Let the life come fill your lungs and give it away

Elämässä tapahtuu ihmeitä ja tänään onnistui olemaan yksi niistä ihmeen täytteisistä päivistä. Leo oli nimittäin onnistunut heräämään ennen tytärtään, joka olikin keittiöön saapuessaan näyttänyt suorastaan järkyttyneeltä, kun näki isänsä tekemässä aamiaista. Leo ei ollut voinut muuta kuin nauraa Elainen ilmeelle - olihan pienen tytön kasvoilla harvoin havaittavissa noin järkyttyneen näköinen ilme, vielä kun tämä järkyttyi melko harvoin - ja toivottaa tälle huomenta.
Syy, miksi hän oli jo niin aikasin pystyssä oli se, että he olivat menneet edellisenä päivänä tavallista aikaisemmin nukkumaan ja hän oli vannonut itselleen nousevansa ylös hyvissä ajoin, koska muuten he joutuisivat lähtemään piknikille ilman minkäänlaista ruokavarustusta. Onneksi hän oli onnistunut tavoitteessaan – mitä nyt torkkuajastin oli saanut huutaa viitisen kertaa, ennen kuin sitä oltiin edes harkittu nousevansa ylös. Mutta, mission accomplished.
Piknikevästykseksi Leo oli valinnut hedelmiä, jotka oli pilkkonut Elainen suulle paremman kokoisiksi, itsetehtyä sushia – Elainen ehdoton kestosuosikki -, muffineita ja mansikkamehua.

Aamu kului nopeasti ja pian olikin lähdön aika, jos he mielisivät olemaan ajallaan Queensin Baisley Pond Parkissa, jossa he olivat sopineet tapaavansa Brooken ja Katen. Elaine oli odottanut ystävänsä tapaamista hartaasti, eikä meinannut malttaa syödä edes aamiaistaan. Leo olikin joutunut melkein pakkosyöttämään tätä, koska muuten kesken matkan tytär alkaisi kiukutella nälästä ja silloin kenelläkään ei olisi hauskaa.
”Ellie!” Leo kutsui tytärtään, joka oli vielä yläkerrassa valkkaamassa mukaan otettavia leluja. Hän odotti maltillisesti hetken, mutta tytärtä ei kuulunut vieläkään. Kello tikitti ja hänen nollissa oleva vitutusmittarinsa ponnahti asteen verran ylemmäs.
”Elaine, nyt eikä viidestoista päivä!” hän komensi uudemman kerran ja hetkeä myöhemmin tyttö kipittikin portaat alas syli ja selässä oleva reppu täynnä leluja.
”Isi, isi, voinko ottaa nämä kaikki mukaan?” hätäili Elaine, joka laski lelunsa hetkeksi lattialle käsistään laittaakseen kengät jalkaansa.
”Ellie, mehän sovittiin, että otat vain pari lelua mukaan. Onko tuo sinusta pari?” kysyi Leo pehmenneellä äänellään, johon Elaine vastasi pudistelemalla päätään.
”Mutta kun minä en osannut päättää.”
Ja niin he joutuivat käymään yhdessä läpi repussa ja lattialla olevat lelut, joista tosiaankin jäi se yksi kolmasosaa kotiin.

Ajomatka Brooklynnista Queensiin kesti onneksi odotettua vähemmän, koska liikennettä ei ollut paljoa. Mutta puolestaan aikaa meni parkkipaikan löytämiseen, joka ei ollut ihan helpponakki, sillä puiston lähellä sijaitsevat paikat olivat täyteen buukattuja. Hieman kauempaa löytyi yksi vapaa paikka, johon hän pysäköi autonsa. Elaine pomppasi ulos autosta ja otti repun mukaan, mutta ojensi sen isälleen, koska hän oli aina se kuormakameli, jolle voi antaa kaikki enemmän tai vähemmän painavat kantamukset.
Puistoon saapuessaan Leo vilkaisi kelloa, joka näytti juuri sovittua ajankohtaa, mutta Brookea ja Katea ei näkynyt missään, joten he jäivät odottamaan näitä sovitulle tapaamispaikalle. Siinä odotellessa Leo päätyi paparazzailemaan Elainea puhelimensa kameralla, mihin tyttö vastasi vääntelemällä naamaansa mitä naurettavimpiin ilmeisiin. Hän yritti saada tätä hymyilemään, mutta hymyilyn sijaan saikin kielennäyttämiskuvan, joka sai kelvata tältä erää.
Juuri silloin Kate ilmestyi kuin tyhjästä Elainen luokse ja pian tämän perästä tulikin Brooke.
”Ei suinkaan. Kymmenen minuuttia sinne tai tänne”, Leo totesi – hän oli nimittäin huomannut katsoa kelloa lopetettuaan Elainen kuvien ottamisen.
”Teilläkin? Mitä tällä kertaa?” oli hänen aivan pakko kysyä vilkaistuaan ensin tytärtään, joka tuli tervehtimään Brookea.

