The scars of your love remind me of us

Arianna olisi halunnut katua kaikkea mitä hän oli viimeisen vuoden aikana tehnyt. Erityisesti sitä että hän oli tutustunut paremmin Felixiin, rakastunut ja onnistunut jopa tulemaan raskaaksi miehelle. Hän ei kuitenkaan katunut mitään niistä. Ainoastaan sitä ettei kyennyt pitämään tulevasta lapsestaan niin hyvää huolta, että olisi voinut estää keskenmenon. Lääkäreiden mukaan he eivät tienneet tarkkaa syytä tapahtuneelle, mutta jostain geeniperimästä he olivat höpisseen, jolloin Arianna oli oikeastaan lopettanut puhumisen. Kaiken sen tapahtuneen jälkeen Arianna ei oikeastaan tiennyt mitä edes tunsi. Suru saattoi olla oikea sana ilmaisemaan hänen tunteitaan. Hän oli muuten varsin turta kaikille ympärillä oleville vaikutteille. Arianna olisi sulkenut tunteensa täysin jos olisi vain voinut. Hän olisi enemmin tunteeton, kuin surisi kaiken aikaa. Hän ei koskaan ollut ajatellut kuinka paljon lapsen menettäminen voisikaan satuttaa. Syödä ihmistä päivittäin sisältä päin. Hän oli joskus lukenut jutun sellaisista ihmisistä jotka olivat menettäneet lapsensa erilaisissa tilanteissa. Silloin Arianna ei tiennyt millaisen tuskan ja helvetin he ihmiset olivat käyneet lävitse. Nyt hän sai sen itse kokea. Hän ei ollut alun perin halunnut tietää lapsen sukupuolta, mutta väistämättä synnytyksen myötä oli käynyt ilmi että lapsi oli ollut poika. Arianna ei ollut kuitenkaan niin hullu että olisi nimennyt lastaan. Silloin hän olisi luultavasti menettänyt järkensä kokonaan. Sen sijaan hän kutsui sitä vain babyksi tai baby boy, aivan kuten tuon pienessä hautakivessäkin luki tällä hetkellä. Oikeastaan tekemänsä juoksulenkit yleensä johtivat tavalla tai toisella kyseiselle hautausmaalle, johonka lapsi oli haudattu. Siellä käyminen sai Ariannan pikku hiljaa, ainakin jollain tasolla ymmärtämään, miksi niin oli tapahtunut mitä oli tapahtunut. Kaikella oli tarkoituksella ja se, että Arianna menetti hänen ja Felixin lapsen, oli myös tarkoituksensa.

Arianna oli kuitenkin yrittänyt kaikin keinoin päästä asiassa eteenpäin. Se vain oli paljon hankalampaa mitä hän oli kuvitellut. Päivästä toiseen hän halusi vain uppoutua sänkynsä pohjalle ja nukahtaa, toivoen että heräisi uuteen päivään niin, että kaikki tapahtunut olisi vain pahaa unta. Kerta toisensa jälkeen Arianna joutui kuitenkin pettymään, sillä se ei ollut pahaa totta. Vaan totista totta joka ei ollut mennyt mihinkään. Luojan kiitos Emmett ja Lily asuivat kanssaan samassa taloudessa, sillä ilman heitä Arianna olisi luultavasti kuihtunut enemmän mitä oli jo kuihtunut. Kyseinen kaksikko oli pakottanut hänet syömään ja juomaan, aina niillä kerroilla kun Arianna joko saapui lenkiltään tai sitten oli muuten vain ylhäällä – useimmiten suihkun tai vessakäynnin tarpeessa. Lily oli yrittänyt kaikin keinoin piristää häntä, kuten Emmett myös mutta Arianna ei ollut kovin seurallinen. Toisinaan Arianna kaipasi töihin palaamista mutta ei kokenut olevansa vielä kovin valmis siihen. Hän ei ollut oma iloinen itsestä, vaan inhottava varjo siitä mitä ennen oli ollut. Arianna ei edes kunnolla muistanut kuinka hyvältä nauraminen tuntui. Hän toisinaan hymyili, mutta se oli usein väkinäistä. Tänään hän oli itseasiassa hymyillyt aidosti Emmettin jutuille. Veljensä oli välillä niin idiootti, ettei tuolle voinut olla hymyilemättä. Arianna osasi jopa olla nyt aidosti iloinen Amberin puolesta. Siitä kuinka tämä oli löytänyt vierelleen miehen, joka rakasti häntä. Ariannakin oli löytänyt sellaisen, tai niin hän oli ainakin luullut ennen kuin Felix oli kadonnut tiedottomiin. Jos Arianna olisi ollut yhtään oma itsensä, hän olisi voinut jopa ymmärtää mutta ottaen huomioon kaiken tapahtuneen, häneltä ei herunut ymmärrystä hetkeäkään. Hän oli joutunut käymään kaiken yksin lävitse ja Felix oli selvinnyt siitä poissaolollaan. Miten toinen voisi edes surra lasta, josta hän ei tiennyt kaikkina näinä kuukausina, kiitos sen että hän ei viitsinyt avata puhelintaan.

