|
|
Mar 7, 2014 15:32:40 GMT 2
Post by Deleted on Mar 7, 2014 15:32:40 GMT 2
Lauantai 29.maaliskuuta 2014, puolen päivän aikoihin Lentokenttä & Destinyn ja Juniorin asunto @ Manhattan, 5th Avenue
Vihdoinkin. Destiny avasi unesta aavistuksen utuiset silmänsä ja päätään lentokoneen ikkunanpieleen nojaillen katseli, miten New Yorkin massiiviset pilvenpiirtäjät loistivat auringonvalossa ohuiden pilvien alla. Kone kaarsi hitaasti vasemmalle valmistautuen laskeutumaan, ja Destinykin suoristautui ja venytteli aavistuksen puutuneita raajojaan. Hän veti nappikuulokkeet pois korvistaan ja niitä laukkuunsa pakatessaan loi vieressään istuvan Juniorin isän puoleen lämpimän hymyn. Miehen toisella puolen kädet ja jalat ristissä istuva mutrusuinen Martha jatkoi tuttua paasaamistaan ja kiukutteluaan, jota oli jatkunut ilmeisesti koko lentomatkan ajan ja vähintäänkin siitä asti, kun Destiny oli Phoenixissa hypännyt vanhemman Clayn auton takapenkille heidän tullessa hakemaan tyttöä lentokentälle. Clay oli ehdottanut moneen kertaan yksityiskoneen käyttämistä suuren tavaramäärän ja muutenkin ylipäätään käytännöllisyyden takia, mutta Martha oli vaatinut, että he lentäisivät aivan tavallisella peltipurkilla - hänen mielestään Destiny ei ansainnut minkäänlaista ylemmän luokan kohtelua eikä varsinkaan hänen oman miehensä toimesta. Naisesta näki jo kilometrien päähän, miten paljon hän vihasi Destinyä ja sitä, että Destiny ja Junior olivat palanneet Marthan itsensä suurimmaksi osaksi aiheuttaman eron jälkeen yhteen ja muuttivat nyt omaan, yhteiseen kotiinsa kauas naisen pitkäkyntisten sormien ulottuvilta.
Destiny asteli marisevan Marthan ja itsekseen huokailevan vanhemman Evansin jäljessä ulos lentokoneesta ja seurasi heitä terminaalin läpi matkatavarahihnojen luo. Clay nappasi sivummalta suuret tavarakärryt, sillä raahattavana eivät olisi vain Destinyn laukut vaan myös arvon kuningattaren omaisuus, jota tuolla oli mukanaan parin päivän vierailua varten vähintään yhtä paljon kuin Destinyllä, joka sentään oli jäämässä New Yorkiin nyt pysyvästi. Laukut saapuivat melko nopeasti ja Clay nappasi ne kärryihin lähtien sitten puikkelehtimaan pois ihmispaljoudesta. Destiny nappasi päällimmäisenä olevan urheilukassinsa olalleen, jotta vanhempi Evans edes näkisi jotain laukkuvuoren takaa. Martha tomerasti edessä tepastellen he suuntasivat kohti portteja ja odotteluaulaa, jossa Juniorin oli tarkoitus olla heitä vastassa. Pienet, mukavat perhoset lepattelivat Destinyn vatsanpohjalla, sillä olihan siitä jo kulunut hetkinen, kun hän oli nähnyt pojan viimeksi - taisi siitä olla ainakin kuukausi. Junior oli lentänyt New Yorkiin edeltä, sillä Destinyllä oli ollut jonkin verran asioita järjestettävänään Phoenixissa. Hän oli luovuttanut cheerleader-joukkueen Chantalin hoitoon, hankkinut tilalleen tanssikouluun uuden vetäjän, pakkaillut tavaroitaan ja hyvästellyt sitten vanhemmat veljensä ja kummityttönsä. Juniorin isä oli ollut hänen apunaan päivittäin, mikä oli onneksi vauhdittanut muuttoa ihan kiitettävästi siitäkin huolimatta, että Martha oli yrittänyt kaikin keinoin estellä niin miestään kuin Destinyäkin.
