The Talk

Dawn's outfit (+ red long hair)

Dawn oli ollut lievästi sanottuna hämmentynyt, kun oli saanut Bradleyltä viestiä. Siinä viestissä oli nimittäin käynyt ilmi se, että Bradley oli kotiutettu huomattavasti aikaisemmin kuin oli ollut tarkoitus. Dawn ei kuitenkaan ollut ajatellut sen olevan normaalia - päinvastoin. Huolestuneena punapäinen nainen oli siis saman tien kysynyt, mikä oli hätänä. Ja loppujen lopuksi Bradley olikin kertonut jalkansa pamahtaneen paskaksi. Ilmeisesti lähes sananmukaisesti.

Sen viestittelyn jälkeen Dawn olikin sitten mennyt tapaamaan Bradleytä ensimmäistä kertaa. Samalla reissulla hän oli itse asiassa tavannut Bradleyn kaksoissiskon Alyssan, mikä oli ollut äärimmäisen jännittävää. Dawnin tapauksessa saatettiin jopa puhua pelottavasta: mikään hänen aikaisemmasta suhteestaan ei ollut ollut niin vakava, että oltaisiin voitu puhua perheen tapaamisesta. Ei silti, ei Dawnin varmaan olisi tarvinnut vielä tavata Bradleyn siskojakaan, ellei tilanne olisi ollut millainen oli. Onneksi Bradleyn siskot olivat osoittautuneet ihan mukaviksi naisiksi. He olivat kyllä olleet täysin eri maata kuin Dawn niin ulkonäöllisesti ja luonteellisestikin ja voi jeesus, millaisessa lukaalissa se Alyssakin oikein asui. Dawn ei varmaan koskaan ollut itse käynyt niin upeassa asunnossa.

Loppujen lopuksi Dawn ei edes tiennyt, että mikä ajoi hänet käymään siellä Bradleyn luona uudestaan ja uudestaan. Kai se johtui jostain vahvasta tunteesta Bradleytä kohtaan, mutta Dawn tunsi edelleen tunteiden tunnustamisen olevan vaikeaa ihan niin itselleen kuin muillekin. Hitto, suurin piirtein kaikki hänen ystävänsä olivat olleet ihan liian uteliaita hänen ja Bradleyn suhteesta. Dawn oli kuitenkin kerta toisensa jälkeen vetänyt aiheen vain vitsiksi ja vältellyt sen aiheen vakavaa puolta. Sitä, että hänen ja Bradleyn kohdalla saatettiin pikkuhiljaa alkaa puhua jo parisuhteesta. Kai - kieltämättä se koko tilanne sai Dawnin hämmentyneeksi. Bradleykään ei ollut varsinaisesti ollut mikään sunshine heidän tapaamistensa aikana.

Ei Dawn kuitenkaan osannut olla käymättä Bradleyn luona ja silläkin hetkellä hän käveli hiljakseen eteenpäin niitä jo tutuksi tulleita hulppeita katuja. Dawn saattoi suorastaan tuntea niiden rikkaampien ihmisten arvostelevat katseet niskassaan, mutta ei häntä kiinnostanut. Ainut kiinnostava asia sillä hetkellä oli Bradley. Se, että Dawn pääsisi taas näkemään hänet. Niinpä perille päästyään Dawn soitti ovikelloa ja jäi odottamaan oven avausta. Please let it be Bradley.

Dawnia meinasi nykyään pistää jännittämään joka kerta, kun hän seisoi siellä Alyssan asunnon oven takana. Jotenkin Alyssan tai mahdollisesti muiden siskojensa kanssa keskusteleminen tuntui aina niin hiton teennäiseltä. Koska, hitto, ei Dawn näiden kanssa voinut keskustella mistään muotiaiheista tai vastaavista. Dawn ei ollut mikään naisellinen, muodista ja vaatteista kiinnostunut nainen, ja Dawn olikin varma, että Alyssan ja kumppanien mielestä se oli edes jossain määrin outoa. He eivät välttämättä näyttäisi sitä tai edes sanoneet sitä ääneen, mutta kyllä Dawn näiden ilmeissä näki joka kerta jotain outoa.

