What are you hiding from me?

Jäänsiniset silmät tuijottivat edelleen tiiviisti ikkunaa. Harkituin askelin siirryttiin kauemmas ikkunasta ja lähemmäs takaovea. Henry kuuli Audreyn sanovan jotain, mutta sanat eivät täysin saavuttaneet miehen tajuntaa. Hän oli aivan liian keskittynyt pitämään huomionsa siinä tummassa hahmossa, joka liikkui heidän takapihallaan. Audrey siirtyi lopulta yläkertaan, kuten Henry oli toista kehottanutkin tekemään. Vasta kun toinen oli varmasti poissa alakerrasta ja turvassa, ponkaisi Henry ripeimmin askelin pois olohuoneesta. Mies avasi lipaston, joka sijaitsi lähellä takaovea, ja tarttui pistooliin, jota piti hätätilanteiden varalta lipaston ylälaatikossa. Sen aseen paikka ei tietenkään ollut aina ollut sama, sillä Henry ei olisi ikimaailmassa säilyttänyt tuliasetta niin näkyvällä paikalla, kun Jenny oli lähettyvillä. Audrey olisi vähintäänkin ampunut miehensä sillä samalla aseella, jonka olisi löytänyt lukitsemattomasta lipastosta. Tytön katoamisen jälkeen Henry oli kuitenkin siirtänyt aseensa helpompaan paikkaan, johon hän pääsisi nopeammin käsiksi. Pahimman varalta.

Henry siirtyi takaovelle, ase tukevasti toisessa kädessään. Hän tunsi sykkeensä nousevan jännityksestä – ja osin jopa pelosta. Helvetti sentään. Hän ei halunnut antaa pelolle sijaa itsessään, mutta vähemmästäkin oli syytä säikähtää. Henry tiesi, ettei hän nauttinut maineellaan suurinta suosiota rikollisten keskuudessa, mutta ensimmäistä kertaa joku yritti tunkeutua hänen kotiinsa. Tai vakoili häntä kotonaan. Mies ei tiennyt, kumpi tuntui pahemmalta. Hän puri hampaitaan yhteen. Ei hän omasta puolestaan pelännyt, vaan sen erään toisen henkilön, joka asui siinä talossa. Audreyn. Jos hän ei ollut onnistunut suojelemaan edes heidän yhteistä lastaan, niin miten Audrey kävisi? Ei, Henry ei antaisi sen tapahtua. Onneksi Audrey osasi jo käsitellä aseita sen verran, että pystyisi tarvittaessa vastaamaan vastatuleen. Jenny oli taas ollut täysin suojaton ja kykenemätön puolustamaan itseään – mikä oli ollut täysin Henryn syytä. Mies huokaisi syvään ja tarttui takaoven kahvaan. Hän valmistautui kohtaamaan tunkeilijan silmästä silmään. Hän oli valmis vaikka tappamaan sen kusipään, jos toinen edes yritti päästä lähemmäs ovea.

