But these chemicals moving between us are the reason..

Karibian-risteily oli ollut uskomattoman hieno kokemus Nastasiyalle, vaikka risteilyn loppupuolella muutama ikävämpi asia olikin sattunut. Hän oli päässyt kuitenkin näkemään toinen toistaan hienompia paikkoja ja seilannut niiden välillä upealla aluksella. Ruoka oli ollut maittavaa ja hytti mitä ylellisin. Takaisin Miamiin oli ollut lähes surkea palata, vaikka tietysti ajatus vankasta maasta jalkojen alla lämmitti Nastasiyan mieltä. Hänen hyväntuulisuutensa kesti tosin vain pari päivää, kunnes Amyn kärttyisyys alkoi taas vaivata. Mian kanssa asiat sujuivat hyvin, ja Nastasiyasta todella tuntui, että hän oli löytänyt tai ainakin hyvin lähellä löytämässä vahvankin siteen hoitolapsensa kanssa. Mian äiti vain ei tuntunut oikein arvostavan Nastasiyan työpanosta. Kun Westeillä keskiviikkona 25. lokakuuta järjestettiin jonkinmoiset seurapiirikekkerit, oli Nastasiya saanut tehtäväkseen paitsi Mian perään katsomisen, myös tarjoiluissa avustamisen. Amy kävi useaan otteeseen huomauttamassa hänelle ohimennessään, että hän voisi olla sosiaalisempi ja jutustella vieraiden kanssa enemmän. Kyllä Nastasiya sitä yrittikin, mutta paikalla oli hyvin vähän hänen ikäisiään – tai sitten Nastasiya ei vain osannut tuppautua kenenkään teini-ikäisen seuraan. Aikuisetkin puhuivat niin vieraankuuloisista asioista, ettei Nastasiya osannut kommentoida niitä mitenkään kierrellessään Westien pihamaalla. Kuuli hän jopa herra ja rouva Greysoninkin olevan paikalla, siis Luken vanhempien. Samainen poika oli muuten edellisenä päivänä laittanut hänelle viestiä, kuinka oli eronnut Rosien kanssa. Nastasiya ei ollut osannut vastata mitenkään. Mielessään hän oli miettinyt vain, että okay, mutta pelkkä ”ok” ei tuntunut järin fiksulta vastaukselta.

Perjantaiaamuna Nastasiyalla sitten keitti lopullisesti yli. Amy oli ollut melkein koko torstain poissa kotoa, joten Nastasiya ja Mia olivat olleet monta tuntia kahdestaan, kun Scottkin oli töissä ja Sam huiteli jossain. Nastasiya oli tuntenut olonsa paljon aiempaa vapautuneemmaksi sinä päivänä ja heillä oli todella hauskaa Mian kanssa leikkiessä, pelaillessa ja ulkona leikkipuistossakin. Vasta illalla, kun Amy ja Scott olivat kotona, oli Amy taas saanut nakerrettua Nastasiyan itsetuntoa alaspäin mollaamalla ja valittamalla. Mikään ei taaskaan tuntunut olevan hyvin, aivan kuin Nastasiya olisi tehnyt päivän kodinhoitotyötkin päin honkia. Nukkumaan Nastasiya meni huultaan purren ja yrittäen estää itseään itkemästä. Hän ei edes saanut kunnolla nukuttua, kun mietti vain asioita. Kuluneita viikkojaan au pairina Westeillä, omaa työpanostaan, kehittämäänsä ystävyyssuhdetta Miaan. Aamupäivällä Nastasiyan olikin sitten pakko pyytää Amya kanssaan juttelemaan olohuoneeseen, kun he olivat syöneet Mian kanssa aamiaisen ja Mia oli mennyt huoneeseensa leikkimään. Keskustelu Amyn kanssa ei ehtinyt edetä pitkällekään, kun Amyn hermot alkoivat selvästi rakoilla eikä Nastasiyakaan pystynyt enää pidättelemään itkuaan. Vaikka Nastasiya kuinka yritti selittää, että oli mielestään koko ajan tehnyt parhaansa kodinhoidossa ja osannut omasta mielestään muodostaa hyvän ja luottamuksellisen suhteen Miaan, oli Amylla silti jotakin valitettavaa. Toinen ei edes tuntunut ottavan tosissaan sitä, kuinka Nastasiya yritti kertoa, ettei pitänyt tämän valittamisesta ja jatkuvasta huomauttelusta. He eivät tuntuneet pääsevän mihinkään sillä keskustelullaan, ja Nastasiyakin alkoi turhautua (kuten myös Amy), mikä vain sai hänet itkemään entistä enemmän.

