May the spirit of Christmas be with you...

Sydney vei vaistomaisesti käden suunsa eteen, kun kuuli Blaken varmistelevan, mahtoiko hän tajuta kuinka miehen äidin nimi oli juurikin Sarah. Kyllähän Sydney oli siitä kuullut Blaken puhuvan montakin kertaa, mutta... Voi helvetti. Sydney vei jo toisenkin käden kasvoilleen, kun Blake sätti Sarah-nimen käytöstä vetoamalla kuolleeksi tekeytyneeseen narkomaaniäitiinsä ja ties mitä. Kuinka kummassa hän olikaan saattanut unohtaa sellaisen asian! Tietysti hän muisti poikaystävänsä vanhempien nimet nyt. Sarah ja Isaac. Sydneyn katse seurasi, kuinka Blake oli istuutunut sängynlaidalle epätoivoisen näköisenä. Sarah oli vain niin kaunis nimi... Sydney yritti kyllä ymmärtää Blaken ikävät mielleyhtymät nimeen liittyen, mutta kun se oli vain niin nätti ja sointui Dakotankin kanssa hyvin. Sydney huokaisi pienesti ja vilkaisi kaksosten suuntaan mietteliäänä.

Hetken päästä Blake oli taas avannut suunsa ja aluksi Sydney otti kaiken vastaan mukisematta, mutta loppua kohden mies oli sanonut jotakin, mistä hän ei vain voinut olla hiljaa. "Gosh, Blake! How many times have I told that it's not a lie! We're coming back with you. Don't you see all these stuff around here?” Sydney puuskahti ja levitteli käsiään ympäriinsä viitaten huoneen lattialla oleviin pahvilaatikoihin ja pariin matkalaukkuunkin. ”Don't you get how I have been working my ass off to pack our things for moving back to NY”, Sydney mumisi ja mielenosoituksellisesti laittoi vielä muutamat lattialla lojuneet tavarat yhteen pahvilaatikoista. Hän vilkaisi välillä Blaken suuntaan ja nakkeli tavaroita lattialta laatikkoihin ja laukkuihin. ”Unless you don't even wanna us to come back...” blondi mutisi. Kyllä asetelma alkoi jo raastaa hänenkin hermojaan, mutta asiaa ei paljoa auttanut sekään, kuinka Blake jatkuvasti kyseenalaisti heidän paluunsa. Aivan kuin tällä olisi jo uudet kuviot mielessään, sellaiset, joihin Sydney ja kaksoset eivät enää mahtuisikaan...

Sydney oli pysähtynyt yhden laatikon luokse kyykkyyn, katseli hetken aikaa laatikon sisältöä, kunnes kampesi itsensä ylös ja käveli istumaan Blaken viereen sängylle. Hän nappasi miehen käden kevyesti omaansa ja katsahti tätä hetken silmiinkin. ”Sorry. For everything. I don't mean to argue with you. I'm happy and thankful that you are here”, Sydney sanoi ja painautui hetkeksi Blakea vasten paremmin. Hetken hän vain katseli eteensä melko vaitonaisena, vilkaisi välillä lapsiakin. ”And I'm sorry for using that name. I understand why you can't stand it. We can choose another name, as I said. It's not a problem, at all.” Sydney vilkaisi taas paremmin Blakea, yrittäen tulkita tämän ilmeitä. Hän nousi ylös kuullessaan äitinsä huhuilevan jo kauempaa heitä. Pian Sydney kurkisti oven raosta ulos, puheli sitten hetken aikaa äitinsä kanssa, joka yritti houkutella heitä pian syömään jotakin. Sydney sanoi heidän juttelevan vielä hetken aikaa, varmisti kyllä Blakeltakin, ettei tämä sentään ollut vielä kuolemassa nälkään.

Sitten hän palasi taas takaisin Blaken luo. ”Can we just celebrate Christmas now? Call them just girls? Just.. Enjoy?”

Onneksi Blakekin ymmärsi jättää enemmät riitelyt ja sanaharkat toiseen hetkeen, sillä mies myöntyi kuin myöntyikin keskittymään vain jouluun, tyttöihin ja yksinkertaisesti yhdessäoloon. Sydney ei voinutkaan mitään omallekaan naurahdukselleen, kun toinen totesi, ettei ollut tainnut sanoa vielä sanaakaan Sydneyn äidille. Ehkä asia oli siis syytä korjata. Tytöt he jättivät tosin nukkumaan sinne Sydneyn huoneeseen, ja kieltämättä Sydneytä alakerrassa sekä huvitti että lämmitti huomata, kuinka Blake vahtasi vähän väliä itkuhälytintä. Ei hän siis miehelle siitä sanonut, eikä Blake tuntunutkaan tajuavan, että hän oli kyllä huomannut. Se vain tuntui... Hyvältä. Sydneystä tuntui, että hän oli saanut ihan oikeanlaisen isän lapsilleen.