Elaine tervehti kohteliaasti Brookea ja siirsi sitten odottavan katseensa isäänsä, johon Leo vastasi nyökkäämällä melkeinpä huomaamattomasti, mikä oli selvä merkki Ellielle; tämä liittyi taas Katen seuraan leikkimään. Tummatukka seurasi tyttöjen siirtymistä läheiselle leikkipaikalle ja kun vakuuttui siitä, että nämä todellakin pysyisivät siinä vielä hyvän tovin, siirsi hän katseensa takaisin Brookeen.
”Kate taitaa olla oikein taiteilijaluonne”, hän totesi hymyillen pienesti ajatukselle. Kate vaikutti paljon taiteellisemmalta lapselta kuin Ellie, joka leikki paljon mielummin prinsessaa ja opetteli musiikkikanavien kappaleita ulkoa. Jos hän ei itse olisi radiojuontaja ja joutuisi kuuntelemaan hittibiisejä päivästä toiseen, olisi hän Elainen takia siitä huolimatta selvillä tämän hetken kuumimmista kappaleista; tytär nimittäin lauleli eri kappaleiden sanoituksia päivästä toiseen.

Brooken kaivaessa laukustaan viltin, auttoi Leo levittämään sen naisen valitsemalle paikalle. Kun se oli tehty, hän istahti sen reunalle ja laski vaaleanpunaisen prinsessarepun, sekä oman reppunsa viltille.
”Joo olihan meillä. Ellien piti ottaa vain pari leulua mukaan, mutta sen sijaan hän oli raahaamassa koko omaisuuttaan mukanaan”, huokaistiin ja heilautettiin päätä, jotta valahtaneet hiukset siirtyisivät pois häiritsemäsä hänen näkökenttäänsä, ”Joten jouduimme käydä lelut yksitellen läpi, tosin eihän siitä mitään tullut, kun Ellie halusi ottaa kaikki. Siinä vaiheessa nakkasin vain pari sattunaista lelua reppuun, jonka sisältöä hän ei selvästikään kaipaa, kun reppu on edelleen tässä.” Leo nyökäytti vieressään nököttävään prinsessareppuun päin. Elaine ei varmastikaan muistanut enää koko repun olemassaoloa.
”Sitä samaa. Töitä enimmäkseen.” Leo vastasi, mutta muisti sitten siskoltaan tulleen tekstiviestin.
”Niin ja sisko ilmoitti olevan parin tunnin päästä lentokentällä. Kuulemma meidän täytyisi olla kotona kun hän saapuu mutta...” pää kallistui huulien painuessa suoraksi viivaksi. Ruskeat silmät siirrettiin vieressä istuvaan blondiin. ”Taidamme viettää koko päivän täällä. Eiköhän hän selviä pari tuntia ulkona, tuskinpa nyt Stella on ollut niin idiootti, että on ottanut kesävaatetuksen mukaansa.” Brookelle luotiin ilkikurinen virnistys, joka katosi kuitenkin nopeasti. Itseasiassa, Stella saattoi hyvinkin olla niin ajattelematon, ettei ollut osannut varustautua kunnolla New Yorkin säähän. Tämä oli nimittäin ollut niin monta kertaa sitä mieltä, että New Yorkissa oli kesä Kanadaan verrattuna ja sen vuoksi ottanut liian ohutta vaatetta mukaansa. No, hän ei vaivaisi mieltään asialla. Stellalla oli muutenkin niin hemmetin ärsyttävä tapa aina päättää asioista ilman, että hänellä oli varaa sanoa siihen yhtään mitään. Mikä oli naurettavaa, koska hänen luokseen sisko oli tulossa kylkiäiseksi – ja ken tietää kuinka kauaksi aikaa.
”Mutta hei, miten teillä menee? Vieläkö tuntuu oudolta huoltaa viisivuotiasta tyttöä?” Leo kysyi siirtäessään keskustelun aivan toisaalle - jo riitti hänestä ja Stellasta puhuminen.

