Can't get my head around you

AA-tapaamisten täytyi olla yksi typerimmistä asioista, joihin Jace oli koskaan törmännyt. Mikäli läsnäoloa ei oltaisi vankilaan paluun uhalla vaadittu, hän ei takuulla olisi koskaan astunut jalallaankaan sinne koulusta vuokrattuun tilaan, missä sivupöydällä oli aina laihaa kahvia ja kivikovia keksejä, ja missä aikuiset ihmiset jakoivat tunteitaan ja ajatuksiaan. Hän käytti ne istunnot aina lähinnä siihen, että toljotti seinää, pyöritteli silmiään ja toivoi olevansa jossain ihan muualla.

Olisi voinut ajatella, että Jacen olisi ollut hyödyllistä kuunnella ja oppia, mutta ketään ei oikein voinut siihen pakottaa. Niinpä hän oli korkannut taskumatin jo tapaamisen aikana vessassa ja siemaillut sitä nyt koko matkan baariin. Päällä oli loputon ärsytys, jota helpotti se alkoholi vain hyvin vähissä määrin. Kasvoille ei ihan saatu hymyä ennen sinne baariin kävelyä, joten Jace näytti selkeästi tympääntyneeltä, kun marssi suoraa sinne Katen luokse, joka istui jo odottamassa.

“I fucking hate people”, Jace julisti tervehdysten sijaan, istui naisen viereen ja kumartui baaritiskin yli. Mukaan tarttui shottilasi ja tequilapullo. Kate oli tässä(kin) päivässä oikeastaan ainut positiivinen asia, mutta se hävisi silti huomiossa sille shotille saman tien. Jace kääntyi sillä tuolilla naista kohti vasta, kun oli kumonnut sen shotin.

Jace tuntui löytävän puhekykynsä aina silloin, kun oli tosissaan pahalla tuulella. Negatiiviset tunteet näkivät ja tunsivat kaikki, kun taas kaikki, mikä yhtään edes viittasi mihinkään positiiviseen, jäi täysin näkymättömiin. Ennen oli ollut eri tavalla - hän oli osannut olla iloinen ja innoissaan, kun taas oli yrittänyt pitää pahan mielen lähinnä itsellään.

“It’s so fucking goddamn stupid. Fucking grown ass men crying and whining like a bunch of fucking teenage girls and trying to take you down with them”, Jace tiivisti sen tapaamisen, pudisteli päätään, loi Kateen ohimenevän katseen ja kääntyi sitten kaatamaan itselleen toisen shotin. Edellisen jäljiltä suussa maistui krapula-aamulta, joten oli parempi päästä nopeasti tilaan, jossa se ei enään häiritsisi.

“So how was your day?” Jace päätyi lopulta kysymään, joskin äänensävy oli hyvin monotoninen ja automatisoitu.

“You’re welcome to join me”, Jace sanoi siihen, että miehet puhuivat tunteistaan. Hän ei puhunut, mutta monet muut puhuivat. Seuraa Jace olisi arvostanut joka tapauksessa - ainakin hänellä olisi joku, jonka kanssa nauraa sille koko asialle. Jos hän olisi ollut sen koko alkoholin lopettamisen kanssa tosissaan, Katea ei oltaisi koskaan pyydetty mukaan. Jacella oli taipumus piilotella kaikkia heikkouden merkkejä, ja alkoholinkäyttö oli niistä ehdottomasti yksi.

Kate kertoili siitä omasta päivästään, mutta Jacen korvaan särähti lähinnä se, että se oli aloittanut sen lääkityksen uudestaan. Hän ei ollut ollut lainkaan perillä edes siitä, että nainen olisi sitä koskaan lopettanut. Ehkä se oli asiasta maininnut, mutta se oli mennyt ohi korvien kaiken tärkeämmän infon keskellä.
“Why’d you start them again? Or why’d you stop in the first place”, mies esitti jatkokysymyksen. Tiskin takaa noukittu pullo jäi käteen, mutta siitä ei toistaiseksi kaadettu enää lasia täyteen.