Toinen, mikä Sydneytä lämmitti suuresti, oli hänen isänsä utelemassa Blakelta tämän työkuvioista. Miesten ensimmäisellä tapaamisella isä kun oli tuntunut suurestikin kyseenalaistavan sellaiset bänditouhut. Mutta Sydney tiesi, että kaksoset, tyttärentyttäret, olivat sulattaneet karskimmankin Henry Phillipsin sydämen, ja kyseinen mies kyllä tiesi, että ne suloiset tyttövauvat olivat puoliksi Blaken ansiota, joten vähemmästäkin miehen oli oltava hyvissä väleissä vävypoikansa kanssa. Sydney istuskeli Blaken vieressä sohvalla ja keskittyi lähinnä kuuntelemaan, kun tämä kertoili bändinsä kuvioista Henrylle ja Lindalle. Blake kuulosti Sydneyn korviin niin omistautuneelta, ylpeältä bändin saavutuksista, että se pisti blondin väkisinkin hymyilemään. Tietenkin hän alitajuntaisesti ymmärsi, että uutta levyä seurasi aina kiertue – totta kai, pitihän albumia biisineen päästä promoamaan enemmänkin. Ja fanit odottivat sitä. Halusivat kuulla uudet kappaleet livenä eivätkä vain soittimistaan.

Sitten itkuhälytin oli ilmaissut, kuinka Sydneyn huoneeseen nukkumaan jätetyistä tytöistä jompikumpi oli herännyt; tai kenties pian kumpikin, sillä oli hyvin todennäköistä, että ensimmäisenä itkuun puhjennut herättäisi sisarensakin. Blake oli kuitenkin nopeampi heistä nousemaan ylös kiiruhtaakseen katsomaan lapsia. Se sai hymyn Sydneyn kasvoilla levenemään, vaikka nainen tajusikin, että osaksi Blaken nopea liikehdintä oli johtunut appivanhempien kynsistä pakenemisesta. Vaan ei kai toista voinut siitä syyttääkään. ”I'll go to help him”, Sydney sanoi vanhemmilleen Blaken mentyä ja lähti sitten itsekin yläkertaan huoneeseensa. Isä ja äiti eivät tuntuneet olevan moksiskaan kummankin keskusteluseuran häivyttyä paikalta, ja Sydney kuulikin, kuinka molemmat vanhemmista taisivat hekin nousta ja painella omien askareidensa pariin.

”Which one it was?” Sydney uteli päästyään itsekin huoneeseen, jossa Blake jo oli kumartuneena kaksosten ylle. Tai, paremminkin sanottuna toisen heistä ylle hoivaamaan pienokaista. Tuntui toisaalta typerältä kysyä, kumpi oli kyseessä, sillä kaksosten identioifiminen ilman varsinaisesti päätettyjä nimiä oli hankalaa... Mutta Sydney ei aikonut enää sinä jouluna palata aiheeseen. Koska miehellä ei näyttänyt olevan hätää, Sydney istuutui huoneen yhdessä nurkassa olevaan nojatuoliin, vetäisi jalat koukkuun eteensä ja nappasi viereisellä pöydällä lojuneen puhelimen hyppysiinsä. ”This feels amazing. Sometimes I don't even have time to check out my Instagram feed...” blondi totesi leikillään ja naurahti samalla, kun tosiaankin selaili kyseisessä kuvapalvelussa kuvia. Kommenttejakin hänen kuviinsa oli taas tullut sen verran, että Sydney tiesi jo valmiiksi, ettei saisi luettua kaikkia kunnolla. Onneksi suurin osa oli aika lyhyttä ja hymiöin varusteltua settiä.

Kun Sydney oli aikansa selaillut puhelintaan Blaken heijaillessa tytöistä itkuisempaa (toinen ei ihme ja kumma kyllä ollut osoittanut toistaiseksi merkkejä kitinästä), hän kurottautui laittamaan joitain pikkutavaroita viereiseltä pöydältä sen alapuolella olevaan laatikostoon. Laatikosta Sydneyn silmiin osuikin pieni rasia, ja sen myötä nainen katsahtikin pikaisesti Blakeen, joka ei onneksi huomannut sitä katsetta. Vaivihkaa Sydney nappasi rasian ja tunki sen päällään olevan isohkon hupparin taskuun, jossa hän hipelöi sitä kevyesti sormillaan hieman mietteliäänä jatkaessaan samalla puhelimen selaamista toisella kädellään. ”Would you like to have a short walk in the evening after we have put them to sleep?” Sydney kysäisi hetken päästä. Tekisi varmasti hyvää kummallekin heistä päästä hetkeksi raittiiseen ulkoilmaan ilman hänen vanhempiensa valvovan silmän alla ja uteliaiden korvaparien kuuloetäisyydellä olemista. Sydney tiesi, että hänen äitinsä valvoisi mielellään lastenlastensa unta sen aikaa.

