|
|
Jun 2, 2016 18:42:54 GMT 2
Post by Deleted on Jun 2, 2016 18:42:54 GMT 2
MAANJÄRISTYS-teemapeli
tiistai 15. maaliskuuta 2016
Destiny (@leia ) & Junior
Jun Hagerstownin lentokentällä/Destiny New Yorkissa
Kalifornian aurinko paahtoi jo Los Angelesin kansainvälistä lentokenttää, vaikka kello lähestyi vasta kymmentä. Mustan yksityiskoneen moottoreita käynnisteltiin pikkuhiljaa privaattilentojen terminaalin edustalla ja koneen portaita kapusi äärimmäisen kiukkuinen nuorukainen. Junior oli lentänyt koko joukkueen mukana Kaliforniaan edellisenä päivänä keskiviikon peliä varten. Tiistaiaamun harjoitusten jälkeen joukkueen lääkäri oli kuitenkin varsin selväsanaisesti ilmoittanut, että Jun ei ollut pelikunnossa eikä saanut pelilupaa. Vasemman reiden vanha vamma oli ollut jo pitkään vihoittelematta, mutta yhtäkkisesti noussut turvotus ja kipu kielivät siitä, että jokin oli pielessä. Niinpä koko etelän vieraspelikiertue jäisi mieheltä välistä ja pelikuntoa katseltaisiin laajempien tutkimusten jälkeen uudelleen seuraavan viikon pelejä varten. Junior ymmärsi kyllä, että pelleilisi työvälineellään jos kyseenalaistaisi lääkärin lausunnon ja tiesi, ettei häntä päästettäisi johdonkaan toimesta kentälle ennen tarkempaa katsausta jalan tilanteeseen. Ymmärrys ei silti estänyt sitä, että häntä vitutti aivan suunnattomasti. Yleensä isänsä luottolentäjää aurinkoisesti tervehtivä nuorukainen soi tällä kertaa vain sävyttömän murahduksen heittäessään hupparinsa naulaan ja kävellessään koneen taka-osaan istumaan. Junior näpytteli Destinylle tarpeettoman äkäiseen sävyyn viestin ja keskittyi sen jälkeen kuulokkeet korvilla tuijottamaan ikkunasta ulos koneen rullatessa kiitotietä kohti.
Parin tunnin lentämisen jälkeen Jun havahtui hereille ja vilkaisi ison tv:n ruudulta koneen sijaintia keskilännen yllä. Mies oli jo aikoja sitten seonnut laskuista siinä, kuinka monta kertaa oli lentänyt elämänsä aikana lännestä itään ja toisinpäin. Lento Los Angelesista New Yorkiin oli puuduttava ja aivan liian pitkä, eikä asiaa helpottanut se, että Jun matkusti yksin. Mies vilkaisi puhelintaan ja näki Desiltä tulleen, vähintäänkin yhtä äkäiseen sävyyn kirjoitetun vastausviestin. Jun huokaisi syvään ja laski puhelimensa penkkinsä edessä olevalle pöydälle painaen sitten päänsä syvälle ison nahkaistuimen päänojaan. Tilanne ei nyt ollut kenenkään syytä, varsinkaan Destinyn, mutta Jun oli taas jälleen kerran pikaistunut vastoinkäymisestä ja kuppi oli mennyt niin sanotusti nurin hermostuksissa. Hän ei käsitellyt pettymyksiä hyvin, edelleenkään, vaikka oli 22-vuotisen elämänsä aikana muutaman niitä kyllä kohdannut. Hammasta purren mies noukki puhelimensa takaisin ja kirjoitti lyhyen anteeksipyyntöviestin. Ei hänen tarvinnut selitellä mitään, Des tiesi kyllä mistä tämänkertainen äksyily johtui.
Junior oli jälleen nukahtanut parin tunnin katkonaiseen uneen herätäkseen juuri, kun kone alkoi lähestyä New Yorkia. Destiny ei ollut vastannut hänen viestiinsä, mikä oli suhteellisen kummallista sillä yleensä he vastasivat toistensa viesteihin mahdollisimman pikaisesti ja kelloaan vilkaistuaan Jun tiesi myös ettei Des voinut vielä lavallakaan olla. Ehkei tämä sitten vain ollut ehtinyt vilkaista puhelintaan kiireen keskellä. ”Mr. Evans, could you please come to the cockpit”, Jun säpsähti kuulutusta sillä eipä yksin koneessa istuvalle yleensä paljoa kuuluteltu. Päässä ehtivät pyörähtää kaikenlaiset skenaariot siitä, mikä nyt oli vialla, kun mies kummastunut ilme kasvoillaan suuntasi ohjaamoon. ”What’s wrong gentlemen?” Jun kysäisi lentäjiltä ja katseli aina yhtä huumaantuneena ohjaamosta avautuvaa taivasta. ”All planes headed to NYC have been directed to land either to Maryland or Pennsylvania airports..”, kapteenina toimiva Matt aloitti vilkaisten perämiestään huolestuneena kuin miettien miten jatkaa. ”Um.. there’s been an earthquake in New York, nothing too serious but it’s not safe to land there.” Tieto jysähti Juniorin tajuntaan ja hän aukoi hetken suutaan järkyttyneenä tiedosta. ”An earthquake? In New York?” mies toisti katse lasittuneena. ”Land wherever you think is best”, Jun tokaisi ennen kuin paineli kovaa vauhtia takaisin paikalleen. Hän nappasi puhelimensa tärisevin käsin ja selasi esiin kaikki mahdolliset uutiset asiasta. Destiny ei edelleenkään ollut vastannut viestiin. Huoli nosti hikikarpalot otsalle huolimatta siitä, että Jun ei oikeastaan vielä edes tiennyt oliko mitään tapahtunut. Cole ja Destiny olivat kuitenkin molemmat kaupungissa ja nyt hän ei saanut yhteyttä kumpaankaan. Jäljellä olevasta 45 minuutin lentomatkasta tuli yhtäkkiä tuhat kertaa pidemmän tuntuinen.