Maybe it would be best that you’ll pack your stuff and leave us oli Amy lopulta sinetöinyt keskustelutuokion ja kieltänyt Nastasiyaa edes hyvästelemästä Miaa. Nastasiyan kannattaisi kuulemma vain käydä sullomassa tavaransa matkalaukkuunsa ja sitten lähteä vähin äänin. Mia ei huomaisi mitään, kun leikki sillä hetkellä huoneessaan kiltisti. Aluksi Nastasiya jatkoi kyynelehtimistä tunkiessaan tavaroita laukkuunsa huoneessaan, mutta loppua kohden hän muuttui ärsyyntyneemmäksi ja lopulta hän itkun ja raivon sekaisin tuntein veti matkalaukkunsa vetoketjua kiinni, sillä laukku oli jo aika täysi eikä kiinnilaittaminen ollut enää niin helppoa. Mutta kun hän hetkeä myöhemmin seisoi Westien kotitalon edessä matkatavaroidensa kanssa, raivo heltyi ja jäljelle jäi vain itku. Ei hitto, mitä hän nyt muka tekisi? Hän puri voimattomana huultaan, piteli toisessa kädessään matkalaukkunsa vetokahvaa ja toisessa isohkoa käsilaukkua. Hän katseli ympärilleen, taakseen, taas ympärilleen. Epätoivoisia askeleita johonkin suuntaan, aivot miettien ankarasti, mitä hän voisi oikein tehdä. Mihin hän voisi mennä? Mistä hän edes saisi taksin? Sen alueen asukkaat olivat kaikki jotain miljonäärejä, jotka eivät todellakaan kulkeneet takseilla vaan omilla limusiineillään. Siltä Nastasiyasta ainakin tuntui. Lopulta hän tajusi olevansa risteyksessä. Ei missä tahansa risteyksessä, vaan sellaisessa, josta hänelle tuli mieleen eräs henkilö. Nastasiya tuijotti uuden tien toiseen päähän. Tiesi mitä siellä olisi. Mutta voisiko hän…? Kehtaisiko hän?

Nastasiya raahasi laukkunsa tien varteen ja istuutui katukiveyksen reunalle. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja selasi WhatsApp-keskustelujaan. Sofiya ja Alina. Äiti. Dariya. Kyrylo. Luke. I left Rosie. Se viesti kummitteli yhä heidän viestiketjussaan. Vastaamattomana. Uusimpana. Uusi itkukohtaus oli lähellä, kun hän selasi vielä pari päivää sitten Dariyallekin lähettämiään viestejä, joissa oli kertonut kuinka kaikki sujui hyvin ”täällä etelässä”. Sitten hän eksyi jälleen hänen ja Luken viestiketjuun. Reilun viiden minuutin päästä Nastasiya oli jotenkuten kuivannut kyyneleensä ja lähtenyt kävelemään kohti Greysonien taloa. Vaan siellä talollapa Nastasiyaa alkoi sitten kaduttaa, kun hän ovikelloa soitettuaan saikin huomata, että oven tuli avaamaan vieras nainen. Tabitha Greyson, jonka Nastasiya oli viimeksi nähnyt Westien juhlissa, mutta jonka kanssa hän ei ollut siellä vaihtanut tosin sanaakaan. ”Is Luke home?” Nastasiya sai sanottua jonkinlaisen tervehdyksensä jälkeen. Ei kuulemma ollut. Nastasiya oli jo pahoittelemassa ja kääntymässä lähteäkseen, kun Tabitha kutsuikin hänet sisälle.
”But he is not home”, Nastasiya yritti.
”Soon he’ll be. Come on, come in.”
Nastasiya vilkaisi laukkujaan, joita Tabitha ei varmaan ollut vielä kunnolla nähnytkään. Nyt tämä kyllä huomasi ne. Hieman vaikea ”Oh” pääsikin naisen suusta, mutta hän auttoi sitten mitään sanomatta Nastasiyaa nostamaan ison laukun sisälle. ”It can be here. You can go to Luke’s room and wait there. I promise he’ll be here in 20 minutes. It’s the third door on the left.”