Pienikin ilo oli oikeastaan kadonnut Ariannasta kun näki Felixin. Osittain Arianna oli helpottunut siitä, että sai vihdoin tietää Felixin olevan kunnossa. Se kuitenkin tuntui olevan aivan liikaa hänelle. Niinpä Ariannan pyyhältäessä ohitseen, hän tunsi kuinka Felix tarttui häntä kädestä jolloin Arianna lähes kavahti toisen kosketusta ja riuhtaisi itsensä irti. ”No! Not today, I’m done with this shit…”, Arianna ärähti ja loi Felixiin nopean vilkaisun, ennen kuin paineli matkoihinsa. Emmett oli itsekin vielä niin häkeltynyt tilanteesta ja siitä että Felix oli läsnä. Hän väistämättä halusi puhua toiselle – kunnes Felix tietenkin karkasi omille teilleen. Emmett jäi niille sijoilleen kädet levällään. Samaan aikaan toisaalla, Arianna oli hetken harkinnut lähtevänsä koko juhlista. Paennut kotiinsa, takaisin turvallisen sänkynsä syleilyyn. Sen sijaan hän päätyi ulos, suljetulle parvekkeelle jossa Arianna pystyi haukkamaan kunnolla happea. Arianna nieli kyyneleitään, kaikkien muistojen tulvittua sillä sekunnilla mieleensä. Hetken hänestä oli nimittäin tuntunut siltä, että olisi tukehtunut. Kyseinen parveke vaikutti kaikin puolin hyvältä pakopaikalta, sillä vaikka äänet sisältä kuuluivat vaimeasti ulos, Arianna uskoi saavansa olla hetken rauhassa. Koota ajatuksiaan ja miettiä mitä helvettiä oli juuri tapahtunut. Hän katseli hetken ympärilleen ennen kuin asteli kaiteen luokse ja nojautui sitä vasten, silmänsä hetkeksi sulkien ja raikasta, mutta kylmää marraskuista ilmaa hengitellen. Ihonsa meni jopa kananlihalle siitä kylmyydestä mutta Arianna ei välittänyt.

Arianna sai hetken olla rahassa. Silmänsä avattua hän katseli New Yorkin kauniita maisemia ja uppoutui ajatuksiinsa. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei kuullut edes oven aukenevan. Vasta siinä vaiheessa kun hän huomasi Felixin tulleen vierelleen nojailemaan kaiteelle, Arianna tiesi ettei ollut yksin. Ariannaa ärsytti se, kuinka paljon hän edelleen kaipasi toista. Hän olisi halunnut lopettaa ne kaikki tunteensa siihen paikkaan mutta hän ei vain kyennyt siihen. Sitten Felix kysyi sen kysymyksen; How are you?. Arianna tuhahti ja pudisteli päätään epäuskoisena. ”What you think how I’m doing…”, hän sai sanottua, ennen kuin Felix oli jatkanut puhumista. Arianna piti katseensa visusti edessään koko sen ajan. Hän puri hermostuneena huultaan ja nieleskeli niitä tunteita takaisin sisälle jotka hänen olisi vain tehnyt mieli oksentaa siihen paikkaan. ”You never let me explain… You just… You just left!”, Arianna tuhahti sitten päätään pudistellen, antaen Felixin nyt puhua loppuun. Helvetin hankalaa se oli, sillä Ariannalla oli niin paljon sanottavaa Felixille. Siinä vaiheessa kun Felix oli puhunut loppuun, Arianna nojautui entistä enemmän kaidetta vasten ja yritti hillitä itseään, yrittäen estää itseään olemasta ilkeä. Se vain tuntui niin helvetin hankalalta ja lopulta hän avasi suunsa. ”But I went it through alone! From the beginning to the shitty end… All alone.”, Arianna sanoi ja loi nyt ensimmäisen kunnon vilkaisun Felixiin. Hän tuijotti lasittuneella katseellaan Felixiä pitkään ja hiljaa. ”Even tho’ I was alone… I loved that baby… I felt it moving and everything. That cheered me when you were... Gone. Not here. I talked to him and even played shitty music.”, Arianna parahti vaikeasti naurahtaen, tuntien samalla kuinka kyyneleet nousivat silmiinsä. Hän pyyhkäisi silmiään nopeasti ja nenänsä, kääntäen katseensa – jopa selkänsä hetkeksi Felixille.

Hän ei halunnut itkeä, hän halusi olla vihainen Felixille. Se vain oli niin saatanan vaikeaa kun Felix tuntui olevan niin aidosti pahoillaan kaikesta. Se ei kuitenkaan poistanut sitä asiaa että Arianna oli käynyt kaiken yksin lävitse. Lopulta Arianna puuskahti omalle heikkoudelleen ja kääntyi takaisin Felixin puoleen, onnistuttuaan keräämään itsensä jotenkin kasaan. ”I don’t hate you I just… I…”, hän aloitti, etsien sanoja sille mitä vihasi tässä maailmassa. Itseään luultavasti kaikista eniten, sillä ei osannut suojella lastaan tulevalta. ”… I hate myself. So much that I can barely breathe.”, Arianna sanoi. ”I couldn’t protect him, I should but… We lost him. And I don’t even know why.”, hän jatkoi ääni väristen ja tuntiessaan taas kyynel kanaviensa aukeavan, Arianna nosti toisen kätensä suunsa eteen, kun toinen automaattisesti laskeutui vatsansa päälle. Hän ei ollut oikeastaan kenenkään kanssa puhunut asiasta. Arianna ei tuntenut sitä tarpeelliseksi kuin vasta nyt. Arianna halusi Felixin tuntevan sen tuskan jonka hän kävi lävitse. Tuskasta puhuminen oikeastaan helpotti Ariannaa ja se, että sai puhuttua siitä juuri Felixin kanssa. Felixin, jonka lapsi oli myös kuollut muutamia viikkoja sitten taaksepäin. Felix oli ärsyttävän ymmärtäväinen ja se sai Ariannan tuntemaan itsensä huonommaksi ihmiseksi. Tai ei huonommaksi mutta… Ilkeäksi. Se kuitenkin että Arianna sai puhua kaikesta, toi jonkinlaista helpotusta naisen oloon. ”I’m so lost Felix… And alone… I don’t know how people can get thru things like this… It hurts so much. No one can understand this pain…”, oli vain ajan kysymys milloin Arianna romahtaisi ja lopulta hän vain purskahti itkuun. Samaan aikaan hän kietoi kätensä itsensä ympärille ja niiskaisi lopuksi; ”And yeah, it was a boy…”