|
|
|
|
Jun 16, 2016 16:53:43 GMT 2
Post by Deleted on Jun 16, 2016 16:53:43 GMT 2
New Yorkin aamu oli valjennut varsin kurjana ja harmaana. Destiny ei ollut nukkunut paria hassua tuntia enempää, sillä puoliksi tyhjä vuode sai hänet poikkeuksetta pysymään valveilla yön jäliltä hämärtyvään aamuyöhön asti. Asunto oli autio ja hiljainen, kun nainen kampesi itsensä ylös ja lievästä pahoinvoinnistaan huolimatta keitti muutaman kupillisen kahvia. Kuumasta kupista nauttiessaan hän katseli suurista ikkunoista aukeavaa näkymää harmaalle, hieman sumuiselle Manhattanille, jonka kaduilla kiiruhti vain muutama hassu ihminen. Television varhaisaamun uutislähetyksessä todettiin päivän jatkuvan kostean harmaana New Yorkissa, mikä ei kohottanut Destinyn mielialaa lainkaan. Kaliforniassa oleva Jun saisi puolestaan herätä ikkunasta sisään tunkeviin auringonsäteisiin. Destiny hymähti hiljaa, sitten hän joi kahvinsa loppuun ja nappasi kaikki kolme koiraa mukaansa aamulenkille.
Iltapäivällä kuurosateet muuttuivat jatkuvaksi tihkusateeksi, ja niinpä Destiny joutui kiiruhtamaan muutaman korttelin päässä olevalle Lincoln Centerille - autonsa kanssa hän olisi taatusti juuttunut iltapäivän ruuhkaan. Puhelin piippasi tekstiviestin merkiksi naisen puhelimessa, mutta hän päätti kaivaa sen esiin vasta päästyään sisätiloihin. Paikalla ei ollut vielä oikeastaan ketään, sillä Destiny oli hieman etuajassa, ja niinpä hän riensi omaan pukuhuoneeseensa ja istahti peilipöyän ääreen ottaen puhelimensa esiin. Yllätyksekseen nainen huomasi viestin olevan Junilta. Äkäiseen sävyyn kirjoitetussa tekstiviestissä mies ilmoitti, että oli matkalla kotiin. Destiny tuhahti, ja vaikkei hänellä varsinaisesti syytä ollutkaan vastasi hän viestiin samalla sävyllä. Lähes heti lähetä -nappia painettuaan nainen katui sanojaan, sillä hän tiesi millainen henkireikä jääkiekko Juniorille oli ja kuinka tärkeää miehelle oli päästä pelaamaan kauden jokaisessa ottelussa. Olihan Destiny itsekin ollut lopen pettynyt jouduttuaan muutamaan otteeseen jättämään esiintymisiä välistä. Hetken asiaa pohdittuaan nainen kuitenkin laittoi puhelimensa takaisin laukkunsa pohjalle - he näkisivät Juniorin kanssa joka tapauksessa muutaman tunnin kuluttua.