Leo pörrötti turhautuneena takahiuksiaan. Jo pelkästään Stellan ajattelu sai hänet näkemään välillä niin punaista, ettei tosikaan. Hänellä ei ollut siskoaan vastaan muuta kuin se, että tämä voisi opetella ottamaan vastuuta omasta elämästään ja tehdä jotain muuta kuin pöllähtää mielensä mukaan punkkaamaan hänen luokseen ilman lupia kyselemättä. Ja vielä kun siskon temperamentti ei ollut mikään helposti hallittava – ei sillä etteikö Leo olisi aivan yhtä hankala, ja koska he molemmat olivat niin tulisia, ottivat he helpommin yhteen.
Ei, näin tarkemmin ajatellen hänellä oli itseasiassa paljonkin siskoaan vastaan.
”En. Hänellä on taipumuksena majailla luonani niin pitkään, kunnes menetän totaalisesti malttini ja heitän hänet omakätisesti ulos.” Kuulostipa karulta. Mutta totuushan se oli. Stella ei lähtisi järjen sallimissa rajoissa, ellei hän olisi heittämässä tätä ulos.
”Tai siis... Stella auttaa katsomalla Ellien perään, mutta muuten vain lusmuilee ja sotkee paikkoja ja syö jääkaapin tyhjäksi. Työttömällä on selvästi liikaa luppoaikaa.” Leo valaisi tilannetta hieman tarkemmin.

Tummatukka kuunteli Brooken kertomia tuntemuksia asiasta, jolle hän nyökkäili myötätuntoisena. Hän tiesi TÄSMÄLLEEN, miltä se tuntui.
”Se menee ohi, mutta siinä voi mennä aikaa.” Leo muisteli omaa alkuaan Elainen kanssa, mikä ei ollut se kaikista helpoin; hän oli saanut tytön juuri silloin itselleen, kun tällä oli pahimmillaan koliikki. Se oli yhtä helvettiä ja hän oli niin varma, että heittäisi henkensä siihen paikkaan. Jatkuvaa itkua, aivan sama mitä hän tätinsä kanssa oli yrittänyt tehdä, mikään ei tuntunut olevan tarpeeksi.
”Ei meilläkään helppoa ollut. Minulla oli kuitenkin etuna se, että asuin silloin tätini luona ja hän auttoi minua parhaansa mukaan. Mutta silti se oli aika kaoottista. Ellie valvotti koko ajan ja minä laskin tunteja siihen, että pääsin kouluun lepuuttamaan hermojani.” Jo koko asian muisteleminen oli saanut Leon kasvot jäätymään peruslukemille. Eihän se huono muisto ollut, mutta... se ei lukeutunut parhaiden muistojen top 10 listalle.
Ennen kaikkea hän oli vihainen Ellien äidille, Lindalle. Tämä oli vartavasten halunnut pitää lapsen ja oikein julistanut kuinka kasvattaa tämän yksin, mutta toisin oli käynyt. Käytännössä heti Ellien synnyttyä Linda vieritti tämän hänen niskoilleen. Vaikka ei hän haluaisi edes valittaa siitä; hän ei voisi kuvitella, millaista elämä olisi ilman Elainea.

Ei Brookella helppoa ollut, sen pystyi kuka tahansa sanomaan. Vaikka Leo olikin itse ollut vuosi sitten samassa tilanteessa, oli hänellä kuitenkin se etu, ettei hän varsinaisesti ollut saanut rakennettua omaa elämäänsä yhtä pitkälle kuin Brooke. Hän oli vasta opiskelemassa, eikä välittänyt luoda tulevaisuuden suunnitelmia muuta kuin sen, että työpaikka oli saatava. Elaine oli sinänsä tullut sopivaan saumaan, koska hän oli pystynyt kokonaan oman, itsenäisen elämänsä aloitettuaan sopeuttamaan siihen myös tyttärensä. Brookella sen sijaan oli jo oma, vakaa elämä, joten siihen on paljon vaikeampaa ottaa mitään niinkin suurta kuin siskon tytär, jonka kanssa tämä ei ollut – ainakaan puheista päätellen – niin läheinen. Ja olihan se eri asia ottaa siskon kasvattama viisivuotias lapsi, kuin omaa verta oleva vauva. Naisilla oli se niin kutsuttu äidinvaisto, mutta Leo ei ollut ollenkaan varma, toimiko se samalla tavalla Brooken, että lapsen syntymätilanteessa. Ilmeisesti ei.
”Jos yhtään lohduttaa niin olen valmis auttamaan sen verran mitä pystyn. Voit vaikka joskus tuoda Katen meidän luokse vierailulle ja viettää laatuaikaa itseksesi. Ei siitä ole vaivaa”, vinosilmä ehdotti suostuttelevaisella äänensävyllä. Brooke tuntui tarvitsevan omaa aikaa.