Porteista odotusaulaan astuessaan seurue sai lämpimän vastaanoton muutamilta salamavaloilta ja toimittajilta, jotka halusivat kuulla Clay Evansin päällimmäiset ajatukset Juniorin pelaajasiirtoa koskien. Marthakin näytti piristyvän ainakin ohikiitäväksi hetkeksi päästessään paistattelemaan kameroiden eteen. Naisen keikkuessa Clayn käsipuolessa Destiny kuitenkin kurotteli varpaillaan nähdäkseen väkijoukon yli. Pian hänen silmänsä kohtasivat hieman etäämmällä olevan Juniorin katseen ja leveä hymy kohosi tytön huulille. Toimittajista ja kameroista välittämättä hän kiiruhti ihmisten välistä miehen luo ja painavan urheilukassin maahan tiputtaen hyppäsi rakkaansa syliin kietoen kätensä tuon niskan taakse. Sädehtivin silmin ja onnellisena naurahdellen tyttö katseli Junioria painaen sitten pitkän suudelman tuon huulille. "Toi lentomatka tuntu niin ikuisuudelta", Destiny sanoi sitten aavistuksen huvittuneena suudelmasta erkaantuessaan. "Mulla on ollut sua ikävä." Tyttö kietoi toisen kätensä Juniorin ympärille jääden hetkeksi nojailemaan miestä vasten. Vanhemman Evansin karisteltua toimittajat viimein kannoiltaan hänkin saapui jälleen nenäänsä nyrpistelevä Martha vierellään tervehtimään poikaansa. Pikaisten tervehdysten ja Marthan kohdalla väkinäisten kuulumisten vaihdon jälkeen seurue lähti valumaan kohti parkkipaikkaa.
Destiny tarttui Junioria kädestä ja kohotti katseensa mieheen, kun he astuivat ovista ulos keväiseen auringonpaisteeseen. "Miten täällä on menny? Me katteltiin sun peliä eilen telkkarista", tyttö kertoili myhäillen. Uusi joukkue kavereineen oli tietenkin pitänyt Juniorin kiireisenä - muutosta nyt puhumattakaan - mutta olivat he kuitenkin ehtineet soitella toisilleen miltei päivittäin ja muutamaan kertaan puhua Skypenkin välityksellä. Eivät satunnaiset videopuhelut kuitenkaan vetäneet vertoja sille, että Destiny saattoi viimein pidellä Junioria kädestä ja suukottaa tuota poskelle, ja käpertyä sitten illalla miehen kainaloon ilman minkäänlaisia kiireitä ja kuunnella tuon tuhinaa vaikka aamuauringon nousuun asti. Ajatus hymyilytti Destinyä, kun hän istahti tavaroiden pakkaamisen jälkeen Junioriin autoon ja valmistautui pian astumaan ensimmäistä kertaa heidän yhteiseen kotiinsa. "Manhattan vai, hmh?" ikkunasta pilvenpiirtäjiä pällistelevä Martha vikisi takapenkillä ja sai Destinynkin taas muistamaan rouvan olemassaolon. "Sinulla lienee tuohta hieman säästössä, kultaseni?" hän jatkoi hymyillen häijysti ja käänsi katseensa Destinyyn. Tyttö antoi kuitenkin naisen kommenttien mennä toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos jatkaen jutusteltuaan Juniorin kanssa aivan kuin Marthaa ei olisi ollut olemassakaan. |
|
|
|
Mar 8, 2014 23:03:41 GMT 2
Post by Deleted on Mar 8, 2014 23:03:41 GMT 2