Lopulta muutkin tanssijat, ohjaajat ja muu henkilökunta saapuivat paikalle, ja valmistelut illan esitystä varten alkoivat. Destiny pukeutui tottuneesti joutsenkuningattareksi ja seurasi sitten muita suuren esiintymislavan taakse. Ihmisiä oli alkanut jo lappaamaan katsomonkin puolelle - esitys oli jälleen loppuunmyyty, mikä ei sinällään ollut yllätys, sillä Joutsenlampea esitettäisiin enää parin kuukauden verran. "Hey, Destiny, are you feeling alright - you seem a bit pale", sanoi Thomas, joka oli ilmestynyt Destinyn viereen. Mies hymyili hieman kiristäessään paitaansa. Destiny katsoi häntä hieman hämillään ja nyökytteli sitten päätään. "Oh yes, I'm totally fine, thanks", nainen totesi hymyillen, kun orkesteri alkoi viimein soittaa alkumusiikkia. Musiikki ei kuitenkaan ehtinyt soida täydessä salissa kovin kauaa, sillä sen keskeytti aivan yllättäen kaikkien jalkojen alla tapahtuva maan voimakas tärähtely, joka sai ihmiset kaatumaan salin ja esiintymislavan lattialle. Pian musiikin sijasta hiljaisuuden täyttivät ihmisten paniikinomaiset huudot ja yleinen sekasorto valtasi tilan. Suuret lavasteet kaatuivat ja särkyivät ja monet ehtivät vain juuri ja juuri pois niiden alta. Destiny sai kavuttua jotenkin ylös lattialta. Hän pyyhkäisi kasvoilleen laskeutunutta pölyä pois ja sydän rinnassa lujasti takoen yritti lähteä selvittämään tietään takaisin pukuhuoneiden luo. Hänen täytyisi saada puhelin käsiinsä mahdollisimman pian. Paikalle sattuneiden henkilökunnan jäsenten varoituksista huolimatta Destiny ei sukeltanut pöytien alle suojaan vaan jatkoi itsepintaisesti matkaansa kellarikerrokseen. Jyrkissä portaissa maanjäristys kuitenkin voimistui sen verran, etteivät seinät tarjonneet Destinylle enää tarvittavaa tukea. Nainen menetti tasapainonsa ja kaatui tullen rappuset alas varsin kivuliaasti, minkä seuraksena hänen päänsä osui kellarikerroksen kovaan kivilattiaan. - - - - - Vielä samana iltana Destiny heräsi New Yorkin keskussairaalasta, jossa kävi kova tohina. Hoitajia ja lääkäreitä juoksi ympäriinsä ja enemmän ja vähemmän loukkaantuneita potilaita käyskenteli käytävillä. Osaa hoidettiin niin ikään odotustiloissa ja auloissa, sillä tila oli alkanut loppua kesken. Destiny katseli ulos pienen yksityisen huoneensa ikkunasta, jonka ohitse kävelevä lääkäri huomasi naisen heränneen. Lääkäri kiiruhti sisään ja esitteli itsensä. "It is good to see You awake, Mrs. Evans, how are You feeling?" nainen totesi lempeään sävyyn, vaikka sairaalassa vallitseva kaaos olikin saanut hänen ohimonsa tykyttämään. Lääkäri osoitti pienellä lampullaan suoraan Destinyn silmiin ja varmisti sitten että naisen pään ympärille kiedotut siteet pitivät haavan suojassa ja verenvuodon tyrehdytettynä. "Do you remember what happened?" Destiny vilkaisi yhä yllään olevaa, jonkin verran vereen tahriutunutta balettipukuaan. "It was an earthquake, wasn't it?" Lääkäri nyökkäsi ja nappasi yöpöydällä olevan kansion käsiinsä. "Yes, yes it was. You are very lucky as it seems that You only got a concussion - a serious one - but yet still You will fully recover. However, there is something else-" lääkäri yritti sanoa, mutta Destiny keskeytti hänet. "Have you called my husband - is he here yet?" |
|
|
|
Jun 22, 2016 11:46:59 GMT 2
Post by Deleted on Jun 22, 2016 11:46:59 GMT 2
Jun ei edes tiennyt kuinka kauan oli istunut Hagerstownin pienelle kentälle laskeutuneen koneen portailla polviinsa nojaten ennen kuin kuuli Mattin selvittävän kurkkuaan portaiden yläpäässä. ”We got a special permit to land at Teterboro, we'll starting the refueling right away, we’ll be flying out approximately in 45 minutes”, mies totesi uskaltaen jo hymyillä hieman. Junior hillitsi vain vaivoin halunsa syöksyä halaamaan lentäjää. Helpotuksen tunne vyöryi hetkellisesti yli huolen, sillä nyt mies ainakin pääsisi vihdoin New Yorkiin. Puhelin soi siinä samassa ja näyttö vilkutti soittajaksi Destinyn tanssiparia Thomasia. Jun ei olisi varmaan koskaan uskonut olevansa niin onnellinen kyseisen henkilön soitosta. Thomas kertoi pikaisesti, että Des oli viety keskussairaalaan, mutta ilmeisesti mitään hengenvaaraa ei ollut. Junior yritti vielä pariin otteeseen soittaa vaimolleen, mutta luovutti lopulta ja tyytyi siihen mitä sillä hetkellä tiesi. Sairaalastakin todennäköisesti otettaisiin piakkoin yhteyttä, Des nyt ei ollut kerinnyt olla siellä kuin ehkä reilun tunnin, joten läheisiä ei todennäköisesti oltu vielä kaikkia edes kartoitettu.