Arianna olisi tehnyt mitä tahansa, jotta hän olisi päässyt ajassa takaisin. Hän olisi halunnut muuttaa kaiken ennen Felixin lähtöä, perua sen minkä oli sanonut juna-asemalla ja suostunut siihen, että he yrittäisivät virallisesti rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Ariannaa kadutti se, millä tavalla oli käsitellyt asian, sillä hän oli tiennyt jo tuolloin juna-asemalla, että haluaisi yrittää Felixin kanssa. Sen sijaan hän oli kuitenkin paennut viikoksi Kanadaan ja laittanut Felixin odottamaan vaikka asia oli aivan selvä. Ariannasta jopa tuntui siltä että kaikki, siis aivan kaikki tapahtunut olisi ollut hänen syytään. Etenkin kun hän uskoi niin vakaasti Karman voimaan. Arianna oli tehnyt niin paljon vääryyttä toisille ihmisille, joten väistämättä hänen onnensa olisi jossain vaiheessa kääntynyt. Ja olikin ja tässä sitä oltiin. Sekavana, murheen murtamana ja yksin. Oli hänellä tietenkin rakkaita ympärillä, mutta heidän lohtunsa ei tuntunut samalta. Hän olisi kaiken kokemansa aikana tarvinnut vain vierelleen Felixin. He olivat kokeneet niin paljon yhdessä ja kaikki mitä oli tapahtunut, pyöri pääosin heidän kahden ympärillä. Felix olisi ollut ainoa joka olisi voinut jakaa hänen kokemansa tuskan kanssaan ja sitä suuremmalla syyllä he olisivat voineet tukea toinen toistaan. Niin ei kuitenkaan ollut. Arianna kuitenkin tunsi itsensä. Hän olisi nyt rikki, omistautuessaan itselleen tärkeisiin asioihin voimakkaasti, sellaisella intohimolla jota kaikilla ihmisillä ei ollut, joten sitä suuremmalla syyllä hän myös koki asian rankemmin. Tosin kuka vain olisi murheen murtama lapsensa kuolemasta, mutta Arianna syvällä sisällään uskoi vielä selviävänsä tästä surusta. Nyt se tuntui lähes mahdottomalta. Ariannan oli vain surtava surunsa ja otettava aikansa, jotta voisi käsitellä asian vielä joskus tulevaisuudessa toisella tavalla. Ehkä jonain päivänä hän voisi vain katsoa tätä kaikkea tapahtunutta ja todeta sen olevan haikea muisto menneisyydestä.

Totta kai Ariannan olisi ensimmäiseksi tehnyt mieli halata Felixiä, kun hän oli nähnyt toisen. Sen jälkeen hän olisi varmasti halunnut vähintään antaa litsarin miehelle ja haukkua tuon maan syvimpään helvettiin. Arianna ei kuitenkaan jaksanut. Eikä hän myöskään ollut niin väkivaltainen ihminen. Kaikki nämä kuukaudet hän oli ollut äärettömän huolissaan Felixin tilasta, siitä missä hän oli ja jos tuolle olikin vaikka sattunut jotain. Nähtävästi hän voi kuitenkin hyvin, jolloin Ariannan olisi todella tehnyt mieli lyödä tuota. Nyt hänen mieleensä oli vain tulvinut kaikki ne muistot, jotka oli kätkenyt sisälleen. Heidän ensi tapaamisensa, ensi suudelmansa… Arianna olisi halunnut muistella niitä lämmöllä, ellei olisi ollut niin vihainen ja pettynyt Felixin tempaukseen lähteä New Yorkista. Arianna oli kuitenkin antanut itsestään vähintään puolet Felixille ja lähdöllään tuo oli vienyt sen puolen hänestä mennessään. Arianna tiesi edelleen rakastavansa Felixiä ja kaiken heidän kokemansa jälkeen hän tiesi Felixin edelleen olevan sielunkumppaninsa. Kadonnut puolisko jonka oli vihdoin löytänyt. Heidän pilvilinnansa oli kuitenkin romahtanut kuukausia taaksepäin ja sen kokoamiseen vaadittaisiin valtavan paljon aikaa ja luottamusta. Eihän Arianna voinut olla enää varma siitä, etteikö Felix lähtisi uudelleen. Mitä jos he kokisivat uuden vastoinkäymisen ja Felixin päättäisi taas kerran ottaa jalat alleen? Kaikki anteeksipyynnöt muutenkin olivat tehneet Ariannasta turtan. Hän oli kuullut niitä pahoitteluja viimeisen parin viikon aikana liikaa, että kieltämättä suurin niistä meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Anteeksipyynnöillä ei ollut koskaan Ariannalle suurta merkitystä. Sen tiesi Felixkin, jos hän yhtään muisti heidän alkuaikojaan, kun nainen oli suorastaan pyytänyt toista lopettamaan turhan anteeksipyytelemisen. Teoilla oli Ariannalle enemmän merkitystä, sillä sitä kautta ihminen pystyi paremmin näyttämään toiselle, kuinka pahoillaan loppujen lopuksi olisi.