Nastasiya ei voinut olla ajattelematta, että olisi varmaan unissaankin osannut sinne Luken huoneeseen. Hän kuitenkin vain hymyili, joskin hieman voimattomana, Luken äidille ja lähti pienempi käsilaukku kädessään yläkertaan. Luken huoneeseen päästyään ja katseli hetken paikalleen, kunnes istuutui sängynlaidalle eikä oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt tai miten päin olisi ollut. Kyyneleet yrittivät jälleen kihota hänen silmiinsä, mutta onneksi Tabitha ryntäsi juuri silloin hänen peräänsä huoneeseen sylissään kasa herkkuja. Toinen jäi jopa vahtimaan, että Nastasiya ottaisi edes ensimmäisen palan suklaalevystä ennen kuin vasta poistui huoneesta. Nastasiya sai vain vaivoin kiitettyä Tabithaa. Ei hän kyllä pystynyt syömään sitä ensimmäistä palaa enempää niitä herkkuja, odotti vain, että Luke joskus palaisi kotiin.

Sitten Luke tuli kuin tulikin. Mutta ei hitto ne toisen ensimmäiset sanat, häkeltyneet sanat. Ne olivat saattaa Nastasiyan jälleen purskahtamaan itkuun. Hänen oli pakko purra huultaan hetken aikaa ja näpertää sormissaan laukkunsa kädensijaa. ”Nevermind… I just… I can go. Sorry that I came here”, Nastasiya nieleskeli kyyneleitään ja nousi ylös, nappasi jo laukkunsakin, mutta sitten Luke oli kuitenkin jo estelemässä häntä. Nastasiya ei pystynyt katsomaan Lukea silmiin, vaikka he hetken aikaa seisoivatkin aivan liian lähellä toisiaan, kun Nastasiya yritti päästä huoneesta pois ja Luke oli asettunut estelemään häntä. Lopulta tyttö pudotti laukkunsa lattialle ja kääntyi kävelläkseen ikkunan luo. ”I don’t live with Sam and his family anymore”, hän paljasti seisoessaan selin Lukeen. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, joten hän ei kehdannut katsoa Lukea. Sinänsä se oli hölmöä, sillä olihan Luke jo kerran aiemmin löytänyt hänet kyynelehtimästä koti-ikäväänsä. ”I’m not their au pair anymore. Amy said that it would be better if I leave”, Nastasiya jatkoi ja katseli ulos ikkunasta mitään oikeasti näkemättä. ”I haven’t had any other place to go. I’m sorry that I didn’t answer to your message but I really didn’t know where to go. I don’t know what to do. I think I have to go back to Ukraine”, Nastasiya vuodatti itkunsekaisella äänellä eikä vieläkään saanut käännyttyä Lukeen päin. Miksi hän oli tullut sinne Greysoneille? Häntä hävetti olla siinä kunnossa Luken edessä.