”Isi! Minulla on nälkä!” Elaine kailotti juostessaan Kate perässään aikuisten luokse ja istahti hengästyneenä isäänsä vastapäätä.
”Nyt jo?” Leo totesi epäuskoisena. Vastahan Ellie oli syönyt. Vastaukseksi hän sai liioiteltua nyökyttelyä, joka sai hänet naurahtaa huvittuneesti, myöntymisen merkiksi. Niinpä hän kaivoi repusta esiin mansikkamehun, jonka antoi ensimmäisenä Elainelle, joka joi siitä ainakin puolet kovaan janoonsa. Seuraavaksi viltille ilmestyivät eväslaatikot ja metalliset syömäpuikot.
”Oletko valmis?” tummatukka varmisti tyttäreltään, joka katsoi innostuneena eväslaatikoita. Hän rummutti hellästi yhtä laatikoista syömäpuikoilla hetken ja sen jälkeen avasi sen kannen, jonka alta paljastui sushirullia. Elaine hihkaisi innostuksesta ja kasvoille ilmestyi mitä aurinkoisin hymy. Tämä avasikin valmiiksi suunsa ja odotti, että isä laittaisi sushirullan suuhun. Leo otti puikot käteensä, ujutti niiden väliin yhden sushirullan ja laittoi sen tyttärensä odottavaan suuhun, joka paljasti valkoisen, pienen hammasrivistön. Posket pullollaan Ellie mussutti sushirullaa. Ei hän muuten olisi ottanut syömäpuikkoja mukaan, mutta tytär oli hyvin tarkka siitä, olivatko sushirullat ehjiä vaiko eivät ja haarukka rikkoi ne, eivätkä ne enää kelvanneet tälle. Hyvin nirso prinsessa siis. Kuulemma ne maistuivat erilaiselta ehjinä ja vähemmän ehjinä. Hänestä ne kuitenkin maistuivat aivan samalta, olivat ne sitten yhtä muussia tai oikeassa muodossaan, mutta hän olikin jo tottunut roskiksen rooliin. Kaikki mitä Elaine ei syönyt, päätyi se hänen lautaselleen.
Tummatukka hymyili ja otti myös itsekin yhden. Samalla hän siirtyi katsomaan mielenkiinnolla, mitä Brooken ja Katen eväslaatikoista löytyikään.

Leo katseli tyytyväisenä tytärtään, joka piti pientä hupia koko ajan yllä Katen kanssa, vaikka molemmat söivät sillä hetkellä. Hauskanpitoon ei selvästikään tarvittu aina sanoja.
Brooken huomautettua Katen hiuksista, tarkisti tummatukka myös Ellien hiukset, jotka olivat pysyneet suhteellisen hyvin saparoissa. Mitä nyt lyhyimpiä hiuksia oli päässyt karkaamaan hänen kauan tekemästään taideteoksesta, mutta niitä ei edes kannattanut yrittää laittaa uudestaan, koska ne olisivat hetken kuluttua taas vapaana.
Elaine loi hyvin merkitsevän katseen isäänsä, otti hänen tarjoaman sushirullan ja työnsi sen hänen suuhunsa.
”Tämä on tosi hyvää!” tyttö hihkaisi isälleen ja sitten loi innostuneen katseen ystävälleen. Automaattisesti Elainen avatessa suutaan Leo ojensi tälle sushirullan, jonka poikkeuksellisesti Ellie ottikin käteensä ja ojensi sitä Katelle. Sinänsä ele oli hieno, mutta taas toisaalta Leo ei osannut olla varma, osasiko Kate arvostaa sitä.
Elliellä oli niin erilainen makumaailma kuin muilla tämän ikäisillä lapsilla – harva nelivuotias nimittäin suostui syömään raakaa kalaa ja piti sitä vielä hyvänä. Kyllä tämä piti muustakin ruoasta, mutta hän oli huomannut tyttärensä rakastavan erityisesti itämaisia ruokia. Mikä oli sinänsä huvittavaa, koska hän harvoin laittoi mitään amerikkalaista kotiruokaa erikoisempaa ruoaksi. Ehkä osasyypäänä olikin hänen äitinsä, joka aina vierailulle tullessaan valmisti aasialaisia ruokia, joita oli laidasta laitaan ja joista kaikista ei edes Ellie välttämättä pitänyt.