Ovi avattiin ja Henry nosti aseensa koholle pimeyteen. Hän sulki oven nopeasti perässään, ennen kuin hypähti sivuaskeleella seinäulokkeen taakse, joka suojelisi häntä, jos tunkeilija yrittäisi ampua. Laukauksia – tai muitakaan ylimääräisiä ääniä – ei kuitenkaan kuulunut, joten Henry tarkkaili ympäristöään uudelleen. Tunkeilijaa ei näkynyt enää missään. Henryn teki mieli kiroilla ääneen, mutta se vain todennäköisesti pahentaisi tilannetta. Hän oli menettänyt etulyöntiasemansa, kun oli laskenut tunkeilijan irti katseestaan. Onneksi toinen ei kuitenkaan pääsisi ovelle ohittamatta ensin häntä. Henry havahtui ääneen, joka kuulosti jonkun risun rasahdukselta. Hän kallisti päätään välittömästi äänen suuntaan. Tumma hahmo oli tullut esiin ja lähti juoksemaan nyt aitaa kohti, kun Henryn katse oltiin huomattu. Henry hypähti pois suojastaan ja lähti juoksemaan tunkeilijan perään.
”Pysähdy!” Mies huusi, kun tunkeilija oli lähtenyt kiipeilemään korkeaa aitaa pitkin ylöspäin ja yritti selkeästi pakoon. Henry tiesi, ettei huutaminen mitään auttanut, mutta hän teki kaikkensa hidastaakseen tunkeilijaa edes vähäsen. Helvetti, että hänen teki mieli ampua toisen jalat niin paskaksi, ettei toinen kiipeilisi elämässään enää yhtään aitaa ylöspäin. Valitettavasti hän ei voinut sitä tehdä, ennen kuin olisi varmistunut täysin tunkeilijasta. Yleisellä asuinalueella ei niin vain ammuskeltu ihmisiä ilman jälkiseuraamuksia – ja tilanne olisi äärettömän kiusallinen selittää naapureille, jos uhka paljastuisikin olemattomaksi. Henry kiihdytti juoksuaskeliaan ja hypähti aitaa kohden, kun tunkeilija oli kiivennyt itsensä jo aidan päälle. Henry ehti napata toista jalasta juuri ja juuri, ennen kuin toinen oli heilauttanut itsensä melkein kokonaan aidan toiselle puolelle. Mies kiskoi jalkaa kaikin voimin, mikä osoittautui hankalaksi yhdellä kädellä, kun toisessa kädessä oli pistooli, ja samalla yritettiin pitää tasapainoa jotenkin yllä, ettei aidalta kaaduttaisi. Henry näki tunkeilijasta vain miehen takaraivon, ennen kuin ote lipesi ja hän pyllähti selälleen. Toisen kenkä oli kuitenkin saatu siinä rytäkässä irrotettua. Koko kirosanojen laaja kavaldi käytiin pään sisäisesti läpi, kun Henry kokosi itsensä ja ponkaisi märältä nurmikolta pystyyn. Hän hypähti taas aidalle ja kiipesi tällä kertaa itse sen päälle. Henry yritti jäljittää käsistään karannutta miestä, mutta näki edessään vain lähinaapuriensa takapihat. Hän oli ollut niin lähellä kiinnisaamista, mutta tunkeilija näytti lopulta onnistuneen pakoyrityksessään. Henry laski aseensa ja laskeutui sitten takaisin pihalleen, ennen kuin joku naapureista alkaisi ihmettelemään, mitä mies oikein puuhasi. Lopulta Henry palasi takaisin sisälle, kun oli kymmenen minuutin partioinnin jälkeen vakuuttunut siitä, ettei tunkeilija aikoisi ainakaan ihan heti palata hänen pihalleen.

Henry tarkisti kahdesti, että lukitsi takaoven perässään, ennen kuin kävi peremmälle ja asetteli aseensa takaisin lipaston ylälaatikkoon. Toisessa kädessä pideltiin irtokenkää, jonka tunkeilija oli siinä pienessä välikohtauksessa onnistunut tiputtamaan heidän pihalleen. ”Tulin takaisin”, hän huikkasi sitten kuuluvalla äänellä Audreylle, ettei toinen panikoisi turhaan siitä, kuka heidän taloonsa oli juuri astellut. Hän yritti siistiä hieman neulettaan, jonka selkämykseen oli tarttunut pihanurmikolta ruohoa ja mutaa, ennen kuin suuntasi yläkertaan. Nainen odotteli varmasti jo kärsimättömänä ja halusi tietää siitä, mitä äsken oli oikein tapahtunut.

Pieni helpottuneisuuden tunne valtasi Henryn hetkellisesti, kun hän näki Audreyn olevan kunnossa. Kyllä hän tiesi, ettei kukaan ollut voinut päästä taloon hänen ohitseen, mutta mies oli silti joutunut elämään pienessä jännityksessä. Nyt hän kuitenkin varmistui siitä, että he olivat selviytyneet tilanteesta pelkällä säikähdyksellä. Henry huomasi Audreyn katseen tarkkailevan häntä tiukasti. Se huolehtivainen katse kyllä tunnistettiin. "Olen kunnossa", hän hymähti rauhallisesti, säästääkseen naisen siltä vaivalta, että toinen yrittäisi etsiä jotain tuoreita vammoja miehen kehosta. Niitä ei nimittäin ollut. Henry oli vain kaatunut selälleen ja liannut paitansa siinä tilanteessa, mutta se nyt oli mitättömän pientä.