//jeejee täältä tullaan, en kyllä tiiä kuinka sekasta tää teksti on tällä unimäärällä mutta joo :D// Junior nosti katseensa kännykästään vilkaistakseen isoa näyttötaulua JFK:n seiskaterminaalin tuloaulassa. Hän oli asunut New Yorkissa vasta kuukauden, mutta aika tuntui kuin ikuisuudelta kun se oli pitänyt viettää erossa Destinystä. Nyt tämä oli kuitenkin matkalla, tuloaulan taulun mukaan itseasiassa juuri Phoenixista laskeutuneessa koneessa. Jun työnsi kännykkänsä takin taskuun ja heitti tyhjän kahvimukinsa roskikseen suunnatessaan kohti odotusaulan porttia. Portinpielissä kaiteisiin nojaili jokunen toimittaja, jotka odottivat todennäköisesti samaa seuruetta kuin Juniorkin. Hän jäi hieman etäämmälle seisoskelemaan, sillä juuri nyt median ristituleen joutuminen ei kiinnostanut. Oli yleisessä tiedossa, että vanhempi Evans ei ollut suoraan sanottuna järin mielissään poikansa seuravalinnasta. Junior ei oikeastaan edes tiennyt miksi isä oli niin Rangers-vastainen, mutta kyseinen seura tuntui juuri nyt parhaalta vaihtoehdolta hänelle, eikä Claylla ollut liiemmin valtaa siinä päätöksessä. Kelloaan vilkaisten Jun risti kätensä rinnalle ja naputteli kengänkärjellään lattiaa. Hän ei todellakaan tiennyt minkä takia Martha oli tunkenut itsensä mukaan reissuun, naista kun ei tosiasiassa halunnut muuton keskelle nalkuttamaan heistä yksikään. Varsinkaan Junior, joka ei ollut sanonut sanaakaan äitipuolelleen moneen kuukauteen. Saati katsonut edes päin. Ilokseen Jun oli kuitenkin kuullut Desiltä, ettei Claykaan enää ollut aivan yhtä suopea vaimonsa käytöstä kohtaan kuin ennen. Mikä kuulosti loistavalta, saattoi olla juuri Junin paikka iskeä ja ajaa Martha kauas heidän perheestään. Ovet liukuivat auki ja tuloaulaan valui iso joukko ihmisiä, joiden joukosta Jun etsi vain ja ainoastaan Desiä. Isä jäisi samantien jumiin toimittajien kynsiin, joten tätä oli turha edes yrittää hakea. Pian Jun erottikin joukosta punapäisen tyttöystävänsä ja naurahti tämän lähtiessä juoksuaskelin häntä kohti. Ympärillä olevien ihmisten kasvoille kohosi hymy, kun he todistivat parin jälleennäkemistä. Junior piti tiukasti kiinni syliinsä hypänneestä Destinystä ja vastasi tämän suudelmaan. "Mullakin sua, onneks oot vihdoin täällä", hän sanoi hiljaa ja pyyhkäisi hiussuortuvan Desin kasvoilta. Hän kumartui vielä pikaiseen suudelmaan, kun mediamylläkkä vanhemman Evansin ympärillä alkoi laantua ja Marthan korkojen kopina lähestyä. Jun veti syvään henkeä ja piti Desin lähellään, käsi tämän vyötäröllä. Tilanne oli vieläkin kiusallisempi kuin mies oli jaksanut edes kuvitella, sillä vaikka isä kuinka yritti lämpimästi vaihtaa kuulumisia, pilasi naama kurtussa arvostelevia katseita jakeleva haaska hänen vierellään kaiken. Muutaman sekunnin hiljaisen katseidenvaihdon jälkeen seurue suuntasi ulos terminaalista. Pikaparkissa terminaalin edessä olevaan Junin autoon pakattiin Desin tavarat, Marthan tavarat sen sijaan lähetettiin erikseen hotellille, jonne äitipuoli Clayn kanssa majoittuisi parin päivän ajaksi. New Yorkin ruuhkat olivat haaste sinänsä, sillä vaikka Jun osasi ajaa autoa, ei hän ollut ikinä joutunut luovimaan tietään tällaisisten automäärien seassa. Jun piti etupenkillä vieressään istuvan Destinyn kädestä kiinni ja yritti parhaansa mukaan keskittyä sekä pysymään oikealla reitillä, että vaihtamaan