Ariannan raivoisa reaktio yllätti jopa hänet itsekin. Hän oli tähän asti ollut ainoastaan surullinen ja rikki, mutta nyt hän todella löysi uuden tunteen itsestään. Arianna oli aina kokenut olevansa vahva ihminen, päätöksiensä ja tunteidensa kanssa, sillä niitä oli eteenpäin johdatellut hänen positiivisuus. Hän oli jaksanut aina ajatella kaikista ihmisistä hyvää ja e itse asiassa kantoi pitkälle. Nyt hän oli löytänyt uuden ankkurinsa ja se oli viha, pettymys ja suru. Niihin tarrautuminen tuntui tällä hetkellä paljon paremmalta vaihtoehdolta. Hän jopa koki, ettei ansainnut enää olevansa iloinen. Typeräähän se oli, mutta miten hän voisi enää iloita asioista samalla tavalla kuin ennen? Ehkä joskus, mutta nyt se tuntui jotenkin kaukaiselta ajatukselta. Arianna yritti koota itsensä parhaansa mukaan, vaikka asiasta puhuminen oli vaikeaa. Hän kuitenkin tiesi joutuvansa tekemään sen, ennen pitkää, jos ei nyt niin myöhemmin. Erityisesti Felixin kanssa ja vaikka kaikesta puhuminen sattuikin, jollain tavalla Arianna koki sen vapauttavaksi. Felix olisi ainoa joka voisi ymmärtää tuskaansa ja Ariannan puhuessa vihasta itseään kohtaan, hän jopa yllättyi Felixin reaktiosta, hätkähtäen jopa pienesti tuon sylkäisyä. Sen jälkeen Arianna oli romahtanut. Totaalisesti ja hetken hän seisoi vain paikallaan ja tuijotti toisaalle, kunnes tunsi Felixin kietovan lohdulliset kädet ympärilleen. Arianna jopa hetken harkitsi työntävänsä Felixin itsestään irti, kunnes tajusi tarvitsevansa sitä. Hän tarvitsi lohtua ja erityisesti Felixiä, jolloin hän ei pyristellyt vastaan. Rehellisesti sanottuna Arianna oli myös liian voimaton tekemään niin. niinpä hän hetken vain seisoi paikallaan, ennen kuin kietoi kätensä Felixin ympärille ja painautui miestä vasten. Hän hautasi kasvonsa Felixin rintaa vasten ja yritti kaikin keinoin hillitä itkuaan. ”How can I know, you don’t leave anymore?”, Arianna mutisi Felixin rintaa vasten murtuneena, ennen kuin vetäytyi hiukan kauemmaksi tuosta, voidakseen nähdä miehen kasvot. ”You have to promise me you don’t ever, leave me like that anymore!”, hän pyysi, ellei jopa liiankin vaativalla äänensävyllä. Hän ei myöskään tajunnut että oli pyytänyt, ettei Felix jättäisi häntä enää tuolla tavalla. Ja vaikka Arianna olisi sen tajunnut, hän ei luultavasti olisi edes korjannut sanojaan.

Sitten Felix oli ehdottanut jotain sellaista, joka sai Ariannan epäröimään. Hän ei tiennyt oliko se viivasta, mutta toisaalta Felix ansaitsi nähdä, minne heidän poikansa oli haudattu. Niinpä Arianna nyökkäsi pienesti, sanomatta kuitenkaan mitään tuon sanoihin. Hän irrottautui Felixistä ja lähti edeltä kävelemään sisälle. Sisällä he vain luovivat tiensä ulos, ottaen mukaansa ainoastaan takkinsa, jotta eivät paleltuisi pihalle. Arianna ei sillä hetkellä edes muistanut, että Emmett oli edelleen juhlapaikalla. Tosin veljensä kyllä pärjäisi. Hän oli iso mies jo ja tuli varsin hyvin myös toimeen Amberin kanssa, he olivat melkeinpä jonkin asteen kavereita, ellei jopa ystäviä. Matka hautausmaalle luonnollisesti taittui hiljaisissa merkeissä. Arianna ei tiennyt mitä sanoa, eikä hän edes jaksanut kehitellä mitään puheenaihetta. Tämä ei ollut asioiden puimisen aika, saati paikka, etenkin kun he lopulta saapuivat hautausmaan laidalle. Arianna joutui hetkeksi pysähtymään hautausmaanporteille ja keräilemään itseään. Hän sulki silmänsä ja hengitti muutaman kerran sisään nenän kautta ja puhalsi suun kautta ulos. Sen aikana Felix kerkesi tarttua kädestään, liu’uttamaan sormensa omien lomaan jolloin Arianna avasi silmänsä ja käänsi mitään sanomatta katseensa Felixiin. Hänellä ei ollut aikomusta repiä kättään irti Felixin omasta. Hän oli aikaisemmin kavahtanut toisen kosketusta mutta nyt se tuntui enemmän lohdulliselta. Arianna lopulta johdatteli Felixin vauvan haudalle. Haudalle päästyä Arianna vain katseli hautaa ilmeettömän, kuten aikaisemmillaan kerroilla kun kävi paikalla. Tähän asti hän oli tehnyt sen yksin. Felixin puhuessa Arianna nielaisi ja huomasi jopa hymyilevän itsekin. Se oli pieni vaisu hymy, mutta oli sekin jotain. ”Yeah…I didn’t want to give him a name… It would’ve made this more difficult than it already is.. ”, Arianna sanoi ennen kuin Felix oli esittänyt Ariannalle vaikean kysymyksen. Hän pudisteli päätään. ”No, I didn’t want to…”, hän sanoi vaisuna ja käänsi katseensa toisaalle. Felixin irrottaessa kätensä, Arianna kietoi omansa suojeltavasti ympärilleen ja katseli muita hautoja heidän vieressä.