Mattin suurpiirteisen arvion mukaisessa aikataulussa kone nousi Hagerstownista varttia yli viisi. Teterboroon ei lentänyt kuin vajaan tunnin, mutta sekin aika tuntui nyt ikuisuudelta. Jun soitti lopulta itse keskussairaalaan kun ei kestänyt enää odotella, ja hänelle kerrottiin Destinyn olevan nyt aivotärähdyksen myötä tajuttomana, mutta muutoin kunnossa. Jun ei edes muistanut koska oli itkenyt viimeksi, mutta nyt kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin huolimatta siitä, että mies tiesi kyllä ettei aivotärähdys välttämättä aiheuttanut muuta kuin pahoinvointia ja parin päivän päänsärkyä. Sillä hetkellä positiivinen ajattelu oli kuitenkin hieman vaikeahkoa, joten ei hän viitsinyt edes yrittää. Kun kone sitten ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen alkoi kaartaa alas matkalentokorkeudesta, Jun soitti nopeasti Colelle varmistaakseen, että veli oli hoitanut kaverinsa helikoptereineen valmiiksi kentälle viemään Jun Manhattanille. Hän ei todellakaan yleensä törsäillyt helikopterikyydityksiin lentokentältä, mutta nyt oli tosi kyseessä ja oikeasti kiire, eikä Jun olisi kestänyt istua taksin takapenkillä kahtakymmentä kilometriä maanjäristyksen jäljiltä sekasortoisessa ruuhkassa. Koneen rullattua pysähdyksiin Junior syöksyi ohjaamoon, kätteli vauhdilla kummatkin lentäjät ja paineli samalla tahdilla ulos koneesta. Laukuilleen Jun ei muistanut suoda edes ajatusta juostessaan konehallin läpi helikopterille, jonka luota Colen kaveri juoksi häntä vastaan. Koko kentälle saapuminen ja sieltä lähtö sujuivat Juniorilta kuin sumussa, niin sekaisin huolesta, kiireestä ja pelosta hän sillä hetkellä oli.
Väsymys painoi jo hartioita kun Jun viimein pääsi sairaalalle. Käytävillä kävi edelleen vilske, maanjäristys oli saanut koko kaupungin sekaisin.
Vastaanottotiskillä häntä kehotettiin odottamaan muutama minuutti hoitavaa lääkäriä, joka selvittäisi tilannetta Juniorille. Odottelu kävi jo väsyneen ja monta tuntia huolesta kärsineen miehen hermoon, mutta eipä hän kiukustumalla olisi mitään saavuttanut joten kaikin puolin lyödyn näköisenä hän istui käytävän tuolille odottamaan. Muutama minuutti ehti venyä vartiksi, kun sitten vihdoin naislääkäri saapui Junin luo ja lähti viemään häntä Destinyn huoneelle. ”Your wife has no severe or life-threatening injuries, only the concussion, which was serious but will not cause any problems if it’s treated. There’s something else though, but I think she will tell you about that herself”, lääkäri päivitti tilannetta. Jun kohotti hämmentyneenä kulmiaan viimeiselle ilmoitukselle, muttei kuitenkaan kysellyt sen enempää sillä he olivat juuri päässeet huoneen ovelle, jossa Destiny makasi sängyssä pää kiedottuna siteisiin. ”I’m so sorry dear, so so sorry”, Jun sai sanottua nieleskellessään palaa kurkussaan. Hän kumartui varovasti suukottamaan vaimonsa poskea ja tarttui tätä kädestä. ”How are you feeling? Were you on stage when this happened?” Jun kyseli hiljaisella äänellä istuutuen sängyn vieressä olevalle tuolille ja pitäen Desin kättä omiensa välissä. Hän ei olisi ikinä antanut itsellensä anteeksi, jos se säälittävä kiukunpuuskassa lähetetty tekstiviesti olisi jäänyt heidän viimeiseksi keskustelukseen. Nytkin hänellä oli vaikeuksia olla sättimättä itseään aiemmasta toiminnastaan, kun Des näytti niin haavoittuvaiselta maatessaan sängyssä pää siteissä. ”The doctor said you have something to tell me, is everything okay?” Jun muisti siinä samassa lääkärin lisäyksen ja äsken helpottuneeseen katseeseen sekoittui jälleen ripaus huolta.