vihdoin kuulumisia kasvotusten pitkän tauon jälkeen. "En tiiä kuinka kauan multa kestää tottua tän sekopääkaupungin vilskeeseen, oon mä ennenkin suurkaupungeissa asunut mutta tää on nyt kyllä jotain ihan eri tasoa", hän naurahti kireästi ja vaihteli kaistoja päästäkseen sille, joka veti nopeimmin. "Ai katoitte? Ei ehkä ollu multa mitään loistavinta suorittamista, mut joukkue on kyllä mahtava", Jun sanoi hymyillen. Mahtavia aikoja hänellä oli toki Phoenixissakin, mutta ei nuorukainen sen enempää ollut siirtoaan jäänyt murehtimaan. Asiat olivat niin kuin ne olivat ja sopeutuminen uuteen joukkueeseen onnistuisi takuulla helpolla, mukana kun pelasi muutama jo ennestään tuttu naama. Matka asunnolle kesti keskipäivän ruuhkassa yli tunnin, mutta vihdoin, lukuisien Marthan piikikkäiden kommenttien ja useiden ruuhkakohtien ohittamisen jälkeen Jun kaarsi auton rakennuksen maanalaiseen parkkihalliin. Muutaman minuutin etsiskelyn jälkeen löytyi myös oikea paikka. Jun parkkeerasi valkoisen Audinsa viereen ja huokaisi helpotuksesta selvittyään jälleen yhden ruuhkan läpi. Tästä syystä hän mieluummin käytti takseja tai äärimmäisissä tapauksissa limusiinia, ruuhkassa ajaminen ei ollut hänen ominta alaansa. Jun otti Desin laukut auton takakopasta ja lähti sitten edeltä kävelemään hissille. "Laita silmät kiinni", hän kuiskasi hymyillen Desille kun hissi lähti nytkähdellen ylöspäin kohti Clayn parille rahoittamaa kattohuoneistoa. "Ainiin, Martha, eihän isä ole unohtanut kertoa sulle, että tää asunto on sen maksama. Mulle ja Desille", Jun sanoi levein mahdollinen hymy kasvoillaan, viimeisiä sanoja painottaen ja seurasi tyytyväisenä naisen kasvoille leviävää tyrmistynyttä ilmettä. Ymmärrettävistä syistä Martha ei alkanut mesoamaan ahtaassa hississä, mutta heti kun ovet liukuivat auki hän jättäytyi Clayn kanssa eteiseen ja aloitti kimeä-äänisen vastustuskonserttinsa. Jun sen sijaan jätti laukut eteiseen ja lähti Destiny käsipuolessaan käytävää pitkin olohuoneeseen. "Tää näkymä salpaa hengen edelleen vaikka oon saanu tuijotella sitä päivin ja öin kohta kuukauden", hän hymähti ja painoi suukon Desin päälaelle tämän katsellessa kulmat koholla olohuoneesta avautuvaa näköalaa. Jun oli onnellinen, he olivat vihdoinkin yhteisessä kodissaan ja parin päivän päästä myös kaukana Marthasta, kun tämä palaisi takaisin Phoenixiin aiheuttamaan sekasortoa. Juniorin ja Destinyn herkän hetken katkaisivat kuitenkin eteisestä kantautuvat korotetut äänet. Nimenomaan monikossa, sillä nyt vanhemman Evansin pinna tuntui vihdoin saavuttaneen repeämispisteensä ja tämän suusta karkasi ilmoille sellaisia lauseita, jotka Junior oli aina halunnut kuulla tämän sanovan Marthalle mutta joita ei olisi ikinä voinut uskoakaan isästään. Jun kääntyi suu auki eteiseen päin ja hieraisi niskaansa hämmentyneenä. "Ömm, haluatteks te heti hankkia meille maineen jonain perheväkivaltaisena joukkona vai suostutteko vähän laskemaan tota äänenvoimakkuutta", hän onnistui toteamaan naama peruslukemilla, ennen kuin vahingoniloinen hymy Marthan ahdingosta levisi hänen kasvoilleen. |