Sen oven avautumisen odottaminen tuntuikin loppumattomalta. Toisaalta se valoi Dawniin myös toivoa siitä, että se oven avaava henkilö olisi Bradley, tälle kun ympäriinsä pääseminen ei ollut ollut kovinkaa helppoa lähiaikoina. Dawn olisi mielellään tarjonnut tälle auttavaa kättä niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin liikkumisessa, mutta loppujen lopuksi hän oli päättänyt olla säälimättä Bradleytä. Ainakaan liian paljoa. Sitä paitsi, Dawn jotenkin oletti, että Bradley ei kaivannut sääliä. Ei tämä varmastikaan tahtoisi Dawnin olevan se tyyppi, joka vollottaisi tämän mukana kaikesta. Ihan kuin Bradley muka olisi valittanut mistään.

Luojan kiitos se ovi avautui turhan pitkän odotuksen jälkeen ja oven takana oli Bradley. "Unfortunately", Dawn irvisti perinteisen tervehdyksen sijaan. Sitten hän sujahti siitä Bradleyn ohi sisälle ja käänsi katseensa uudelleen Bradley suuntaan. Se katse oli tosin ehkä hieman pahansuovan puoleinen - ei Dawnilla ollut mitään ongelmia olla Alyssan seurassa. Eipä. "You're lucky I don't have any sisters or brothers around", hänen sitten olikin kommentoitava ennen keittiön puolelle siirtymistä.

Keittiössä hän nosti kädessään olevan muovipussin käteen ja kääntyi sitten katsomaan Bradleytä. Tai oli katsovinaan tähän - oli vieläkin outoa, että Bradley ei pääsytkään eteenpäi niin nopeasti kuin aikaisemmin. Dawn oli siis perinteisesti taas päässyt paikalle paljon Bradleytä nopeammin. Shit. Kunhan Bradley oli päässyt keittiöön asti, Dawn alkoi nostella muovipussissa olevia tavaroita esille. Okei, kahta sellaista. Siis sipsejä ja kaljaa. "Yeah, yeah, I know I'm your kind of a woman", Dawn virnisti Bradleylle ennen kuin tämä edes kerkesi avata suutaan.

Dawn ei todellakaan ollut tottunut siihen, että huolehti jostain ihmisestä. Vittu, pelkästään ajatus huolehtimisesta oli saanut hänet ahdistumaan ja pakenemaan. Bradleytä Dawn ei kuitenkaan voinut hylätä. Ei, vaikka Dawn olikin tulla hulluksi kaikkien niiden uteliaiden silmien ja kysymysten alla. Bradleyssä oli alusta asti ollut jotain erityistä, jotain sellaista, jota Dawn ei halunnut menettää. Ja kai Bradleykin tunsi samoin - pakkohan tämän oli tuntea. Muuten Bradley varmaan ärisisi Dawnille koko ajan sen kipeän olotilansa takia. Dawn vilkaisi sitä Bradleyn jalkaa ja puuskahti kevyesti: kyseisen miehen liikkuminen näytti niin hiton työläältä.

Siitä mainitusta siskostakin huolehtiminen oli ollut ihan liian vaikeaa. Itse asiassa juuri Geenan kanssa tapahtunut oli saanut Dawnin siihen pisteeseen, jossa hän oli. Siihen huolehtimisen pelkoon. Hän koki, että ei kyennyt hoitamaan jotain toista ihmistä ja jos olisikin pystynyt siihen, niin sitten hän mokaisi sen kuitenkin. "Well at least you're not demented yet", Dawn puuskahti huvittuneesti. "I'm not sure how you two would feel about each other. Fuck, I don't even know how I feel about her or how she feels about me." Pään pudistus oli paikoillaan. "Everything's too messed up." Niin kuin ihan kaikki. Jopa Dawnin ja Bradleyn orastava suhde.