Nastasiyan oloa eivät yhtään helpottaneet ne sanat, kuinka Lukekin kehui hänen pärjänneen niin hyvin Mian kanssa. Sen Nastasiya jotenkin tiesi itsekin, mutta toisaalta hän oli alkanut epäilemään omaa arviointikykyään. Mitä jos hän ei kuitenkaan ollut pärjännyt Mian kanssa niin hyvin? Jos Amylla olikin syynsä heittää hänet ulos? Totta kai Amylla oli syynsä. Sehän oli tämän koti, eikä kotonaan tarvinnut katsella ketään vierasta, joka ei käyttäytynyt itselle mieluisalla tavalla. Mutta Lukenkin mielestä hän oli pärjännyt hyvin Mian kanssa. Eikä Samkaan ollut oikein valittanut. No, Sam ei kyllä muutenkaan ollut puhunut hänen kanssaan paljon. Sama koski Scottia. Mutta Amy oli äiti ja tällä oli ihan erilaiset tuntemukset äidinvaistoineen päivineen. Nastasiyaa alkoi itkettämään entistäkin enemmän, kun hän vain mietti, miten eri tavoin olikaan saattanut mokata aupairiutensa Westeillä. Sitten Luken lähes huudahtava reaktio siihen Ukrainaan paluuseen oli havahduttaa Nastasiyan takaisin siihen hetkeen. Ei hän kuulemma voisi tehdä niin. He saisivat asiat ratkaistua. Luke voisi kuulemma mennä puhumaan Amylle tai edes äidilleen. Kauhistuneisuus valtasi Nastasiyan. ”No! You can’t. Please Luke, no. Promise me”, Nastasiya sopersikin, sillä kaikkein viimeisimmäksi hän halusi Luken puuttuvan asiaan. Olisi todella noloa, että Luke menisi vinkumaan hänen puolestaan takaisinpääsyä.

Nyt Luke pyysi häntä kääntymään. Siihen Nastasiya ei kyennyt, ainakin hänestä tuntui aluksi siltä. Lopulta kun hän – jos ei sentään tuntenut – niin ainakin kuuli Luken hengityksen aivan takanaan, hän pyyhkäisi kevyesti silmäkulmiaan ja kääntyi poikaa kohti. Nastasiya puri kevyesti alahuultaan ja puristi toista kättään nyrkkiin, ettei alkaisi itkeä. Luken kannustavat sanat vain tuntuivat yllyttyvän Nastasiyan kyynelkanavia aukeamaan, mutta jollain ilveellä tyttö sai nyökyteltyä, kun Luke tsemppasi häntä siihen, että he saisivat kyllä asiat järjestymään. Nastasiya voisi kuulemma nukkua siellä tämän huoneessa tulevan yön; Luke itse voisi mennä Isabellan huoneeseen. ”Yeah”, Nastasiya saikin sitten soperretuksi, mutta sitten hänellä oli taas täysi työ olla itkemättä, kun he olivat jääneet vain seisomaan siihen hiljaa vastakkain. Kun Luke oli laskenut kätensä hänen olalleen, kyyneleitä kuitenkin valui Nastasiyan poskille ja pian toinen olikin jo ilmoittanut menevänsä hakemaan nenäliinoja.

Ei mennyt aikaakaan, kun Luken sijasta pojan äiti oli ilmestynyt huoneeseen. Nastasiyan matkalaukun kanssa. Tyttö ei sitä heti tajunnut, vaan Tabithan oli sanottava se ääneen. ”Oh… Thank you. I… Uh… Thank you”, Nastasiya toisteli, mutta nainen vain selitti, että hän saisi viipyä heillä niin pitkään kuin oli tarvis – Greysoneiden luona riitti kyllä makuuhuoneita vaikka pienelle laumalle pakolaisia. Nastasiya yritti vähän naurahtaa ontuvalle vertauskuvalle, vaikka aika onnettomaksi yritykseksi se jäi. Onneksi Luke tuli juuri takaisin, sillä Lukeakin enemmän Nastasiyaa hävetti parkua siinä Luken äidin edessä. Nastasiya sai sitten Lukelta sen vessapaperirullan – okei, Luke oli poika ja niisti varmaan aina nenänsä nenäliinojen sijasta vessapaperiin – ja veti siitä itselleen kolme, neljä arkkia. Okei, ei Nastasiyaa mitenkään pikkumaisesti häirinnyt se vessapaperirulla, mutta oli se silti aika onneton. Eleestä hän kuitenkin oli Lukelle kiitollinen, kun hän kuivasi silmäkulmiaan paperiin ja sitten vetäisi sitä lisää niistääkseen kevyesti.

