Hearts on our sleeves

Maanantai. Ei nyt mikään Cooperin lempipäivä, mutta toistaiseksi se maanantai oli vaikuttanut ihan hyvältä. Ainakin hän oli saanut tulla työvuoroon vasta iltapäiväkahden hujakoilla, eli aamulla oli saanut nukkua pitkään ja heräillä kaikessa rauhassa. Se olikin sopinut hänelle mainiosti, sillä edellinen ilta oli venähtänyt Netflixin ääressä sarjamaratonin parissa. Kello oli ollut jo kolmen, kun Cooper oli vihdoin saanut patistettua itsensä nukkumaan. Venähtäneen nukkumaanmenon myötä Cooperin aamu alkoi vasta puolenpäivän maissa, kun hän hieman ennen kahtatoista heräsi osittain itsekseen, osittain puhelimensa herätyksen ääneen. Nuorukainen raahautui keittiöön jotakin hieman kulahtanutta t-paitaa ylleen kiskoen ja laittoi vielä unenpöpperössä aamukahvit tippumaan.

Seurakseen Cooper avasi television, ilmeisesti odottaen saavansa kuunnella aamutv:n uutiset, mutta tajuten kuitenkin hyvin pian kellonajan. No, kaipa keskipäivälläkin jotkin uutiset tulivat. Edes uutiskanavalta? Sellaiselta vastaus löytyikin, ja Cooper pääsi sivistämään itseään maailman tapahtumista samalla, kun hörppi aamukahviaan ja kävi välissä päivän ensimmäisellä tupakallakin parvekkeellaan. Kovin paljoa Cooper ei ”aamutoimiinsa” aikaa uhrannut, vaan puoli kahden aikaan hän oli jo noussut kotinsa lähellä maanalaisen kyytiin ja hurauttanut työpaikalleen, brooklyniläiseen Met Foodmarketiin. Työvuorossa hänen kanssaan olisivat keski-iän ylittänyt Betty (ihan mukava täti-ihminen, tosin tykkäsi juoksuttaa nuorempiaan ympäri työpaikkaa) sekä pari vuotta nuorempi Kelsey (sievät kasvot, pienikokoinen tyttö). Kelsey oli kassalla, kun Cooper kävi ostamassa itselleen yhdistettyä aamupala-lounasta eli kolmioleipää ja puolen litran virvoitusjuoman. Juuri nyt ei maistunut mikään parempikaan vaihtoehto, joten niine hyvineen Cooper hävisi pian henkilökunnan tiloihin syömään ennen vuoronsa alkua.

Toisaalla Elliot talsi kohti lähintä Met Foodmarketia. Tai siis, ei edes mitenkään erityisen toisaalla, vaan ihan lähellä sitä aiemmin mainittua mokomaa. Hän oli saanut pari tuntia sitten pikkusiskoltaan viestin, ja he olivatkin käyneet vähän viestien vaihtoa Frejan kanssa. Lopulta kaksikko oli päätynyt siihen, että he treffaisivat kaupalla, Elliot hoitaisi ostoksensa ja sitten he painelisivat hänen luokseen vaihtamaan kuulumisia. Tuskinpa niitä oli kyllä kauheasti kertynyt, tai eihän Elliot Frejasta tiennyt, mutta ei hänelle itselleen mitään kummoista ollut tapahtunut. Koulussa alettiin jo valmistautumaan lukuvuoden loppuun, vaikka oli siihenkin aikaa vielä muutamia viikkoja, kun vasta toukokuun puoltaväliä elettiin. ”Okay. I haven’t been anywhere and neither have you… I guess. We saw each other last week”, Elliot nauroi huvittuneena vastatessaan sisarensa lämpimään halaukseen, ”or maybe ten days. But anyway. The work and the kids were just fine. How about you?” Nyt he astelivat jo sisälle kauppaan sen liukuovista. Vähän matkan päässä Cooperin katse nousi tulijoihin automaattisesti, mutta sen enempää hän ei ehtinyt suoda tervehdystä näille, sillä kassalla oli jonoa, joten meneillään olevan asiakkaiden ostoksia oli vedettävä lisää kassan läpi.