Aihe vaihtui Katen seuraelämään, mikä sai Jacen ohimennen kurtistamaan kulmiaan. Shottilasikin täyttyi jälleen. Jacella ei ollut siihen naisen potentiaaliseen deittailuun tietysti mitään sanottavaa, kun hän oli itsekin viettänyt viimeyön jonkun ihan muun kanssa, mutta se ärsytti silti. Oli ärsyttänyt aina. Selvästi vuosien saatossa ei ollut tapahtunut minkäänlaista kehitystä.
“Who the fuck’s named Roxie”, Jace kysyi, takertuen selkeästi siihen kaikista oleellisimpaan asiaan.

Katen kuvailemat sivuoireet tuntuivat Jacesta ihan normaalilta elämältä, olkoonkin, että myös hän aiheutti ne alkoholilla ja vahvoilla reseptilääkkeillä. Surkeaa siinä tilanteessa taisi olla lähinnä se, että Kate ei ilmeisesti saanut ennen niitä oloja minkäänlaista highta. Jace huomasi heti punnitsevansa, saisiko hän, jos lainaisi niitä lääkkeitä. Nopeasti mieleen muistui kuitenkin se kuukausittainen pakollinen huumetesti, jota hänellä ei ollut varaa reputtaa. Mies oli myös heti tarjoamassa neuvoja siitä, millä lääkkeillä niitä sivuoireita olisi voinut tasoittaa, mutta tajusi pitää suunsa kiinni.

Sen Jace ymmärsi, että Kate halusi vältellä sitä hullujenhuonetta viimeiseen asti. Myös hän oli aloittanut vankilamatkansa sieltä mielisairaalan puolelta - olkoonkin, että hänen oli vain pitänyt päästä yli vieroitusoireista. Se oli ollut hänen tähänastisen elämänsä kamalin viikko.
“Fucking looney bins”, mies sanoi päätään pudistellen ja päätyi taas kumoamaan yhden shotin. Alkoholia oli viimeisen tunnin aikana mennyt alas niin tasaisella tahdilla, että kaikki ajatustoiminta tuntui jo tutun hitaalta ja sumuiselta.

Siskon olemassaololle Jace kohotteli kulmiaan. Hänen olisi ehkä pitänyt muistaa, mutta rehellisesti sanottuna hän ei edes tiennyt, oltiinko siskosta ikinä puhuttu. Olisi ollut hyvin mahdollista, että hän olisi jopa tavannut sen, mutta olisi vain ollut liian seinillä muistaakseen asiasta jälkikäteen yhtään mitään.
“Look, for all it’s worth, I don’t think you’re crazy”, mies päätyi toteamaan.

Heidän laitoskokemuksensa taisivat olla hyvin erilaiset. Siinä missä Kate olikin päässyt sinne tunteiden ja terapian ihmemaahan, oli Jace päässyt vankimielisairaalaan - se oli vastannut lähinnä vankilan suljettua osastoa, mistä siitäkin hänellä oli ollut kokemusta. Paljon suljettuja ovia, paljon yksinoloa, paljon käsirautoja. Mihinkään ei ollut päässyt eikä kellekään ollut saanut puhua, missään ei ollut ollut ainuttakaan ikkunaa eikä edes sängyssä peittoja tai patjoja, lakanoista nyt puhumattakaan.

Se, että Kate edes kysyi siitä vankila-ajasta toipumisesta, sai Jacen vaikeaksi. Hän ei pitänyt täällä työskentelystä, mutta se voitti tuhatkertaisesti sen vankilaan palaamisen. Hän ei pitänyt uudesta elämästään vapaana miehenä, mutta ei halunnut palata takaisikaan. Usein tuntui, että hän vain ajelehti pahan ja pahemman välillä ilman mitään järkevää suuntaa.

“They’re gonna lock me back up if I can’t hold a job”, mies kiersi kysymyksen, “and there isn’t exactly a line of people wanting to hire murderers, you know.”
Jos Jace ei olisi sattunut törmäämään siihen baarin omistajaan, hän olisi todennäköisesti jo takaisin siinä samassa laitoksessa. Hän ei ollut sen rikosrekisterinsä kanssa sopiva enää yhtään mihinkään - hän ei olisi päässyt edes mäkkärin kassalle tai vessoja kuuraamaan. Se kaikki ärsytti vielä enemmän siksi, että hänellä oli käytännössä olemassa melkein valmis tutkintokin, mistä ei enää koskaan olisi mitään hyötyä. 