|
|
|
Mar 9, 2014 4:37:11 GMT 2
Post by Deleted on Mar 9, 2014 4:37:11 GMT 2
(Voin sanoa samaa - ja tähän aikaan yöstä! :D)
Automatka kesti ruuhkan vuoksi ja Junin erinomaisista ajotaidoista huolimatta reilun tunnin - mikä sekin oli jo melkoinen saavutus New Yorkin kokoisessa suurkaupungissa - mutta Marthan valituksia lukuun ottamatta Destiny ei pistänyt pitkäksi venähtänyttä ajelua lainkaan pahakseen. Tyttö oli vieraillut New Yorkissa ennenkin, itse asiassa pariinkiin otteeseen, mutta silti kaupungin kaduilla marssivat ihmiset, massiiviset rakennukset ja pilvenpiirtäjät saivat hänet kerta toisensa jälkeen yhtä hämilleen. Ikkunasta ulos niskat väärällään tuijotellessaan hän piteli tiukasti kiinni Junin kädestä aina siihen asti, kun auto pysähtyi maanalaiseen parkkihalliin ja koko seurue kampesi autosta ulos. He saivat ahdettua itsensä lukuisine laukkuineen ahtaaseen hissiin, joka hieman kolistellen lähti viemään heitä kohti ylempiä kerroksia. Destiny kohotti aavistuksen yllättyneenä katseensa vierellään seisovaan Junioriin voimatta kuitenkaan estää lämmintä hymyä kohoamasta huulilleen, ja Marthan vastaväitteistä ja vaimeasta kitinästä huolimatta tyttö sitten sulkikin kiltisti silmänsä, kun he pääsivät ulos hissistä ja astelivat sisälle asuntoon. Junior johdatteli heidät hitain ja varmoin askelin läpi asunnon, ja Destiny nuolaisi jännittyneenä huuliaan, kun mies viimein antoi hänelle luvan avata silmänsä. Tyttö henkäisi hitaasti ihastuksesta ja Juniorin kädestä yhä kiinni pitäen astui muutaman lyhyen askeleen lähemmäs olohuoneen suuria ikkuinoita, joista avautui kertakaikkisen upea näkymä kaupungin ylle.
Sininen ja miltei pilvetön taivas auringonpaisteineen saivat New Yorkin näyttämään kaikkea muuta kuin kiireiseltä ja liikenteen ja melun täyttämältä metropolilta, jonka läpi he olivat juuri autolla hurautelleet. Destiny katseli auringossa loistavia kadun toisella puolen kohoavien rakennusten lasi-ikkunoita ja huippuja sekä hieman etäämmällä sijaitsevaa puistoa suu aavistuksen raollaan. Sitten hän kääntyi silmät onnellisina tuikkien häntä suukottaneen Juniorin puoleen ja valkoiset hampaat välkkyen antoi hymyn kohota leveänä huulilleen. "Siis... Tää, täähän on ihan uskomaton, tai että, niin", tyttö henkäisi uudelleen ja vilkaisi vielä ikkunoiden suuntaan. Hän ei ikimaailmassa milloinkaan ollut uskaltanut edes kuvitella jonakin päivänä asuvansa jossain tämänkaltaisessa luksuslukaalissa, vaikka olihan hän toisaalta jo Phoenixissa päässyt näkemään, että Juniorin isä tyytyi vain ja ainoastaan parhaaseen mitä tuli perheen taloihin ja asumiseen. Destiny kiersi kätensä tiukasti Juniorin ympärille ja onnellisena keinahdellen vain nojaili miestä vasten. "Mä en ihan vieläkään meinaa uskoa tätä todeks... Enkä kyllä millään malta oottaa, että me päästään viimein olemaan kahden", hän sanoi lopulta hiljaa ja kohotti katseensa Junioriin. Hän kosketti kevyesti miehen kasvoja ja painoi sitten suudelman tuon suupielelle hymynkareen säilyessä yhä hänen huulillaan.