Seuraavaksi Audrey kysyikin odotetusti siitä, mitä pihalla oli tapahtunut ja toisen katse käväisi siinä kengässäkin, jota Henry piteli kädessään. Kenkä oli mustaa nahkaa, suunnilleen kokoa 46. Se kuului jollekin miehelle - Henry oli varmistunut siitä, kun oli nähnyt tunkeilijan lähietäisyydeltä takaapäin, ennen kuin toinen oli kadonnut hänen näkökentältään. Hitto. Miten Henry oikein selittäisi Audreylle sen, että oli saanut sen hiipparin otteeseensa, mutta kuitenkin päästänyt toisen karkuun? Hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi. Jos hän olisi saanut miehen pysäytettyä, niin heidän ei tarvitsisi loppuyötä arpoa sitä, yrittäisikö tunkeilija uudestaan hiipparoida heidän takapihalleen, vai oliko kyseessä ollut joku teinivandaali, joka tuskin aiheuttaisi heille vaaraa.
"En saanut sitä kiinni... olen pahoillani. Ehdin repiä siltä kengän jalasta, kun se kiipesi aitaa pitkin karkuun, mutta otteeni
lipesi ja sitten se oli poissa", Henry sanoi lopulta vastahakoisena. "En nähnyt kasvoja, mutta joku mieshenkilö se oli." Hän laski kengän kevyesti viereiselle pöytätasolle. Pelkän kengän avulla oli mahdotonta jäljittää toisen henkilöllisyyttä, mutta kaipa siitä jotain apua voisi olla. Ikinä ei voinut olla varma.

Henry kohotti katseensa Audreyhin, kun toinen alkoi kertomaan jotain, mistä vaikutti olevansa huolissaan. Pieni sydämenlyönti jätti hetkellisesti lyömättä, kun hän kuuli naisen huolenaiheen. Hän epäili jonkun seuranneen häntä. Henry nielaisi vaikeasti ja katsoi Audreyta nyt erittäin huolestuneena. Miten hän ei aikaisemmin ollut kertonut siitä Henrylle? Ei helvetti, ei se voinut olla sattumaa, että äsken joku oli hiippaillut heidän takapihallaan.
"Milloin tämä tapahtui? Audrey, täytyy kertoa näistä asioista heti", Henryn äänensävy oli hieman kiihtynyt. Ei hänen tehnyt mieli alkaa soimata naista taas uudestaan, kuten aiemmin sinä iltana, mutta miehen oli vaikea olla tekemättä sitä. Henryä turhautti, että toinen oli jättänyt niinkin huolestuttavan asian kertomatta hänelle taas kerran.

"Ei tämä voinut olla sattumaa. Joku seuraa sinua kotimatkalla ja sitten joku tuntematon tulee - ja hengailee meidän takapihallamme tähän aikaa yöstä..." Henry hieraisi kasvojaan stressaantuneena. Onneksi hän oli nukkunut hyvät päiväunet, sillä yöunet taisivat mennä Audreyn kertoman mukana. "Sinun täytyy olla varovainen. Enkä pysty ennakoimaan tällaisia tilanteita, jos jätät minulle noin isoja asioita kertomatta. Hemmetti, se tyyppi on voinut seurata sinua kotiin asti ja odottanut sopivaa tilaisuutta iskeä."