Dawn hymyili Bradleylle takaisin. Helvetti, se ihastunut hymy oli lähes hävettävä, koska punapää ei ollut todellakaan tottunut jakelemaan sellaisia kenellekään. Ei edes aiemmille poikaystäville. Jos näitä sellaisiksi oli edes saattanut kutsua. Kukaan ei nimittäin saanut Dawnia tuntemaan oloaan niin hyväksi kuin Bradley. "Definitely better than coffee", Dawn naurahti matalahkosti ja todellakin suostui siihen Bradleyn syliin menemiselle. Nainen muisti kuitenkin varoa sitä toista jalkaa - hän ei halunnut satuttaa sitä enää yhtään enempää. Se suukko kaulalla sai Dawnin kehossa kulkemaan kylmiä väreitä vain ja ainoastaan hyvällä tavalla ja hän huomasi vinohkon hymyn nousseen huulilleen.

Mutta sitten Bradley sanoi jotain hämmentävää. Tai pikemminkin se Dawnin reaktio oli hämmentävä: ne sanat eivät olleet tuntuneet pahalta. Sydämen pysäyttäviltä vain. "Of course", Dawn onnistui lausumaan sille Bradleyn pyynnölle. Normaalisti hän olisi ehkä sanonut jotain nasevaa tai vastaavaa, mutta äskeinen oli saanut hänet mietteliääksi. Oliko se ollut vain vahinko vai oliko Bradley oikeasti tarkoittanut sitä? Dawn ei tiennyt, mutta ei tahtonut - vaiko uskaltanut? - kysyäkään. Kysyminen aiheuttaisi vain joko sydänsuruja tai lisää ahdistuneisuutta. Joka tapauksessa Dawn oli kiintynyt jo ihan liikaa Bradleyhin kustakseen kaiken nyt.

Pullonavaaja ei ollut pitkällä ja niinpä Dawn istui siihen Bradleyn vierelle, paremman jalan puolelle. "Let me", hän nappasi pullon Bradleyn kädestä ja avasi sen, ojensi sen nopeasti takaisinkin tälle. Dawn avasi itselleenkin pullon ja laski pullonavaajan pöydälle. Ja sitten heidän välillään olikin taas jo hiljaisuutta. Liiaksikin. Luultavasti Bradleykin mietti jotain. "So did Tim come visit you yesterday?" Dawn sitten aloitti. "He told me he would. He's been asking a lot of things about you, about us, recently." Dawn naurahti lievittääkseen sitä ahdistuneisuutta. "Weird, huh?"

Bradley perheillallisella Dawnin perheen kanssa? Pelkkä ajatuskin jo kauhistutti. "Keep on dreaming", naisen olikin pakko naurahtaa ääneen. Dawn tosin oletti, että Bradley ei sen kommenttinsa kanssa ollut ollut tosissaan. Tämä nimittäin tunsi Dawnin, eli tiesi, miten paljon Dawn vältteli perhettään. Vitut, kaikkea vakavaa, sellaista, joka saattoi vaikuttaa pidemmällä aikavälillä elämään. Oli siis ihme, että Dawn edelleen oli tekemisissä Bradleyn kanssa. Kai Dawn oli jotenkin koukussa. Bradley nimittäin taisi vaikuttaa Dawniin pitkälti samalla tavoin kuin kokaiini.

Tosin se kokaiini heitti pian ilmoille hyvin pelottavan lauseen. Jokin rakkaudentunnustuksen tapainen se kai oli, mutta sen vakavuudesta Dawnilla ei ollut mitään tietoa ja olisikin varmasti paljon helpompaa kuitata se vain huumorilla. Olisi, vaikka Dawnkin tunsi samoin. Helvetti, hän oli mennyt rakastumaan Bradleyhin, vaikka olikin yrittänyt kieltää niitä tunteita pitkään. Varmaankin syyttä. Eihän se rakastuminen nyt sinänsä pelottavaa ollut, sen tunteen Dawn oli tuntenut ennenkin, mutta jossain vaiheessa se kuitenkin sammuisi. Ei se intohimo ja rakkaus eläisi ikuisesti, vaikka mitä tekisi. Tai niin Dawn ainakin näki asian.