|
|
|
|
Jun 24, 2016 10:55:36 GMT 2
Post by Deleted on Jun 24, 2016 10:55:36 GMT 2
Destinyn kalpeiksi valahtaneilta kasvoilta hävisivät viimeisetkin värinrippeet. Hän katsoi naislääkäriä epäuskoinen ilme kasvoillaan. "Pregnant?" nainen sai juuri ja juuri sanotuksi. Lääkäri nyökkäsi ja loi hänen puoleensa toispuoleisen hymyn. "Your husband is on his way to the hospital, and I assume You'd like to tell the news to him yourself?" Sitten lääkäri poistui huoneesta. Destiny katsoi hänen loittonevaa selkäänsä suu järkytyksestä edelleen auki. Raskaana? Nainen ei voinut ymmärtää, miten tässä oli päässyt käymään näin. Eihän tässä ollut minkäänlaista järkeä. Ei naiselle ollut tullut mieleenkään, että aamuiset pahoinvoinnit tai yleisesti lisääntynyt uupumus voisivat johtua jostain tällaisesta - Destiny oli vain kuvitellut sen johtuvan kiireisestä aikataulusta ja intensiivisestä esiintymistahdista. Nainen huokaisi. Ja mitenhän ihmeessä hän kertoisi tästä Juniorille? He eivät takuulla olleet suunnitelleet tätä, eivät nyt kun molempien urat olivat lähteneet kunnolla käyntiin ja he olivat ehtineet asettua New Yorkiin. Destiny huokaisi uudelleen ja sekavat ajatukset saivat hänen päänsä jomottamaan kipeästi.
Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen Junior saapui viimein huoneeseen. Helpotuksen tunne sai Destinyn silmät kostumaan miehen suukottaessa häntä kevyesti. "Don't worry, I'm alright - and you're alright - and that's all that matters now, so please don't apologize", nainen pyysi hiljaa ja silitti Junin kättä. Hän oli ehtinyt jo sysätä typerän riidanpoikasen mielestään varsinkin nyt, kun hänen mieltään painoivat paljon tärkeämmätkin asiat. "How did you manage to get here so quickly? And have you heard from Cole yet?" nainen jatkoi ja katsoi Junioria huolissaan. Hän ei ollut kuullut vielä minkäänlaisia uutisia teatteriltakaan, vaikkakin suurin osa oli luultavimmin selvinnyt pienillä ruhjeilla. "Yeah, we were just about to start the show when the earthquake hit, and I was stupid enough trying to make my way downstairs when our director told me to stay safe", nainen tuhahti sitten ihmetellen omaa typeryyttään. Hän katseli hetken ajan heidän sängyn reunalla lepääviä käsiään nostaen sitten katseensa Junioriin.
Destinyn rinnassa jylläsi ikävä ja ahdistava tunne, kun mies otti puheeksi lääkärin kertomat uutiset. "Yes, yes, everything's okay", nainen totesi pikaisesti, mutta katui oitis sanojaan. Hän puri kevyesti huultaan ja käänsi katseensa pois miehestä. "Or, not really, or I don't know. It's a bit complicated", hän sopersi löytämättä punaista lankaa ajatuksilleen. Ajatus Junin reaktiosta pelotti Destinyä, ja siksi sanat tuntuivat takertuvan naisen kurkkuun niin helposti. Hän tiesi, ettei syy missään nimessä ollut hänen - tai ylipäätään heidän kummankaan - mutta silti syyllisyydentunne vaivasi naista. Olisihan hänen edes pitänyt osata tunnistaa oireet omasta kropastaan eikä odottaa, että lääkäri tulee ne hänelle kertomaan. Destiny tunsi itsensä typeräksi. Hän käänsi katseensa takaisin Junioriin ja puristi tiukemmin miehen kättä selvittäen hieman kurkkuaan. "We... Jun, I'm pregnant. I'm... I'm expecting our baby."
|
|
|
|
Jun 28, 2016 14:34:38 GMT 2
Post by Deleted on Jun 28, 2016 14:34:38 GMT 2
Destinyn sanat herättivät Juniorinkin ja hän lakkasi vellomasta syyllisyydessään ollen vain onnellinen siitä, että koko hänen perheensä oli kunnossa. ”Well that’s quite a story”, Jun hymähti rentoutuen jo hieman nostaen toisen kätensä silittämään Desin poskea tämän päätä kiertäviä siteitä tarkasti varoen. ”Matt had succes with someone at the NYC airspace control and they gave us a special permit to land at Teterboro, Col’s friend picked me up with a helicopter – imagine that, I spent money on a helicopter ride – and… yeah, I was so worried until Thomas called me and told that you were.. you know.. alive and breathing”, mies huokaisi sulkien hetkeksi silmänsä. Hän ei halunnut koskaan enää kokea sellaista avuttomuuden tunnetta kuin tänään Hagerstownin piskuisella lentokentällä ilman tietoa kenestäkään tai mistään. ”Col’s fine, he already sent me a snap from our place so he’s probably emptying the fridge right about now.” Tuntui helpottavalta pystyä jo laskemaan leikkiä veljestäänkin, vaikka vain muutama tunti sitten Jun ei ollut edes tiennyt missä tämä oli ja millaisessa kunnossa.