Syvä huokaus pääsi Henryn huulilta. Taas sitä mentiin. Hän ja Audrey eivät ajatelleet tästäkään asiasta täysin samalla aaltopituudella, kuten naisen reaktiosta kävi ilmi. Audrey kietaisi sitten sormensa miehen omien lomaan ja yritti rauhoitella toista. Henryn rauhoittuminen oli kuitenkin kaukana siitä tilanteesta. Mies katsoi toista hyvin tiukasti, kun hän yritti vakuutella, ettei tässä välttämättä ollut kyse siitä pahimmasta mahdollisesta skenaariosta, jonka Henry oli päässään kehitellyt. Henry oli edelleen hieman näreissään siitä, että Audrey oli jättänyt havaintonsa kertomatta tähän hetkeen asti, eikä mies voinut käsittää, miten toinen ei uskonut sillä olevan sen suurempaa merkitystä. Mistä Audrey tiesi niin varmuudella, ettei hänen seuraamistaan oltu jatkettu? Omilla havainnollaanko? Henry pudisteli päätään.

"Ei, Audrey. Kaikella kunnioituksella, mutta jos joku tosissaan on yrittänyt päästä kannoillesi, niin hän tuskin on jättänyt itsestään mitään jälkeä. Joku on voinut jäljittää liikkeitäsi vaikka koko viikon etkä välttämättä edes ole huomannut sitä", Henry katsoi Audreyta silmiin tiiviisti. Miten hemmetissä hän saisi naisen ymmärtämään, ettei näin voitu enää jatkaa? Henry ylireagoisi tilanteisiin paljon mieluummin, kuin kohtaisi sen päivän, kun jotain pahaa taas tapahtuisi. "En aio jäädä katselemaan sivusta, jos se pahin tapahtuu. Mutta Audrey kiltti..." Henry henkäisi turhautuneena. Hän piti katseen edelleen toisen sinisissä silmissä ja hieraisi nyt omasta vuorostaan naisen kämmenselkää.

"Se mitä tapahtui Jennylle... sen piti olla kaikista epätodennäköisin ja äärettömin skenaario, jonka ei pitänyt oikeasti tapahtua. Vaadittiin vain yksi erehdys, yksi virhearviointi, ja pahin tapahtui", Henry totesi surkeana. He molemmat tiesivät, että jos mies oli tehnyt toisin, niin heidän lapsensa olisi edelleen läsnä. Se virhe, jonka Henry olo tehnyt, varjosti nyt heidän molempien elämäänsä loppuun asti.

Onneksi Audrey vaikutti olevan haluton alkaa väittelemään aiheesta Henryn kanssa, sillä toinen myönsi varsin nopeasti, että miehen huolenaiheilla saattoi olla oikeasti jotain todellista perääkin. Niin ei läheskään aina nimittäin tapahtunut. Toisaalta mies ei voinut naista siitä syyttääkään, sillä kuka tahansa muukin ihminen voisi kokea Henryn jatkuvan tarpeen päteä asioista jollain tapaa ärsyttävänä tai ylikontrolloivana. Tai luultavasti muut sen niin olisivat kokeneetkin. Audrey oli kuitenkin tietoinen ex-miehensä sotilastaustoista, joten hän ymmärsi helpommin, ettei toinen tarkoittanut olla mitenkään pomotteleva tai päällekäyvä - ainakin useimmiten. Joskus Audreyllakin paloi käämit miehen kanssa. Henry koki olevansa helpottunut siitä, ettei nyt ollut yksi niistä hetkistä. Hän antoi toisen otsan painautua omaansa vasten, kietaisten kätensä Audreyn selän taakse. Käsi silitteli naisen selkää kevyin vedoin.

"Voisit olla vain... varovaisempi", Henry sanoi sitten hiljaa, kun heidän katseensa kohtasivat. Se nyt oli ilmiselvää muutenkin, että Audreyn täytyisi jatkossa kiinnittää entistäkin enemmän huomiota ympäristöönsä. Mutta Henryn mielestä sen tärkeyttä ei voinut korostaa koskaan liikaa, kun oli kyse toisen turvallisuudesta. "Yritä välttää liikkumista yksin ainakin muutaman viikon ajan. Enkä nyt tarkoita sitä, että jonkun täytyisi ryhtyä ympärivuorokautiseksi henkivartijaksi sinulle", mies lisäsi sitten vakavana, ettei toinen käsittänyt hänen sanojaan väärin. Saattoihan se pyyntö kuulostaa kenen tahansa muun korvaan kohtuuttomalta pyynnöltä, ettei liikkuisi ulkomaailmassa yksin. "Liiku yksin vain vilkkailla paikoilla, joissa on paljon muita ihmisiä, niin sinua on hankalampi varjostaa", Henry tarkensi vielä pyyntönsä perusteluita.