Tim oli hyvä puheenaihe. Kyseinen mies oli heidän yhteinen tuttunsa, molemmille vielä läheinen sellainen, eli siitä ei voinut saada kuin positiivista keskustelua aikaiseksi. "You don't like sharing?" Dawn toisti ne Bradleyn sanat hämmentyneesti naurahtaen. Hänen kulmansakin olivat automaattisesti painuneet kurttuun, kun hän vetäytyi hieman kauemmas Bradleystä voidakseen katsoa tätä silmiin. "Wait", Dawnin huulille sitten nousi vinohko hymy, "you're jealous, aren't you? Wow. That's a first."

Hetkellisesti Dawn mietti, josko olisi palannut siihen aikaisempaan rakkaudentunnustukseen. Sanonut sen vaikka itsekin tai jotain. Ei se kuitenkaan tuntunut turvalliselta ja sen takia Dawn päättikin jatkaa sellaisella ilkikurisella linjalla. "Me and Tim? Seriously?" Hän kysyi ja naputteli etusormellaan kädessään olevaa pulloa. "Not gonna happen. Besides, I'm too devoted to someone else at the moment." Se loppu tuli pihalle vähän vakavammin ja sai Dawnin katseen muuttumaan ilkikurisesta pehmeäksi. "It wouldn't even cross my mind."

Dawn hymähti kevyesti niille Bradleyn sanoille. Olkoot sitten tunnustamatta sitä. Tosin, eipä Dawn voinut Bradleytä syyttää: ihan samalla tavoin hän olisi reagoinut tämän tilanteessa. Ei Dawn todellakaan suostuisi tunnustamaan mustasukkaisuuttaan, vaikka se olisikin päivänselvää. Punapää antoi kevyen hymyn nousta huulilleen, kun hän tunsi Bradleyn itseään vasten. "What even makes you think that?" Dawnin oli vielä lisättävä hymähtäen, kun Bradley suukotti häntä kaulalle. "Idiot", hän vielä virnisti ilkikuriseen sävyyn.

Sitten Bradley ehdotti, että he voisivat pitää porukalla illanistujaiset. Dawnin mielestä se oli hyvä idea ja hän nyökkäsikin kevyesti. "Yeah, sounds good", hän antoi ehdotukselle vielä verbaalisen suostumuksensa. "Is Tim invited, too?" Dawnin oli jatkettava sillä aikaisemmalla leikkimielisellä linjallaan, mutta sitten hän vain hymyili ja vei kätensä Bradleyn poskelle. Hän silitti peukalollaan sitä poskea ja otti Bradleyhin katsekontaktin. "Do you think this is normal? Are we normal?" Hän kysyi varoen.

Vittu, kun tunteista puhuminen olikin vaikeaa. Ei Dawn oikein edes tiennyt, mitä siinä varsinaisesti pelkäsi, mutta joka hiton kerta se oli yhtä ahdistavaa. Outo reaktio, varsinkin siinä mielessä, että Dawn tunsi Bradleyn tunteet kyllä häntä kohtaan. Ei heidän siis periaatteessa olisi edes tarvinnut puhua niistä, jos eivät olisi tahtoneet, mutta jostain syystä se ajatus kutkutti Dawnia. Ehkä siksi, että Bradleyn kanssa Dawn oli kokenut monia hänelle uudenlaisia tunteita ja kokemuksia. Bradley oli pitänyt häntä kuin kukkaa kämmenellä ja kyllä Dawn sen jotenkin tahtoi antaa takaisin. Vaikka sitten niillä laimeilla sanoilla, jotka kertoisivat, että Dawn ei ollut tätä jättämässä.