”Oh my stupid, too bravely acting wife”, Jun kuiskasi pudistellen päätään ja naurahtaen hiljaa. ”Never do that again okay, I know it might be hard for you to do as you’re told but, please, for me”, mies jatkoi katsellen Desiin vetoavasti. Ei Junior ollut koskaan ollut maanjäristyksessä, joten ei hän tiennyt mitä ihmisen päässä silloin liikkui tai oli liikkumatta. ”I’m just glad you’re okay.” Tämän jälkeen Des sitten alkoikin vastata Juniorin esittämään kysymykseen, joskin hieman takellellen. Mies seurasi kulmat kurtussa ja hämmentynyt ilme naamallaan, kun Des yritti saada sanoista kiinni ja rakentaa vastaustaan. Kun se vastaus sitten vihdoin muodostui ja Destiny sai asian kerrottua, Jun ei voinut kuin tuijottaa täysin mykkänä vaimoaan. Päässä ei liikkunut hetkeen muuta kuin kysymys miten ja milloin, mutta ääneen Junior ei saanut sanottua mitään. Helvetti, he olivat kumpikin hädin tuskin kahdenkympin ylittäneitä, ei heidän kuulunut joutua miettimään tällaista asiaa. Junior oli päässyt pari vuotta sitten yli sitoutumiskammostaan, mutta tällä hetkellä se taas kohotti päätään. Itsekkäästi mieleen tulvi vain ajatuksia siitä, mitä tämä tarkoittaisi hänen uralleen ja elämälleen, kunnes Jun tajusi itsekin olevansa aivan hakoteillä ajatuksineen. Hän ei ollut tässä se, jonka elämäntyö oli menossa katkolle. Hän tiesi, että tämänhetkinen reaktio oli juuri se, mitä Des oli odottanutkin, sillä Jun ei pahemmin yllätyksistä välittänyt.
Jun kokosi itsensä ja ajatuksensa pikaisesti ja sai taas lasittuneeseen katseensa hieman eloa mukaan. ”I don’t know what to say”, oli kuitenkin ainut mitä mies sai ulos suustaan. Päätään käteensä nojaten Jun katseli Desiin varsin mietteliäs ilme kasvoillaan. Ei tämä nyt todellakaan ollut mikään unelmien täyttymys, mutta alkujärkytyksen tehdessä tilaa rationaaliselle ajattelulle Junin olo helpottui. Hän piti lapsista, oli aina pitänyt. Oli tietysti eri asia hoitaa pikkusisarusta tai kavereiden lapsia kuin huolehtia omasta, mutta ei hän nyt silti nähnyt isyyttä niin sulana mahdottomuutena kuin viisi minuuttia sitten. ”So I’m gonna be a father huh?” mies onnistui jo naurahtamaan. ”I know I’m the reason you’re so afraid to share this information, but I also know how much we have already gone through together. I’ll be here whatever you decide, okay?” Junin sinivihreissä silmissä oli pelkkää vilpittömyyttä. Hän ei tosiaan edes tiennyt mitä mieltä Destiny itse asiasta oli, tämä oli varmasti osannut jännittää yllätyksen saatuaan vain Junin reaktiota. Mielessä pyöri ajatuksia siitä, kuinka komeasti pieleen hänen oma isänsä oli aikanaan tämän samaisen tilanteen hoitanut ja kuinka hänellä oli nyt mahdollisuus välttää ne kaikki virheet. Jun suukotti Desin nimettömässä olevaa timanttisormusta ja uskaltautui hymyilemään. ”I was serious when I gave this to you, I meant it. I’ve never been this terrified and happy at the same time, but I know you'll guide me through it like you've done so many times before”, Junior lausahti katsellen edelleen hymyillen sormusta. Kuinka pieleen voikaan teini-ikäinen poika tulevaisuuttaan ennustaa. Sillä hetkellä Jun kuitenkin ajatteli olevansa vain iloinen juuri siitä, että oli nyt aivan eri tilanteessa kuin oli vuosia sitten kuvitellut.
|
|
|
|
Jun 29, 2016 13:45:13 GMT 2
Post by Deleted on Jun 29, 2016 13:45:13 GMT 2
Destiny naurahti aavistuksen huvittuneena Junin kertoessa helikopterikyydistään – mies ei ollut koskaan välittänyt liiaksi rahojensa tuhlailusta ylimääräiseen prameiluun, paitsi tietenkin mitä tuli Destinyn hemmotteluun ja sitäkin mies teki toisinaan aivan liiaksi. Oli helpottavaa kuulla, että Cole oli kunnossa, ja Destiny pyrkikin parhaansa mukaan hymyilemään vilpittömästi, vaikka pian edessä koittava epämiellyttävien uutisten kertominen jyskytti takaraivossa. ”Ah, well while he does that he could probably feed the dogs too and take them out, since I don’t know when I’m free to go home”, nainen huolehti - koirat olivat varmasti olleet suunniltaan koko illan maanjäristyksen jälkeen. Yleensä Colesta ei heidän kodissaan ollut muuta kuin vaivaa ja Destiny oli useasti joutunut kiristelemään hermojaan tuon vuoksi, mutta sillä hetkellä nainen ei viitsinyt moisesta välittää ja oikeastaan hän oli vain iloinen, että joku oli pitämässä huolta koirista.