Hän antoi toisen kätensä kulkeutua naisen olkapäälle ja siitä hitaasti leualle, jota sormet jäivät silittelemään hellästi. Henrystä tuntui ikävältä, että hän joutui painamaan naisen mieltä toisen jo muutenkin raskaan päivän päätteeksi vielä tällaisilla asioilla. Hän kuitenkin aivan vilpittömästi yritti parhaansa ja olla toiselle reilu. Henryä kadutti hieman, että oli aiemmin nostanut taas Jennyn esille, sillä hän tiesi, miten raskasta pelkästään sen ajattelu oli. Mutta jos sen avulla hän oli pystynyt selkeiten ilmaisemaan ajatuksensa Audreylle, niin se ikävä asia oli vain kohdattava. "Ja lupaathan, että ilmoitat minulle heti, jos havaitset jotain epäilyttävää? Jokaisesta pienimmästäkin asiasta", Henry kysyi vielä, pitäen katseensa tiiviisti Audrey syvänsinisissä silmissä. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta katseellaan hän yritti välittää toiselle jollain tapaa sen, miten helpottunut oli, että Audrey oli nyt siinä hänen edessään vahingoittumattomana. Tilanne olisi voinut päättyä toisinkin - ja sitä Henry ei olisi enää kestänyt.

Toisen olemuksessa tapahtunut hetkellinen muutos havaittiin, kun Henryn sanat olivat tavoittaneet Audreyn. Aluksi hän ei vaikuttanut olevan ollenkaan mielissään miehen ehdotuksesta, mutta lopulta nainen näytti hyväksyvän sen – mikä helpotti Henryn oloa jonkin verran. Hän oli edelleen levoton sen aiemman välikohtauksen takia, eikä mies varmaan saisikaan lopullista mielenrauhaa itselleen, ennen kuin saisi tietää heidän pihamaallaan hiipparoineen tunkeilijan henkilöllisyyden – eikä sitä välttämättä edes tapahtuisi, hemmetti soikoon. Se olisi vielä tästä tilanteesta puuttunutkin, että Audrey olisi ollut täysin eri mieltä Henryn ajatuksista, ja kieltäytynyt toimimasta niiden mukaisesti. Henry tunsi syvää kiitollisuutta siitä, että toinen osasi olla yleensä se joustavampi osapuoli, kuin hän itse.

”Kiitos”, Henry sanoi vilpittömästi, kun Audrey oli luvannut vielä kertaalleen, ettei salaisuuksia heidän välillään enää olisi. Hän jopa hymyili nyt hieman naisen vitsille siitä, kuinka hän kantaisi myös miehen entistä asetta mukanaan. Henry oli edelleen varpaillaan ja aavistuksen verran kireämpänä, vaikka yritti Audreyn takia hieman rentoutua. Hän oli kuitenkin säikähtänyt niin pahasti, ettei siitä ihan hetkessä palauduttu. Vanhasta tottumuksestakin moisella adrenaliinipiikillä oli pidempiaikaiset vaikutukset. Henry pystyi herättämään itsensä jopa kesken unien vain silmänräpäyksessä täyteen vireystilaan – mikä oli täysin luonteva suoritus Rangers -koulutuksen läpikäyneelle sotilaalle. Ilman sitä kykyä hän tuskin olisi pärjännyt niin pitkälle, tai olisi edes säilynyt hengissä kaikista reissuistaan. Nyt tilanne oli tietysti eri kuin niissä tilanteissa. Hän ei suojellut tovereidensa selustaa tai ollut suorittamassa mitään komennusta sotatantereella. Nyt hän oli kotonaan New Yorkissa – paikassa, jonka pitäisi olla paljon turvallisempi, kuin mikään niistä paikoista, joissa hän oli ollut aiemmassa elämänvaiheessaan komennuksilla. Ja silti hän tunsi olonsa turvattomammaksi, kuin koskaan. Jos joku onnistuisi hänen läsnäollessaan aiheuttamaan edes pienen naarmun Audreylle, niin hän vannoi, että tekisi kyseisestä henkilöstä nopeasti selvää.