Niinpä myöhemmin illalla he olivat nauttineet Sydneyn vanhempien kanssa maittavan aterian – joskin hieman kevyemmän puoleisen, sillä seuraavana päivänä nautittaisiin kuitenkin kunnon jouluruoat ruokajuomineen päivineen. Kaksosten kanssa oli leikitty hieman, nämä oli syötetty ja kylvetetty, ja Sydneystä oli ollut mukavaa, kun hän oli saanut Blaken vierelleen suorittamaan niitä arkiaskareita lastenhoitoon liittyen. Kaikista parasta sinä iltana naisesta oli kuitenkin se hetki, kun he lopulta olivat astuneet pimenevään Doverin iltaan ja lähteneet kävelemään lähikatuja hiljakseen yhdessä. Välillä he olivat vain hiljaa, mutta aina välillä Sydney höpötteli menemään oikein urakalla. Ja sitten taas hän osasi vaieta aina pariksi minuutiksi – korkeintaan. ”I know I've said this before but I'm just so happy that you came here”, blondi totesi hymyssäsuin taas lyhyen hiljaisen hetken jälkeen ja nojautui kevyesti Blakeen. Päätti sitten pysäyttää miehen hetkellisesti tarttumalla tätä käsivarresta. Sitten hän vetäisi taskussaan päivästä asti olleen rasian esille, ojensi sitä Blakelle. ”I'm wondering if it is a good time to start wearing these, finally. What do you think?”

Jännitys valtasi Sydneyn koko olemuksen, kun Blake oli napannut sormusrasian häneltä ja pyöritteli sitä nyt sormissaan, sanomatta mitään. Tosin Sydney saattoi kyllä nähdä, kuinka aivorattaat pyörivät ja tekivät vinhasti töitä miehen pään sisällä, ihan varmasti saattoi. Sen verran mietteliäältä toinen nimittäin näytti. Sydney valmistautui jo pettymään, varautui pahimpaan. Ehkä Blake ei sittenkään enää haluaisi niitä. Oli muuttanut mieltänsä. Eipä kai Sydney voisi sellaisesta toista syyttääkään, kun kerran oli vitkutellut asian kanssa näinkin pitkään. Hautonut sormusrasiaa laatikostossaan kaikki nämä kuukaudet, välillä tuskin ajattelemattakaan asiaa. Niin, niitäkin hetkiä oli ollut, ettei Sydney ollut antanut itsensä ajatellakaan koko kihlautumisasiaa, mutta oli hän sitä myös paljon pohtinut. Ja nyt tuntui sopivalta hetkeltä palata siihen kunnolla. Loppu olisi siis Blakesta kiinni.

Viimein Blake sitten myönsi olevansa samaa mieltä. Sydney ei voinut olla tönäisemättä kevyesti miestä käsivarteen, kevyen irvistyksen kera. ”You son of a bitch... I was dying of excitement”, blondi hymähti huvittuneesti, mutta suli kuitenkin sitten hymyyn, kun Blake otti häntä kädestä ja pujotti rasiasta paljastuneen sormuksen hänen nimettömäänsä. Sydney ehti hetken aikaa katsella katulampun kajossa pienesti kiiltelevää sormusta hymyillen, kunnes Blake oli vetäissyt hänet lähelleen ja painanut suudelman hänen huulilleen. ”I love you too”, Sydney kuiskasi ja painautui sitten paremmin miehen halaukseen. Irrottautuduttuaan Sydney katseli vielä hetken aikaa sormusta, ei voinut olla toistelematta pariin otteeseen, kuinka kaunis se olikaan. Ikään kuin hän ei olisi kuluneiden kuukausien aikana käynyt asiaa ajatellessaan katselemassa rasian sisältöä kertaakaan.

