisi sotkeentunut sellaiseen mieheen ja mahdollisesti ratkeaisi itsekin taas ryyppäämään ja rellestämään. Raskaudestaan Sydney kyllä kertoi avoimesti, sillä tajusi kyllä, ettei voisi majailla vanhempiensa luona – tai Doverissa ylipäätään – jos ei olisi kertonut. Vatsa tuntui kasvavan koko ajan, vaikkei sitä ulkoisesti vielä huhti-toukokuun aikana voinutkaan kunnolla havaita, mutta mitä pidemmälle kesä kului, sitä enemmän Sydneyn vatsa alkoi näkyä. Jossakin touko-kesäkuun vaihteessa Sydney oli pahimmat itkunsa itkenyt Blaken perään. Tilalle tuli nimittäin enemmän päättäväisyyttä; mies saisi ihan rauhassa selvittää päänsä ja koko muunkin olemuksensa ja ottaa sitten omatoimisesti yhteyttä, mutta siihen asti hän ei tuhlaisi aikaansa turhaan itkeskelyyn. Niinpä Sydney alkoikin keskittyä paikallisiin ystäviinsä, joita tunsi laiminlyöneensä New Yorkissa asuessaan.

Vaikka hän ei voinutkaan osallistua illanistujaisiin nauttimalla alkoholia entiseen tapaansa, oli Sydney kuitenkin vanhojen tuttujen menossa mukana koko kesän ajan. Vasta elokuussa vatsa alkoi olla jo jonkin verran tiellä, ja liikkumisesta tuli epämukavampaa, oli kyse sitten ihan vain tavallisesta kävelemisestä. Yhtenä elokuun alkupuoliskon aamupäivänä Sydney istuskeli keittiön pöydän ääressä äitinsä kanssa ja jutteli tämän kanssa niitä näitä. Hänen välinsä vanhempiensa kanssa olivat parantuneet huomattavasti siitä, mitä ne olivat vaikka vain puolisenkin vuotta sitten olleet. Blakesta ei juuri puhuttu, vaikka tietysti mies oli Sydneyn omissa ajatuksissa harva se päivä, edes jossakin taka-alalla. Sydneyn oli kuitenkin myönnettävä, että hän oli kokenut myös onnellisuutta menneen kesän aikana Doverissa. Sellaista, joka tuntui kadonneen kokonaan edellisenä kesänä hänen ja Blaken yhteiselosta. Yllättäen ovikello kuitenkin soi, mutta ennen kuin Sydney ehti edes harkita nousevansa ylös mennäkseen avaamaan oven, Linda oli jo ehtinyt ensin. Tuntui kuin kaikki ajatukset olisivat lipuneet pois Sydneyn mielestä, kun hän kuuli liian tutun äänen ovelta. Blake. Äiti ei selvästikään halunnut miestä päästää sisälle, sen verran kiihkeästi Blake tuntui haluavan sisälle, kun taas Linda selvästi yritti sulkea ovea miehen nenän edestä. ”I can talk with him”, Sydney ilmoitti hetken päästä, kun oli noussut ylös ja kävellyt pienen eteiskäytävän päätyyn. Kirpaisi jostakin helvetin syvältä nähdä Blake ovella. Toisaalta häntä myös jännitti; vatsa erottui selvästi. Kuin huomaamattaan Sydney myös piti toista kättään vatsallaan kevyesti. Ehkä hän toisaalta alitajunteisesti halusi osoittaa Blakelle, mistä mies oli sekoilujensa vuoksi jäänyt paitsi. Vaikka toisaalta osaisiko mies edes arvostaa raskausaikaa yhtään… Sydney ei ollut varma. ”Are you sure? I mean what he did… You don’t need to say him anything. We are on your side with your father”, Linda yritti, mikä sai Sydneyn hieman nolostumaan – äiti arvatenkin viittasi luulemaansa pettämisepisodiin. ”No, no. I’m okay. We can go out”, Sydney kiirehti heti sanomaan, ja ennen kuin hänen äitinsä ehti sanoa vastalauseita, Sydney käveli ovelle ja käski näin olemuksellaan Blaken peruuttamaan ovelta takaisin ulos. Sydney sulki perässään ulko-oven ja lähti kävelemään takapihan puutarhaan, saaden ilmeisesti Blaken kulkemaan vanavedessään sinne myös. ”So, tell me”, Sydney sanoi istuutuessaan puutarhakalusteryhmän yhdelle tuolille hetken päästä ja käänsi katseensa kiinnostuneena Blakeen, kätensä hän risti kevyeen puuskaan rinnalleen.