Nastasiya ei voinut olla vilkaisematta Lukea nopeasti, kun tämä heitti sen hymykommentin. ”I don’t know”, tyttö kuitenkin lopulta vastasi hymyilemättä ja pyyhki taas kevyesti silmäkulmiaan. Hän koki vahvasti, ettei hänellä juuri sillä hetkellä ollut oikein hymyilemisen aihetta. ”You have done enough if I can stay here tonight. I’m thankful for it”, hän koki parhaimmaksi jatkaa saman tien. Sitten hän käveli istumaan sen Luken suuren sängyn laidalle ja vei kädet syliinsä, katseli kastuneita paperituppoja käsissään surumielisenä. ”I don’t know if Miami is okay for me. Maybe I should have stayed in New York. All of my siblings are there. And here… Here I’m alone”, Nastasiya sanoi hiljaa ja veti vielä vähän uutta paperia rullasta. Luke oli tietenkin heti selittämässä, ettei Nastasiya suinkaan ollut yksin. ”You know what I mean”, tyttö mutisi, vaikka Lukella oli pointtinsa. Jos Nastasiyalla ei oikeasti olisi ketään, kenen luokse hän nytkin olisi voinut mennä? Mutta siinä hän kuitenkin oli, Luken luona.

”You don’t need to sleep in your sister’s room”, Nastasiya sanoi hieman yllättäen hetken päästä. Sitten hän tunsi poskiensa punehtuvan, eikä hän kehdannut katsoa Lukea. ”I just mean… I would not like to sleep alone tonight.” Nastasiya huokaisi pienesti. ”I’m scared of what will happen next. Where am I tomorrow?”

Luke vakuutti kaiken kyllä järjestyvän. Nastasiya yritti nyökkäillä ja ihan totta yritti vähän hymyilläkin, mutta vaikeaa se oli. Äärimmäisen vaikeaa. Sillä hetkellä hänestä nimittäin tuntui lähinnä maailmanlopulta. Tai no, ei nyt aivan, mutta Nastasiya oli ehtinyt jo hyvän aikaa paisutella asiaa päänsä sisällä, jossa se oli alkanut paisua ihan hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Onneksi Luke oli kuitenkin seuraavaksi kyselemässä, tahtoiko hän, että he nukkuisivat vierekkäin. Toinen voisi kyllä virittää jonkinlaisen patjan lattiallekin. ”Don’t be stupid”, Nastasiyan olikin sitten pakko torua Lukea ja jopa naurahtaa vähäsen. Toisen kysymys vain oli kuulostanut niin hölmöltä! ”It’s your bed and it’s so big that even my parents have that big bed”, tyttö jatkoikin. Okei, kyllä hän toisaalta ymmärsi Luken pointin, mutta oikeasti, kyseisen pojan sänky oli niin valtava, että he voisivat ihan hyvin nukkua siinä toisenkin yön kumpikin omalla puolellaan. Kun Lukekin oli alkanut kaivella vaatekaappiaan, oli Nastasiya kumartunut myös matkalaukkunsa ylle ja avannut sen. Hieman se ele meinasi puskea kyyneleitä hänen silmiinsä, sillä se sai taas hänet tajuamaan, että hänen jenkkielämänsä oli sillä hetkellä pakattu niihin pariin laukkuun eikä hänellä ollut sillä hetkellä vakituista majapaikkaa maassa, jossa parhaillaan oli.