Vaikka he olivat hautausmaalla, se että he olivat lapsensa haudalla, se jollain tavalla rauhoitti Ariannaa. Nimittäin aina kun hän oli poissa, suru tuntui pääsevän aivan liian voimakkaaksi, mutta aina kun hän niin sanotusti ”vieraili” haudalla, hän tiesi ettei heidän lapsellaan ollut mitään hätää. Hän ei kärsinyt tai tuntenut kipua, ei samalla tavalla mitä Arianna. Se oli kuitenkin joskin helpottava ajatus. Arianna havahtui ajatuksistaan kun Felix puhui äidistään. ”That’s a lovely thought and I really like to think that too…”, hän sano vaisusti ja katseli nyt Felixiä kuinka tuo oli haudan luona. Ehkä hän ei olisikaan yksin… Ehkä Felix tunsi sen saman surun jota hän oli kantanut viime viikot yksin. Olihan se inhottavaa ajatella niin, etenkin kun Felix oli aina ollut niin hyväsydäminen ja kultainen ihminen mutta… Ei Arianna halunnut käsitellä sitä surua yksin. Tosin ei Felix varmasti koskaan tulisi tuntemaan samanlaista tunnetta kuin hän, mutta tämäkin oli jo jotain. Arianna oli kuitenkin kantanut lapsen. Lopulta he tekivät lähtöä hautuumaalta ja Ariannan ensimmäinen ajatus oli väsymys… Ja nälkä. Ensimmäistä kertaa hän jopa surunsa keskellä tunsi nälän tunteen, jonka tunneryöppynsä oli peittänyt alleen. Joku olisi voinut ajatella heidän kahden yhdessä olon olevan typerää kaiken kokemansa jälkeen mutta… Arianna halusi kaikesta huolimatta ajatella niin että kaikella oli tarkoituksensa. Kaikki tapahtuisi niin kuin oli tapahtuakseen eikä kukaan voinut sille asialle tehdä mitään. Hautausmaan ulkopuolella Felix oli kuitenkin pysyttänyt Ariannan, jolloin hän kääntyi kysyvästi Felixin puoleen. ”No, although I’m happy for her and so on, I’m not a mood for celebration.”, hän vastasi kevyen päänpudistuksen kera. Silloin hän ajatteli heidän teiden erkanevan siihen paikkaan, Ariannan tietämättä missä Felix edes tällä hetkellä asui. Asuiko tuo taas tien toisella puolella niin kuin ennen vanhaan?

Arianna katseli Felixiä ja kohotti kulmiaan joskin yllättyneenä. ”Really? Oh… Okay. If you really want to do that.”, Arianna sanoi ja kohautti hartioitaan pienesti ehdotukselle. Ei siitä kai haittaa ollut, jos Felix halusi saattaa hänet kotiin. Toki Arianna hiukan yllättyi siitä ehdotuksesta, sillä oli olettanut että Felix luikkisi tämän tapahtuman jälkeen mahdollisimman nopeasti karkuun. Mutta ei, sen sijaa hän halusi saattaa Ariannan kotiin. Niin kaksikko lähti yhdessä kohti lähintä metrotunnelia, aivan kuten ennen vanhaan. Toki he olivat joskin omituinen näky metrossa, Ariannankin pukeuduttua suhteellisen siistiin mekkoon joka herätti huomiota. He olivat osan matkasta hiljaa, kunnes metrossa Arianna yllättäen avasi suunsa. ”How does it feel to be back NYC? And hey, where were you all this time?”, Arianna kysyi. Totta kai hän halusi tietää missä helvetissä Felix oli piileskellyt tämän ajan. Siinä vaiheessa kun toinen myönsi olleensa Iso-Britanniassa, Arianna soi miehelle pienen, mutta ymmärtäväisen nyökkäyksen. Olisihan hänen pitänyt tietää minne kaikista maailman painoista Felix menisi. ”I should’ve known…”, hän totesikin nyt lähinnä itsekseen. ”Are you… oumn… back to your apartment? I mean do you like in Brooklyn?”, metron pysähtyessä kaksikko poistui yhdessä metrosta kadulle, jolloin Arianna oletti Felixin asuvan naapurissaan. Tosin toinen myös varmisti sen puheillaan, jolloin hän nyökkäsi pienesti. ”I hope things will get better, in time... Until then, I, we, need cope with this.”, Arianna puheli, kun he pääsivät kerrostalonsa ja oikeaan rappuun. Siinä vaiheessa hän vasta huomasi, että Felix oli saattanut hänet aivan kotiovellensa asti. ”So… Now that you are here, do you want to come in? I can make some coffee or… Tea. Or something else.”, Arianna ehdotti yllättäen ja soi Felixille pienen hymyn. Felixin tartuttua tarjoukseen, Arianna avasi asuntonsa oven ja päästi miehen edeltä sisälle.