Sydney oli päättänyt olla hiljaa niin kauan, kunnes Blake olisi saanut sanottua sanottavansa. Yllättäen mies kuitenkin veti jostain esiin kukkapuskan, jota pian tarjosi hänelle. Sydney ei ollut äsken huomannut mitään kukkia, joten hivenen yllättynyt ilme levisi hänen kasvoilleen. Lyhyesti hän kuitenkin kiitti ja kommentoi kukkien olevan kauniita. Sydney piteli kukkien varsista kiinni, kun kuunteli Blaken seuraavia sanoja, joita tulikin sitten ihan reilulla syötöllä. Mies oli kuulemma hakeutunut vieroitukseen, oli jopa lopettanut tupakan polton. Ne sanat yllättivät Sydneyä toden teolla, mutta hän päätti pitää ilmeensä neutraalina eikä näyttää mitään tunteitaan kasvoillaan ennen kuin Blake olisi päässyt jutuissaan loppuun. Terapiaankin Blake oli itsensä hommannut. Sydneyä kirpaisi hieman, kun mies alkoi jo puhua heidän tulevasta lapsestaankin. Niin – Sydney ei ollut kertonut yhtä pientä lisäseikkaa asiassa Blakelle vielä. Tosin eiväthän he erityisen paljon olleetkaan olleet yhteydessä kesän aikana. Asia oli kuitenkin niin, että heinäkuun aikana Sydneyn käytyä rutiinitarkastuksessa lääkärillä, kyseinen lääkäri oli havainnut kaksien sydänäänien sijasta kolmet. Sydney odotti kaksosia. Se oli ollut melkoinen pommi, mutta hän ei ollut halunnut pamauttaa asiaa Blakelle missään sosiaalisessa mediassa. Ja se vähä, mitä he ehkä olivatkin viestitelleet… Ei sellaisiin keskusteluntynkiin ollut sopinut kaksosinformaatio.

Blake ei kuitenkaan ollut vielä näemmä päässyt asiassaan loppuun asti, joten Sydney ei voinut vieläkään paljastaa totuutta. Sen sijaan hän nyökkäsi pienesti, kun mies mainitsi Perryn ja Beaun eronneen – olihan Beau hänelle siitä kertonut aiemmin puhelimessa. Jonkin verran Sydney kuitenkin huomasi ilahtuvansa siitä, ettei Blakekaan kuulemma haluaisi heille kahdelle samaa kohtaloa. Ei nainen kuitenkaan mitään sanonut, laski vain kädessään pitämänsä kukkapuskan vieressään olevalle pöydälle ja vilkaisi sitten pikaisesti Blakea. Yhtäkkiä toinen alkoi höpistä jotakin hulluna pitämisestä. Sydneyn kulmat kurtistuivat. Nopeasti Blake oli kuitenkin vetäissyt jotakin taskustaan ja vielä nopeammin Sydney tajusi toisen polvistuneen hänen eteensä. ”Blake, what –” Sydney mutisi eikä voinut olla vilkaisematta talolle päin, hän oli aivan varma, että äitinsä oli nenä kiinni ikkunalasissa tuijottamassa pihalle. Sieltä se sitten lopulta tuli. Kosinta. Sydney ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän ei tosiaankaan olisi aamulla herättyään osannut kuvitellakaan, mitä päivä toisi tullessaan – että Blake ilmestyisi kaupunkiin ja mennä kosisi häntä. Nainen nousikin ylös ja käveli pari askelta jotakin ympyräntapaista, kunnes pysähtyi ja katsoi yhä polvillaan olevaa Blakea, aivan kuin toinen olisi jähmettynyt siihen ihmispatsaaksi.