Elaine napitti mantelisilmillään ystävänsä jokaista liikettä – aina pureskelusta hengenvetoon – ikään kuin tällä olisi paraikaa meneillään maailman kohtalon päättävä kokeilu, jonka tulosta odotettiin innolla. Myös Leo seurasi Katea – tosin ei niin innokkaasti kuin tyttärensä – ja väänsi kasvoilleen pienen inhonilmeen, sillä muisti lapsuudessa tehdyn ensikosketuksen sushin kanssa, mikä oli ollut suuri virhe. Hän oli vältellyt sushia siitä lähtien, eikä ollut suostunut laittamaan suuhunsa mitään, mihin liittyi raaka kala ja merilevä. Vasta myöhemmällä iällä hän oli oppinut pitämään siitä – vaikkei se silti lukeutunutkaan hänen top 10 lempiruokiinsa.
Pieni jännityksenaalto laukesi kun Kate ilmoitti sushin maistuvan hassulle. Ellie hymyili tyytyväisenä ja työllisti jälleen isäänsä avaamalla suunsa; Leo kalasti syömäpuikoilla sushirullan ja ojensi sen odottavalle suulle. Vastavuoroisuuden vuoksi Kate tarjosi omaa evästystään, mikä sai Leon hymyilemään. Pikkuprinsessa katsoi leipää hyvin epäröivänä, mutta otti sen vastaan ja heti ensitöikseen haistoi sitä, josta seurasi nenän nyrpistys ja otsan ruttuun meneminen.
”Isi, tämä ei haise tavalliselle leivälle”, tyttö totesi Leolle, joka huomautti, että kyseessä oli banaanileipä.
Hetken analysointien jälkeen prinsessa maistoi pienen palan leivästä. Otsarypyt siliäsivät ja nenä palautui normaaliin asemiin. Ilmeisesti leipä ei ollut maistunut aivan siltä, miltä Elaine oli kuvitellut. Toinen palanen otettiin ja pystyttiin toteamaan ääneen, että leipä oli hyvää. Mikä oli ennalta-arvaamatonta; Leo oli ollut niin varma, ettei Ellie pitänyt makuelämyksestä ja hän oli jo keksinyt, kuinka voisi peittää tilanteen. Onneksi hänen nopeasti keksittyjä ideoitaan ei tarvittukaan.
”Ja meillä taidetaan tästä lähtien syödä banaanileipää normaalin sijasta”, hän ei voinut muuta todeta katsoessaan tyttären mussuttaessa tyytyväisenä leipää.

Täysin varoittamatta viltillä oleva iPhone pirahti soimaan. Leo ei edes ehtinyt tarkistaa soittajan nimeä, kun jo Elaine hihkaisi sen olevan täti. Mahtavaa. Noidan tuntien tämä soittaisi niin monta kertaa, kunnes hän vastaisi, joten parasta oli vastata, kun vielä siskolla riitti maltti. Hän nappasi puhelimen käteensä ja painoi etusormen suunsa eteen merkiksi Ellielle, että nyt oli pienennettävä puhevoluumia.
”No?” tummatukka vastasi suorastaan ikävystyneellä äänensävyllä laittaen kaiuttimen päälle, sillä halusi säästää korvaparkojaan, jos puhelimen toisesta päästä alkaisi kuulua ärjymistä.
”Mikset vastannut viestiin?” kipakka naisääni tivaisi.
”Ai, laitoitko viestiä?” yritti Leo leikkiä tyhmää ja pyöritteli silmiään katsoen samalla tyttöjen viittomiskommunikaatiota. Hän oli kehottanut olemaan hieman hiljempaa, ei täysin hiljaa, mutta tytöt olivat päättäneet aloittaa uuden tavan kommunikoida. Mikä oli sinänsä ihan huvittavan näköistä.
”Näit viestin. Minulla on todisteet.” Stella ärähti ranskaksi ja jatkoi, ”Jos et tule hakemaan minua niin minä kyl-”
”S-Stella? Ha-haloo? En ku-kuule sin-u-a. H-a-l-o-o?” Leo päästi suustaan rätinän tapaista ääntä ja suhinaa ja löi luurin kiinni. Puhelin laskettiin kylmänrauhallisesti, perusilme kasvoilla, takaisin viltille. Stella veti aivan varmasti pirunmoiset pultit -missä sitten ikinä olikaan.
Ruskeat silmät siirrettiin Brookeen anteeksipyytävän ilmeen tähdittämänä. Oikeasti hän oli vain halunnut osoittaa mieltään, vaikka se ei ollut kovin aikuismaista käytöstä, mutta siitä huolimatta hän oli sortunut siihen.