Arianna riisui takkinsa naulakkoon ja viittoi Felixiä menemään peremmälle. Olihan Felix käynyt luonaan, tai no, hänet oli ensimmäisellä kerralla raahattu tuonne selvittämään päänsä. Mielikuva tapahtuneesta sai Ariannan hymyilemään sisältä päin. ”Make yourself at home, I’ll go to wash off my make-up.”, Arianna kehotti neutraalisti ja lähti sitten kylpyhuoneeseen, jossa pesi meikkinsä ja sitoi avonaiset hiuksensa sotkuiselle nutturalle päälaelleen. Hän jäi sen jälkeen katselemaan itseään peilistä, laittaen ensimmäistä kertaa merkille silmiensä alla olevat silmäpussit. Herran jumala minkä näköiseksi hän olikaan itsensä päästänyt… Onneksi meikki tuppasi peittämään tuollaiset alleen. Meikkinsä pestyä Arianna asteli makuuhuoneeseensa jossa Felix oleskeli. Sillä hetkellä Arianna ei välittänyt, vaan käänsi selkänsä Felixille, kääntyessään vaatekaappinsa puoleen, jolloin hän riisui yllään olevan mekon ja vaihtoi pienen ”yö” topin sortseineen sen tilalle. Häntä ei hävettänyt, sillä olihan ennenkin nähnyt hänet vähintään puolialasti. ”How does free life without Luna feel? You must be… Relieved?”, hän ei voinut olla kysymättä, kun veti sortsit jalkaansa ja haukotteli, unohdettuaan täysin lupaansa kahvit. Häntä ei haitannut Felixin läsnäolo, vaikka toisaalta Arianna ei edes tiennyt miksi toinen oli halunnut tulla kotiinsa asti. Velvollisuuden tunteesta vai kenties jostain muusta? Oli miten oli, Felixin istuessa sänkynsä reunalla, Arianna puolestaan käveli toiselle puolelle sänkyä ja sujahti peiton alle. ”You can lie down.. I mean if you want…”, olihan se ehkä hiukan outoa. Ariannasta se tuntui kuitenkin turvalliselta, kun Felix oikeastaan jo vaikutti siltä, että jäisi Ariannan seuraksi. Emmettkin kun taisi edelleen olla Amberin häissä, kun taas Lily luuhasi Ryanin kanssa. Arianna painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä, odotellen nyt unen tuloa. Häntä väsytti, mutta jostain syystä hänen piti vielä saada sanottua Felixille jotain. ”Promise that you're here when I wake up… Please.”



Arianna oli nukkunut samalla tavalla kuin viimeiset pari viikkoa. Sikeästi ja heräillessään hän tunsi edelleen helvetin väsyneeksi. Ainoa poikkeus oli, ettei hän nähnyt minkään sortin unta. Ei painajaisia tai mitään muutakaan. Heräillessään Arianna availi varovaisesti silmiään ja haukotteli, ajatellessaan edellisen illan tapahtumien olleen vain unta. Hän ei voinut vieläkän uskoa sitä, että Felix oli palannut New Yorkiin ja siksi itseasiassa hätkähtikin aavistuksen, kun tajusi ettei se ollutkaan unta. Felix maksasi vierellään sängyssä, samassa paikassa mihinkä hän oli jäänyt nukahdettuaan. ”Oh, Morning…”, Arianna sanoi väsyneesti haukotuksensa seasta ja hieraisi silmiään, ennen kuin nousi kyynäriensä varaan. Hän antoi katseensa hetken tarkkailla Felixiä ja miehen olemusta. ”Did you sleep at all?”, hän ei voinut olla kysymättä, suoden toiselle jopa pienen, mutta varovaisen hymyn.

Arianna ei ollut varma, oliko hän menettänyt järkensä totaalisesti, kun hän antoi Felixin tulla niin lähelle. Niin henkisesti, että fyysisesti. Arianna jaksoi kuitenkin uskoa, että Felix ei ollut paha ihminen. Ei hän koskaan ollut eikä hän koskaan ollut halunnut kenellekään mitään pahaa. Siitä huolimatta Felixin lähteminen ja poissaolo oli satuttanut Ariannaa. Olihan se sanomattakin selvää ja kaikkien tapahtumien lomassa Ariannan olisi pitänyt olla äärimmäisen vihainen Felixille. Ja sitä hän olikin. Ainakin hetken. Aina siihen asti kunnes Arianna oli ymmärtänyt kuinka turhaa vihoitteleminen toisille oli. Jokainen käsitteli tunteensa eri tavalla ja tässä tapauksessa Felix oli ahdistunut kaikesta niin että hänen oli pitänyt kirjaimellisesti paeta maasta. Olihan Arianna itsekin sitä harkinnut silloin kun he olivat eronneet Felixin kanssa ensimmäisen kerran. Kaikki se tuska ja suru… Arianna oli ajatellut käsittelevänsä sen paremmin jossain muualla kuin New Yorkissa. Arianna oli enemmänkin vihainen ja pettynyt itseensä. Hän oli yksi sekava tunnemyrsky koko ihminen. Tähän asti kaikki hänen päivänsä olivat olleet yhtä paskaa, mutta kuinka ollakaan, Felixin saapuminen takaisin New Yorkiin oli saanut hänet jopa hymyilemään pienesti. Se kertoi jo paljon siitä, kuinka helpottunut Arianna oli Felixin paluusta ja siitä että tuolla oli kaikki hyvin. Totta kai Arianna olisi halunnut ensimmäiseksi lyödä miestä laukullaan, mutta ei… Sen sijaan hän oli paennut paikalta, jonka jälkeen Felix oli löytänyt luokseen ja sulkenut hänet turvalliseen halaukseen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Arianna tunsi voivansa puhua tunteistaan ja kaikesta ahdistuksestaan avoimesti. Oli miten oli, vaikka Ariannasta ei luultavasti ulospäin näkynyt nyt muu kuin suru ja murhe, niin siinä metrossa seisoessa hän jopa hymyili pienesti – sisältä päin siis. Se kuinka Felix osoitti huolenpitonsa oli herttaista ja no, sitä mitä Arianna oli kaikki nämä kuukaudet kaivannut; Felixiä ja hänen läsnäoloaan.