”I go to the bathroom”, tyttö ilmoitti sitten hetken päästä, kun oli noussut kyykkyasennosta ja piteli nyt sylissään kevyttä yövaatekertaa sekä pienehköä toilettilaukkua. Niine hyvineen hän sitten katosikin Luken huoneesta ja viipyi aikansa kylpyhuoneessa sonnustautuen toiseen toppiin ja lyhyisiin, ohuihin shortseihin, jotka toimivat hänen yöasunaan. Hän putsasi vielä kevyen meikkikerroksen kasvoiltaan ja harjasi hampaansa, kunnes kävi vielä tarpeillaan ja jäi vielä hetkeksi katselemaan itseään peilistä. Oliko hän oikeasti epäonnistunut au pairina? Miten ihmeessä hän saisi kerrottua asiasta perheelleen? Ei hemmetti, perheen ajatteleminen nostatti jälleen kyyneleet hänen silmiinsä. Nastasiyan oli pakko skarpata ja kerätä itsensä. Hän joi vielä reilun kulauksen verran kylmää vettä suoraan hanasta, kunnes tsemppasi itseän sen verran, että pystyi menemään takaisin Luken luo. Tosin ei hän pystynyt olemaan nieleskelemättä kyyneleitä, kun hän päivän vaatteet sekä pussukka sylissään hipsi takaisin Luken huoneeseen. Onneksi huoneessa oli hämärää, vain pienet yövalot olivat päällä sängyn molemmin puolin. Nastasiya kumartui laskemaan tavarat laukkuunsa ja kömpi sitten makuulleen jo omaksi paikakseen muodostuneelle puolelle Luken sänkyä. ”Uh yeah… Maybe”, Nastasiya ynähti heikosti, kun kuuli Luken kysymyksen. Tosiasiassa pari kyyneltä oli jälleen vierähtänyt hänen poskelleen, kun hän makasi siinä kyljellään selkä Lukeen päin. Perheen ajatteleminen oli saanut itkun taas nousemaan kurkkuun.

Luken vitsi nauratti Nastasiyaa, mutta vain hieman. Lähinnä hän sai hymyiltyä sille hieman, mutta nopeasti sekin hymy hyytyi. Sitten Luke oli kysynyt jotain, johon Nastasiya ei osannut heti vastata. Nastasiya vain katsoi kyyneleistä lasittuneiden silmiensä takaa eteensä hämärässä ja niiskutti hiljaa, kunnes hetken päästä tunsi Luken takanaan aivan itsessään kiinni. ”No”, Nastasiya sai sanotuksi, kun Luke oli alkanut höpistä. ”I just… I… We don’t need to talk”, tyttö sopersi ja puraisi kevyesti alahuultaan. Sitten hän vei toisen kätensä Luken omalle, sille, joka oli kiertyneenä hänen ympärilleen. Sitten Nastasiya vaikenikin, antoi vain kyynelten tulla, muttei edes pyyhkinyt niitä pois. Hän ei sanonut mitään eikä sanonut Lukekaan. Nastasiya tunsi vain toisen hengityksen niskassaan, kuulosteli sitä, tunsi varmaan jokaisella solullaan Luken läsnäolon. Hän ei tiennyt kauan he olivat siinä aivan hiljaa, vierekkäin, mitään puhumatta, mutta lopulta se oli hän, joka rikkoi hiljaisuuden. ”I like to be like this”, Nastasiya kuiskasi lähes ääneti ja kääntyi nyt jopa kasvot vastakkain Luken puoleen. Kyyneleitä ei ollut tullut enää hetkeen, eikä Nastasiyasta tuntunut siltä, että niitä vähään aikaan olisi voinut tullakaan. ”You have been nice to me”, Nastasiya totesi, vaikka varmaankin ehkä noin sadannen kerran, mutta kun tottahan se vain oli. Luke oli aina ollut niin kiltti hänelle.