Destiny olisi varmasti unohtunut täysin Junin syleilyyn ja heidän omaan pieneen hetkeensä ellei eteisestä kantautuva remakka olisi herättänyt häntä ajatuksistaan. Hieman varautunein elein tyttö irroitti otteensa miehestä ja suoristi itsensä kääntäen katseensa eteiseen. Vanhempi Evans marssi käytävän poikki olohuoneeseen Martha tiiviisti kannoillaan, molemmat ilmeisen kireinä ja ärtyneinä. Destiny katseli kohtausta silmät hämmästyksestä suurina, mutta astui sitten Juniorin vitsin - joka ei liiemmin näyttänyt uppoavan kumpaankaan - jälkeen vikkelästi miehen rinnalle Marthan miltei jyrätessä tytön alleen. Hetken ajan olohuoneessa vallitsi täysi kaaos, kun vanhempi pariskuta kävi kiivasta keskusteluaan eikä kummallakaan riittänyt pinna kuuntelemaan toisen lausetta paria sanaa pidemmälle. Destiny haparoi Juniorin käden omaansa hätkähtäen sitten kevyesti, kun muutaman sekunnin ajaksi asuntoon laskeutuneen hiljaisuuden jälkeen Martha selvästi hieman hätäännystä ääneessään jäi laukku kädessään osoittamaan häntä. Katseensa nainen piti kuitenkin vanhemmassa Clayssa, joka seisoi otsaansa kiivastuneena hieraisten hieman sivummalla. "Sinä et voi olla tosissasi", nainen kiljui kammottavalla äänellään ja vilkaisi hurjalla haukankatseellaan Destinyä, joka siirtyi vaistomaisesti aavistuksen lähemmäs Junioria tarttuen toisellakin kädellä miestä tuon kädestä. "Olenko tosiaan ainoa, joka näkee mitä tuo on saanut aikaan - hänen takia koko perhe on hajoamassa käsiin!" Destiny nielaisi hitaasti ja mahdollisimman huomaamattomasti Marthan käännähtäessä häneen päin. Hetken tyttöä mulkoiltuaan nainen kuitenkin kohotti kiivastuneen katseensa Junioriin. "Ja sinä, Junior", hän sihisi ja astui niin lähelle paria kuin vain suinkin uskalsi, "huomaat taatusti pian, miten moisen porton pitäminen vie sinulta niin rahat kuin maineenkin!"
"Portto?" Destiny suusta karkasi hämmentyneeseen sävyyn, mutta se hukkui kaiken muun mesoamisen alle. Martha oli nimittäin selvästi viimeinkin ylittänyt sen kuuluisan rajan ja varsinkin vanhemmalle Claylle moinen kommentti näytti olevan tasan tarkkaan viimeinen pisara. Äänekkään älähdyksen kera mies harppoi hänen ja Marthan välimatkan kiinni ja tarttui suorastaan järkyttynyttä naista ranteesta kiinni todeten, että nyt rouva saisi kyllä poistua paikalta ja samantien. Destiny katseli ilmeettömänä, miten puoliaan niin tarmokkaasti jo kuukausia pitänyt Martha alkoi romahtaa siinä heidän edessään, kun mies raahasi hänet mahdollisimman sivistyneesti mutta varmoin ottein pois asunnosta. Vasta, kun Destiny kuuli oven sulkeutuvan ja äänien kaikkoavan käytävään hän uskaltautui jälleen hengittämään. Sydän hakkasi villisti hänen rinnassaan, kun hän istuutui ohimoaan voipuneena hieraisten olohuoneen pehmeälle sohvalle ja laski laukun käsistään lasipöydälle. Hän tuijotteli hetken vaitonaisena vastakkaista seinää, mutta vastoin asuntoon laskeutunutta ikävää tunnelmaa ja välikohtauksen aiheuttamaa mielipahaa lopulta kuitenkin naurahti kevyesti ja nosti sitten katseensa Junioriin. "No ainakin musta tuntuu, että sun isä anto meille just maailman parhaan tuparilahjan."