Metrosta päästyä ulos ja tunnelista kavuttua maanpinnalle, Arianna oli kietonut päällään olevaa takkia paremmin ympärilleen. Samaan aikaan Felix oli esittänyt kysymyksen, jolloin Arianna ei voinut olla pysähtymättä paikalleen ja tuijottamatta Felixiä, pitkään ja hiljaa ennen kuin avasi suunsa. ”Yes, we. This concerns you as much as it concerns me. Especially now that you’re back in New York… Even if you don’t want to.”, hän sanoi varovaisesti Felixiä katsellessa, ennen kuin jatkoi miehen kanssa matkaa kotikerrostalolleen ja rappuunsa. Sitten hän oli ehdottanut mitä typerintä asiaa, tai siltä Ariannasta ainakin tuntui koska hän oletti ensimmäiseksi Felixin karkaavan paikalta. Miksi hän edes haluaisi tulla luokseen? Omaksi yllätyksekseen Felix ei ollut kuitenkaan kieltäytynyt vaan astellut Ariannan perässä peremmälle asuntoon. Tai pikemmin Ariannan huoneeseen, kun hän kävi pesemässä meikkinsä ja valmistautui nukkumaan. Arianna oli hetken jopa olettanut Lilyn tai Ivyn olevan kotona mutta kumpaakaan ei näkynyt tai kuulunut. Ehkä parempi niin. Heistä kumpikaan ei ehkä katsoisi tätä touhua kovin hyvällä. Huoneeseensa siirtyessä Arianna oli sujahtanut peittonsa alle ja jäänyt katselemaan Felixiä, joka yritti selittää miltä hänestä tuntui kun oli vapaa kaikesta. Tai enemmänkin Lunasta. Niin Arianna oli nimittäin esittänyt asian. ”You get used to it… It will take time but. You’ll see, I can promise you that.”, Arianna virkkoi, ennen kuin sulki silmänsä. Pieni hymy jopa jäi hänen huulilleen, kun Felix oli luvannut jäävänsä luokseen.

Herättyään, Ariannaa odotti näky väsyneestä miehestä. Felixistä näkyi jo pitkälle, ettei hän ollut nukkunut yöllä silmäystäkään. Arianna ei voinut olla tuntematta pientä syyllisyyden pistosta sydämessään. Ei hän halunnut Felixin valvovan hänen takiaan. Arianna oli enemminkin ajatellut, että jos Felix jäisi yöksi, tuo voisi hiukan rauhoittua. Hän oli ainakin rauhoittunut ja jopa nukkunut aavistuksen paremmin kuin normaalisti. Tai no eihän Arianna ollut tehnyt viime viikkoina muuta kuin nukkunut sikeästi, mutta tällä kertaa hän ei ollut nähnyt minkäänlaista unta mistään – ja se jos joku oli ihanaa. ”You are lying…”, Arianna siristi silmiään epäilevästi, kun katseli Felixiä, ennen kuin kevyt, joskin unelias hymy nousi huulilleen. Siinä vaiheessa kun Felix ilmoitti lähtevänsä, Arianna oli vaistomaisesti tarttunut tuota ranteesta, ennen kuin tämä ehti tehdä elettäkään lähteäkseen – muutoin kuin noista istumaan. ”No… I mean… You can stay here and eat breakfast with me. Of course if you want.”, Arianna yritti kuullostaa casualilta puheissaan, epäonnistuen siinä kuitenkin täysin, jolloin Arianna hymähti itsekseen. Hän jopa epäili hetken että Felix mieluummin lähtisi kotiin nukkumaan, mutta omaksi yllätyksekseen Felix suostui jäämään. Miehen sanat saivat Ariannan jopa hymyilemään aidosti. Arianna kuitenkin huomasi ettei Felix ollut oma vapautunut itsensä – enemmänkin se vanha, varautunut Felix, joka sekoili sanoissaan minkä kerkesi. Kieltämättä niiden aikojen muistelu sai Ariannan huvittuneeksi. Niin hyvin Arianna kuitenkin tunsi Felixin, että hän kyllä huomasi kun mies oli hermostunut. Kuten nyt ja se sai bruneten pudistamaan päätään huvittuneena. ”Felix… You are babbling again. It’s okay.”, hän huomautti ystävälliseen sävyyn, aivan kuten heidän alkuaikoinaan.