Leo huomasi Katen katseen ja vastasi siihen siirtämällä ruskeat silmänsä tämän silmiin. Katen lausahdus oli suloinen. Hänkö hassu? Haha, kai hän sitten oli. Hymy kohosi hänen huulilleen, joka vaihtui leikkisäksi virnistykseksi. Leo napautti hellästi sormellaan Katen nenää, hellyydenosoituksena. Lapset - erityisesti tytöt - onnistuivat aina jollain käsittämättömällä tavalla olemaan niin pahuksen suloisia tapauksia. Niin suloisia, ettei hän voinut muuta kuin sulaa näiden suloisuudelle. Ja niin oli tapahtunut myös Katen kanssa.
”Ehkä vähän olenkin”, hän totesi Katelle ja tarkisti Ellien tilanteen, joka oli taas suu ammollaan odottamassa sushijunaansa, jonka saikin parin sekunnin kuluttua. Tyttö mussutti tyytyväinen ilme kasvoillaan rullaa ja hörppäsi mansikkamaitoaan. Kyllä, Elaine joi mansikkamaitoa. Tämä suorastaan RAKASTI sitä ja sitä tuli ostettua aina eväsretkille sun muille, jotka veivät hieman kauemmas kodista. Leo oli onnistunut löytämään sitä yhden lähimarketin maitohyllystä, mikä oli ollut suoranainen ihme; kyseinen maito oli hänen viimeisimpien tietojensa mukaan erittäin suosittua Koreassa. Koreassa, jossa ei ollut käynyt vuosiin.

”Stella aurinkoinen?” vinosilmä naurahti huvittuneena, ”Pikemminkin noita.”
Stella oli hänelle rakas sisko, mutta he olivat kuin kaksi samalla varauksella varustettua magneettia, jotka hylkivät toisiaan pistäessä nämä tarpeeksi lähelle toisiaan. Niin, ja he olivat molemmat hyvin tulisia persoonia, joka saattoi edesauttaa siihen, että he tappelivat usein ja vielä naurettavista asioista. Usein heidän taistelunsa päättyivät siihen etteivät he muistaneet, mistä olivat edes alkaneet nahistella keskenään.
Leo hörppäisi pienen kulauksen Ellien maidosta, joka katsoi hyvin paheksuvasti isäänsä. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa tytölle, että kukakohan oli se, joka oli maksanut tämän päivän huvit, ruoan mukaanlukien, mutta piti suunsa supussa ja hymyili liioitellun kauniisti, mikä sai Elainen kikattamaan pienesti.
”Ilmeisesti. Ainakin kiukkuisuudesta päätellen Stella soitti lentokentältä.” hän totesi siirtäessään katseensa Brookeen. Puhelin pirahti soimaan uudelleen ja oli tarpeetonta edes arvata, kuka se oli. Leo vastasi puheluun ja laittoi sen jälleen kaiuttimelle, sillä tällä kertaa se tulisi tarpeen.
”Ettäs kehtaat helvetin-”
”Stella, mulla on kaiutin käytössä.” Ne taikasanat kuultuaan sisko osasi hiljentyä. Luurin toisesta päästä kuului lentokentän hälinää hyvän tovin, kunnes tämä pyysi – huomattavasti ystävällisemmäksi muuttuneella äänellään – veljeään noutamaan itsensä lentokentältä.
Vinosilmä kuitenkin vastasi, ettei pystynyt toteuttamaan tämän toivetta, sillä oli sillä hetkellä kiinni ja käski tätä ottamaan taksin – luvaten tietenkin maksaa tämän matkan takaisin, vaikkei hän ollut millään tavalla velvollinen maksamaan siskonsa matkoja. Stella myöntyi ihmeen helposti ja puhelu päättyi heti sen jälkeen.
”Tuleeko täti meille?” Elaine napitti odottavasti isäänsä silmiin.
”Tulee.”
Tyttö kiljaisi innostuksesta ja polkaisi pari kertaa maata kantapäidensä alla. Ainakin toinen heistä oli innostunut ajatuksesta...