Nyt Nastasiya oli jäänyt katselemaan Lukea. Tai no ehkä toisinpäin. Tai siis varmaankin he molemmat olivat jääneet katselemaan kumpaakin. ”Should we sleep?” tyttö yllättäen kysyi, muttei saanut mitään erityisen myöntyväistä vastausta, jos vastausta ollenkaan. ”You have a lot to do tomorrow if you want to help me”, Nastasiya huomautti jopa hieman leikkisästi, ammensi jopa jostakin sen verran rohkeutta että nousi hieman suikatakseen kevyen suukon Luken poskelle. ”There. Maybe a goodnight kiss will help you to fall asleep”, tytöltä pääsi pieni kikatus, mutta sitten he olivat taas jääneet katselemaan toisiaan. Sen myötä Nastasiyaakin alkoi vähän – tai siis aika paljonkin – nolottamaan se yhtäkkinen pusu. Ja sitten, yhtäkkiä, Nastasiyalta vei hetken aikaa tajuta, hän tunsi Luken huulet omillaan ja siinä he suutelivat ja aivan kuin Luke olisi painanut itseään aavistuksen lähemmäksi Nastasiyaa, vai oliko Nastasiya sittenkin itse painautunut Lukea vasten… Voi Luoja. Nastasiya tunsi ne tuhannet perhoset vatsassaan eikä hänen päässään tuntunut liikkuvan mitään ja hetkeksi hän jopa unohti viimeisen vuorokauden kurjat tapahtumat.

Vei hetken ennen kuin he olivat irtautuneet toisistaan sen verran, että näkivät taas toisensa kunnolla. ”Be like this isn’t the only thing I like…”, Nastasiya korjasi aiempia sanojaan ja näpersi peiton kulmaa sormillaan. ”I feel terrible because of Rosie but I can’t be to not like you”, Nastasiya selitti eikä tiennyt edes, menivätkö hänen sanansa kieliopillisesti oikein, eikä todellakaan sitä, mistä sai sellaista rohkeutta puhua sellaisia asioita, koska hitto, mikä ihme oli se Luken vaikutus häneen! ”We totally should sleep”, tyttö naurahti hieman vaikeasti ja oli siirtynyt näpertämään kaulassaan olevaa korua.

Olihan se ihan totta, ettei Luke edes ollut enää Rosien kanssa, joten oli sinänsä ihan typerää tuntea olonsa kamalaksi kyseisen tytön takia. Nastasiyaa alkoi kuitenkin kovasti nolottamaan, kun Luke kertoi juuri hänen olleen se viimeinen niitti tämän ja Rosien suhteessa – viimeinen tönäisy kohti Rosien jättämistä. Ei Nastasiya tahtonut olla yhtään minkään tasoinen syy yhtään keidenkään parisuhteen kariutumiseen. Onneksi Luken tunnustus siitä, että hänkin piti Nastasiyasta, vei tytön ajatuksia muualle Rosiesta ja tähän liittyvästä häpeäntunteesta. Tosin sitten toinen alkoi puhua jo aivan muusta ja aluksi huoli täytti Nastasiyan. Luke kuulosti niin vakavalta, eikä Nastasiya ollut varmaan koskaan nähnyt toista niin vakavana. Lopulta poika oli sitten saanut kakistettua kysymyksensä ilmoille, eikä Nastasiya osannut hetken kuin tuijottaa tätä hämillään. Luke tahtoi heidän kummankin lähtevän New Yorkiin? Mitä, mitä… Missä välissä? Milloin? Ajatukset risteilivät Nastasiyan päässä. Eihän hän ollut vielä itsekään edes päättänyt, että todella lähtisi New Yorkiin! Eihän hän… Ei hän edes tiennyt, mitä tekisi huomenna! Tai siis sitähän Luke oli juuri kysynyt. Että lähtisivätkö he New Yorkiin.

Mutta Luke oli oikeassa. Ei Nastasiyakaan halunnut, että se heidän – juttunsa(?) – päättyisi näin lyhyeen. ”I was thinking to find a new host family here in Miami…” Nastasiya sai sanotuksi, sillä se oli tosiaankin ainoa asia, mitä hän oli ehtinyt edes etäisesti miettiä. Tietenkin hän oli ajatellut voivansa edes yrittää löytää uuden perheen ja jatkaa au pair -kuvioita, mutta ei hän sitten ollut sille asialle sen enempää uhrannut aikaansa. ”Maybe I could be an au pair in New York… Or maybe something else”, Nastasiya mietti ja vahvisti sitten vielä pienellä hymyllä suostumuksensa Lukelle. ”Don’t say my whole name. It sounds weird”, tyttö irvisti pienesti, kun Luke sitten oli painanut huulensa hänen omilleen ja he olivat siinä hetken aikaa suudelleet – ja näemmä vähän enemmänkin kuherrelleet. ”But I hate you?” Nastasiya yritti pitää naamansa peruslukemilla kuultuaan Luken sanat sen pienen hetken jälkeen. ”I really, really, really, really”, Nastasiya piti pienen kikatustauon, ”hate you” ja suikkasi sitten taas yhden suukon Luken huulille. Apua. Sos. Häntä alkoi taas ujostuttamaan ja punastuttamaan se pusuttelu ja söpöily.

