Reality is finally better than our dreams

Trooppisen lämmin tuuli puhalsi rantahuvilan terassille, jossa Junior istui kylpytakki päällään. Sinisen Karibianmeren aallot löivät muutaman kymmenen metrin päässä valkeahiekkaiseen rantaan ja olivat sillä hetkellä ainoa asia, joka rauhoitti nuorukaista. Hän oli viettänyt aamun pelaten tennistä isänsä, velipuolensa ja kavereidensa kera, mutta sen tuoma rauhallisuus oli kadonnut jo aikoja sitten. Miehen käsissä oli kymmeniä, ellei jopa satoja, kertoja rypistetty paperilappu, jolle hän oli yrittänyt luonnostella häävaloja. Jun tiesi itsekin, että piti puheet parhaiten ilman minkäänlaista muistilappua, mutta koko tilanne pelotti, jännitti ja hirvitti häntä niin paljon, että hän pelkäsi puhelahjojensakin katoavan. Destiny oli parasta mitä hänelle oli koskaan tapahtunut, eikä Jun todellakaan voinut kuvitellakaan elävänsä ilman häntä, mutta jostakin syystä naimisiinmeno jännitti miestä enemmän kuin mikään muu aiemmin. Ja se oli paljon, kun puhuttiin kuitenkin ammatikseen jääkiekkoa pelaavasta, useamman kerran maailmanmestaruudesta ja Stanley Cupista pelanneesta miehestä. Phoenixista Karibialle aamulla aikaisin saapunut Peter – Junin paras ystävä – asteli kivitettyä polkua pitkin ja huomasi jo kaukaa kuinka jännittyneeltä mies näytti. ”Hengitätkö sä?” Peter kysäisi virnistäen, mutta vakavoitui nähdessään ettei Junia todellakaan naurattanut. ”For fuck’s sake – puolta tästä jengistä en edes tunne, mahtaa olla hienoa mennä pyörtymään tonne niiden eteen”, Jun sylkäisi ja viittoi huvilakompleksin isolle nurmialueelle, jonne oli pystytetty vihkikaari ja aseteltu tuolit. Kun isovanhemmat olivat tarjonneet loma-asuntoaan hääpaikaksi, Jun oli alkuun suhtautunut ehdotukseen erittäin epäilevästi. George ei ikinä tarjonnut mitään ilman vastapalvelusta ja pian olikin sitten selvinnyt, että tässä tapauksessa se tarkoitti sitä, että häihin oli kutsuttava liuta seurapiirikasvoja. Junior kuitenkin rakasti paikkaa, koska oli saanut pienestä pitäen viettää siellä niin hienoja hetkiä. Tästä syystä hän kai sitten olikin myöntynyt, kun Destinykin oli ilmaissut pitävänsä paikkaa täydellisenä heidän häilleen.

Pahinta oli odottaminen. Ja pahinta odottamisessa oli odottaminen yksin, ilman Desiä. Bestmanin virkaa toimittava Peter ja muut Junin kaverit tietysti kävivät tasaisin väliajoin tarkastamassa että mies oli vielä tajuissaan, mutta se ei ollut lähellekään sama asia. Jollain tapaa Jun jopa kadehti Desiä ja muutenkin naisten laittautumista. Heillä menisi taatusti koko päivä pelkästään laittautumiseen, Jun kun oli kaveriporukoineen varannut pukeutumiseen reilun tunnin. Hänellä ei siis ollut mitään muuta tekemistä kuin vaihtaa kylpytakkinsa shortseihin ja kävellä pitkin rantaviivaa, huvilan pihaa ja käydä useampaankin kertaan läpi koko edessä odottavaa tilannetta. Eilisen harjoitukset olivat sujuneet mainiosti, mutta sekään ei taannut sitä että pääpäivänä kaikki menisi nappiin. Lopulta vanhempi Evans, Juniorin isä, saapui noutamaan poikaansa päärakennukseen. ”Lopeta tuo murehtiminen, tästä on tulossa sun elämäs hienoin päivä ja kaikki menee loistavasti, sun pitää vaan rauhottua”, tämä totesi Juniorille totiseen sävyyn ja ojensi viskilasin. ”Joo tällähän asia paranee”, Jun tuhahti ja pyöritteli silmiään, mutta joi lasin vastaväitteistään huolimatta tyhjäksi. Evansien rantahuvilakompleksi käsitti päärakennuksen lisäksi useita rantaviivan läheisyyteen rakennettuja bungaloweja, joihin suurin osa vieraista oli majoitettu. Jun ei odottanut mitään muuta niin paljon kuin sitä, että koko vihkiminen ja juhliminen olisivat ohi ja he pääsisivät Desin kanssa viettämään aikaa rauhassa kahdestaan.

Kellon viisarit eivät tuntuneet liikkuvan ollenkaan, niin tiiviisti Jun niitä tuijotti. Peter ja Junin pikkuvelipuoli Colin istuskelivat miehen seurana rantabungalowin terassilla. Heille oli juuri tuotu ruuat, mutta Jun ei kyennyt nielemään muuta kuin mehua ja Colinin pakottamana muutaman palan vesimelonia. ”Tällä hetkellä ei uskois että jätkä on NHL-joukkueen kapteeni”, Colin sanoi nauraen ja sai vihdoin Juniorinkin naurahtamaan ja tönäisemään velipuoltaan kevyesti. ”Yeah go ahead and laugh – muistan tän sit ku on sun aika joskus”, Jun totesi ja nappasi Colinin kevyesti niskalenkillä leikkimieliseen painiin. Peter nauroi veljesten touhua ja Junior tunsi olonsa vihdoin hieman rauhallisemmaksi. Jäädessään alakynteen veljesten painimatsissa Jun nosti kätensä pystyyn: ”Des hirttää sut jos saapastelen alttarille silmä mustana.” Jotain oli keksittävä puolustukseksi kun meinasi saada turpaansa pikkuveljeltään. Miehet siirtyivät terassilta sisään kaivamaan pukujaan esiin, vaikkei heillä vieläkään mikään kiire ollut. Peter varmisti tuhanteen kertaan, että laittoi sormukset oikeaan taskuun ja Jun seurasi vieressä, sillä sormukset olivat viimeinen asia joiden kanssa hän halusi ongelmia. Päivä oli vasta kääntymässä iltapäivään, ja vihkiminen oli ajoitettu kuuteen, niin että aurinko laskisi seremonian aikana. Jun kiitti mielessään heidän tuuriaan, sillä taivas oli täysin pilvetön eikä ennustuksissakaan luvattu sadetta lähellekään Santo Domingoa. Päärakennuksesta äijäporukan bungalowiin oli raahattu Playstation 4 ihan vain siksi, että he saisivat aikansa jotenkin kulumaan. Colinin ja Peterin hakatessa ohjaimia Jun pyöritteli rusettilaatikkoa käsissään ja kumosi viskilasia – hieman hitaammassa tahdissa tosin, sillä hänen toleranssillaan ei hirveästi alkoholia ennen tärkeitä tilaisuuksia nautittu. Jos joku olisi kolmekin vuotta sitten sanonut, että vuonna 2015 Junior olisi kihloissa – saati sitten että menossa naimisiin – mies olisi nauranut itsensä kuoliaaksi. Toisaalta, eipä hän ollut ikinä uskonut selviävänsä parin syksyn takaisesta syöksykierteestäänkään, mutta tässä hän nyt vaan seisoi. Kai jonkinlaisena elävänä todisteena siitä, että sitoutumiskammoisinkin ihminen kykenee sitoutumaan jos elämään purjehtii ihminen, jota ilman ei pysty elämään.