Mies havahtui harhailevista ajatuksistaan, kun hän tunsi naisen huulet vasten omiaan. Henry sulki poissaolevan katseensa ja keskittyi hetkeksi täysin suudelman vietäväksi. Suudelman ajaksi hänen mielensä täyttyi taas Audreysta ja siitä, miten paljon toinen merkitsi miehelle. Ja miten tyhjältä päivät tuntuisivat ilman toisen läsnäoloa. Sitä oltiin kaksikon avioeron jälkeen kokeiltu, eikä Henry todellakaan mielinyt palata niihin aikoihin. Toisaalta hän tunsi olonsa erittäin itsekkääksi. Hänen takiaan Audrey oli oikeastaan palannut takaisin New Yorkiin – ja hänen takiaan nainen oli nyt vaarassa. Jos Henry ei olisi antanut tunteidensa mennä järjen edelle siinä asiassa, niin... Audreyn olisi luultavasti parempi olla. Heidän tyttärensäkin olisi ollut parempi olla, eikä häntä olisi ikinä kidnapattu, jos Jenny olisi ollut erossa isästään. Henrystä oli kamalaa tuntea syyllisyyttä omasta onnestaan, vaikkei hän ollutkaan oikeastaan tiennyt ennen Audreyn tapaamista, mitä onni todellisuudessa merkitsi.

Suudelma ehti kestää vain pienen hetken, kun se keskeytyi Audreyn haukotuksen takia. Henry erkani toisen huulilta ja avasi taas silmänsä. Hän hymyili vinosti ja kallisti päätään aavistuksen verran.
”Mitä? Haukottelitko sinä juuri kesken meidän suudelman? Pitkästyttääkö seurani jo noin paljon?” Henry kevensi tunnelmaa nyt omasta puolestaan. Pieni kiusoittelu tuntui taas tutulta ja turvalliselta, kaiken sen muun myllerryksen keskellä, mitä illan aikana oli ehtinyt tapahtua. Se sai myös miehen ajatukset hetkeksi muualle niistä ikävistä asioista, joiden pyörittelyn hän oli ehtinyt aloittaa mielessään. Henry antoi kätensä kietoutua sitten naisen ympärille tiiviimmin – ja ilman mitään varoitusta hän nosti Audreyn käsivarsilleen syliinsä.
”Tai sitten taitaa olla nukkumaanmenon aika, rakas vaimo”, Henry virnisti leveästi, mutta virne vaihtui pian hieman hämmentyneeseen ilmeeseen, kun mies tajusi, mitä oli mennyt ajatuksissaan sanomaan ääneen. Hän oli kutsunut Audreyta vaimoksi. Hän ei ollut sanonut niin pitkään, pitkään aikaan, sillä eiväthän he olleet enää naimisissa – eikä Audrey ollut hänen vaimonsa. Enää. Henryn poskipäät tuntuivat hehkuvan hetkellisesti. Mitä hittoa hän oli oikein ajatellut? Kuinka kiusallista.