Sen jälkeen Arianna oli jäänyt katselemaan Felixiä. Hän ei tosiaankaan tiennyt miksi, mutta väistämättä Arianna muisteli hetken niitä hyviä aikoja, kun he olivat olleet Felixin kanssa onnellisia. Hän ei voinut olla miettimättä sitä tosi asiaa, että voisivatko he kenties olla sitä myös tulevaisuudessa vai oliko heidän pelinsä jo pelattu kun Felix oli lähtenyt? Felixin rykäisy sai Ariannan kuitenkin säpsähtämään ajatuksistaan ja rykäisemään itsekin kuivaa kurkkuaan. ”Oh yeah, okay…”, hän nyökkäili hiljaisten sanojensa painoksi, vilkaisten kuitenkin Felixin perään, kun hän poistui huoneesta. Arianna nousi nyt varovaisesti istumaan sängylleen, hieraisten nopeasti kasvojaan, jonka jälkeen nousi ylös petivaatteidensa seasta ja käveli vaatekaapilleen. Arianna vaihtoi ylleen nopeasti ylleen harmaat college housut ja veti toppinsa päälle villatakin, jota ympärilleen kietoen asteli keittiöön. Haistaessaan kahvin tuoksun, Arianna nyökkäili pienesti Felixin kysymykselle. ”Yeah, please…”, Arianna pyysi varovaisesti, ennen kuin istuutui pöydän ääreen jonka toinen oli laittanut koreaksi. Luoja kuinka rammaksi hän tunsikin itsensä siinä tilanteessa. Silloin Arianna tosissaan huomasi kuinka kaikki kohtelivat häntä kuin rampaa – aivan kun hän ei kykenisi itse tekemään mitään. Hänhän oli vain… No, henkisesti väsynyt ja rikki, mutta se ei tehnyt hänestä kuitenkaan kykenemätöntä tehdä asioita. Arianna ei voinut olla miettimättä, oliko hän todella niin heikko näky muiden silmissä? Felixin laskettua kahvikupin eteensä, Arianna vilkaisi miestä nopeasti ja soi tuolle pienen hymyn, ennen kuin kietoi sormensa kupin ympärille ja nosti sen huulilleen. Hän hörppäsi varovaisesti kuumasta kahvista ja laski sitten kupin pöydälle, katsellen samalla vastapäätä istuvaa Felixiä. ”I think this is the time when we don’t have to worry about anything… Both free and… You know, no strings attached; Luna… Thomas.”, Arianna heitti ilmoille oman epäillyksensä, joka oli luultavasti totta. He ensimmäistä kertaa söivät aamupalaa yhdessä, ilman että kukaan voisi tulla heidän väliin. Tai no, Felix söi ja Arianna vain joi kahvia.

Arianna tunsi pienen nälän sisällään, mutta jostain syystä hän oli laskenut katseensa käsisissään olevaan kahvikuppiin. Hitto, hän ei ollutkaan aikaisemmin tajunnut kuinka nälkäinen hän loppujen lopuksi oli. Siinä vaiheessa kun Felix oli heittänyt ilmoille sen ”lentokonevitsin”, Ariannan ensireaktio oli naurahdus – hiljainen, mutta aito sellainen, samalla kun heilautti toisella kädellään ilmaa. ”Oh my god stop that, I’m not a baby…”, sen toteamisen jälkeen Arianna oli huomannut mihin ne sanat viittasivat. Hän kuitenkin tiesi ettei Felix tarkoittanut sillä mitään pahaa, joten Arianna näki parhaaksi sivuuttaa asian. Katseensa oli nyt jäänyt tapittamaan Felixiä. Samaan aikaan hän päästi kahvikupista irti ja laski kätensä syliinsä. ”Oumh… Felix…”, hän aloitti varovaisesti, hiljentyen sitten hetkeksi kun etsi oikeita sanoja. Lopulta Arianna ei keksinyt muuta ratkaisua siihen tilanteeseen kuin sylkäistä vain ne sanat ulos itsestään. ”… I’m sorry. I’m sorry for what I said at the train station. I…”, Arianna pahoitteli aidosti, katseensa laskeutuessa sillä samalla hetkellä sylissään oleviin käsiinsä. Hän puri varovaisesti huultaan ja juoksutti toisen kätensä tummien hiuksiensa läpi, katseensa noustessa pöydän toisella puolella istuvaan Felixiin. ”I didn’t mean that. Everything happened so fast and I just… I don’t know, I think I was already given up on us. I thought you had moved on.”, hän todella halusi Felixin ymmärtävän, ettei hän koskaan halunnut jättää toista. Hän ei ollut koskaan lopettanut Felixin rakastamista, mutta heidän suhteensa hän oli jo tuolloin kyllä luovuttanut. Olihan se sanomattakin selvää ainoa järkevä ratkaisu siihen aikaan; Felix oli Lunan kanssa ja he olivat saamassa yhteisen lapsen. Ei Arianna voinut jäädä odottamaan. ”You've probably have noticed that I’m pretty messed up right now but… Do you remember what I said in Philly?”, Arianna kysyi vakavana, kulmiaan kohottaen. ”Moving baby steps?”, hän muistutti varmuuden vuoksi, jos Felix olisi vaikka unohtanut. Selvästikään ei ollut, sillä hän tuntui ymmärtävän mitä Arianna haki takaa. Hän ei ollut valmistautunut siihen mitä Arianna aikoi sanoa, eikä kieltämättä Arianna itsekään voinut uskoa, että todella sanoisi jotain seuraavaa kaiken heidän kokemansa jälkeen; ”I don’t know what you're thinking but I really, like really need you.”