Elliot nappasi myymälän sisäänkäynnin luota ostoskorin ja asteli sitten Frejan perässä sisälle heiluriovista. Hän kaivoi puhelimen taskustaan, sillä oli naputellut siihen aamulla joitakin tärppejä kauppareissua varten. Ei siis kunnollista kauppalistaa, mutta jotain välttämättömyyksiä. Kuten täysi kahvipaketti. Ehkä oleellisin ostos koko reissulla, oikeasti. ”What would you like to eat? I was thinking to make some food”, Elliot mietti ääneen, mutta vilkaistessaan siskoaan tulikin toisiin aatoksiin, ”or maybe you can help me to cook.” Elliot ei tosiaan ollut mikään mestarikokki, vaikka hän sinänsä ihan kelvollisesti kykenikin ruoanlaittoon. Paremminkin kyllä olisi voinut mennä, ja toisinaan katastrofi oli osuva sanavalinta, ainakin lievä sellainen.

Pari kertaa Cooper katsahti juuri tulleen kaksikon perään, ihan automaattisesti vain nähdäkseen, olivatko nämä ihan tavallisia pulliaisia, jotka olivat tulleet ostamaan maitoa ja leipää, ehkä olutta ja makeisiakin. Koska kumpikaan kaksikosta ei näyttänyt mitenkään epäilyttävältä, Cooper jatkoi asiakkaiden ostosten latomista kassan läpi entiseen malliin.

Siellä kaupan puolella Elliot puolestaan oli saanut huhuilla Frejan takaisin tähän maailmaan, sillä sisko näytti vajonneen johonkin haaveisiinsa. ”Wake up, sis, mies olikin täräyttänyt siskolleen huvittuneena, kunnes tämä oli sitten alkanut selittämään jostakin kana-fajita-salaatista, jota heidän olisi ihan pakko kokeilla. ”Are you saying that I’m fat?” Elliot mutisi, kun Freja jo alkoi keräillä ostoskoriin tarvittavia ainesosia. Itse Elliot lähinnä seurasi perästä ja roikotti ostoskoria toisessa kädessään. ”I can see the light”, oli mies kommentoinut, kun sisko oli pohtinut, ettei jääkaapissa varmaankaan ollut mitään kyseisen ruoan kannalta oleellista. Vasta hedelmä- ja vihannesosaston jälkeen, Elliotkin poimi enemmän elintarvikkeita koriin, siis lähinnä sellaisia jokapäiväisiä juttuja, joita itse käytti ja jotka eivät niinkään liittyneet Frejaan tai tämän hoksaamaan salaattiin.

Jono Cooperin kassalla tyhjeni aika vauhdilla ja hän sai hetken verran jopa odotella seuraavaa asiakasta, mikä oli siihen aikaan melko harvinaista. Vasta kun se äsken kauppaan saapunut kaksikko lipui kassalle, sai Cooperkin taas ryhtyä hommiin. Hän tervehti ystävällisesti kumpaakin, lähinnä ehkä sitä tummahiuksista miestä, sillä tätä nuoremmalta näyttävä nainen (vaiko tyttö?) ei näyttänyt maksumieheltä siitä kaksikosta. Blondi siirtyi pakkaamaankin ostoksia, mikä vain vahvisti Cooperin päätelmiä. Hän ei ollut ihan varma, mutta saattoi suorastaan tuntea tytön katseen, vaikka itse katsoikin lähinnä kassan läpi vetämiään ostoksia, kunnes lopulta nosti katseensa maksupäätteen eteen jääneeseen mieheen ja kertoi tälle loppusumman.

Lopuksi Cooper jäi taas kassan taakse istuskelemaan ja katseli aikansa kuluksi kaksikon pakkaamista ennen kuin huikkasi näille kiitokset ja heipat takaisin, kunnes nämä painelivat ostoksineen ulos. Vasta sitten hän tajusi sen mustan möykyn, joka yksinäisenä kökötti kassahihnan päässä. Ei saatana, taas yksi urpo asiakas, joka oli laskenut lompakkonsa kassan päätyyn ja unohtanut sen siihen. Koska ruuhkaa ei pahemmin ollut ja Cooper näki yhä kaksikon kaupan ikkunasta, ponkaisi hän pystyyn ja kiersi kassanpäädyn kautta kaupan ulko-ovien kautta ulos. Hän sai parin juoksuaskeleen avulla saavutettua kaksikon. ”Hey! Is this yours? Or yours?” Cooper kysyi, toistaen kysymyksen varmuudeksi myös sille blondille – joka muuten lähempää nähtynä paljastui varsin sieväksi tapaukseksi.