Henryn tahaton lipsahdus aiheutti selkeästi pientä hämmennystä myös Audreyssa, joka vaikutti pysähtyneen hetkeksi pohtimaan miehen sanavalintaa. Eikä hän todellakaan ollut tarkoittanut sanoa sitä ääneen, hemmetti soikoon. Alitajunta oli kuitenkin kirinyt kaiken muun edelle. Totuus oli, että Henry toisinaan ajatteli aina itsekseen heidän suhteensa virallistamista uudelleen. Toisin sanoen avioliittoa siis. Vaikkei Henry pahemmin välittänytkään muodollisuuksista muuten, niin hänestä tuntui välillä oudolta, että joutui puhumaan Audreysta ex-vaimonaan, vaikka he olivat palanneet yhteen jo jonkin aikaa sitten. Henry ei ollut kuitenkaan kiirehtinyt asian kanssa – ja hän oli myös käsittänyt vahvasti, että Audreyllakin oli selkeä näkemys siitä, ettei heidän kannattaisi missään nimessä tehdä mitään äkkipikaista suhteessaan. He molemmat tarvitsivat vielä aikaa, ennen kuin suhdetta vietäisiin taas seuraavalle tasolle. Edellisen avioliiton loppuun johtaneet syyt eivät saisi koitua enää uudestaan heidän suhteensa kohtaloksi – joten ennen mitään suuria päätöksiä heidän olisi ennen kaikkea varmistuttava siitä, etteivät ne virheet toistuisi uudelleen.

Audreyn reagointi oli yllättävän suopea, eikä nainen ollut ilmeisesti pistänyt sitä pahakseen. Henry oli helpottunut – ja jollain tasolla jopa ilahtunut siitä. Ehkäpä Audrey olisi valmis antamaan hänelle uuden mahdollisuuden vielä kerran? Silloin kuin ajankohta olisi sopiva, siis. Henryn häpeä ja hämmentyneisyys omaa lipsahdustaan kohtaan vaihtui hitaasti hymynpuolikkaaseen, joka kohosi hänen huulilleen, kun naisen huulet koskettivat kevyesti miehen otsaa. Lämpö valtasi Henryn hiljalleen päästä varpaisiin, ja hän huomasi murehtivansa taas paljon vähemmän. Hän uskalsi antaa itselleen mahdollisuuden toivoa. Se tuntui hyvältä kaiken sen stressaamisen ja aina pahimpaan varautumisen jälkeen, pitkästä aikaa. Henryn sisäinen ääni muistutti kuitenkin jollain tasolla silti siitä, ettei liian toiveikkaaksi kannattaisi ryhtyä – illan aikana oli ehtinyt tapahtua vaikka mitä, eikä uhka välttämättä olisi vielä ohi, vaikka välitöntä vaaraa ei enää ollut. Se sisäinen ääni oli kuitenkin nyt paljon hiljaisempi, kuin aiemmin. Toivon tunteeseen tuudittautuminen vaati Henryltä yleensä suurta uskonloikkaa ja itsensä ylittämistä, mutta tällä kertaa Audrey oli auttanut miestä saavuttamaan sen. Ehkä hän kykenisi sen hetken ajaksi keskittymään vain omaan onneensa. Naisen ehdottama tarjous kuulosti aivan liian houkuttelevalta siihen, että Henry olisi kyennyt kieltäytymään siitä.

”Onko minulla muka muita vaihtoehtoja?” Henry virnisti sitten Audreyn sanoille. "Tietysti tulen viereesi. En häivy minnekään, ellei ole ihan pakko." Hän painoi nopean suukon toisen huulille ja lähti kantamaan naista kohti makuuhuonetta. Hän olisi edelleen valppaana sen varalta, että tilanteessa tapahtuisi jotain äkillistä, mutta nyt hän ottaisi tärkeimmäksi tehtäväkseen Audreyn. Ja ehkäpä nainen oli lopulta ollut oikeassa – mitä jos se pihalle tunkeillut tyyppi oli ollut täysin harmiton laitapuolen kulkija, joka oli vain osunut väärään paikkaan väärään aikaan, ilman sen suurempia sotasuunnitelmia Henryä tai Audreyta kohtaan? Kaiken sen vänkäämisen jälkeen Henry ei tietenkään aikonut sanoa ajatuksiaan enää ääneen – kuten aina, kun hän tajusi vasta pitkän väännön jälkeen epäröivänsä omia itsepäisiä päätelmiään – mutta hän osoittaisi sen kuitenkin Audreylle jakamattoman huomionsa kautta.