|
|
|
|
Mar 28, 2014 20:52:04 GMT 2
Post by Deleted on Mar 28, 2014 20:52:04 GMT 2
Junior oli niin huvittunut tilanteesta ja oli revetä nauruun Marthan epätoivoisista, viimeisistä oljenkorsista. Isän ilme ei tosin ollut järin huvittunut, joten Jun ei kehdannut nauraa ennen kuin pari - ilmeisesti nyt entinen - oli kadonnut oven taakse. Hän rojahti Destinyn viereen sohvalle ja vetäen tämän kainaloonsa hän saattoi vihdoin naurahtaa äskeiselle tilanteelle. Kliseisesti sanottuna hänestä tuntui, kuin iso taakka olisi pudonnut harteilta. Martha oli terrorisoinut heidän perhettään melkein kymmenen vuotta, ajanut Junin niin etäälle isästään kuin vain mahdollista ja tehnyt kaikkensa, jotta Evansien perhe tunnettaisiin enemmänkin seurapiirikaaoksesta kuin kummankaan - vanhemman tai nuoremman Clayn - saavutuksista urheilun saralla. Ei hän edes kyennyt siinä samalla hetkellä ymmärtämään, kuinka paljon naisen lähtö heidän elämästään oikeasti helpottaisi kaikkea. Isällä saattaisi maan toisella puolen, samassa kaupungissa Marthan kanssa, olla toki hieman hankalampaa, mutta ainakin Juniorin oma elämä New Yorkissa voisi alkaa täysin puhtaalta pöydältä. Ei tarvinnut jatkuvasti odottaa, mistä ja miten Martha seuraavan kerran hyökkäisi. Vielä enemmän häntä nauratti se, että Martha oli täydellistä elämää tavoitellessaan ajanut pois läheltään myös oman tyttärensä ja Jun oli varma siitä, että Chantal jättäisi äitinsä selviämään erosta omin nokkineen ja jäisi mieluusti asumaan isäpuolensa kanssa. Nainen jäisi siis aivan yksin, eikä mikään ollut Junista parempi seuraus tälle heidän elämänsä pilaamisesta.
"Kai se nyt tosiaan oli totta, etten vaan kuvitellu saavani näin paljoa kaikkea hyvää yhden päivän aikana", Jun kysäisi suu virneessä. Hän antoi katseensa kiertää isossa olohuoneessa ja mietiskeli kuinka hyvin asiat olivat järjestyneet syksystä. Puistatti vain ajatellakin, miten sekin syöksykierre olisi voinut päättyä. Ja miten se taatusti olisikin päättänyt ilman Desiä. Ei kukaan ollut uskonut häneen puoli vuotta sitten, ei suoraan sanoen kyllä hän itsekään. Muutkin olivat olleet häneen pettyneitä, mutta eniten oli sattunut se, kun Jun näki pettymyksen Desin silmissä. Olisiko hän osannut silloin kuvitella puolen vuoden päästä istuvansa heidän yhteisen kattohuoneistonsa sohvalla, New Yorkissa, Manhattanilla? No ei todellakaan. Ja vielä vähemmän hän oli ajatellut isän joskus hankkiutuvan Marthasta eroon. Se oli nyt kuitenkin täyttä totta juuri siinä hetkessä ja Junior pelkäsi vain saaneensa nyt liian paljon positiivisia yllätyksiä elämäänsä. Hänen elämässään ei ollut oikeastaan koskaan ollut mitään pysyvää ja hän vihasi kaikenlaista sitoutumista, joten tuntui uskomattomalta, että hän oli tässä tilanteessa juuri nyt. Des vain teki sen niin helpoksi. Hektisen arjen keskellä heille riitti vähän vähempikin yhteinen aika, kummankin työ vaati paljon ja kumpikin ymmärsi toista omissa tilanteissaan. Mietteistään heräillen Jun huomasi jääneensä vain katselemaan vierellään istuvaa Desiä. Hän hymähti; "Se et sä pääsit vihdoin tänne on mulle paras tuparilahja."