Itsensä työllistäminen tuntui niin kaukaiselta ajatukselta, että Jace nauroi ääneen. Ei hyvällä, oikeasti huvittuneella tavalla, vaan niin, että se nauru oli kolkkoa ja oikein tirisi ironiaa. Se oli tavallaan hyvin etäännyttävä ele, joka viimeistään teki selväksi, että jos ne mielen ympärille rakennetut seinät olivatkin hetken ajan näyttäneet murentumisen merkkejä, olivat ne nyt pystyssä vielä aiempaakin vahvempina.

Kate halusi ehkä uskoa kirkkaaseen tulevaisuuteen, mutta Jace ei jaksanut edes ajatustasolla leikkiä mukana. Sitä ei vain tapahtuisi. Hän oli hyvä asioissa, joista ei ollut tässä elämässä enää hyötyä. Hän tunsi huumeet paremmin kuin oman mielensä sopukat, pystyi hämmentävän monimutkaiseen matematiikkaan pelkässä mielessään ja oli saavuttanut sellaisen ihmisten manipuloinnin tason, mistä monet psykopaatitkin olisivat olleet kateellisia. Oikeastaan hän oli jo moneen kertaan miettinyt, oliko sitä psykopaatin vikaa hänessäkin. Se oli jossain vaiheessa ruvennut tuntumaan jo todella luonnolliselta selitykseltä.

Vuosien saatossa käytös oli muuttunut. Kate puhui siitä, miten Jace ei ollut suunnitellut sitä poikaparan hengiltä päästämistä. Eikä hän ollutkaan. Hän oli aina ollut herkkä tappelemaan, mutta se oli ollut hyvin spontaania, usein melkein puhdas vahinko. Viimevuosina oli yhä useammin ollut kyse ihan oikeasti suunnitellusta teosta, jolla oltiin yritetty tavoitella jotain selkeää lopputulemaa. Ja joka kerta hän oli yllättänyt itsensä sillä, miten vähän oli tuntenut. Ei katumusta tai huonoa omatuntoa, surusta nyt puhumattakaan. Monta kertaa hänellä oli ollut sellainen olo, että hän oli ansainnut olla lukkojen takana. Ei siksi, että olisi jotenkin uinut itsesäälissä, vaan lähinnä siksi, että se oli tuntunut yhteiskunnan puolesta hyvältä vedolta.

Nytkin, kun se tuntematon tuli tunkemaan siihen väliin, ei veren kuohahtaminen johtanut siihen, että Jace olisi motannut sitä saman tien. Ei, sen sijaan hän kaatoi itselleen kaikessa rauhassa uuden shotin, kaatoi sen kurkkuunsa ja asetti shottilasin varovasti takaisin pöydälle. Se rauhallisuus jäi sitten siihen, kun mitään sanomatta Jace tarttui kiinni sen tuntemattoman hiuksista ja pamautti sen pään elokuvatyyliin siihen baaritiskiin ilman sen suurempia varoituksia. Ei niin, että se olisi pökertynyt ja kuollut siihen paikkaan jonkun tappavan aivoverenvuodon kanssa - jotain hän oli sentään oppinut siitä Katen ystävästäkin - mutta niin, että taatusti sattui ja silmissä pyöri valkoisia valoja. Sillä tuntemattomalla oli tarpeeksi hiuksia, että niistä sai mukavan tiukan tukistusotteen, jota ei turhaan irroitettu edes sen itse tapaturman jälkeen. Irroittamisen sijaan Jace painoi sen tuntemattoman posken tiukasti baaritiskiä vasten, kun se ei vielä tehnyt mitään vastustaakseen, ja kumartui naama peruslukemilla siihen sen viereen ja kysyi hyvin painokkaasti matalalla äänellä “you get what I'm sayin' or you need a rerun?"