Henry laski naisen käsivarsiltaan pehmeästi heidän parisängylleen, kun he saapuivat makuuhuoneeseen. Hän sipaisi vaaleaverikön leukaa lempeästi, ennen kuin alkoi riisumaan ylimääräisiä vaatteita yltään. ”Milloinkohan viimeksi olemme päässeet nukkumaan samaan aikaan näin arki-iltana?” Mies hymähti samalla, kun veti neuleensa alla ollutta t-paitaa päänsä yli. Ne hetket olivat nimittäin viime aikoina olleet harvinaista ylellisyyttä – heidän työpäivänsä loppuivat yleensä eri aikoihin, ja myöhempään työskennellyt palasi yleensä kotiin vasta silloin, kun toinen oli jo mennyt nukkumaan.

Henry oli saanut oman paitansa juuri pujotettua päänsä yli, kun Audreyn ärähdys kantautui hänen korviinsa. Hän katsoi naista hieman ihmeissään, sillä ärähtely ei ollut toiselle ominaista käyttäytymistä. Ihmetys vaihtui kuitenkin hyvin äkkiä empatiaan, kun hän tajusi Audreyn kamppailevan loukatun kätensä kanssa. Tietysti, miksei Henry ollut sitä heti tajunnut… Mies pudisti naisen anteeksipyynnölle päätään. Ei hänen tarvinnut sitä toiselle pahoitella, että käteen sattui. Hän katsoi naista ymmärtäväisesti ja hieman pahoittelevaan sävyyn, sillä Henry jos joku tiesi, että pienetkin haaverit saattoivat olla yllättävän kivuliaita ja hankaloittivat elämän tavallisia asioita paljonkin. ”Totta kai voin. Anteeksi, etten tajunnut aikaisemmin”, Henry vastasi Audreyn avunpyyntöön hetkeäkään empimättä ja käveli sitten sille puolelle sänkyä, jossa nainen seisoi.

Hän vei kätensä ensin Audreyn olalle, jota silitettiin kevyesti, ennen kuin Henry alkoi availemaan kauluspaidan nappeja. Hän piti katseensa kokoajan Audreyn kasvoissa, vaikka silmät olisivat voineet olla jossain muuallakin. Henrystä ei kuitenkaan tuntunut siltä, että se olisi ollut siinä tilanteessa sopivaa käytöstä. Audrey oli pyytänyt häneltä apua vain sen takia, ettei nainen pystynyt oman kätensä takia riisumaan paitaansa omatoimisesti. Vaikka he olivatkin niin läheisissä väleissä kuin vain mahdollista, niin Henry piti silti käytöstavoistaan kiinni. Napit avattuaan Henry hivutti paitaa varovaisesti pois naisen yltä. Hänen katseensa käväisi siinä vaiheessa alempana ja näkökenttään osui taas Audreyn käsi. Vamma näytti aivan yhtä pahalta kuin aiemmin sinä iltana, kun hän oli nähnyt sen ensimmäistä kertaa.

”Käythän huomenna näyttämässä tuota lääkärille, kun ehdit?” Henry kysyi naiselta lämpimästi, nostaen katseensa taas toisen silmiin. Hän yritti tehdä kaikkensa sen eteen, ettei huolehtisi liikaa ja ärsyttäisi taas naista käytöksellään, vaikka olikin aloittanut puhumisen siitä kädestä. Tietysti Audrey kävisi näyttämässä sitä jollekin ammattilaiselle ilman Henryn muistutteluakin, mutta jotenkin hänen oli vain pakko vielä kuulla se naiselta itseltäänkin - että sasi itselleen edes pienen mielenrauhan asiasta. Hän koki taas hetkellistä tarvetta kirota se Audreyta satuttanut henkilö alimpaan kuiluun helvetissä, mutta pyyhkäisi äkkiä ne tunteet sivuun. He olivat puhuneet siitä tapauksesta jo riittävästi sille illalle, eikä uusia kiistoja haluttu sytyttää. ”Ja anteeksi, ihan oikeasti. Lupaan lopettaa hössöttämisen tähän”, mies virnisti puolittaisesti ja silitti toisen leukaa hellästi. Hän tiputti sitten käsissään olevan paidan viereiselle tuolille siistiin pinoon. ”Onko vielä jotain muuta, mitä voin tehdä?”