”Blake, I love you too. So much”, Sydney sanoi ja puraisi kevyesti alahuultaan. Hän vilkaisi taas talon suuntaan, mutta ei ainakaan alakerran ikkunoista nähnyt ketään kurkkimassa. Ehkä äiti oli mennyt yläkertaan, sillä sinne oli vaikeampi nähdä. Tuskinpa toinen halusi jäädä kiinni vakoilusta. ”And I want, I mean I really, really wanna be with you and marry you”, blondi sanoi ja pienesti niiskaisikin tällä kertaa. Hän istahti takaisin alas, Blakekin oli jo noussut ylös sieltä maantasolta kyykkimästä. ”But I’m scared. I’m scared if four months isn’t enough. What if something will go wrong and you can’t handle it?” Kyllä, Sydney kyseenalaisti jonkin verran Blaken ns. ihmeparantumista keväisistä pahoista tavoistaan. Ihan jo tulevien lastenkin takia. ”I must tell you something which is terrifying me a lot.” Sydney katsoi hetken aikaa Blakea silmiin, kunnes käänsi katseensa pois ja liikutteli kättään hitaasti vatsallaan. ”We are going to have two kids. I mean, twins”, hän sitten melko nopeastikin töksäytti, kun ei halunnut enempää pitkittää asiaansa. ”Blake, it’s not gonna be easy and I’m afraid that if you can’t handle me and kids and Cowboy…”

Sydney oli jo vähällä älähtää jotakin, kun Blake tuntui järkyttyvän niin kaksosuutisesta, mutta pari sekuntia asiaa pohdittuaan mielessään Sydney ajatteli sen olevan vain luonnollista. Sitä paitsi hän oli aivan liian surkeassa mielentilassa nostaakseen pystyyn jotakin typerää riitaa. Blake kuitenkin vakuutteli häntä parhaansa mukaan pystyvänsä muuttumaan, pysyvänsä siinä Sydneyn rinnalla kyllä. Sydney halusi uskoa, ja toisaalta taas… Se tuntui niin vaikealta. Hänen katseensa siirtyi sen pienen pöydän pintaan, kun Blake laski sormusrasian sille. Hetken aikaa Sydney vain tuijotteli rasiaa näkemäänsä kunnolla edes tajuamatta. Oliko Blake tosissaan jättämässä rasiaa hänen huostaansa? Sydney tiesi haluavansa jonain päivänä sen sormuksen ja Blaken, mutta pitäisikö hänen säilyttää sormusta siihen asti itse… Toistaiseksi Sydney ei kuitenkaan tehnyt elettäkään ottaakseen rasian itselleen.

Lopulta Blake alkoi puhumaan hotellihuoneesta Doverissa ja huomispäivän paluulennosta takaisin New Yorkiin. ”Blake I’m gonna give birth here in Dover”, Sydneyltä lipsahti ennen aikojaan. Toki hän oli miettinyt asiaa jo pidempään, mutta ei ollut arvannut töksäyttävänsä sitä aivan näin pohjustamatta Blakelle. Ennen kuin toinen kuitenkaan ehti sanomaan mitään, Sydney nosti hieman kättään ylös kuin ilmoittaakseen aikovansa jatkaa vielä. ”It doesn’t mean that I’m staying here forever. But I want that my mom is there when the time is up. And of course you are welcomed to be there too”, Sydney puhui ja istuutui takaisin alas. Olisihan Linda tietenkin voinut matkustaa New Yorkiinkin, kun laskettu aika olisi lähellä, mutta sitten pitäisi järjestää kaiken maailman hotellimajoitukset ja kaikki. Ei Sydney halunnut majoittaa äitiään bronxilaiskommuuniin, ja tuskinpa Linda siihen olisi suostunutkaan, ja Sydney halusi mielellään lähteä sairaalaan samasta osoitteesta. ”Are you mad at me?” blondi kysyi hetken päästä, kun he olivat olleet hyvän tovin ajan hiljaa.

”Can I come with you to the hotel for tonight?” Sydney yllätti itsensäkin kysymyksellään. Olisiko se vain itsensä pettämistä, jos hän yhdeksi yöksi sortuisi käpertymään Blaken viereen, mutta jo seuraavana päivänä päästäisi miehen yksinään lähtemään takaisin New Yorkiin? Toisaalta Sydney oli vain niin kaivannut Blaken läheisyyttä, eikä pieni hengähdystauko vanhempien luota olisi pahitteeksi… Hän ei kyllä tiennyt, miten olisi selittänyt äidilleen, että tahtoi viettää tulevan yön Blaken seurassa poissa kotoa – vanhempien silmissä Blake kun oli pahamainen pettäjäsika vieläkin.