Kakistettuaan lopulta ei-niin-iloiset vauvauutiset ulos suustaan Destiny jäi tuijottamaan Junioria, joka katsoi häntä ilmeettömänä takaisin. Huoneeseen laskeutui ahdistava hiljaisuus, joka sai epämiellyttävän puristavan tunteen nostamaan päätään Destinyn sisällä. Sydän tuntui hakkaavan ulos rinnasta. Hän puristi Junin kättä omassaan silittäen varovasti tuon kämmenselkää. Miehen ilmeestä oli hankalaa päätellä, mitä tuon päässä liikkui, eikä Destiny ollut varma halusiko hän edes tietää. Jokainen hiljaisuuteen käytetty sekunti voimisti puristavaa tunnetta – Junior oli reagoinut asiaan juuri sillä tavoin kuin Destiny oli pelännytkin. Mutta ei nainen voinut siitä miestä syyttääkään, sillä eihän hän itsekään ollut osannut odottaa tätä eikä hän oikeastaan vieläkään tiennyt, miten koko asiaan olisi pitänyt suhtautua. Kauhuskenaariot yksinhuoltajaksi jäämisestä, tanssiuran päättymisestä ja Junin menettämisestä saivat naisen voimaan pahoin ja hän suuntasi katseensa hetkeksi ikkunasta ulos. "Yeah I know, me neither", hän sanoi jotenkin hiljaa sanottua pitäen katseensa yhä ikkunassa antaen miehelle aikaa koota ajatuksiaan. Tuntui, että sairaalanhuoneen rumanvihreät seinät voisivat minä hetkenä hyvänsä kaatua Destinyn niskaan. Nainen tiesi ettei hänellä ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin kertoa Junille, mutta samaan aikaan hän katui sanojaan. Aivan kuin tämä päivä ei olisi jo ilman raskausuutisiakin ollut tarpeeksi kamala.
Lopulta Junior kuitenkin näytti saavan ajatuksensa edes jollain tasolla kokoon. Mies naurahti hieman, mikä sai Destinyn kääntymään takaisin tuon puoleen ja katsomaan takaisin sinivihreisiin silmiin. Juniorin ääni oli selvästi rauhallisempi ja lempeämpi, ja se sai jollain tavoin Destinynkin olon aavistuksen paremmaksi vaikkei mistään miellyttävästä olotilasta voinutkaan vielä puhua. Nainen katsoi hetken miehen kasvoja ja huokaisi sitten. "Yeah, I got to know about this like two hours ago, so yeah, umh, I didn't have time to prepare and think how to tell this to you. And as I'm here, telling it straight in your face was the only way to do it - I didn't want to wait until I get home, anyway." Destiny hymähti voipuneena - he todellakin olivat käyneet läpi niin paljon ylä- ja alamäkiä, että joidenkin mielestä oli suoranainen ihme - välillä ehkä heidän omasta mielestäänkin - että he yhä edelleen olivat onnellisessa avioliitossa, tai ylipäätään edes yhdessä. Destiny kuitenkin tiesi, että mikään mitä he aiemmin olivat joutuneet käymään läpi ei olisi mitään verrattuna tähän tilanteeseen, ja sen takia se pelottikin naista aivan äärettömän paljon. "I... Honestly, I don't know what I want. I didn't expect this to happen now. I didn't want this to happen now - and I'm scared, I'm scared that whatever I, or we, decide I will regret it", nainen sanoi hiljaa, vaikka paniikki paistoi läpi hänen puheestaan. Aikaa päätöksen tekemiselle ei ollut liiaksi, joten kovin kauaa sen kanssa ei voinut kuhnailla, mikä sekin romahdutti osaltaan naisen mieltä. Destiny antoi miehen suukottaa sormustaan, mutta tuon hymy tarttui vain vaivoin naisen huulille, joille kaartui arka toispuoleinen hymy. Hän pysyi hetken hiljaa, katsellen vain heidän sängyn laidalla lepääviä käsiään.