Lopulta he olivat käpertyneet jonkinmoiseen lusikka-asentoon siinä sängyllä ja Nastasiya vei toisen kätensä Luken omalle, kunnes sulki silmässä ja toivotti yhtä lailla hyvät yöt tälle. Hetken aikaa hän malttoi pysyä hiljaa, kunnes avasi sitten silmänsä. ”Do you sleep?” tyttö kysyikin ja sai vastaukseksi jonkinlaisen ynähdyksen. ”I hope that your for a while doesn’t mean some… month or two”, Nastasiya huomautti pienen naurahduksen kera, sillä ei tosiaankaan kehtaisi nysvätä missään Oliverin ja Angien nurkissa kuin maksimissaan jonkin viikon verran. ”Okay, now, good night”, Nastasiya lupasi ja sulki jälleen silmänsä. Eikä siihen mennytkään kauaa, kun hän oli jo vaipunut uneen, kliseisesti varmaan miljoonan Naantalin auringon verran hymyä huulillaan.

Aamu sitten valkeni ajallaan ja tunkeutui Lukenkin huoneeseen verhojen lomitse. Nastasiya havahtui ja puhelintaan vilkaisten tajusi sen olevan hieman yli kahdeksan. Hän vilkaisi olkansa yli Lukea, ja hymähti pienesti huvittuneena, kun näki toisen kierähtäneen yön aikana johonkin sängyn toiselle laidalle asti sotkeutuneena peittoonsa. Hetken aikaa Nastasiyakin yritti vielä saada unta, mutta tyytyi lopulta nappaamaan puhelimensa yöpöydältä ja alkamaan selata sitä. Hän oli noussut jo risti-istuntaan asti siinä sängyllä, kun Lukekin vihdoin alkoi näyttää elonmerkkejä. ”Hey. I just booked flights to New York”, Nastasiyan oli pakko hieman kiusoitella heti alkuun toista, joka kieltämättä näytti vähän siltä, ettei tiennyt kuka oli ja missä oli. ”Just kidding”, tyttö sanoi ja laski puhelimen tyynynsä viereen. ”But we have a lot to do if you still want to go to New York with me. For example, to eat some breakfast. I’m so hungry.” Luken omat ideat eivät kuitenkaan tuntuneet kohtaavan Nastasiyan omien kanssa, sillä pian Nastasiya tunsi joutuneensa vedetyksi puolittain toisen päälle. ”Luke, stop!” Nastasiyalta pääsi, kun hän tunsi toisen sormet paljaalla ihollaan ärsyttävästi kutittaen. ”I’m serious”, tyttö yritti pitää ilmeensä vakavana, mikä tosin tuntui vain ruokkivan Lukea, kun tämä jo matkikin häntä typerästi. Lopulta Nastasiya sai kierähdettyä pois omalle puolelleen sänkyä, onnistui melkein pudottamaan puhelimensakin lattialle. ”You are mean”, hän irvisti Lukelle ja nousi sitten istumaan sängynlaidalle. Pari kertaa hän näki silmäkulmastaan Luken käden lähestyvän ja yhtä monta kertaa hän läppäisikin sitä leikillään kevyesti. ”Breakfast, now, please”, Nastasiya toisti. Ei hän todellakaan kehtaisi yksinään mennä aamiaiselle Greysoneilla. Joutuisi vielä ties mihin Luken äidin ristikuulusteluun.