/Arvasin ettei ois pitäny sanoo yhtään mitään siitä lomalla kirjottelusta :D:D joten sori kesto taas ja vähän lyhkästä mutta kuitenkin/
|
|
|
|
May 22, 2014 12:37:41 GMT 2
Post by Deleted on May 22, 2014 12:37:41 GMT 2
/Tästä lopetuksesta tuli kyllä ihan kauhee, mutta menköön nyt että päästään etiäpäin. (: /
“Niinpä. Kyllä tää tuntuu aika uskomattomalta kaiken sen jälkeen mitä tässä on ehtiny tapahtua”, Destiny myönsi ja antoi Junin tavoin katseensa kiertää heidän yhteisen kotinsa olohuoneessa ja sen ikkunoista aukeavassa näköalassa. Ei Destiny todellakaan olisi vuosi sitten, saatika edes vielä viime joulukuussa, uskaltanut ajatellakaan, että hän ja Junior vielä jonain päivänä muuttaisivat yhteisen katon alle. Niin vahvasti Martha oli kuitenkin onnistunut pitämään heitä erillään. Mutta nyt se olisi kuitenkin ohi, Martha olisi ohi, ja he pystyivät aloittamaan putipuhtaalta pöydältä. Ehkä he tällä kertaa jaksaisivat vieläkin sinnikkäämmin pitää toisistaan kiinni huonoinakin aikoina, sillä ainakaan Destinyllä ei ollut minkäänlaista halua eikä aikomusta päästää Juniorista irti. Uusi elämäntilanne toisi toki mukanaan uusia haasteita, joihin olisi vain sopeuduttava ja joiden kanssa oli opittava elämään. Helppoa se ei tulisi olemaan, mutta elämällä päivän kerrallaan he varmasti selviäisivät yhdessä ihan kaikesta.
Lopulta Destiny tarttui Junia kädestä ja istahti sille sohvalle aavistuksen voipuneena. Vaikka päivä oli ollut raskas lyhykäisyydestään huolimatta ei Destiny sillä hetkellä olisi halunnut istua missään muualla tai kenenkään muun vierellä. Hän silitteli Junin kämmentä sormillaan ja kuullessaan miehen sanat kohotti katseensa tuohon. Vieno hymy kohosi tytön toiselle suupielelle ja hän hymähti lempeästi kohottaessaan kätensä sipaisemaan Junin poskipäätä. “Mä en malta oottaa että päästään vihdoin elään omaa elämää ilman että joku yrittää koko ajan tunkea meidän väliin.” Aina Marthasta viime vuoden autokolariin asti he olivat kyllä ainakin Destinyn mielestä kokeneet jo luvattoman liikaa kun otti huomioon, etteivät he olleet vielä kovin pitkää matkaa yhdessä ehtineet kulkemaan. Hetken Junin kasvoja katseltuaan Destiny painautui kevyen suudelman kera miestä vasten ja huokaisi syvään kevyt hymy yhä huulillaan viivyskellen. “Kun sä oot kuitenkin mulle tärkeintä koko maailmassa.”
|
|