Myrsky Destinyn sisällä oli laantunut hieman Junin sanojen myötä. Pelko yksinjäämisestä hautautui pois naisen mielestä ja hän saattoi viimein lähestyä asiaa joutumatta pelkäämään miehen reaktiota. Destiny oli itse varttunut perheen iltatähtenä ja saanut osakseen vanhempiensa jakamattoman huomion - kuinka hän ikinä pystyisi samaan näin nuorena ja kokemattomana? Kuinka he pystyisivät ammattiensa ohella kasvattamaan lapsen? "When the time comes, I want to be a good mother", nainen totesi sitten ja kohotti katseensa mieheen. "And I want our baby to have that kind of childhood they can look back into and be happy and know that they were and always will be loved. I got that from my parents, and that is why my own child doesn't deserve any less than that", hän jatkoi ja tuijotti Junioria silmiin. "So... Do you think we are ready to give that to them?" |
|
|
|
Jul 1, 2016 11:59:42 GMT 2
Post by Deleted on Jul 1, 2016 11:59:42 GMT 2
Junior tarkkaili Destinyn vaivoin hymyyn taipuvia kasvoja huolestuneena. Häntä itseään pelotti tilanne niin paljon, ettei hän ollut alkuun käsittänytkään kuinka vaikea tämä olisi Desille, joka kuitenkin viime kädessä asiasta päättäisi. ”You’re allowed to be scared dear, it’s okay. I won’t even tell you to calm down because you would probably throw something at me, but please understand that whatever you decide it’s your decision and it’s right if you think so, no one else can define that”, Jun sanoi varsin hiljaisella äänellä silmät kiiltelevinä. Häntä inhotti nähdä Destiny niin paniikissa ja olla niin kykenemätön helpottamaan asiaa kerralla. Oli tarpeeksi vaikeaa elää omien sekavina sinkoilevien ajatusten kanssa, mutta toisen pelon ja paniikin poistamiseksi Jun ei vain nyt voinut tehdä paljoakaan. Jun ei voinut olla luomatta kauhuskenaarioita tulevaisuudesta mielessään. Mitä jos heistä tulisi yksi niistä pariskunnista, jotka eivät vain saaneet asioita lutviutumaan enää lapsen tultua. Mitä jos tämän myötä tehtävä päätös - mikä se sitten ikinä olisikaan - olisi sellainen piikki lihassa, jota ei pystyisi poistamaan. Samantien mies sätti itseään kiukkuisena ajatuksistaan. Tilanne oli totta kai turhauttava, mutta helpommaksi se ei ainakaan ahdistuneisuutta kasaamalla muuttuisi.
Mieleen tulvivia lapsuusmuistoja Jun ei tosiaan muistellut lämmöllä. Varsinkaan sitä päivää, kun oli saanut selville miten hienosti vanhempi Clay oli asiat poikansa syntymän jälkeen hoitanut. Katkeruus oli edelleen pinnalla, sillä isän toiminnan takia Juniorin äiti ei halunnut olla ensimmäisen poikansa kanssa missään tekemisissä. Hän tiesi tasantarkkaan mitä Destiny ajoi takaa, ehkä tarkemmin kuin olisi edes halunnut myöntää. ”I know… I mean, I thought my grandmother was my mother until my fifth birthday so I most certainly know how things shouldn’t be done”, mies lausahti katsellen jalkoihinsa kulmat kurtussa. Hän ei edes muistanut äidistään mitään, eikä olisi nykyäänkään tiennyt ellei Cole olisi kertonut. Aihe oli vaikea, ja senhetkinen tilanne toi sen ikävällä tavalla mieleen. ”I don’t look back at my childhood with a smile, but I turned out quite good anyway. We could never fuck things up as bad as my parents, so I think we would have a fair shot at making something good out of this”, mies naurahti vaisusti nostaen hieman surumieliseksi vaipuneen katseensa takaisin Desiin. Ensinnäkään Jun ei ollut tippaakaan samankaltainen kuin isänsä samassa iässä, eikä hän ikinä riskeeraisi uraansa eikä varsinkaan perhettään viettääkseen lätkästaran elämää poissa kotoa yhtään enempää kuin oli pakko.
He olivat kummatkin kiireisiä, hirvittävän kiireisiä ja hyvin harvoin kotona, mutta jotkin menot olivat aivan hyvin tingittävissä pois aikataulusta. Jun yliviivaisi enemmän kuin mielellään pois kalenteristaan kaikki turhat kissanristiäiset, joissa isoisä hänen edustustaan vaati. Apuakin he varmasti saisivat, mutta Jun ei halunnut ajautua siihen tilanteeseen, jossa hänen omakin lapsensa luulisi vanhemmikseen isovanhempiaan tai kodinhoitajia kun ei paremmasta tiennyt. ”I can’t even imagine how hard it would be, but I still think we could make it happen. It’s your choice, you’re the one whose career could get in danger because of this and I don’t want you to give up anything you don’t want to. We have time”, Jun sai jo kerättyä ääneensä vakuuttavuutta, muttei silti edelleenkään uskaltanut tosissaan ajatella millaista heidän elämästään voisi tulla. Juniorilla itsellään oli niin paljon katkeruutta omasta lapsuudestaan, että hän ei ikimaailmassa haluaisi laittaa omaa lastaan läpi sellaisesta helvetistä. Hänen pelastuksena oli ollut jääkiekko ja loistavat sosiaaliset taidot, mutta se tie ei ollut kaikkien kuljettavissa. Aika oli ainut asia, jota heidän ei olisi helppo lapselleen antaa. Sekin olisi kuitenkin vain järjestelykysymys. Jun oli niin keskittynyt käytännön asioihin, että päässä paukuttavat ajatukset siitä, olisiko hän oikeasti valmis isäksi, jäivät täysin jalkoihin. Ehkä parempikin niin, sillä jo pelkkä sana isä sai sillä hetkellä kevyen paniikin pyörimää miehen sisällä.
|
|
