don't know where the answers lie

Vaikka lastenhoito ei kuulunutkaan Jacen vahvimpiin osaamisalueisiin, niin hän oli melko varma, että Katen olisi puolimahdoton oikeasti tehdä töitä kotoa käsin ja saada jotain aikaiseksi. Hän muisti edelleen, miten hänen oma pikkusiskonsa oli vaatinut huomiota kellon ympäri ja erityisesti silloin, kun joku olisi halunnut oikeasti tehdä jotain, kuten käydä suihkussa tai vastata puhelimeen. Ehkä muistot olivat vuosien saatossa vääristyneet tai kaikki oli lapsen silmiin vain näyttänyt paljon pahemmalta. Oli vaikea sanoa, sillä siitä kaikesta tuntui olevan koko eliniän verran aikaa.

Kysymyksiä kaiken muun keskellä herätti myös se, kestäisikö Katen pää sitä lapsiarkea. Jacella ei ollut mitään käsitystä siitä, miten helposti joku tälläinen asia järkyttäisi mielenrauhaa ja miten todennäköisesti se pahentaisi tilannetta ennestään. Tai että periytyisikö se sille lapsellekin. Se oli asia, josta ei ehkä koskaan puhuttaisi ääneen, mutta mihin molempien olisi pakko omalta osaltaan varautua. Jacen mielessä kävi ohimennen jopa ajatus siitä, pystyisikö hän huolehtimaan siitä lapsesta itse, jos siihen tultaisiin. Sellaiset ajatukset pudistettiin mielestä kuitenkin nopeasti pois. Pakko kai tässä oli uskoa, että he olisivat samalla puolella.

“We have time to figure it out”, oli Jacen vastaus Katen tunteiden valotukseen, “we’ve got it. We’ll just make a list and follow it. We’ve got this.”