He ehtivät kävellä jonkin matkaa eteenpäin, jonkinlainen kestohymy koristaen myös Sydneyn ilmettä, kunnes Blake aloitti hieman vakavammalla äänellä. Se oli hetkeksi pelästyttää Sydneyn, mutta sitten blondi jäi odottamaan uteliaana. He voisivat kuulemma nimetä kuin nimetäkin kaksoset Dakotaksi – ja Sarahiksi. Yllättynyt ilme levisi Sydneyn kasvoille. Sitten hetken päästä se muuttui pahoittelevaiseksi. Siis siitä, miten ahneelta ja kusipäiseltä Blaken ja Maddien äiti kuulosti Sydneynkin korviin. Teki pahaa kuunnella sellaista, Sydneytä harmitti ja säälitti niin paljon Blaken ja tämän siskon puolesta, että näillä oli niin... Sanalla sanoen paskat vanhemmat. Ottaa nyt yhteyttä lapseensa vain ja ainoastaan tämän mahdollisten rahojen vuoksi! Sydney siveli kevyesti Blaken takin peittämää käsivartta ymmärtäväisen ja pahoillaan olevan eleen merkiksi. ”I'll appreciate that if you really want so”, Sydney sanoi, kun Blake viimein tuntui hiljenneen sanojensa jälkeen. ”I mean I'd be totally okay if we figured out some other name instead of Sarah but as you said... those two names are just... Matching.” Sydney halusi ajatella, että Blakekin oppisi tosiaan näkemään asian niin, että he nimesivät tyttärensä puhtaasti kauniilla ja sointuvalla nimellä, jolla ei ollut mitään tekemistä tytön toisen, biologisen isoäidin kanssa. ”But... We can keep on with this after Christmas, okay? I'm happy for what you just said but let's focus on to this moment... I really, really wanna be with you right now without thinking anything else.”



Joulu sujui olosuhteisiin nähden hyvin, vaikka Sydney alkoikin nähdä niiden parin vuorokauden jälkeen Blakessa selviä merkkejä halusta jo palata takaisin kotiin New Yorkiin. Ilmeisesti he kuuluivat niihin tyypillisiin pariskuntiin, joille juhlapyhien vietto anoppilassa kävi raskaaksi. Yllättävän hyvin kaikki oli kuitenkin sujunut, se Sydneyn oli myönnettävä hänen omaksikin ihmetyksekseen itselleen. Tosin kun he (tai hänen aloitteestaan...) olivat sen iltaisen kävelynsä päätteeksi esitelleet kihlautumistaan vanhemmilleen, Henry oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, vaikka olikin yrittänyt olla positiivisin mielin ja hymyillä. Sydney kuitenkin näki isänsä läpi. Kuitenkin myöhemmin mies oli ollut kyselemässä lisääkin Blakelta tämän musiikkikuvioista. Sydney kuitenkin tiesi, ettei antaisi isänsä mielipiteiden vaikuttaa – hänenhän elämänsä se oli. Isä olisi typerä, jos kuvittelisi tyttärensä jakavan elämänsä jonkin... Korkeakoulutetun lääkärin tai juristin kanssa, sillä eihän hän ollut itsekään sellainen! Henryn oli siis vain parempi totutella asiaan, että Sydney olisi ”vain” jonkin muusikonrentun kanssa, kasvattaisi lapset tämän kanssa ja myöhemmin avioituisikin tämän kanssa. Avioituisi... Sitä ajatellessaan Sydney vilkaisi sormustaan, ajatteli tulevia häitä, jotka... Huh. Onneksi kihlautumisen ja avioitumisen välillä ei ollut mitään takarajaa.

Ensimmäisenä arkipäivänä pyhien jälkeen oli kuitenkin koittanut se aika, kun paluu New Yorkiin oli vihdoin koittanut. Siis Blaken lisäksi myös Sydneyllä ja kaksosilla. He olivat vuokranneet muuttoauton, johon heittäisivät kaikki Sydneyn ja lasten tavarat, ja joka sitten lähtisi kohti määränpäätä – samalla, kun he itse hyppäisivät junan kyytiin ja tulisivat perästä kaikessa rauhassa. Sydney oli tehnyt tämän järjestelyn Blakelle selväksi heti kättelyssä; hänhän ei tyttöjen kanssa olisi lähtenyt mihinkään muuttoauton matkustajankoppiin kärvistelemään. Vaikka Linda touhusikin muuttolaatikoiden kanssa iloisesti hyörien, pysähteli hän kuitenkin vähän väliä lässyttelemään kaksosille (ja myös Sydneylle ja Blakellekin) surumielisenä Doveriin jäämisestä kahdestaan Henryn kanssa. Sydney vakuutteli äidilleen, että New Yorkissa olisi aina majapaikka odottamassa kaupunkiloman ajaksi, samoin kuin että hekin pääsisivät Blaken ja tyttöjen kanssa lomailemaan Doveriin. Tai ainakin Sydney voisi tulla tyttöjen kanssa, Blakea hän ei haluaisi pakottaa ehdoin tahdoin lähtemään.

”The next year will be awesome... I can't wait!” Sydney intoili Blakelle, kun he kantoivat viimeisiä laatikoita muuttoautoon. ”Just me and you and the girls and Cowboy...”